Читать книгу Paul Nicolay - Margareta Langenskjöld - Страница 4

Sisällysluettelo

"Sustine et abstine" — kestä ja kieltäydy — nämä sanat on piirretty Nicolay-suvun vaakunakilpeen — ja vaakunamerkkinä on siniseltä pohjalta kohoutuva, neljän kultatähden ympäröimä hopearisti. Parempaa tunnuslausetta, innoittavampaa vaakunamerkkiä ei viimeinen Nicolay — mies, jonka elämää nyt käymme kuvaamaan — olisi voinut valita itselleen, jos hänen olisi ollut se valittava. Hän sai ne perinnöksi esi-isiltään samoin kuin monet niistä ominaisuuksista, jotka kautta koko hänen elämänsä olivat hänen olemuksensa ytimenä: vakavuuden, velvollisuudentunnon ja taipumuksen yksinkertaisiin, ankariin tapoihin. Nämä ominaisuudet ovat terveellisenä vastapainona hänen saamansa perinnön toista puolta vastaan, joka oli omiaan monesti panemaan hänen luonteensa kovalle koetukselle: kosmopoliitin, maailmanmiehen, varakkaan fideikomissin omistajan asemaa vastaan.

Nicolay-suku on kotoisin Ruotsista. Jo v. 1500 muutti kuitenkin muuan sen jäsenistä Lyypekkiin, ja 125 vuotta myöhemmin tavataan hänen jälkeläisiään Elsassissa, Strassburgissa. Täällä syntyi v. 1737 Ludwig Heinrich Nicolay, josta tuli suvun aatelisen haaran kanta-isä. Hän oli ankaran, despoottisen maistraatinherran poika, ja isä määräsi hänet lainopilliselle uralle, jolle hän antautuikin. Elämänsä loppuun saakka hän siitä huolimatta säilytti ilmeiset kirjalliset ja taiteelliset harrastuksensa. Yliopistolukunsa lopetettuaan hän sai lähteä Pariisiin. Hänellä oli mukanansa suositukset ranskalaisille ensyklopedistoille — d'Alembert'ille ja Diderot'lle — ja näin hän pääsi neroa säkenöivään seurapiiriin. Nuori mies nautti siitä vahingoittumatta luonteeltaan. Sillä ne lujat uskonnolliset periaatteet, jotka olivat hänen kasvatuksensa pohjana, ilmaisivat tällöin voimansa, sanoo hänen saksalainen elämäkerrankirjoittajansa. "Tämän kilven suojissa hän kykeni vastustamaan itse Diderot'takin, niin, hänenpä onnistui, kerran päivällisillä istuessaan vastapäätä tuota kaikista ensyklopedisteista torjumattominta, lujilla ja selvillä sekä uskonnollisiin perusteihin yleensä että erikseen omaan uskoonsa kohdistuvilla vastauksillaan saada tämä mies luopumaan yrityksestä voittaa hänet tuon uuden katsantokannan puolelle heidän toverillisen seurustelunsa silti häiriintymättä."

Muutamia vuosia myöhemmin Ludwig Heinrich matkusti Wieniin, missä hänestä tuli Venäjän lähettilään kreivi Razumovskin yksityissihteeri, ja seurasi tätä pian senjälkeen Italiaan. V. 1769 hän kreivi Paninin toimesta joutui Venäjän hovin palvelukseen. Näin siis tuli elsassilaisemme muuttaneeksi idän suureen valtakuntaan, jonka asukkaaksi hän jäi ja missä hänen onnistui tyylitaitonsa ja lujan luonteensa avulla luoda itselleen ja suvulleen kunniakas ja sen ajan oloihin katsoen vankka asema. Hovissa hän ensin toimi silloisen perintöruhtinaan suuriruhtinas Paavalin kotiopettajana ja sittemmin, tämän tultua hallitsijaksi, hänen kabinettisihteerinään. Keisari Paavalin kuoltua hän palveli vanhuuteen saakka samassa toimessa tämän leskeä, keisarinna Maria Feodorovnaa. V. 1782 oli Itävallan keisari Joosef II koroittanut hänet aatelissäätyyn von Nicolay nimisenä. Venäjällä hänelle suotiin vapaaherran arvo. Hän sai myös salaneuvoksen arvonimen ja toimi jonkun aikaa tiedeakatemian puheenjohtajana.

Jo v. 1788 oli L.H. Nicolay ostanut Suomesta Viipurin pitäjässä sijaitsevan, aikaisemmin "Vähä-Lato" nimisen Monrepos'n ratsutilan Viipurin läänin käskynhaltijalta, Württembergin herttualta. Tämä oli nimittäin hankkinut itselleen omistusoikeuden tähän valtiolle kuuluvaan alueeseen. Täydellisen omistusoikeuden maatilaan sai kuitenkin paroni Nicolay vasta v. 1801 keisarin lahjana. Monrepos muodostui niin Ludwig Heinrichille kuin monille hänen jälkeläisilleenkin rakkaaksi olinpaikaksi, ja siitä tuli täten, joskin aluksi aivan ulkonainen side, joka kiinnitti heidät Suomeen. — Monrepos'n jo silloin ihanan puiston kaunistamistyössä rakkautta ja aistin hienoutta ilmaisevin kekseliäin istutuksin Ludwig Heinrichin luontaiset taiteelliset taipumukset pääsivät oikeuksiinsa. Ensimmäinen paroni Nicolay oli tunnettu useiden ajan henkeen sommiteltujen runojen ja juttujen sepittäjänä, ja rakasta puistoaan hän ylisti runossa nimeltä "Das Landgut Monrepos" (Monrepos'n tila). Ludwigsteinin kauniilta saarelta, joka kuuluu tilaan ja korkeine kallioseinämineen ja kypressimäisine kuusineen harvinaisessa määrässä johtaa nykyaikaisen kävijän mieleen Böcklinin "Kuoleman saari" nimisen taulun, tapaa myös pari tämän runollisen esi-isän sepittämää säettä marmoripylvääseen kaiverrettuina:

"Auf kurze Zeit ist dieser Hügel mein.

Auf lange Zeit bin ich dann sein."

"Lyhyen hetken on tämä kukkula omani.

Pitkäksi aikaa se sitten saa minut omakseen."

Ludwigstein oli nimittäin todella aiottu Nicolayn perheen jäsenten "kuoleman saareksi", ja ihanampaa, rauhaisampaa hautuumaata tuskin lienee maailmassa missään. —

Eikä vain Monrepos'n hellävaroen jalostettu luonto ja nuo runolliset kirjoitukset ole todisteena ensimmäisen paroni Nicolayn kulttuuriharrastuksista. Runsaan kirjakokoelmankin, joka kuului kauan tilan aarteisiin ja nykyjään on Helsingissä Yliopistonkirjaston hoivissa, hän pani alulle yksissä neuvoin nuoruudenystävänsä, ranskalaisen Lafermiére'in kanssa, joka oli hänkin ollut keisari Paavalin opettajana ja sitäpaitsi kirjastonhoitaja ja teatterinjohtaja. Kirjakokoelma, jolla oli nimenä "Bibliothéque des deux amis" ("Kahden ystävyksen kirjasto"), joutui sopimuksen mukaan ystävän kuoltua paroni Nicolayn omaksi.

Luonteeltaan Ludwig Heinrich oli rakastettava, ystävällinen ja velvollisuudentuntoinen. Viimeiset elinvuotensa hän oleskeli Monrepos'ssa maalaiselämän yksinäisyydessä vaimonsa, saksalaisen pankkiirin tyttären Johanna Poggenpohlin rinnalla. Molemmat puolisot viettivät onnellista yhdyselämää ja kuolivat samana vuonna — 1820. Ainoa poika Paul, joka oli syntynyt 1777, oli isän toimesta lähetetty jo kahdeksanvuotiaana tuon aikanaan varsin kuuluisan kirjailijan Joh. Heinr. Vossin luo, joka oli rehtorina Eutinissä lähellä Lyypekkiä. Täällä Paul kasvoi tämän oppineen miehen poikien seurassa ja imi tässä ilmastossa itseensä rakkauden klassikkoihin, joka säilyi läpi elämän. Myöhemmin hän opiskeli Erlangenin yliopistossa ja palasi kotiin vasta kahdeksantoistavuotiaana. Hän antautui nyt valtiomiesuralle ja matkusti Lontooseen, jossa hän oli monta vuotta kreivi Vorontsovin palveluksessa. Venäjälle palattuaan oli hän m.m. siinä toimikunnassa, jonka oli määrättävä Ruotsia ja Norjaa vastassa oleva Suomen raja. V. 1811 hän nai Alexandrine Simplicie de Broglién, Ranskasta siirtyneen ruhtinas de Broglie'n tyttären, joka oli samannimisen kuuluisan herttuallisen suvun haaraa. De Broglie'n perhe oli tunnettu ankarasti katolisesta hurskaudestaan, ja jonkun verran toi prinsessa Alexandrine tätä uskonnollista henkeä siihen perheeseen, jonka jäsen hänestä nyt tuli. Hänen äitinsä ja kolme veljeään olivat, kuten hän itsekin, isän kuoltua Saksassa, minne he pakolaisina olivat ensin tulleet, etsineet tyyssijan Venäjältä. Hän sai kasvatuksensa Smolnan opistossa. Veljet otettiin hovipojiksi ja taistelivat sittemmin kaartinupseereina Napoleonia vastaan. Vanhin kaatui Austerlitzin taistelussa, nuorin Kulmissa 1813, joten vain yksi ruhtinas de Broglie saattoi restauratsionin jälkeen palata äitinsä kera kotimaahansa. Monrepos'n puiston monista muistomerkeistä, jotka kertovat rauhaisesta, uneksivasta levosta, herättää n.s. Broglie-patsas — komea, Ruotsin marmorista hakattu obeliski, joka on pystytetty noiden kaatuneitten nuorten ranskalaisten muistoksi — erikoista mielenkiintoa. Se yksin tässä hiljaisessa paikassa kertoo suuren meluisan maailman elämästä, jossa tapahtuu niin paljon, mutta se ei kuitenkaan häiritse ympäristön sopusointua, onpa päinvastoin sitä lisäämässä. Samoin on Monrepos'ssa asustava perhekin saanut vaikutusta ja vaikutelmia monelta eri taholta, mutta aina osannut sulattaa ne omaan olemukseensa, joten suvun aikakirjasta harvinaisessa määrässä puuttuu — sen silti olematta väritön — kiihoittavia, dramaattisia kohtia, joita olemme tottuneet tapaamaan aatelissukujen tarinoissa.

Isän, Ludwig Heinrichin, toivomuksen mukaisesti päätettiin, että Paul ja Alexandrine Nicolayn lapsista pojat kuuluisivat luterilaiseen kirkkokuntaan. Tyttäret taas saatiin kasvattaa äidin uskontoon. Tämä ei aiheuttanut erimielisyyttä puolisoitten kesken. Paul Nicolay oli hellästi kiintynyt vaimoonsa, ja syvä oli hänen surunsa, kun kuolema v. 1824 tempasi Alexandrinen häneltä ja heidän seitsemältä pikku lapseltaan. Vaimolla ei ollut ennen kuolemaansa voimaa puhua miehelleen siitä, mikä oli tulossa, mutta hän kirjoitti tälle monta jäähyväiskirjettä, joissa kehoitti häntä urheasti kestämään surunsa ja kasvattamaan lapsensa kristillisessä hengessä. "Sois plus qu'un homme, sois un chrétien résigné" ["Ole enemmän kuin mies, ole alistunut kristitty"], olivat viimeisen kirjeen loppusanat, ja nämä sanat antoi leski sovittaa kaivatun vaimonsa muotokuvan otsakkeeksi. Sen tehtävän, minkä Paul Nicolay täten sai vaimoltaan, joka oli "conjux amantissima, dulcissima, piissima, amica fidelissima" ("mitä hellin, suloisin, hurskain aviopuoliso, uskollisin ystävä"), kuten kuuluu latinankielisen hautakirjoituksen mainesana hänestä, hän täytti uskollisesti ollen hyvä isä ja juurruttaen lapsiinsa saman suuren velvollisuudentunnon, joka oli hänelle itselleen ominainen. Varatakseen tyttärilleen äidillisen hoidon edut ja hankkiakseen heille mahdollisuuden kasvaa katolisessa ilmapiirissä, niinkuin oli luvannut vaimolleen, hän uskoi heidät kuitenkin muutamaksi vuodeksi lasten Normandiassa asuvan äidinäidin huostaan.

V. 1822 Paul Nicolaysta tuli suomalainen vapaaherra, ja suku otettiin Suomen ritarihuoneeseen v. 1828 numerona 30. Muutamaa vuotta myöhemmin hän sai vahvistuksen sille testamenttisäädökselle, jonka perustalla Monrepos'n tila tuli fideikomissin luontoiseksi hänen suvussaan. Seitsenkymmenvuotiaana hän otti eron virastaan ja vetäytyi rakkaalle tilalleen, missä hän eleli kuolemaansa asti, vuoteen 1866, naimattoman tyttärensä Simplicie'n hellästi hoitamana. Isän kuoltua Simplicie meni erääseen normandialaiseen luostariin, mikä ei estänyt häntä yhä edelleen sulkemasta kaikkia omaisiaan lämpimään rakkauteensa. Siitä ovat todistuksena hänen lukuisat kirjeensä samoinkuin myös se ilo, jota hän aina osoitti, kun joku sukulaisista kävi häntä tervehtimässä. Simplicie ei ollut perheen keskuudessa ainoa, joka luopui maailmasta ja antautui luostarielämään. Hänen veljensä Louis, toinen ikäjärjestyksessä, kääntyi täysi-ikäisenä katolisuuteen, teko, joka saattoi hänet Venäjän hallituksen epäsuosioon. V. 1868 hän keskeytti loistavan sotilasuransa — hän oli 48-vuotiaana ennättänyt kohota kenraaliadjutantiksi sekä ottanut kunniakkaasti osaa useihin sotaretkiin — pyrkiäkseen tunnettuun kartusiaaniluostariin lähellä Grenoble'ia, La Grande Chartreuse'iin. Siellä hän antautui teologisiin opintoihin ja antoi vihkiä itsensä papiksi. Hänkin pysyi sydämellisessä suhteessa perheeseensä, jonka nuoremmat jäsenet, muiden muassa veljen poika Paul, usein kävivät hänen luonaan ulkomaanmatkoillaan.

Nuorin veljistä, Alexander, joka oli käynyt keisarillisen lyseon Tsarskoje Selossa ja joutunut virkamiesuralle, jäi sensijaan Venäjälle ja oli monet vuodet korkeissa viroissa. Hänestä tuli kamariherra, siviilihallinnon päällikkö Tiflisiin, Kaukasiaan, sittemmin valtioneuvoston jäsen ja viimein opetusministeri. Tässä toimessa hän oli kuitenkin vain vuoden, hän kun uskalsi asettua vastustamaan pyhän synodin kaikkivaltiaan prokuraattorin Pobedonostsevin ja muiden ministerien venäläistyttämispolitiikkaa, jota harjoitettiin valtakunnan vieraita kansallisuuksia kohtaan. Sen jälkeen hän pysyi vielä valtioneuvoston jäsenenä vuoteen 1889, jolloin otti eronsa ja muutti Tiflisiin, missä hänen tyttärensä, joka oli naimisissa kaukasialaisen ruhtinaan kanssa, asui. Itse hän oli ollut naimisissa ruhtinatar Tshavtavadsen kanssa, mutta jäänyt varhain leskeksi. Hän kuoli 1899 maatilallaan lähellä Tiflisiä jättäen jälkeensä muiston hyvin suljetusta, tavattoman työteliäästä ja tunnollisesta miehestä. Hänen täsmällisyyttään — piirre, jonka tapaamme uudelleen veljenpojassa — mainittiin niin suureksi, että Tiflisin asukkaat tarkistivat kellonsa paroni Nicolayn mennessä torin yli virastoonsa.

Paul Nicolayn ja Alexandrine de Broglie'n vanhin poika Nikolaus syntyi v. 1818 Kööpenhaminassa. Muuan erinomainen saksalainen opettaja antoi hänelle kotiopetusta, kunnes hän kuusitoistavuotiaana tuli Pietarissa ylioppilaaksi. Lopetettuaan kameraali-opintonsa hän valitsi isänsä uran ja rupesi Venäjän Berlinin-lähetystön palvelukseen kuunnellen samalla luentoja sikäläisessä yliopistossa. Oleskeltuaan vielä Haagissa ja Lontoossa hän sai kutsun ulkoasiainministeriön palvelukseen Pietariin, missä hän nyt vietti pari vuotta. Näihin aikoihin hän tutustui tuskin kahdeksantoistavuotiaaseen Sophia Meyendorffiin, liivinmaalaisen paronin Georg Meyendorffin ja tämän puolison (o.s. kreivitär Stackelberg) tyttäreen. Hän rakastui — kuten hän itse sanoo — nuoren tytön "viehkeään vaatimattomuuteen", "simplicité charmante", jonka hän havaitsi yhtyneen harvinaiseen sulouteen. Sophie Meyendorff oli lapsena saanut pysyviä uskonnollisia vaikutelmia lämpimästi uskovaiselta englantilaiselta kotiopettajattareltaan, ja nämä vaikutelmat olivat yhä syventyneet rippikouluaikana, jonka hän vietti Liivinmaalla maaseudun hiljaisuudessa. Nikolaus Nicolayta oli myös kodissaan kasvatettu vakavuuteen ja uskonnollisuuteen. Avioliitto, jonka nuo kaksi v. 1853 solmivat, muodostui ikäerosta huolimatta hyvin onnelliseksi, se kun oli perustettu yhteisten periaatteitten ja yhtäläisen elämänkatsomuksen pohjalle. Paroni Nicolayn toimi johti pian hänet ja hänen nuoren vaimonsa ulkomaille, ensin Berliniin, missä heidän vanhin pikku tyttärensä kuoli ja toinen syntyi, sitten Lontooseen, Berniin ja Kööpenhaminaan. Jokaisessa näistä kaupungeista näki joku heidän lapsistaan ensi kerran päivänvalon.

V. 1866 tapahtui perheen tähän asti niin onnellisessa elämässä suuri muutos, kun isä sairastui ankaraan tautiin, joka pakotti hänet luopumaan toimestaan ja etsimään sille parannusta Saksan lämpimämmästä ilmastosta. Mutta parantumisen toivo ei täyttynyt, sillä kolmen vuoden kovien kärsimysten jälkeen hän vaipui ikuiseen lepoon.

Nuori, vain kolmekymmentäneljävuotias leski muutti keväällä 1870 lapsineen — näitä olivat tyttäret Marie, Aline ja Sophie ja poika Paul — miehensä sukutilalle Monrepos'hon. Siellä elettiin muutama vuosi hiljaisessa yksinäisyydessä. Huoli lasten kasvatuksesta pakotti kuitenkin äidin muuttamaan Pietariin, missä oli helpommin saatavissa näiden tarvitsemaa opetusta ja seurustelua. Näin Venäjän pääkaupungista tuli se paikka, jossa Nicolay-suvun viimeinen miespuolinen jäsen kasvoi ja löysi elämäntehtävänsä ja -uransa.