Читать книгу Paul Nicolay - Margareta Langenskjöld - Страница 5

Sisällysluettelo

Paul Nicolay syntyi Bernissä 14 p:nä heinäkuuta 1860. Ensi ikävuotensa hän vietti Tanskassa ja Saksassa. Mutta senjälkeen siirtyi, niinkuin olemme nähneet, hänen kotinsa Pietariin — silloiseen loisteliaaseen pääkaupunkiin, kaksinverroin loisteliaaseen sille, joka, kuten hän, kuului hyväasemaisten ja yhteiskunnan ylhäisten piireihin. Tuskinpa voi kuvitella ympäristöä, joka olisi vähemmän omiansa hengellisesti syventämään ja terveesti kehittämään uskonnollista luonnonlaatua. Vallankumouksen takaisella Pietarilla on aina ollut tarjota parempiosaisille asujamilleen lukemattomia älyllisiä ja taiteellisia nautintoja samoin kuin kevytlaatuisempiakin huvituksia, ja pietarilainen elämä, tuo sekoitus kansallista ja kosmopoliittista, venäläistä luonnonlapsen mieltä ja ulkolaista hienostusta, on monille merkinnyt erikoista viehätystä, miltei vastustamatonta vetovoimaa. Mutta levoton hermostuneisuus, joka kuitenkin aina oli ominainen tälle elämälle, tuntui tuskin koskaan sallivan sitä mielen rauhaisaa keskitystä, joka yksin on suotuisa sielun sisäiselle kasvulle. Paul Nicolaylle oli suuri onni, että koti alusta alkaen oli hänelle suurkaupungin pinnallistuttavan vaikutuksen terveellisenä vastapainona. Siellä sai poika joka päivä vaikutelmia hengestä, joka oli kerrassaan sen enemmän tai vähemmän loistavan siveettömyyden vastakohta, jota hän muuten oli kohtaava niin monella taholla.

Vapaaherratar Sophie Nicolay oli monessa suhteessa harvinainen persoonallisuus. Kova koetus, joksi miehen ankara sairaus ja varhainen kuolema oli hänelle tullut, oli entisestäänkin kehittänyt hänen jo nuoruudessa rikasta hengellistä elämäänsä. Syvällisen harras mieli ja vakava tunnollisuus pienimmässäkin olivat, niinkuin omaiset todistavat, hänelle ominaisia piirteitä, jotka loivat koko hänen olemukseensa eheyttävää sopusointuisuutta. Hänessä yhtyivät omituisesti suuri vaatimattomuus ja vaikuttava esiintymisen arvokkuus. Ujous, josta hän ei koskaan päässyt täydelleen — ominaisuus, joka meni perinnöksi pojalle, — tuntui joskus kylmyydeltä, mutta tuon vaikutelman haihdutti pian vilpitön, yksinkertainen hyväntahtoisuus, jota hän osoitti niin ylhäisille kuin alhaisille ja joka vähitellen voitti kaikkien sydämet. Lastensa rakkauden hän omisti täydellisesti. Lujin, rakastavin käsin hän ymmärsi kehittää heissä herkkää omaatuntoa ja elävää uskoa Jumalaan. Ulkomailla oleskellessaan, m.m. tuona vaikeana aikana Saksassa, hän oli joutunut läheiseen kosketukseen uskovien piirien kanssa, ja siitä oli hänen uskonnollisuuteensa tullut lämpimämpi, syvempi sävy kuin on virallisessa luterilaisuudessa. Myös englantilaista vaikutusta saattoi, kuten tiedämme, huomata hänen hengellisessä elämässään, ja niin yhtyi hänessä saksalainen mielenhartaus siihen toimeliaaseen, terveesti käytännölliseen henkeen, joka on anglosaksilaiselle hurskaudelle ominainen.

Hänen antaumuksensa Jumalalle tuntui kauttaaltaan kaikissa jokapäiväisen elämän muodoissa Nicolayn kodissa. Yhteinen aamuhartaus keräsi perheen jäsenet sanantutkisteluun ja rukoukseen, mutta sen ohessa äiti koetti varhain totuttaa nuoria erottamaan joka päivästä ainakin neljännestunnin yksityiseen raamatunlukemiseen ja Jumala-suhteen viljelyyn.

Siitä, että hänen onnistui saada poikansa pitämään arvossa tätä tapaa, ovat todistuksena seuraavat sanat, jotka Paul Nicolay kymmenvuotiaana kirjoitti kirjeessään äidille: "Täti lukee nyt aamurukouksen kanssamme, mutta on helpompi rukoilla yksin. Minä tahdon koettaa olla kiltti, mutta sinun täytyy rukoilla Jumalaa minun puolestani." Tahtomatta ryhtyä liian pikaisiin johtopäätöksiin yksityisen kirjeen perustalla — voinee sanoa, että yllämainitut sanat kuvaavat hyvin sitä yksilöllistä leimaa, jonka Paul Nicolayn Jumala-suhde jo varhain sai. Toisessa suhteessa hänelle tyypillinen on muuan seikka, jonka hän mainitsee kirjeessään vuotta myöhemmin. Hän kertoo juuri äsken suureksi ilokseen löytäneensä kesälemmikkinsä, rakkaan kilpikonnansa, joka oli ollut kadoksissa, mutta jonka tilanhoitajan pojat olivat löytäneet Monrepos'n uimahuoneelta. Ja hän jatkaa: "Ihmeellistä! Olin juuri tänä aamuna rukoillut Jumalaa näin: jos on sinun tahtosi, niin anna minun löytää kilpikonnani." — Sulkeutuneelle, itsetutkisteluun taipuisalle lapselle muodostuu tämä pikku tapaus omaksi uskonelämykseksi, ja hänen rukouselämänsä uskonnollinen kuri ilmenee selvästi esilauseessa: jos on sinun tahtosi. — Äidin vakava kasvatustapa oli varmasti sekin omiaan vahvistamaan velvollisuudentuntoa, taipumusta ankaraan itsearvosteluun, joka kai oli pojalle luontainen. Muuan hänen yksityisopettajistaan — aritmetiikan opettaja — sanoi kerran kolmetoistavuotisesta oppilaastaan, ettei tämä voinut irroittautua mistään ajatuksesta, ennenkuin oli käsittänyt sen. Myöhemmin kirjoittaa Paul Nicolay tästä lausumasta: "Se tuntuu minusta myös oikealta ja lienee luonteeni ainoa hyvä puoli." — Ihmeellisen yhtenäisesti kehittyy pojan sisäinen elämä kodin terveellisessä ilmastossa. Aivan pilvetön ei hänen lapsuutensa ole kuitenkaan. Hän ei ole suinkaan ruumiillisesti vahva, hänellä on hermostunut mielenlaatu, ja eetillinen taistelu, jota hän ei koskaan ottanut leikin kannalta, tuotti hänelle varmaan jo nyt huolta. Hänen päävirheensä lapsuusvuosina näyttävät olleen kiivaus ja hieman oikukas ärtyisyys — "mielialan tauti" — ominaisuuksia, joita vastaan hän arveli saaneensa taistella koko elämänsä. Jo nyt hän ryhtyy niitä vastaan sotaan. Äiti ja vanhin sisko, Marie, tukevat häntä uskollisesti taistelussa, ja hän kiintyy siksi heihin lämpimästi, teeskentelemättömästi: "Sano Marielle, että luen raamattuani joka ilta", hän kirjoittaa maaliskuussa 1876 äidilleen, joka silloin oleskeli tyttärineen Roomassa. "On ollut ihmeellistä, kuinka Jumala on auttanut minua koulussa. Et voi kuvitellakaan, kuinka kaipaan teitä kaikkia! — Koti on tyhjä, ei ole ketään, josta minä pitäisin ja joka pitäisi minusta niinkuin Sinä. Hyvästi, rakas äiti, ei tarvitse pelätä, että unohtaisin Sinut. Ajattelen Sinua ja ikävöin Sinua hyvin usein."

Koulu, josta nuori kirjoittaja tässä puhuu, oli Pietarin historiallis-filologisen laitoksen lukio, oppilaitos, jossa m.m. nuoret opettajat saivat antaa näytetunteja — siis hiukan meidän normaalilyseoitamme muistuttava. Syyskuussa 1873 oli Paul tullut tähän oppilaitokseen, jonka hän seitsemän vuotta myöhemmin jätti. Sitä ennen hän oli saanut yksityisopetusta eri aineissa. Hänen kouluajastaan ei ole paljoa sanottavaa. Kouluelämän ensimmäiset vaikutelmat ovat sellaisia kuin sopii odottaakin pojalta, joka tähän asti on elänyt suhteellisesti eristettynä kodin suojissa ja äkkiä siirtyy hilpeitten, puuhakkaitten poikatoverien piiriin. Ensimmäinen — kiittävä — arvostelu koulusta koskeekin juuri "puuhaa", ei opetusta. "Koulussa on hyvin hauska. Me teimme kaikenlaisia poikain kujeita, nauroimme, nyimme toisiamme ja panimme pulpetit liikkeelle"! kirjoittaa hän kirjeessään. Tämä vallattomuus, joka tosin ei ollut vieras nuoren Nicolayn luonteelle, joutui kuitenkin ennen pitkää sen lujan velvollisuudentunnon alaisuuteen, joka oli hänelle ominainen, ja hän pyrki myöhemmin suorittamaan koulutyönsä hyvin, jopa erinomaisesti. Mutta varsinaista työniloa se ei tuottanut hänelle sittenkään — siihen hän oli liian hermostunut, ehkä myös aivan liian herkän tunnollinen, ja Venäjällä vallalla oleva tutkintojärjestelmä tuntui hänestä kai oikealta rasitukselta. Kuvaavat ovat nuo sanat aikaisemmin mainitusta kirjeestä — "ihmeellistä, kuinka Jumala on tähän asti auttanut minua koulussa". Paul Nicolay suhtautuu nyt niinkuin myöhemminkin tehtäviinsä vakavasti, ponnistaa saavuttaakseen mahdollisimman hyvät tulokset ja saavuttaakin ne usein — mutta se tapahtuu hänen heikon terveytensä kustannuksella, ja työ painaa taakkana hänen nuoria hartioitaan. Muuten ei koulun opetus eikä sen toverielämä jätä hänen persoonalliseen kehitykseensä sen syvempää jälkeä. Se kenties johtui hänen selvän yksilöllisestä rakenteestaan; kenties tarjosi myös tuon kaikesta vaatimattomuudestaan huolimatta kosmopoliittis-ylimyksellisen kodin ilmapiiri liian harvoja kosketuskohtia venäläisen koulun kirjavan joukkoelämän kanssa. Oli miten oli — hän tunsi varmaan monta kertaa olevansa vieras opettajilleen ja tovereilleen.

Paljon merkityksellisempi kuin kouluelämä oli nuorukaiselle rippikouluopetus, jota hän ja hänen nuorempi sisarensa v. 1879 saivat saksalaisen seurakunnan pastorilta. Tämä tuskin johtui itse opetuksen laadusta, vaan pikemminkin niistä vaatimuksista, jotka tuota lähestyvää ratkaisevaa uskonnollista toimitusta ajatellessa kävivät eläviksi ja omakohtaisiksi nuoren rippioppilaan sielussa. Paul Nicolay pyrkii näihin aikoihin rehellisen luonteensa koko voimalla keskittymään siihen, mikä oli olennaista hänelle tarjotussa opetuksessa, pääsemään lähemmäksi Jumalaa, joka lapsesta saakka oli ollut hänelle todellisuus, mutta johon suhtautumisessaan hän kuitenkin huomaa paljon laiminlyöntiä, paljon selvittämätöntä. Hänestä on kuitenkin vaikeata päästä tuohon tarpeelliseen keskitykseen, vaikeata syventyä rukoukseen, kun hänen samalla on valmistauduttava työläisiin tutkintoihin, jotka hänen on suoritettava ennen siirtymistään lukion ylimmälle luokalle. Katkismuksen päähänpänttäys rippikoulussa, joka, niinkuin yleensä kaikki muistia kysyvä työ, tuntuu hänestä ikävältä ja rasittavalta, tekee hänen työtaakkansa sitäkin raskaammaksi. Siksi ovat näihin aikoihin aloitetun päiväkirjan merkinnät osittain varsin synkkiä sävyltään. Hän soimaa itseään katkerasti hairahduksistaan — niinpä häntä vaivaavat, kun rippikoulussa on käsitelty neljättä käskyä, laiminlyönnit, joihin hän muka tuntee olevansa syypää suhteessaan rakastettuun äitiinsä. Välinpitämättömyyden tunne, joka usein valtaa hänet ruumiillisten ja henkisten ponnistusten perästä, on hänen silmissään synti. Kuitenkin hänen onnistuu taistella itsensä levollisempaan katsantokantaan, ja päivää ennen konfirmatsionia hän kirjoittaa: "Uskon, että ihmisen on tärkeintä tuntea itsensä köyhäksi syntiseksi ja iloiten ottaa vastaan Jeesukselta ja juuri Häneltä itseltään anteeksiantamus." Siskosten kasteenliiton-uudistus tapahtui Pyhän Annan kirkossa Pietarissa. "Tunsimme molemmat sydämensykintää", kirjoittaa nuorukainen tuosta juhlahetkestä. "Tunsin taistelevani saatanaa vastaan, joka yritti tehdä minut välinpitämättömäksi, mutta, Jumalan kiitos, rukouksen auttamana saatoin tuntea itseni vapaaksi. Mikä armo olikaan tuo ensi käyntini ehtoollisella! Toivoakseni en unohda sitä koskaan. Jeesus sisimmässäsi, mikä onni, mikä ilo! Tunnet olevasi aivan muuttunut. Kuinka hyvä ja armollinen on Jumala, kun Hän antaa itsensä sellaiselle syntisraukalle kuin minä. Minun täytyy enemmän tarttua käsiksi Jumalan sanaan, jotta Hän voisi paremmin tarttua minuun käsiksi. Minun täytyy Jumalan avulla muuttua paremmaksi, jotten muuttuisi huonommaksi." Näillä onnea uhkuvilla, kiitollisilla tunteenpurkauksilla, jotka olivat niin luonnollisia kristillisessä ilmapiirissä kasvaneelle nuorukaiselle konfirmatsionin ja ensimmäisen ehtoollisellakäynnin juhlallisena hetkenä, oli, kuten tulevaisuus osoitti, tavallista paljoa suurempi arvo nuoren Nicolayn lausumina. "Jeesus minussa" — siitä tuli hänelle koko elämänajaksi ei vain ilon ja rauhan lähde, vaan ehdoton velvoitus pyhään elämään ja lopullisen voiton tae — tosiasia, joka hänen täytyi kerta kerran perästä loihtia ajatuksiinsa, kun taistelu, jota hän kävi, pyrki hänestä tuntumaan toivottoman ankaralta. Sillä Paul Nicolayn elämä, niin yksinkertaisen eheä kuin se olikin, ei ollut koskaan helppoa. Hän asetti elämänsä päämäärän liian korkealle ja otti liian vähän lukuun kaikenlaisia ulkonaisia seikkoja, joita toiset niin mielellään käyttävät hyväksensä puolustellakseen hengellistä velttouttaan tai toimettomuuttaan. Mistään paroni Nicolayn elämässä tapahtuneesta lopullisesta "ratkaisusta Kristuksen puolelle" konfirmatsionitilaisuudessa ei voi puhua. Se oli vain askel lähemmä tuota ratkaisua, joka kerran tapahtui täydellisenä ja ehdottomana monen samantapaisen askelen perästä, kaikki samaan suuntaan, saman taistelun kautta johtavia.

Viimeinen kouluvuosi 1879—80 osoittautui erikoisen rasittavaksi nuoren miehen heikoille ruumiinvoimille. Neuralgisesta päänsärystä, itsepintaisesta unettomuudesta, usein uudistuvista malaria- ja influenssakohtauksista, kaikesta siitä, mistä tuli hänen miehuusikänsä suuri kärsimys, hän kärsi jo kouluaikanaan, ja se vaikeutti varsinkin ankaraa tutkintolukua, joka aikoinaan teki joka lukukauden lopun venäläisissä kouluissa kauhunkaudeksi. Osoittaen tavallista päättävää tunnollisuuttaan antautui nyt Nicolay työhön, mutta tunsi tällöin usein pistoksen omassatunnossaan, sillä hänestä tuntui pahalta, ettei voinut torjua luotaan kunnianhimoa, halua kunnostautua; joka aina liittyy kaikkeen kilpaan. Siksi kuulostaa helpotuksenhuokaukselta, kun hän kirjoittaa 15 p:nä kesäkuuta 1880 päiväkirjaansa: "Finis! En voi uskoa sitä, se on kuin unta. Jumalan kiitos, että hän on auttanut minut läpi seitsenvuotisen kouluaikani."

Tuntui kai kuin vapautukselta sietämättömästä pakosta, kun hän senjälkeen sai äitinsä ja sisarensa seurassa matkustaa ulkomaille — Ranskaan, Sveitsiin ja Italiaan. Ranskassa käytiin tervehtimässä tätiä, abbedissa Simplicietä, hänen normandialaisessa luostarissaan sekä Louis setää, La Grande Chartreuse'issä, joita käyntejä Paul Nicolay ei koskaan sittemmin jättänyt suorittamatta monien Länsi-Euroopan matkojensa varrella. Italiassa perhe viipyi Lago Maggioressa, Veronassa ja viimein Venetsiassa. Siellä erosi Paul Nicolay omaisistaan palatakseen Pietariin, missä hänen nyt oli määrä aloittaa yliopistolukunsa. Hän asui tämän talven setänsä ja holhoojansa, silloisen opetusministerin Alexander Nicolayn luona. Ankara virkamies, jonka mielestä jokainen oli velvollinen palvelemaan maataan, s.o. valtiolaitosta, tahtoi saada veljenpojan opiskelemaan lakitiedettä. Kun Paulin äiti, joka ehdottomasti luotti lankonsa arvostelukykyyn, kannatti häntä tässä, piti nuorukainen itseään velvollisena mukautumaan holhoojansa toivomukseen.

Hänen omat persoonalliset harrastuksensa olisivat johtaneet hänet aivan toiseen suuntaan — häntä miellytti historia, mutta myös maantiede, tähtitiede, fysiikka ja muut luonnontieteelliset sekä teknilliset oppiaineet, joissa hän sittemmin hankki itselleen omin päin varsin huomattavat tiedot. Käytännöllinen toiminta, varsinkin raikas merielämä, houkutteli häntä myöskin. Lakitiede sitävastoin, joka vaati paljon kuivaa muistitietoa, oli hänelle vastenmielinen. Ensimmäiset opintovuodet olivat hänelle siksi tuskin helpommat kuin viimeiset ajat lukiossa. Hänen terveyttäänkään ei lyhyt ulkomailla oleskelu ollut parantanut, päinvastoin hän tunsi sairauden rasitusta enemmän kuin milloinkaan ennen. Kivulloisuuttaan hän ei kuitenkaan koskaan käyttänyt verukkeena suhtautuakseen huolimattomasti opintoihinsa, mutta piiloutui kylläkin tämän suojuksen taa, kun tuli kyseeseen niiden vaatimusten välttäminen, joita seuraelämä alkoi asettaa nuorelle paronille ja fideikomissin omistajalle. Hän oli mieleltään näinä aikoina suljettu ja arka, ja ruumiillinen lamaannus aiheutti myös henkistä alakuloisuutta, taipumuksen nähdä kaikki synkkänä, mikä usein näytti vievän voiton siitä luontaisen hilpeyden ja terveen huumorin pohjasävystä, jota hänessä nuoruuden ystäväin lausuman mukaan oli runsas annos. Vahvistaakseen ja karaistakseen kapinoivaa ruumistaan hän alkoi näihin aikoihin ottaa miekkailutunteja, ja nämä harjoitukset näyttivät vaikuttavan häneen yhtä terveellisesti kuin se kylpylähoito, jonka hän sai kesällä 1881 Baierissa. Kesäisin hän mielellään harrasti ulkoilmaelämää — varsinkin hän antautui yhä innokkaammin purjehdusurheiluun, joka oli ollut hänelle mieluinen poikavuosista asti. V. 1883 hän osti "Lady" nimisen purjehdusjahdin, ja se oli hänen uskollinen ystävänsä monet vuodet. Entisen luotsin, Pajurin, ja erään toisen laivamiehen seurassa hän teki Monrepos'sta käsin, missä hän tavallisesti vietti kesät, purjehdusretkiä Kotkaan, Pellingiin, Helsinkiin sekä moniin muihin Suomen seutuihin. Näin hän tutustui tutustumistaan myös siihen maahan, joka oli käyvä hänelle yhä rakkaammaksi ja jota hän huolimatta saamastaan venäläisestä kasvatuksesta ja kansainvälisistä suhteistaan aina mielellään piti isänmaanaan.

Purjehdusretket olivat Paul Nicolaylle terveellisiä sekä ruumiillisesti että henkisesti. Hän iloitsi itsekin miehekkyydestä, johon arveluttavista tilanteista ripein ottein selviytymisen pakko hänet kasvatti ja joka tiesi hänelle pietarilaiselämän veltostavan vaikutuksen vastakohtaa. Hänen rakkautensa reippaaseen urheiluun oli tähän aikaan vähällä paisua todelliseksi intohimoksi. Muuan paroni Nicolayn toveri näiltä vuosilta [vapaaherra Th. Bruun] kertoo, että hänen halunsa omaksua aidot merimiestavat saattoi johtaa hänet peräti huvittaviin poikamaisuuksiin. Hän "koetti" m.m. purra tupakkamälliä, ja kun hän yöllä ajoi hereille purjehdustoverinsa, täytyi näiden ennen kannelle menoaan nielaista lasillinen rommia — se näet kuului asiaan. "Lady'llä" ei saatu sen hienompaa ruokaa kuin hapanta leipää ja poronlihaa, niin että mukavampaan elämään piintyneet matkatoverit tervehtivät iloiten ensimmäistä vehnäleipäpalaa, joka heille maissa tarjottiin.

Merellä vietetty ulkoilmaelämä vahvisti varmasti omalta osaltaan suurestikin Paul Nicolayta pitkien talvien varalta, jolloin oli ankarasti kamppailtava lakitieteen kanssa. Kesäkuun 7:ntenä 1884 hän suoritti loistavasti oikeustutkintonsa, joka hänestä, samoin kuin aikaisemmat tällaiset voitot, tuntui ihmeeltä, Jumalan ansaitsemattoman hyvyyden työltä häntä kohtaan, "Mitä muut sanovat onnenpotkaisuksi, onneksi, siitä tiedän minä olevani kiitollisuudenvelassa Jumalalle", sanotaan päiväkirjassa. Ja tähän voimaan luottaen hän nyt ryhtyi opiskelemaan kandidaattitutkintoa varten.

Tässä elämänsä vaiheessa Paul Nicolay joutuu — huolimatta ujoudestaan, joka tosin myös hiukan lievittyy voimien karttuessa — varsin paljon ottamaan osaa niihin seurapiireihin, joissa "huvitellaan". Se kuvaus hänestä seuraihmisenä ja toverina, jonka hänestä on antanut muuan nuoruudenystävä, loihtii ehkä parhaiten silmäimme eteen nuoren Paul Nicolayn semmoisena kuin hän oli 1880-luvun keskivaiheilla sekä sen ympäristön, missä hän liikkui.

"Illasta kenraalikuvernööri kreivi F. Heydenin perheessä, joka silloin asui Pietarissa, illasta, jolloin tutustuin sittemmin niin sydämellisesti rakastamaani ja ihailtuun ystävääni Paul Nicolayhin, tuli elämässäni paljon merkitsevä hetki", kirjoittaa vapaaherra Theodor Bruun. "Se on mielessäni kuin eilinen päivä. Neiti Olga von Heyden, sittemmin leskikeisarinnan hovineitinä toiminut, tuli minua vastaanottamaan kalpean ja laihan nuoren miehen seurassa ja sanoi: 'Paroni Nicolay, joka myös on suomalainen, soisi saavansa tutustua teihin.' Mitä hän sanoi silloin, en muista, mutta Suomesta me puhuimme, ja minä tunsin kiitollisuutta siitä, että hän oli halunnut tutustua minuun. Otimme siihen aikaan paljon osaa seuraelämään. Paul Nicolay oli Pietarin yliopiston ajoilta ystävä ja toveri Alexander Heydenin kanssa, josta sittemmin tuli lippuamiraali ja keisari Nikolai II:n adjutantti, mutta lujemmin sitein hän oli liittynyt luokkatoveriinsa, nuorimpaan veljeen Dmitriin, joka sittemmin palveli tykistössä ja joutui, otettuaan eron virastaan, aatelismarsalkkana etelä-Venäjälle. Heydenin kotiin nuoret kokoontuivat kerran viikossa; leikittiin enimmäkseen kuva-arvoituksia. Kokkapuheinen Dmitri Heyden oli kaikkien hupina. Paul Nicolay oli vallattoman iloinen, ja joskaan hän ei itse puolestaan keksinyt mitään seuran hauskuudeksi, hän ymmärsi kuitenkin varsin hyvin viatonta pilaa. Muistan niin hyvin, kuinka hän hilpeänä ja poikamaisena istuessaan turkkilaisella leposohvalla Dmitri Heydenin vieressä tuumi: 'Ei meidän tarvitse puhuakaan paljoa ja kuitenkin on meillä niin hupaista.' Ja sitten hän, joka oli tottunut miekkailuun ja purjehdukseen, lyödä läimäytti naapuriansa navakasti polveen. Toinen yritti maksaa samalla mitalla, mutta Paul Nicolay oli notkea ja voimakas — nauraen hän oli jo toisessa päässä huonetta. Hänen ilonsa oli tarttuvaa — se oli niin puhdasta ja sydämellistä. — Aleksander Maksimovski, Boris Jakuntsikov ja Theodor Oom olivat sitä nuorten miesten parvea, joka seurusteli Heydenien piirissä. Samaisen Th. Oomin seurassa Nicolay purjehti Summaan ja otti minutkin purjeveneeseensä 'Lady'iin'. Aiottiin lähteä tervehtimään Heydenejä, jotka olivat täksi kesää vuokranneet kenraalitar von Etterin päärakennuksen Haikossa. Ja tällä purjehdusretkellä sain ensimmäisen vaikutelmani Paul Nicolayn suuresta ja terveellisestä vaikutuksesta tovereihinsa. Molemmat laivamiehet, P. ja K., olivat hurskaita kelpo miehiä ja kuuntelivat hartaina, kun Nicolay soitti heille englantilaisia virsiä kuusikulmaisella hanurillaan. Th. Oom ja minä olimme sensijaan täyspakanoita. Minä olin kadottanut uskoni ollessani Tartossa ylioppilaana, ja Oom oli kyynikko ja piti kreikkalaiskatolista uskontunnustustaan asemansa vaatimana, niin maailmassa yleensä kuin hovissa. No niin, loikoilimme kaikki kolme ensimmäisessä hytissä kuumana kesäiltana 'Ladyn' keinuessa rasvatyvenellä merellä. Oom lasketti jonkun hieman rivon jutun tai sopimattoman sutkauksen, ja minä säestin samaan nuottiin, mutta tuskin sana oli sanottu, kun jo saimme Paul Nicolaylta mitä ystävällisimmässä, mutta päättävimmässä muodossa kehoituksen jättää moiset puheet. — — Hän oli päämäärästään tietoinen, hurskas nuorukainen, jonka me aavistimme tulevaksi Jumalan palvelijaksi. Niin, hän osasi purjehtia, miekkailla, urheilla, näytellä — mutta hän erosi meistä muista. Hänen olemuksessaan oli jotakin, joka ilmaisi henkisten arvojen lujaluonteisen puoltajan."

Paul Nicolay saattoi toimia kaikessa ympäristönsä tavoin, mutta siitä huolimatta hän ei ollut muiden kaltainen — tämä selittänee sen että hänellä jo silloin oli syvä vaikutus muutamiin tovereihinsa. Kristityn miehekkyyden ylevää ihannetta ei "tämä maailmallisessa seurassa liikkuva nuori Daniel", kuten paroni Bruun häntä nimittääkin, koskaan päästänyt silmistään. "Kuinka toivoinkaan sieluni sisintä sopukkaa myöten olevani avoin, vilpitön, kaiken viekastelun vihollinen, työteliäs, tarmokas, lujaluonteinen, mutta nöyrä — taistellen voittavani itseni ja ilman ihmispelkoa aina päästäväni omantuntoni voitolle!" sanotaan päiväkirjassa v:lta 1882. Myöhemminkin hän usein moittii itseään velttoudesta, hän on tuskaa tuntien huomaavinaan tuhlaavansa aikaansa, huomaavinaan sen liukuvan käsistä. Ja puhtaus, johon hän pyrkii, on aivan muuta kuin vapautuneisuutta "karkeista synneistä". Kun hän kerran väsymyksen hetkenä etsii huvia kirjasta, joka hänen omastakin mielestään on "raaka ja saastainen", on hänellä selvillä, että tämä teko on syntiä. "Kuinka vähän minulla onkaan luonteenlujuutta, kun en voi ajoissa heittää kädestäni saastaista kirjaa." Kun hän syksyllä 1884 tekee pitkänpuoleisen matkan käyden tällöin Pariisissakin, näemme hänen sielläkin taistelevan vaikutelmain moninaisuutta vastaan säilyttääkseen sisäisen elämänsä tahrattomana ja voimakkaana. Hänen apunsa kaikissa näissä taisteluissa on niinkuin ennenkin hänen nuoruutensa Jumala, johon hänellä on yhä lapsekas, luottava suhde. Varsinkin purjehdusmatkoillaan hän tottui kiinnittämään huomiota Jumalan varjelukseen ja johtoon pienimmässäkin — seikka, joka läpi koko elämän pysyi hänelle lohdullisena, tukea suovana varmuutena. Siitä huolimatta saattoi hänet monta kertaa, kuten olemme nähneet, vallata alakuloisuus omaa kykenemättömyyttä ja ansiottomuutta ajatellessa. Tällaisia omantunnonepäilyjä hän varmaan kertoi sedälleen Louis'ille käydessään v. 1884 matkansa varrella La Grande Chartreuse'issä, sillä hän on merkinnyt päiväkirjaansa, että tämä oli nuhdellut häntä, kun häneltä puuttui luottamusta Jumalan armahtavaan ja etsivään rakkauteen. Kartusiaani-sedän ja maailmanmies-veljenpojan suhde oli yleensä hyvä ja ymmärtämyksellinen, ja kun Paul Nicolay lisäksi mainitsee heidän keskustelleen siitä, kuinka on välttämätöntä tehdä kaikki Jumalalle eikä ihmisille, sekä ruoskineen ajan raukkamaisuutta ja velttoutta, niin ymmärrämme, että askeettisen munkin ja taistelevan nuoren Danielin mielipiteet varmaan omituisesti yhtyivät. Sitä vastoin Paul Nicolay mainitsee, että muuan de Broglie niminen serkku, jota hän kävi tervehtimässä ja joka oli hänkin munkki, "muuttui vähemmän ystävälliseksi" huomatessaan luterilaisen heimolaisensa välttävän kysymystä katolisuuteen kääntymisestä. Katolinen oppi ei milloinkaan houkutellut puoleensa Alexandrine de Broglie'n pojanpoikaa. Pyhimystenpalvonta kuohutti häntä, jolla aina oli selvä tunne ihmisen mitättömyydestä Jumalan edessä — ja kerran kuunneltuaan messua hän merkitsee vain lakonisesti: "Hyvilläni, kun se päättyi." Esteettisillä vaikutelmilla ei ollut valtaa häneen — mutta hän antoi kyllä täyden arvon yksityisten katolilaisten siveelliselle suuruudelle, ja hänen omassa olemuksessaan esiintyvä ilmeinen askeettisuuden piirre sai hänet varmaan myötätuntoiseksi katolista kuria kohtaan määrätyiltä puolilta katsottuna.

Joskin nuoren Paul Nicolayn elämänkatsomus oli selvästi protestanttinen, niin ei sitävastoin voine sanoa häntä silloin eikä myöhemminkään puhdasoppiseksi luterilaiseksi. Luterilaisen kirkon elämä, sellaisena kuin se niihin aikoihin ilmeni, ei ollut omiaan miellyttämään sellaista mieltä kuin Paul Nicolayn — joka oli niin voimakkaasti suuntautunut siihen, mikä uskonnossa on olennaista ja käytännöllistä ja niin välinpitämätön historian luomista muodoista ja uskonopillisista selityksistä. "Kirkollisuudella" oli hänestä jo silloin se leima, että se, kuten hän muutamaa vuotta myöhemmin sanoo, oli yhtä paljon "puoluehenkeä kuin mikä muu puoluehenki tahansa". Vanhempanakin hän yhä sanoi olevansa "huono kirkkokristitty". Syvällisimpiä vaikutelmiaan hän ei ollutkaan — jollei ota lukuun konfirmatsionia — saanut kirkolta, vaan kodiltaan. Vapaaherratar Nicolay oli kiintynyt kirkkoon, johon hän kuului — mutta olemme kuitenkin nähneet, että hänen uskonnollisuutensa oli suuntautunut osittain toisille urille kuin tässä kirkossa vallitseville. Olemme niinkään nähneet, että Paul Nicolay tottui lapsesta alkaen omin neuvoin pyrkimään mieskohtaiseen Jumala-suhteeseen. Ja kun hän täysi-ikäisenä sai pysyviä ja syvälti uurtavia vaikutuksia kristilliseltä yhdyskunnalta, eivät ne tulleet isien kirkon, vaan erään miltei ainoalaatuisen, tsaari-Venäjän niin maallisten kuin hengellisten viranomaisten tunnustusta vailla olevan uskonnollisen yhtymän taholta. Voimakkaimmat uskonsysäyksensä ja ensimmäisen muovailunsa työntekijänä ja puhujana Kristuksen palveluksessa Paul Nicolay sai n.s. pashkovilaisten piirissä.

Pashkovilais-liikettä voinee pitää Venäjän huomattavimpiin uskonnollisiin ilmiöihin kuuluvana. Sillä on oma sijansa tämän maan monien evankeliselle tai "hengelliselle" pohjalle perustuvien lahkomuodostusten joukossa. Venäläiset lahkot ovat meikäläisille miltei kokonaan tuntemattomat. Koska se henki, joka on — tai oli — vallalla muutamissa niistä, on hyvin paljon vaikuttanut paroni Nicolayn hengelliseen kehitykseen nuoruusvuosina, niin herättäisi kai mielenkiintoa, jos tämänkaltaisessa kuvauksessa omistettaisiin niille muutama sana. Kun kuitenkin siten joutuisimme liian kauas, on välttämätöntä nyt rajoittua tarjoamaan lukijalle katsaus pashkovilaisuuteen, joka muistuttaa paljonkin puhtaasti kansanomaisia venäläiskansallisia lahkoja, vaikkakin sen alkuperä on aivan toinen.

Pashkovilais-liike alkoi nimittäin ylhäis-aatelin piireissä Pietarissa. V. 1874 saapui Venäjän pääkaupunkiin lordi Radstock, tunnettu englantilainen maallikkosaarnaaja, joka oli puhunut useissa Euroopan maissa, erään ylhäisen venäläisen naisen kehoituksesta, joka oli kuullut häntä ulkomailla. Täällä hän esiintyi useissa ylhäisökodeissa 11. s. "drawing-room meeting'eissä" ("salonki-kokouksissa"). Lordi Radstock, jonka kuollessa Paul Nicolay monta vuotta myöhemmin kirjoitti, että "hänen elämänsä oli ehjäsydämistä antaumusta Herralle, joskin hänen sanomansa oli harvasointuinen sävelmä", teki, yksinkertaisesti saarnatessaan evankeelisista kristinuskon perustotuuksista, syvän vaikutuksen moniin venäläisen ylhäisön jäseniin. Muuan niistä hänen kuulijoistaan, jotka tunsivat hänen julistuksensa käyneen sydämeensä, oli entinen kaartineversti Vasilij Aleksandrovits Pashkov. V. 1876 tämä anoi oikeutta saada perustaa yhdistyksen uskonnollis-siveellisen lukemisen edistämiseksi, ja anomukseen suostuttiinkin. Sääntöjen mukaan yhdistyksen tarkoituksena oli tarjota kansalle tilaisuutta hankkia itselleen halvalla raamatunosia samoin kuin muutakin uskonnollista kirjallisuutta, ja sen onnistui todella julkaista lähes 200 lentolehtistä, joita tätä tarkoitusta edistämään otetut kolportöörit levittivät pitkin maaseutua. Pashkov ja hänen hengenheimolaisensa — joiden ainoana uskonkappaleena voi sanoa olleen heidän sielunsa pelastuksen uskon kautta Jeesuksen Kristuksen sovintokuolemaan, joka pelastustie oli avoimena kaikille — kerääntyivät toistensa luo hengellisiin kokouksiin, joihin lisäksi kehoitettiin näiden ylhäisten kotien lukuisaa palveluskuntaa sekä muitakin kansanmiehiä ja -naisia ottamaan osaa. Useimmiten pidettiin näitä kokouksia komeassa Pashkovin palatsissa Nevan varrella tai sisarusten, ruhtinatarten Gagarinan ja Lievenin asunnossa Bolshaja Morskajalla. Tällöin esiintyivät eversti Pashkov itse, kamariherra kreivi Korff ja monet muut tämän nuoren yhdyskunnan jäsenet evankeliumin selittäjinä, ja noissa ylellisesti sisustetuissa saleissa istuivat korkeilla antiikkisilla kultanahkatuoleilla pesijättäret ja talonmiehet siniverisimpäin kreivittärien ja ruhtinaitten rinnalla usein laulaen samasta laulukirjasta — ennenkuulumaton näky Venäjällä.

Tolstoi on "Ylösnousemus" nimisessä romaanissaan satiirisesti kuvannut näitä piirejä — ja onhan hyvin ymmärrettävissä, että hänen mielestään, kun nähdyn sisäinen puoli jäi vieraaksi, tuo kaikki oli pelkkää parodiaa siitä, mitä hän nimitti kristilliseksi veljeydeksi — muutamain rikasten ja yltäkylläisten ihmisten uusmuotisten oikkujen tai kuohahtaneitten tunnelmain purkausta — mitä se saattoi muutamissa kyllä ollakin. Mutta syvää ja runsasta iloa, jota "ilosanoma" oli kyennyt synnyttämään niin köyhien kuin rikasten sydämessä ja joka loi useimpiin pashkovilaispiirin jäseniin palavaa palvelemishalua ja mitä lujinta kestävyyttä pilkan ja vainon kohdatessa — sitä ei tuo suuri kirjailija pystynyt näkemään. — On itsestään selvää, että pashkovilaisten toiminta herätti ennen pitkää levottomuutta korkeasti oikeauskoisissa kirkollisissa piireissä. Kirkolliset lehdet suorastaan tahtoivat hukuttaa nämä uudet lahkolaiset haukkumasanoihinsa ja vaativat heidän nujertamistaan. Heidän kokouksissaan ei puhuttu sanaakaan pyhimyksistä, neitsyt Maariasta tai kirkon sakramenteista, eikä kokoushuoneistoissa ollut ainoatakaan pyhimyskuvaa — eikö se jo riittänyt leimaamaan koko liikkeen epämoraaliseksi ja epäkristilliseksi?

V. 1877 tuli määräys, joka kielsi Pashkovia pitämistä uskonnollisia illanviettojaan, ja seuraavana vuonna oikeutettiin hengelliset viranomaiset kehoittamaan häntä ja hänen puoluelaisiaan luopumaan harhauksestaan ja palaamaan oikeauskoisen kirkon helmaan. Tästä oli seurauksena, että Pashkov siirsi toimintansa maaseudulle, missä hän saattoi työskennellä huomaamattomammin — ennen kaikkea monille suurille tiluksilleen. Näin saavutti pashkovilais-propaganda kansan syvät rivit ja joutui kosketuksiin jo aikaisemmin olemassaolleitten evankeelisten lahkojen kanssa. Kun Pashkov 1884 palasi Pietariin, kutsuivat hän ja kreivi Korff näiden lahkojen — stundistien, baptistien, molokaanien y.m. — edustajia yhteiseen kokoukseen. Tämä kokous kiellettiin heti, ja useat osanottajista — enimmäkseen talonpoikia eri osista maata — pantiin kiinni, joutuivat kuulustelun alaisiksi ja lähetettiin hallinnollista tietä kotiseudulleen. "Yhdistys uskonnollissiveellisen lukemisen edistämiseksi" lakkautettiin samana vuonna hallituksen käskykirjeellä. Heti sen jälkeen pyhä synodi antoi määräyksen, että piispojen tuli "valvoa" pashkovilaisliikkeen levenemistä, ja samanlaisen säädöksen sisäministeri antoi maaherralle. Eversti Pashkovin täytyi poistua valtakunnasta ja asettua ulkomaille asumaan, mutta liikkeen leviämistä jatkui yhä 80-luvun viimeisinä vuosina ja kautta koko 90-luvun. Se sulautui tällöin yhä enemmän muihin lahkoihin ja muuttui monessa suhteessa radikaalisemmaksi ja kirkkoa vastustavammaksi.

Pääkaupungin ylhäisissä piireissä, jotka kaikessa hiljaisuudessa yhä kokoontuivat, välistä joutuen selkkauksiin poliisin kanssa, mutta useimmiten hovin suojelemana jääden hätyyttämättä, säilytti pashkovilaisuus sitävastoin alkuperäisen luonteensa. Täällä Paul Nicolayhin 1880-luvun alkupuolella joutui kosketuksiin sen kanssa. Hänen ystävänsä ja sittemmin lankonsa, kreivi Konstantin von der Pahlen, johti näet hänet pashkovilaisten piiriin, jossa hänen äitinsäkin muuten seurusteli, sillä vaikka tämä ei liittynytkään itse liikkeeseen — hän oli Pietarin saksalaisen seurakunnan uskollinen jäsen — harrasti hän lämpimästi ja myötätuntoisesti sen hengellistä toimintaa, ja monet sen jäsenet olivat hänen persoonallisia ystäviään. Nuorena ylioppilaana ja virkamiehenä tuli siis Paul Nicolay käyneeksi uskonnollisissa illanvietoissa ensin Pashkovilla — missä hän ei kuitenkaan nyt tavannut perheenisää, johon tutustui vasta muutamaa vuotta myöhemmin — ja sitten ruhtinatar Lievenin luona, jonka poikien karissa hän muutenkin seurusteli. Hänen täällä kohtaamansa Jumalan palvonta oli paljoa yksinkertaisempaa ja välittömämpää kuin hän oli kirkon piirissä tavannut, ja omakohtaisen toimimisen vaatimus kohdistui paljoa jyrkemmin seurakunnan yksityisiin jäseniin. Aluksi jälkimmäinen seikka vaikutti häneen miltei peloittaen, hänen suljettu luonteensa arasteli yhteistä rukousta, ja useinkin häntä loukkasi tunnepuolta tehostava julistus, jota saatiin kuulla Saksasta ja Englannista kutsuttujen maallikkosaarnaajain suusta. Mutta oli näissä kokouksissa sellaistakin, mikä varmaan voimakkaasti viehätti häntä. Heissä oli vakavuutta, noissa ihmisissä, jotka yrittivät palvella Jumalaa keskellä Jumalansa unhottanutta ja pinnallista maailmaa, ja monesti hän tapasi täällä myös henkilöitä, jotka olivat saaneet todistaa uskostansa hallitsijoille ja viranomaisille ja kärsiä sen vuoksi vankeutta ja maanpakolaisuutta. Tässä piirissä oli kai jotain tallella ensimmäisen kristillisen seurakunnan syvästä, puhtaasta innonhehkusta. Ja puheissa tehostettiin kerta kerran perästä tuon yhden ainoan, Herran puolelle tapahtuvan täyden ratkaisun merkitystä käyttökelpoisuuden ehtona Jumalan valtakunnan palveluksessa. Täällä kai yhä enemmän nuorelle Nicolaylle selvisi, että hänen Herransa saattoi vaatia häntä omakseen täydellisemmin, ehdottomammin kuin ennen, että nuhteeton elämä yksin kelpasi kristityn päämääräksi, että työtä oli jokaiselle, joka tahtoi antautua käytettäväksi. Vähitellen tämä ajatus kypsyi hänessä täällä uskonvarmojen kristittyjen piirissä. "Kuinka paljon hengellistä siunausta olenkaan saanut ruhtinatar Lievenin luona pidetyistä kokouksista", hän lausui monta vuotta myöhemmin eräälle suomalaiselle ystävälleen. Täällä tämä nuori mies usein osin sai taisteluunsa tarvitsemaansa apua. Tätä taistelua olemme nähneet hänen käyvän voidakseen elää maailmassa olematta "maailmasta" eikä se suinkaan ollut viimeisinä opintovuosina loppuun suoritettu — se ei päättynytkään, ennenkuin hän löysi tien tästä "maailmasta" rikkaampaan, täydempään ja satoisampaan olemisen muotoon.