Читать книгу Kevätkukka: Perhetarina - Mathilda Roos - Страница 5

Sisällysluettelo

Kun Eugen pari tuntia sitten meni vanhempiensa kotiin, kulki hän nopein askelin, nauttien lumen narinasta jalkojen alla, raittiista talvi-ilmasta, tähdistä, jotka loistivat ja kimaltelivat pimeässä talvi-yössä. Nyt ei hän huomannut mitään ympärillään; hän poikesi autiolle sivukadulle ja kulki hitaasti, pää alas painuneena, syviin ajatuksiin vaipuneena.

"Tarvitseeko minun välittää Regina tädin puheista?" ajatteli hän. "Tarvitseeko kiinnittää huomiota siihen, mitä vanha, kärtyinen, hemmoteltu eukko, joka on tottunut siihen, että kaikki häntä pokkuroivat, puhuu — että hän napisee sitä, että ihmiset eivät tule kotiin juuri sinä hetkenä, jolloin hänen mielestään hänen portaissaan on oleva hiljaista? Mitäs siitä? He ovat nuoria ja iloisia ja käyvät tietysti mielellään huvittelemassa. Ja että siellä aina on vieraita? Johtuu tietysti siitä, että he ovat hyviä ja vieraanvaraisia ihmisiä. Voiko ajatella mitään tyhmempää, kuin että aina on valmis ottamaan vastaan vaikutteita, kuten minä? Se on minun onnettomuuteni, se turmelee minun luonteeni … minä voin tuntea itseni niin iloiseksi ja onnelliseksi … ja sitten kuulen jotain, kuten tänään … ja sitten … sitten on kaikki pilalla… Tyhmyyttä … heikkoutta… Joko on perhe kunniallinen, huolimatta huomaamattomasta asemastaan, tahi ei, huolimatta Regina tädin hyväksymisestä, ja siitä asiasta otan kyllä itse selvän… Sitäpaitsi … enhän nai koko perhettä … ja hän…"

Ja hän vaipui suloisiin rakkausunelmiin, jotka pian karkoittivat kaikki ikävät ajatukset, niin että häntä ympäröivät vain riemun, surumielisyyden ja kaihon kevättuulahdukset. Pian oli kaikki unohdettu, vieläpä aika ja paikkakin, niin että hän kulki pitkän matkan porttinsa ohi ja sai, puolittain harmistuneena, puolittain onnellisena rakkaushurmiossaan, etsiä taloa, missä hän asui.

Kun Eugen pari vuotta sitten muutti pois vanhempiensa luota, ruvetakseen, kuten hän sanoi, elämään nuorena miehenä, otti hän kotoa mukaansa vanhan hoitajattarensa Lovisan, tahi "Visan", joksi lapset sanoivat häntä. "Visalla" oli nykyään vain yksi harrastus: hoitaa asessorin taloutta ja pitää huolta hänestä ja hemmoitella häntä ja pitää valtansa alaisena, niin kuin ainoastaan vanha uskollinen palvelija voi tehdä.

Blumin perheen tapoihin kuului, että sen miespuoliset jäsenet menivät nuorina naimisiin. Säännönmukaisuudella, joka melkein oli tullut laiksi, rakastuivat he vakavasti noin kahdenkymmenenviiden vuoden ikäisinä, ilmoittivat heti asian vanhemmilleen, saivat heidän siunauksensa ja julkaisivat kihlauksensa. Noin vuoden kuluttua alettiin keskustella naimisiin menosta; vanhemmat ja appivanhemmat järjestivät asian, lupasivat määrätyn, suuremman tai pienemmän apurahan, ja häät pidettiin.

Eugen oli ainoa, joka oli rikkonut nämä vanhat tavat. Hän oli jo täyttänyt 33 vuotta, oli kaunis, hänellä oli hyvät tulot — mistä siis johtui, että hän yhä vielä eleli naimattomana? Ja paitsi sitä, että olisi ollut edullista päästä hänen kanssaan naimisiin, oli hän, huolimatta ylhäisenylpeästä käytöstavastaan, naisten suuressa suosiossa. Asia oli epäilemättä hyvin merkillinen. Hieman jäykkä ja ylpeä oli kuitenkin Eugen Blum, siitä olivat kaikki yhtä mieltä. Koko hänen olemuksensa oli täsmällisen virkamiehen, ei kukaan voinut sanoa, että hän virassaan tai esiintymisessään ihmisten kesken olisi tehnyt itsensä syypääksi virheeseen tahi laiminlyöntiin. Blumien oivallisuus oli hänessä saavuttanut huippunsa. Toverit ja ystävät nauroivat usein hänen täsmällisyyttään kaikessa, ja kun tuli puhe naimisesta, toistettiin aina, mitä eräs hänen nuoruudentovereistaan oli piloillaan lausunut: "Eugen Blum ei rakastu, ennenkuin on saanut vakinaisen paikan."

Eugen hymyili ja antoi heidän luulla mitä luulivat. Hän iloitsi siitä että kukaan ei aavistanut, miten runollinen tunne-elämä piili tuon jäykän kuoren alla, jossa päinvastoin olisi luullut ajatusten ja tunteitten olevan yhtä hyvässä järjestyksessä kuin kirjojen ja paperien hänen laatikoissaan. Hänen sydämessään oli pieni, salainen, hämärä kolkka, jossa versoivat hänen hienoimmat ajatuksensa ja tunteensa, ja jonne hänen oli tapana hiipiä kuten rakkauskohtaukseen yksinäisenä iltahetkenä; siellä hän hellästi hoivasi haaveitaan, onnellisena, kun ei ollut yhtäkään ihmistä, joka olisi aavistanut, että täsmällisellä, ankaralla, vaativalla Eugen Blumilla oli niin lapsellinen salaisuus.

Mutta nyt oli hän tavannut erään, joka oli avannut ovet tähän pyhitettyyn paikkaan selko selälleen ja astunut sinne haltijattarena. Ja lintuset alkoivat siellä laulaa riemuiten ja äänekkäästi, ja kukat levittivät tuoksuaan ja kevättuulet humisivat ilmassa ja täyttivät hänet huumauksella ja elämänilolla, jota hän ei ennen ollut aavistanutkaan…

Mikä oli hänet niin hurmannut?

"Hän" ei ollut kaunis, hänen kasvonpiirteensä eivät olleet säännölliset, vartalo oli melkein liian täyteläinen, hän ei ollut erittäin lahjakas, ja — sitä hän ajatteli hieman pelokkaana — hänen sivistyksensä ei ollut kovinkaan suuri.

Ja kuitenkin — miten olikaan hän rakastunut…

Hän loihti esiin hänen kuvansa sellaisena, kuin hän oli laulaessaan. Niin, laulu — juuri hänen laulunsa oli hänet lumonnut. Hän ei ollut koskaan kuullut tai nähnyt mitään, joka veti vertoja hänelle, kun hän istui näpäytellen kitaraa ja pää taivutettuna taaksepäin lauloi laulujaan, lauloi niin että kevään koko tenho, luonnon koko unielämä näytti tulvivan huoneeseen…

Juuri se oli hänet niin vallannut — se vastustamaton välittömyys, joka virtasi hänen sävelistään — hänen hymyilynsä, joka oli valoisa kuin auringonnousu tuntureilla, hänen olemuksensa runollisuus, raikas, iloinen, tenhoisa kuin paimensävelmä. Se seikka oli murtautunut hänen elähtäneen, välinpitämättömän ylhäisen olemuksensa läpi, tunkeutunut salattuun unelmien maailmaan ja herättänyt kaiken sen, mikä siellä piili odottaen ja uneksien, kuohuilevaan elämään.

Mutta hänen vaimonaan?…

Mitenkä tämä pieni mustalaistyttö, jossa oli metsien ja korpien tuoksua, sopeutuisi Blumin perheeseen, missä kaikki, jopa tunteet ja ajatuksetkin, oli kiilloitettua ja siloitettua kuin hopea tarjoiluhuoneessa ja kupari keittiössä?

Hän huokasi syvään, mutta samalla levisi hänen kasvoilleen säteilevä hymyily — ja hän vaipui jälleen suloisiin unelmiin.

Mutta kyökkikamarissa istui "Visa" kutoen sukkaa ja lukien rosvoromaania, jossa oli hirmuisia kuvia. Hän värisi kauhusta ja ihastuksesta, mutta kuitenkaan ei hän unohtanut joka kerta lehteä kääntäessään katsahtaa asessorin ikkunaan, joka oli vinosti vastapäätä hänen ikkunaansa pihan toisella puolella. Sillä Lovisan periaatteisiin kuului, että hän ei mennyt nukkumaan, ennenkuin valo sammui Eugenin huoneessa, jolloinka saattoi otaksua, että hän oli paneutunut levolle ja nukkunut. Sitä tapaa oli "Visa" noudattanut siitä asti, kun hän oli hoitanut Eugenia ja istunut hänen pienen korivaununsa ääressä lastenkamarissa.