Читать книгу Kevätkukka: Perhetarina - Mathilda Roos - Страница 6

Sisällysluettelo

Pari vuotta sitten asui reviisori Hjort perheineen kauniissa talossa Sturekadun varrella, samassa, missä neiti Regina Blum, joka olisi tahtonut reviisorin ovelle panna osoitteen "Juokseva hirvi". Reviisorilla oli siihen aikaan hyvät tulot; pankkivirkansa ohella hän välitti tontinostoja ja muita kauppoja, ja kun kaupat olivat onnistuneet hyvin, kiiruhti hän perheineen mitä pikemmin tekemään lopun ansiosta, "nuollakseen näppiään" huonompina aikoina, kuten Hjortien oli tapana sanoa. Tuollainen kieltäytymysten aika oli nyt tullut: heidän oli täytynyt muuttaa vanhanaikuiseen taloon Lutternkadun varrella, jossa reviisori oli kohtuhinnalla onnistunut saamaan niin suuren huoneuston, kuin hän tarvitsi lukuisata perhettänsä varten.

Huolimatta porvarillisesta nimestään olivat Hjortit taiteilijasukua. Äiti oli nuorena ollut näyttelijätär, isä oli taitava huiluniekka, ja taiteilijan kevyt päivänperhosluonne oli heillä kaikilla veressä. Heidän kotinsa oli kaunis ja hauskasti sisustettu; kukkaisryhmät ja pienet pystykuvat, puhdevalkeat ja jouhikvartetit, hauskat tanssikemut ja syntymäpäivänvietot olivat tunnusmerkillisiä herrasväki Hjortin kodille. Mutta jos otti tarkemmin selvää kaikesta mitä siellä oli, löysi myöskin pölyisiä ja likaisia nurkkia, siivoamattomia laatikoita y.m.s. Kaikki perheen jäsenet olivat yhtä huolimattomia, mutta kaikilla oli aika-ajoin uusiintuvia järjestyksen puuskia, toisilla lievempiä, toisilla ankarampia. Silloin siivottiin kaikki laatikot, liinavaatekaappi, ruokakammio, hillokaappi; kaikki, sekä äiti että tyttäret, siivosivat aamusta iltaan, kunnes vihdoin koko koti oli niin puhdas ja siisti, että se olisi kelvannut vaikkapa itse rouva Blumille. Nyt he jonkun aikaa nauttivat luulosta, että he olivat erinomaisen siistiä, katselivat kauniita kaappejaan, huusivat, jos joku uskalsi siirtää lautasliinaa paikaltaan, ja voivatpa toisinaan kun itsetyytyväisyys kasvoi erittäin suureksi, pitää puheita toisten ihmisten huolimattomuudesta, muistamattomuudesta j.n.e., samalla kun he, täysin tietoisina noitten puheiden naurettavaisuudesta, iskivät veitikkamaisesti silmää toisilleen ja jäätyään yksin purskahtivat nauramaan omille puheilleen.

"Se on meidän onnettomuutemme", oli Lisbetin, sisarista kolmannen, tapana sanoa, "se on onnettomuutemme, että emme voi olla kokonaan huolimattomia, vaan että meissä asuu salainen, hivuttava järjestyksen halu. Pikku isä kulta, sen järjestyksen kipinän olemme perineet sinulta. Ja — se pieni kipinä on meidän rikkautemme — se on meidän elämämme onnettomuus…"

Hjorteilla oli muuten, huolimatta huolista ja vastoinkäymisistä, aina hauska, aina ja kaikkialla. Hullunkuriset vehkeilyt, joista voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, ilveilyt ja yllätykset, valepukuihin pukeutumiset ja aprillipilat kukoistivat noiden hyvien, iloisten ihmisten parissa kuin kukkaset taimilavassa. Ja heille antoi niin mielellään anteeksi kaikki tuhmuudet; antoi anteeksi Lisbetille sen, että hän kerran lähetti sisäkön, joka oli hyvin lyhytkasvuinen, apteekkiin hakemaan "pygmeöljyä" ja sitten antoi hänen vieraitten kuullen, jotka olivat pakahtua nauruun, kertoa, mitä apteekissa vastattiin; ja sen, että hän kerran lähetti erään toisen samaan paikkaan pyytämään 25 pennillä "informaattoria", ja neuvoi hänen kieltävän vastauksen saatuaan kysymään "eivätkö herrat osanneet latinaa" y.m. samantapaista. Sillä sattuipa välistä niinkin, että Lisbet jonakin talvi-iltana kuljetti kotiinsa köyhän, viluisen eukon, jonka hän pani omaan sänkyynsä nukkumaan, istua roikutellen itse koko yön tuolilla. Tahi niin, että hän kyyneleet silmissä antoi viimeisen markkansa pienelle pojalle, joka kerjäsi kadunkulmassa.

Sillä Hjortin perheellä oli aivan vanhanaikaiset mielipiteet hyväntekeväisyydestä. Heidän mielestään oli koko Yhdistys Hyväntekeväisyyden Järjestämistä Varten suuri "armottomuuslaitos", jossa joukko rikkaita, hyvinvoipia ihmisiä tutki köyhiä ja vaati, että heidän tuli olla siveellisesti täydellisiä, ennenkuin antoi heille apua. "Ukko Penn", joksi lapset sanoivat reviisoria, koetti tosin sen vähäisen miehisen ajatuskyvyn avulla, mikä hänelle oli annettu, todistaa talonsa naisille, että he olivat väärässä, mutta turhaan. Asia oli heidän mielestään kerta kaikkiaan niin, eikä sitä voinut auttaa. He olivat niin täynnänsä romantiikkaa, tunne-elämää ja sydämen hyvyyttä, että heihin ei missään suhteessa voineet vaikuttaa Hyväntekeväisyysyhdistyksen viisaat, uudenaikaiset aatteet. Ajatella, että ei itse saisi auttaa köyhiä, jotka kerjäsivät ovella, pyytää heitä sisään, lämmittää heitä; antaa heille sitä, mitä ruokasäiliössä sattui olemaan, ja nähdä, miten he lämpenivät, tulivat kylläisiksi ja tyytyväisiksi, kuulla heidän kiitoksiaan ja siunauksiaan kesken ahmimisen! Että ei itse saisi puoleksi nauttien, puoleksi väristen kuulla hirveitä kuvauksia inhimillisestä kurjuudesta ja sitten kaikin voimin koettaa auttaa sitä! Että ei saisi antaa almuja pienille köyhille lapsille, jotka seisoivat kadunkulmissa, ja nähdä miten heidän kasvonsa kirkastuivat — ei, siitä ilosta ei mikään maailmassa saanut heitä luopumaan! Tosin heitä toisinaan petettiin, mutta heillä oli ihmeellinen kyky unohtaa sellaiset ikävät seikat ja seuraavana päivänä uskoa köyhistään taas yhtä hyvää kuin ennenkin.

Perheen moniin omituisuuksiin kuului myöskin oma, erikoinen kieli; he käyttivät hyväilynimiä, väännettyjä sanoja, joita ei ymmärtänyt kukaan muu kuin he itse, niin että vieraat ihmiset, jos he sattuivat kuulemaan niitä, ihmettelivät, oliko heillä järki tallella. Niinpä sattui kerran Lisbet paralle, jolle kaikki onnettomuudet sattuivat, että hän vanhan tavan mukaan sanoi eräälle vanhalle, ylhäiselle herralle: "Niks, porsaani", lausetapa, jota sisarukset keskenään erittäin mielellään käyttivät. Vaikutus oli suuremmoinen: vanhan herran peruukki nousi pystyyn hämmästyksestä ja Lisbetin musta tukka kauhusta.

Kaiken jälkeen mitä nyt on sanottu ei ole vaikea arvata, että kun perheen eräänä tammikuun päivänä piti lähteä tanssiaisiin, vallitsi koko huoneustossa ja erittäinkin tyttöjen huoneessa täydellinen sekasorto. Kukin oli kiintyneenä omiin toimiinsa, rouva Hjort omassa huoneessaan, Dora ja Lisbet omassaan, eikä kukaan joutanut ajattelemaan sellaisia pikkuasioita, kuin että vierashuonetta koristivat tanssiaispuvut ja -kengät ja että nauharuusuja, hiusneuloja ja sukkia oli siroiteltuina joka paikkaan. Hjortin perhe antautui mielellään kokonaan niihin tehtäviin, mitkä kulloinkin sen mieltä kiinnittivät, ja antoi muun maailman hoitaa itseään; siksi olivat nyt kaikki poikkeuksetta syventyneet tanssiaisvalmistuksiinsa.

Nuorin tytöistä, Viva, pitkä, kahdeksantoistavuotias tyttö, joka vielä kävi koulua ja jolla oli letti niskassa ja kylmettyneet kädet, istui salissa lukien läksyjään ja pitäen sormia korvissaan, jotteivät tyttöjen huoneesta kuuluvat houkuttelevat äänet häiritsisi häntä. Kaksi poikaa, Karl ja Ernst, istuivat huoneessaan, myöskin syventyneinä opinnoihin, ja "ukko Penn", reviisori Hjort itse, istui salissa lukien sanomalehtiä, varmana siitä että vaikka hän miten kauan lukisi, saisi hän kuitenkin odottaa seuralaisiaan.

"Ei, mutta Tulla, mitä sinä ajattelet!" huudahti Lisbet äkkiä, pysähtyen kesken työnsä — hän oli juuri asettamassa vastahakoista tukkaansa sykerölle — "etkö aio pukeutua? Kellohan on … hirveätä, miten nopeasti aika kuluu… No, etkö jo kiiruhda?"

Tulla oli vanhin Hjortin tytöistä, noin pari vuotta yli kahdenkymmenen. Hän oli pieni ja lihavahko ja kulki kumarassa ja hieman keinuen. Hän käytti aina nenälaseja, jotka riippuivat nauhassa, tavallisesti rikkinäisessä, parhaimmassa tapauksessa solmuisessa. Kasvoissa veti huomion puoleensa pitkä nenä, niin pitkä, että se muistutti jättiläissuurta pisaraa; sepä se pilasikin hänen kasvonsa, joita kaunistivat hyvät, ystävälliset silmät ja suloinen hymyily. "Perhenenä" — "ukko Pennin" perintöä — oli hänen, samoin kuin toistenkin sisarusten, suurin suru. Siitä ei ollut päässyt vapaaksi kuin Dora; hän oli perinyt äitinsä kauniin, suoran nenän, joka oli toisten kateuden, tahi pikemminkin ihailun, esineenä.

Tullan kasvot saivat vakavan ilmeen.

"En", vastasi hän kainosti ja loi alas silmänsä, "minä en lähdekään tanssiaisiin."

"Ei, mutta mitä sinä puhut — etkö tule tanssiaisiin — niin hienoihin tanssiaisiin!"

Lisbet laski hämmästyksissään pitkän palmikkonsa kädestään ja kääntyi

Tullaan päin, nähdäkseen, puhuiko tämä totta.

"En tule, sillä minä olen löytänyt parempaa", vastasi Tulla samoin kuin äsken.

Sekä Doran että Lisbetin pukeutuminen jäi kesken, he tulivat Tullan luo ja koettivat "syventyä" hänen vastaukseensa.

"Mitä tarkoitat paremmalla?" kysyi Lisbet innoissaan, mutta samalla hieman pelokkaasti.

"Sano, pikku Tulla!" virkkoi Dora, tarttuen Tullan käteen ja painaen sen rintaansa vasten.

Mutta Tulla ei voinut vastata. Hän katsoi avuttomana sisariinsa, ja suuret kyyneleet alkoivat vieriä pitkin hänen poskiaan.

"Rakas pikku 'Nora Nubb', emme me tahdo pahoittaa mieltäsi, emme me ahdista sinua, oma kullannuppumme, ei, ei…!" huudahti Lisbet, ja molemmat sisaret hyväilivät Tullaa ja puhuivat hänelle lempeitä sanoja, aivan kuin hän olisi ollut pieni lapsi, jota täytyi lohduttaa. Sitten he uudelleen ryhtyivät pukeutumishommiinsa. Mutta Lisbet juoksi sitä ennen äidin luo, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi: "Äiti, tiedätkö, että Tulla ei tule tanssiaisiin, hän on löytänyt 'parempaa'."

Rouva Hjort hämmästyi kovin, mutta ei kysynyt mitään. "Vai niin … jahka … rakas, pikku Tulla…" Muuta ei hän sanonut, mutta hänen kasvonsa tulivat miettivän näköisiksi. Kukaan ei puhunut Tullalle mitään, mutta hänen ilmoituksensa herätti kaikissa kunnioittavaa ihmettelyä; heidän ihailunsa kaikkea salaperäistä ja ihmeellistä kohtaan oli saanut virikettä, he puhuivat kuiskaten keskenään siitä, mitä Tulla mahtoi tarkoittaa, ja mitä merkitsi se, että "hän oli löytänyt parempaa eikä lähtenyt tanssiaisiin."

Hjortin perheen elämäntapoihin kuului, että aina kun heidän piti lähteä jonnekin, rouva ja neidit säännöllisesti tulivat viime hetkessä tahi liian myöhään. Vaunut odottivat jo portilla, kun Lisbet vielä istui peilin edessä, laitellen vastahakoista tukkaansa.

"Olen niin vihainen, niin vihainen!" huudahti hän, kääntäen punoittavat, veitikkamaiset kasvonsa sisariinsa, "olen niin vihainen, että … syön vaikka rusinoita! Ja nenäni sitten! Oi, miten suuri se on tänään, tytöt sanokaa, eikö se olekin tänään suurempi kuin tavallisesti, suurempi kuin itse Tullan nenä!"

"Ei suinkaan, eihän toki!" vakuuttivat Dora ja Tulla yhtaikaa. "Se on päinvastoin oikein pieni tänään!"

"Sen te sanotte vain lohduttaaksenne minua, senkin veitikat", nauroi

Lisbet. "Mun nenäni on suunnaton", lausui hän, "sen vertaa ei ole koko

Tukholmassa…"

Samassa astui sisään rouva Hjort valmiiksi pukeutuneena, pitseissä ja koristuksissa, töyhtö hiuksissa ja kauneilla kasvoilla epäilyttävän hieno ja nuorekas puna. Kun rouva Hjort oli lähdössä jonnekin, syventyi hän niin omaan pukeutumiseensa, että hän kokonaan unohti tytöt; he saivat tulla toimeen omin neuvoin vaatimattomine loppuunmyynneistä ostettuine pukuineen, eikä kukaan heistä tullut ajatelleeksikaan, että äiti ei olisi ollut aivan oikeassa pitäessään ennen kaikkea huolta omasta komeasta ulkonäöstään.

"Mutta, äiti, kylläpä olet kaunis!" huudahti Lisbet ponnahtaen ylös tuoliltaan, "kerrassaan ihastuttavan kaunis!"

"Niin olet, äiti, äiti kulta!" huusivat toisetkin yhteen ääneen, ympäröiden äidin, joka hymyili ja käänteli itseään lapsellisen tyytyväisenä, jotta tyttäret saisivat häntä ihailla.

Samassa avautui ovi varovasti ja kynnykselle astui ukko Penn. Hän ja Tulla olivat toistensa näköiset kuin kaksi marjaa, sillä eroituksella vain, että hänen nenänsä oli vieläkin pitempi ja punaisempi, hänen silmänsä vieläkin lempeämmät ja hymyilynsä vieläkin liikuttavamman lapsellinen ja iloinen kuin Tullan.

"Tyttö kullat", alkoi hän, mutta Lisbet ei antanut hänen jatkaa.

"Oi, isä, etkö näe, miten äiti on kaunis!" huudahti hän, lyöden kätensä yhteen ja ojentaen ne isää kohti.

"Näen kyllä, sen olen nähnyt jo kaksikymmentäviisi vuotta — tarkoitan, että hän on aina ollut kaunis. Mutta lapsi kullat, vaunut ovat odottaneet jo neljännestunnin ja Lisbet on vasta alushameisillaan."

"Älä pelkää, isäukko, minä kyllä joudun ajoissa. Kas niin … viidessä minuutissa … varo vaan, etten ole alhaalla ennen sinua!"

Hän syöksyi peilin luo, järjesteli vielä viimeisen kerran tukkaansa, irvisti kuvalleen peilissä ja veti ylleen leningin, sillävälin kun Tulla juoksenteli edestakaisin hakien viuhkoja, hansikkaita ja nenäliinoja, tahi polvillaan kiinnitti ylös Doran tai Lisbetin hametta.

"Emme saa antaa isän odottaa!" taisteli Tulla yhtämittaa, joka kerran yhä innokkaammin.

"Isä", kuiskasi Lisbet, kun he hetki sen jälkeen valmiiksi pukeutuneina tulivat saliin, "Tulla ei lähde tanssiaisiin, hän on löytänyt 'parempaa!'"

Reviisori ei tiennyt mitä vastata. Hän ei enempää kuin toisetkaan ymmärtänyt, mitä Tullan sanat merkitsivät; mutta niiden salaperäisyys vaikutti häneen, ja hämillään ja liikutettuna hän pari kertaa ystävällisesti ja osaaottavasti siveli Tullan punoittavia poskia.

"Mutta, tyttöseni, etkö luule että tulet katumaan…?" sanoi hän epäröiden.

"Oi en, en", vastasi Tulla vilkkaasti, auttaessaan päällysvaatteita sisariensa ylle, "ennen olin aina niin hirveästi peloissani, kun piti lähteä tanssiaisiin; pelkäsin, että minua ei pyydettäisi tanssiin, ja yhtä paljon pelkäsin, että joku tekisi sen … sillä en koskaan uskonut, että joku oikein todella tahtoi tanssia kanssani. Nyt pääsen ajattelemasta kaikkea sitä ja minulla on niin hauska kotona."

Kun Tulla vihdoin oli saanut kaikki vaunuihin ja palvelustytön kanssa pari kertaa juossut ylhäällä hakemassa viuhkoja ja hansikkaita, jotka olivat unohtuneet, varoittanut sisaria menemästä tanssisaliin hameet ylös kiinnitettyinä tai päällyskengät jalassa ja pyytänyt isää tuomaan kotiin vähän makeisia lapsille, huokasi hän helpoituksesta ja kiiruhti äidin ja sisarien huoneeseen panemaan järjestykseen hajalleen heitettyjä vaatteita ja muita esineitä. Sitten hän meni omaan huoneeseensa, joka oli makuukamarin toisella puolella, ja veti esiin yhden piirongin laatikoista. Siinä oli joukko valmiiksi ommeltuja lastenvaatteita; hän katseli niitä kauan ja silitti niitä hyväillen kädellään.

Kaksi unelmaa hallitsi Tullan koko sielunelämää. Hän rakasti intohimoisesti pieniä lapsia, ja hiljaisesta, salatusta toivosta, että hän kerran itse pääsisi äidiksi, oli vähitellen kehittynyt unelma, että hän saisi järjestää kodin pienille köyhille lapsille. Siinä hän osottaisi heille kaikkea sitä hellyyttä, jota hän tunsi omaavansa, mutta jota hän ei saanut käyttää. Tätä tulevaa kotia varten hän valmisti ne vaatteet, joita hän joka ilta hiipi katsomaan, onnellisena ja hartaana, niinkuin pyhäkköön.

Toinen unelma kohosi korkealle yli ajan ja paikan. Se oli toivo, että hän kerran ikuisessa autuudessa Jumalan luona saisi tyydytystä rakkaudenkaipuulleen, ja tie tämän unelman toteutumiseen kulki haaveellisen uskonelämän kautta. Kukaan ei ollut tätä ennen saanut katsoa sinne — yksin oli hän kulkenut ja haaveksinut näillä hiljaisilla, pyhillä teillä — nyt vasta oli hän arasti paljastanut salaisuutensa vakuuttaessaan, että hän oli "löytänyt jotakin parempaa."

Tunnin toisensa perästä hän istui ommellen pieniä vaatteita, loihtien esiin toisen kauniin vaateparren toisensa jälkeen tilkuista, jotka oli saanut eräältä rikkaalta ystävättäreltä. Illallista hän ei syönyt; hän laittoi sen ainoastaan Vivalle ja pojille, ja kun nämä olivat paneutuneet nukkumaan ja kello oli kymmenen, joi hän lasillisen vettä ja imi sokeripalasta, laimentaakseen nälkäänsä. Sitten hän meni sänkykamariin, avasi äitinsä kirjoituspöydän laatikon ja otti talouskassasta 25 penniä, sillä niin paljon hän arveli illallisensa maksavan ja pani rahat säästölaatikkoon tulevaa lastenkotia varten. Sitten hän jälleen istuutui ompelemaan, ja kun hän noin yhden aikaan pani maata, rukoili hän ensin palavasti Jumalaa, että hän pian pääsisi järjestämään lastenkotiaan.

Ja sanomaton onnen tunne valtasi hänet; hänestä tuntui kuin olisi valoisa pilvi ympäröinyt hänet, ja kuin olisi ääni pilvestä puhunut: "Mitä ikinä pyydät, mitä ikinä sydämesi haluaa, sen saat — sillä minä rakastan uhreja ja rakkautta!"