Читать книгу Kevätkukka: Perhetarina - Mathilda Roos - Страница 7

Sisällysluettelo

Koko Hjortin perhe oli matkalla tanssiaisiin melkein ääneti. Rouva Hjortissa olivat näyttelijättären vaistot heränneet — se tapahtui aina juhlallisissa tilaisuuksissa — ja hän ajatteli, miten hän astuisi sisään ja miten liikkuisi ja minkä ilmeen ottaisi. Doran mielessä väikkyi yksi ainoa kuva, ja Lisbetin ajatukset hyppivät asiasta toiseen: "Saa nähdä, pyydetäänkö minua tanssiin … mitähän, jos joku rakastuisi minuun … lienenköhän kiinnittänyt hameeni kunnollisesti … kunpa ei nenäni vaan olisi kovin punainen." Ja "ukko Penn" oli hiljainen kuten aina. Hän nautti siitä, että sai istua hiljaa nurkassaan, eikä ollut pakoitettu puhumaan turhuuksia.

Rouva Hjort oli varmaankin iskenyt harhaan suunnitellessaan esiintymistään tänä iltana. Hämärät muistot niiltä ajoilta, jolloin hän esitti kuningatarta teatterissa, olivat varmaan johtuneet hänen mieleensä ja panneet hänen päänsä pyörälle, sillä hän astui saliin kuin kuninkaallinen henkilö ikään, tervehtien oikealle ja vasemmalle, ilman että kukaan vastasi hänen tervehdyksiinsä. Vihdoin hän kumarsi yhteisesti kaikille ja istuutui sohvaan — ja samalla levisi hänen kasvoillensa äkkiä liikuttavan lapsellinen ja säikähtänyt ilme, joka teki tyhjäksi koko kuninkaallisen esiintymisen. Tyttöjä hieman vaivasi tämä juhlallinen, epäonnistunut alkutoimitus; he nykivät äitiä hameesta saadakseen häntä lopettamaan tervehtimisensä, mutta kun se ei onnistunut, alkoi heistä tuntua että ihmiset olivat hirveän tuhmia ja epäystävällisiä, kun eivät vastanneet hänen tervehdyksiinsä.

Mutta harmit haihtuivat pian, sillä Doran ympäröi kohta joukko kavaljeereja, jotka puhellen ja nauraen merkitsivät nimensä hänen tanssilistaansa. Hän ei ollut mikään kaunotar, tuo pikku Dora Hjort, mutta hänellä oli häikäisevän kaunis hipiä ja säteilevän kirkkaat siniset silmät, ja hänen hymyilynsä oli vastustamaton. Hän oli yksi niitä onnellisia, joihin viehättyy ja ihastuu, tietämättä itsekään miksi.

Lisbetillä taas oli muita syitä, jotka estivät häntä ajattelemasta ketään muuta kuin itseään. Uteliaana tirkisteli hän ympärilleen, hintelä vartalo eteenpäin kenossa, ja pureskellen viuhkaansa. Niin monta herraa oli Doran ympärillä — eikö kukaan tulisi pyytämään tanssiin häntä, eikö kukaan rakastuisi häneen? Ja hänen poskiansa ja nenäänsä alkoi polttaa ja pistellä, ja suuret mustat silmät — hänen ainoa ylpeytensä — saivat yhä levottomamman ja onnettomamman ilmeen. "Voiko olla mahdollista, että kukaan ei aio pyytää minua, vaan ainoastaan Doraa — eivätkö he sitten tiedä, että minä tanssin paljon paremmin… Dora tanssii kömpelösti … oi, jospa he vaan koettaisivat, jospa he tietäisivät, miten hyvästi minä tanssin" — ja hän hypähti tahtomattaan pari kertaa paikallaan — "oi, taivas, saanko nyt istua koko illan, vain sentähden että nenäni on niin pitkä — miksi on Jumala luonut isälle niin pitkän nenän, että siitä on tullut kaikkien hänen lastensa onnettomuus … paitsi Doran ja… Oi, miten väärin … miten väärin se on!"

Tähän loppuivat kuitenkin hänen synkät mietteensä, sillä eräs tuttu herra ilmestyi äkkiä hänen eteensä ja pyysi häntä tanssiin.

Lisbetin kasvot saivat heti toisen ilmeen; säteilevin silmin merkitsi hän ensimäisen valssin ja alkoi hyppiä ja hyräillä ihastuksesta. Nyt ei enää ollut hätää, nyt tulisi kyllä pian koko tanssiohjelma täyteen, ja sitten — sitten joku rakastuisi häneen… "Kunhan vaan saavat nähdä, miten hyvästi minä tanssin, niin kyllä sitten…" ajatteli hän.

Doralla oli muita huolia. Miksi ei Eugen jo tullut — miten saattoi hän viipyä niin kauan, jos hän todella rakasti häntä? Miten kiihkeän kärsimätön olikaan Dora ollut, miten hitaasti olivatkaan hänen mielestään tunnit kuluneet, ja Eugen ei edes tullut niin ajoissa, että olisi voinut saada tanssin häneltä! Kohta oli koko hänen tanssiohjelmansa täysi! "Nuo tuhmat ihmiset, jospa he antaisivat minun olla rauhassa — kas niin, nyt en enää näytäkään heille ohjelmaani!" Ja hän pisti ohjelman vyöhönsä ja vastasi haikailematta, että hänet oli jo pyydetty kotiljonkiin, jonka hän päätti säästää Eugenille.

Vihdoin näki hän Eugenin suuren tanssisalin toisessa päässä. Hänen silmänsä alkoivat sädehtiä, niin että hänen vieressään olevan herran täytyi kääntyä katsomaan, mikä hänet teki niin kauniiksi. Silloin hän punastui yhä enemmän, aina hienoa, valkoista kaulaa myöten, ja hänen silmänsä tulivat kosteiksi mielenliikutuksesta.

Mutta kun Eugen tuli lähemmäksi, vavahti hänen sydämensä kauhistuksesta. Hän näytti niin juhlallisen jäykältä siinä hitaasti ja suorana kävellessään, että Doran koko rohkeus katosi. "Onko hän todellakin tuon näköinen", ajatteli hän, "en tunne häntä — pelkään … mitä hän sanoneekaan, kun minulla on kotiljonki tallella … hän tietysti arvaa, että olen säästänyt sen häntä varten ja petkuttanut toisia herroja…"

Vasta kun Eugen tuli lähemmäksi ja huomasi Doran, muuttui ilme hänen kasvoillaan; hänen silmissään välähti salama, ja välinpitämättömyys katosi ja jätti sijaa valoisalle, hieman surumieliselle hymylle, joka teki hänen jäykät, säännölliset kasvonsa miellyttävän näköisiksi.

Hän tuli suoraan Doran luo, kumarsi, puristi hänen kättään, ja katsoi häneen ikäänkuin sanoakseen: "Ymmärrättehän, että olen tullut tänne yksinomaan teidän tähtenne, teitä nähdäkseni, ja että muuten minusta tanssiaiset ovat sanomattoman ikävät?"

"Tulen myöhään", sanoi hän, "eikä teillä tietystikään ole yhtään tanssia jälellä?"

Ja hän ojensi kätensä saadakseen Doran tanssiohjelman ja hymyili veitikkamaisesti, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: "Teillä on tietystikin tanssi jälellä minua varten?"

Dora ei vastannut, hän ojensi vain tanssiohjelmansa, johon Eugen kirjoitti nimensä kotiljonkia varten. Sitten hän jäi Doran viereen seisomaan, leikitteli hieman omavaltaisesti hänen viuhkallaan, puheli ja laski leikkiä matalalla, kuiskaavalla äänellä, joka antoi jokapäiväisimmillekin sanoille salaperäisen merkityksen. Vihdoin soitettiin tanssiin, ja Doran kavaljeeri tuli hakemaan häntä ensi valssiin; silloin tuli Eugen synkän ja tyytymättömän näköiseksi, ja kun Dora laski pyöreän, pehmeän kätensä tanssittajansa käsivarrelle, katseli hän heitä molempia tavalla, josta olisi voinut päättää hänen kärsineen persoonallisen loukkauksen. Dora seurasi vastahakoisesti; kun hän oli astunut pari askelta, käänsi hän päätään ja katsahti Eugeniin säteilevin silmin, ikäänkuin sanoakseen: "Älä ole niin tyytymättömän näköinen — tiedäthän, että minä kaikkein mieluummin olisin sinun luonasi!"

Eugen ei koko iltana tanssinut muuta kuin yhden ainoan valssin Lisbetin kanssa. Silloin hänen kasvonsa saivat iloisen, leikillisen ilmeen; tuo nuori tyttö tanssi erittäin hyvin ja oli niin riemullisen iloinen, kun hänen tanssiohjelmansa oli melkein täysi, että hänen lapsellinen ilonsa tarttui Eugeniinkin. Mutta senjälkeen hän seisoskeli koko illan ovien pielissä ja seurasi katseellaan Doraa.

Vihdoin oli illallinen syöty ja kotiljonki alkoi. Eugen, joka koko illallisen ajan oli palvellut Doraa niin varman näköisenä omistusoikeudestaan, että kukaan muu ei uskaltanut lähestyäkään, tarjosi nyt käsivartensa Doralle ja vei hänet saliin. Hän oli valinnut syrjäisen nurkan, toivossa että saisi istua siellä rauhassa Doran kanssa, mutta siinä hän erehtyi, sillä Doran luo tuli puhuttelijoita joka vuorolla ja lopuksi hän sai lukemattoman joukon kukkavihkoja. Eugenin kasvoille tuli taaskin tyytymätön ilme — mitä oli kaikilla luutnanttinulikoilla täällä tekemistä, eivätkö he ymmärtäneet, että tämän ruusun oli hän poimiva, että heidän oli turha ojennella käsiään sitä ottamaan? Dora näytti sitävastoin yhä iloisemmalta ja onnellisemmalta. Hänestä oli niin sanomattoman hauskaa näyttää Eugenille, miten häntä, Doraa, kaikki ihailivat, ja nähdä tuo synkkä, mustasukkainen ilme hänen silmissään. Hänen teki mieli nauraa ääneen onnesta ja ihastuksesta.

Kun naiset jakoivat kotiljonkimerkkejä herroille, ei Eugen saanut muilta kuin Doralta. Nuoret tytöt olivat viisaampia ja selvänäköisempiä kuin herrat; he ymmärsivät, että Eugen tanssikavaljeerina ja kosijana ei enää ajatellut heitä, senvuoksi eivät hekään enää välittäneet hänestä.

"Näettekö eron teidän ja minun välillä", sanoi Eugen puoleksi surumielisesti, puoleksi veitikkamaisesti hymyillen, "teidän tienne on valoisa ja kukilla koristeltu, minun sitävastoin… Luuletteko, että ne ovat kaksi parallelliviivaa, jotka eivät voi kohdata toisiaan?"

Dora oli hämillään, katsoi ensin alas ja sitten ylös avuttoman näköisenä, ikäänkuin ei olisi tietänyt, mitä sanoa. Hän ei ymmärtänyt, mitä "parallelliviiva" merkitsi, ja se teki hänet levottomaksi, niin että hän ei osannut sanoa mitään.

Eugen ymmärsi väärin hänen vaitiolonsa, ja hänen silmänsä saivat äkkiä syvästi surullisen ilmeen.

"Jos … jos minä antaisin teille yhden kukkavihkoistani", sanoi Dora nopeasti ja liikutettuna hänen surullisesta katseestaan, "niin ottaisitteko sen … tarkoitan, että tahtoisitteko kukkasen … minulta?"

"Tarkoitatteko … että antaisimme viivoille uuden suunnan", kuiskasi Eugen, kumartuen hänen ylitsensä, "voisivatko 18-vuotiaan ja 35-vuotiaan tiet kenties kuitenkin yhtyä?" lisäsi hän vielä matalammalla äänellä.

Dora ei vastannut, mutta valitsi huolellisesti kauneimman kukkasen kukkavihkoistaan ja ojensi sen hänelle, onnellisena ja voitokkaasti hymyillen. Hän tarttui siihen kiivaasti, vei sen huulilleen, ikäänkuin suudellakseen sitä, ja kätki sen sitten povelleen. Sitten hän tarttui Doraa vyötäisiin, tanssitti häntä kierroksen ja vei hänet senjälkeen ulos salista, pieneen tyhjään huoneeseen salin vieressä.

Siellä murtautuivat esille kaikki hänen tunteensa; hän sanoi Doralle, ei enää peitetyin sanoin ja hämärinä viittauksina, vaan suoraan ja selvästi, että hän rakasti häntä, että hän oli hänen hyvä enkelinsä, hänen ilonsa, hänen elämänsä aurinko, hänen kaikkensa. Hän ei ollut koskaan rakastanut ketään niin kuin Doraa, ja jollei Dora tahtonut tulla hänen vaimokseen, ei hän tulisi koskaan maistamaan rakkauden onnea.

Dora kuunteli silmät alas luotuina ja kalpenevin poskin; olipa, kuin olisi valkeata lunta satanut hienolle, heloittavalle hipiälle.

"Mutta sanokaa toki jotain — sanokaa jotain!" huudahti vihdoin Eugen kiihkoisasti.

"Oi, olen niin onnellinen, niin onnellinen", kuiskasi Dora värisevällä äänellä.

"Sinä siis rakastat minua", kuiskasi Eugen, puristaen Doran kättä, jota hän piteli omassaan, "minua … minua itseäni … ei asessori Blumia, ei edullista naimiskauppaa … vaan minua … vanhaa epäilijää…"

"Minä rakastan … sinua", kuiskasi Dora, ja kainouden tunne, joka hänet valtasi, kun hänen piti sanoa "sinä", sai hänet puhumaan niin juhlallisesti, kuin olisi hän seisonut alttarin tahi tuomioistuimen edessä. "Onko se totta?" lisäsi hän, ja kainous ja hämmennys muuttui riemuitsevaksi, lapselliseksi iloksi, "onko se totta … että me … olemme kihloissa? … sulhanen ja morsian?… minäkö … minähän olen vasta 18 vuotta … niinkö aikaisin … saanko kertoa sen … julkaisemmeko…"

Eugen hymyili Doran lapselliselle innostukselle, mutta samalla oli siinä jotain, joka tuntui hänestä vastenmieliseltä.

"Toistaiseksi pidämme sen omana salaisuutenamme, eikö niin?" sanoi hän, ja hänen äänessään oli moittiva sävy, joka säikähdytti Doraa, "ainakin muutaman päivän pidämme rakkautemme salassa ihmisten tungettelevalta uteliaisuudelta."

"Niin … mutta miten kauan … on vaikeata olla puhumatta siitä…"

"Vaikeata?"

Hän katseli Doraa ihmetellen ja pahoillaan.

"Niin, isälle ja äidille ja Anna Ekbergille, joka on paras ystäväni ja tietää kaikki salaisuuteni…"

Eugen ei heti vastannut. Tumma varjo laskeutui hänen kasvoilleen, ja pettymyksen tunne tuli äskeisen palavan innostuksen sijaan.

"Minä toivon, että et kerro kihlauksestamme vielä kenellekään — etkö tahdo täyttää sitä toivomusta?" sanoi hän matalalla äänellä.

"Kyllä — tietysti, koska niin tahdot!" vastasi Dora, mutta itsekseen hän ajatteli: "Paitsi Annalle, sillä me olemme luvanneet kertoa toisillemme kaikki salaisuutemme."

Eugen tarttui hänen molempiin käsiinsä, veti hänet luokseen ja katsoi kauan ja tutkivasti hänen silmiinsä; näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut tuon nuoren, kehittymättömän olennon silmistä lukea, mitä hänen sielussaan liikkui. Epäselvästi kuin unessa oli hän siellä huomaavinaan jotain, joka ei miellyttänyt häntä; hän huokasi ja laski irti hänen molemmat kätensä. "Onko hän vilpitön?" ajatteli Eugen. "Vai valehtelevatko nuo kirkkaat, siniset silmät?"

Mutta Dora hiipi hänen luokseen ja katsoi hänen silmiinsä pelokkaasti ja lapsellisen viattomasti, ja silloin hävisivät kaikki ajatukset sen hurmaavan onnentunteen tieltä, jonka tuon nuoren tytön elämää uhkuva olemus herätti hänessä.

"Me tulemme onnellisiksi, Dorani", kuiskasi hän kiihkeästi ja veti hänet jälleen luokseen, "sen täyden, ehdottoman luottamuksen avulla, joka on rakkauden perustus. Eikö niin, armaani?"

"Niin … niin", kuiskasi Dora ja nojautui pehmeästi ja hyväillen hänen rintaansa vasten. Luottamus — perustus — mitä hän siitä välitti? Hän aikoi rakastaa, eikä mitään muuta.

"Pane mieleesi, armas Dorani, että kun vaan on keskinäistä luottamusta, vilpittömyyttä, niin me tulemme onnellisiksi … kaikkine vikoinemme, virheinemme … vaikka miten paljon rikkoisimme toisiamme vastaan… Ymmärräthän, mitä tarkoitan?"

"Ymmärrän … armaani…"

Ja sanomaton onnen tunne täytti Doran koko olemuksen, kun Eugenin kauniit mustat silmät noin katsoivat häneen. Tietysti heillä olisi "luottamusta", tietysti he tulisivat onnellisiksi, onnellisemmiksi kuin kukaan ennen heitä!

Kun kotiljonki oli päättynyt, sanoi Eugen hyvästi Doralle ja lähti pois. Hän ei tahtonut enää tavata ihmisiä, hän tahtoi olla yksin tunteineen. Hän olisi tahtonut olla katoolisessa maassa, voidakseen hiipiä jonkun kirkon pimentoon rukoilemaan ja ajattelemaan hiljaisuudessa, niin syvä ja vakava asia oli hänestä se liitto, jonka hän äsken juuri oli solminnut. Kunpa hän tulisi onnelliseksi, tuo kokematon, lapsellinen, lämminsydäminen nuori tyttö, ja kunpa hän ymmärtäisi, miten korkealle hän, Eugen, tahtoi asettaa hänet, miten paljon hän vaati vaimoltaan, mutta miten paljon hän myöskin oli valmis antamaan.

Nyt, kun tanssimusiikin säveleet ja Doran läheisyys eivät enää lumonneet häntä, hävisi osa siitä hurmauksesta, jota hän äsken oli tuntenut, ja levottomat ajatukset alkoivat vaivata häntä; ne tulivat hänen mieleensä toinen toisensa jälkeen, hänen siinä kulkiessaan pitkin katua, turkinkaulus ylhäällä ja lakki niin alhaalla otsassa kuin mahdollista.

"Onni!" ajatteli hän, "eikö meitä pikemminkin odota levottomuus, taistelu — ja jos tahdon olla rehellinen itseäni kohtaan, eikö minun täydy tunnustaa, että sitä juuri pelkäänkin? Kaksi niin vastakkaista luonnetta ei voi sopia yhteen… Ihmeellistä … eikö tunnu siltä, kuin aivan pakosta tekisi sitä, minkä uskoo koituvan itselleen onnettomuudeksi? Kuinka olenkaan taistellut — miettinyt — punninnut — ja kuitenkaan en voi toisin tehdä. — Voiko oikeastaan kaksi ihmistä olla enemmän erilaisia? Erilaisia — ja kuitenkin niin samanlaisia. Sepä juuri on niin monen ihmisen onnettomuus, että he eivät ole yksinomaan sitä, mitä ovat, vaan että heissä on niin monta perusominaisuutta. Miksi en minä ole joka suhteessa pedantti? Miksi on minussa, joka olen perheeni kaikkien jäykkien, täsmällisten tapojen orja, samalla kertaa näin paljon romantiikkaa? Sillä romantillista on naida kahdeksantoista-vuotias tyttö, entisen näyttelijättären tytär, huonosti kasvatettu, kokematon, ymmärtämätön olento… se on haaveellista romantiikkaa, joka vie herra ties mihin! — Hui hai! Taas olen epäilijä, joka mietiskelen, epäilen, revin rikki kaikki. Tyhmyyttä … tyhmyyttä … kenessäpä ihmisessä ei ole ristiriitaisuutta? Elämän koulu juuri saattaa inhimillisen epäjohdonmukaisuuden säännönmukaisuuteen… Lopeta, Eugen Blum, itsekkäät mietiskelysi, sillä ollaksesi rehellinen täytyy sinun tunnustaa, että mietiskelysi johtuu siitä, että pelkäät, ettet tule onnelliseksi. Ajattele ennemmin sitä, että sinun ennen kaikkea tulee tehdä hänet onnelliseksi, ja saatpa nähdä, että koko elämänkatsomuksesi muuttuu."

Ja äkkiä hänestä tuntui, että kaikki hänen ympärillään ja hänen sisässään valkeni. Lumi narisi hauskasti hänen jalkainsa alla, talvi-ilma ei enää ollut purevan kylmä, vaan raitis ja eloisa kuin Doran nauru, ja tähdet taivaalla välkkyivät niin majesteetillisen kirkkaina ja tyyninä, että kaikki pieni ja häiritsevä haihtui pois ja sijalle tuli suuri, melkein pyhä rauha.

Ja hänen sydämensä syvimmässä, salaisessa sopukassa, jota hän niin mustasukkaisesti oli varjellut kaikkien katseilta, mutta jonka ovet ajattelematon nuori tyttö oli avannut selkosen selälleen, siellä alkoi soida ja laulaa — oli kuin lintuset olisivat viserrelleet tahi iloiset lapsen-äänet keväällä riemuinneet: "Sinä tulet onnelliseksi — tulet onnelliseksi — tulet onnelliseksi, sillä olet löytänyt elämän ihanimman onnen: rakastat ja olet rakastettu!"