Читать книгу Näkymättömiä teitä: Runoelma elämästä - Mathilda Roos - Страница 4

Sisällysluettelo

Kymmenkunnan vuotta takaperin istui muuanna syys-iltapäivänä eräässä Ruotsin pohjoisista rannikkokaupungeista, vastarakennetun "Café Riche'n" edustalla, neljä nuorta herraa juttelemassa pöydän ääressä. He kuuluivat kaupungin hienostoon; kaksi heistä oli aivan nuoria upseereja hienoin viiksin ja sinisin silmin, joiden avoimeen ilmeeseen silloin tällöin yhtyi itsetyytyväisyyttä, mikä helposti tarttuu ihmiseen, kun on nuori ja voimakas ja luulee vallan luonnollisesti omistavansa koko maailman. Toiset kaksi olivat siviilivaatteissa, ja yhtä suuressa määrin kuin molemmat luutnantit olivat vain jäljennöksiä toinen toisestaan, yhtä paljon erosivat toisistaan heidän siviilipukuiset ystävänsä.

Toinen heistä, Åke Henning, oli solakka, notkea ja hieman liian lyhytkasvuinen. Hänen pukuunsa pantu huolellisuus tuntui hyvän joukon liialliselta. Mutta omituisena vastakohtana tuolle vastenmieliselle keikarinpiirteelle ilmeni hänen kasvoillaan joskus syvää totisuutta, ja pähkinänruskeista silmistä loisti haaveksiva, alakuloinen katse.

Mutta kulkisipa outo noiden neljän juttelevan nuoren herran ohi, niin eipä hänen katseensa pysähtyisi kumpaankaan upseereista iloisine naamoineen eikä liioin Åke Henningiin vaaleanharmaine päällystakkineen ja hienoine kävelykeppineen, vaan pienen seuran neljänteen jäseneen: konsuli Bengt Falkensterniin. Ja varmaa on, että joll'ei hän ensimmäiseltä vastaantulijalta saisi tietää, ken tuo etelämaalaisen näköinen ja ylpeä-ryhtinen nuori mies on — seikka, joka muuten olisi mahdoton, sillä koko kaupunki tunsi konsuli Falkensternin — ei hän pääsisi rauhaan, ennenkuin saisi uteliaisuutensa, tyydytetyksi, varsinkin jos olisi ollut naissukuun kuuluva.

Kun nuoret herrat hetken olivat puhelleet, syntyi äkkiä muutaman silmänräpäyksen hiljaisuus. Synkkämielinen piirre, jonka pila ja nauru olivat karkottaneet, ilmestyi silloin Åken kasvoihin, käyden joka hetki selvemmäksi. Bengt istui taaksepäin nojaten ja tuijotti terävine, tummansinisine silmineen kirkasta syystaivasta, hänelle tavallisen, hieman pilkallisen hymyn leikkiessä huulilla ylöspäin kierrettyjen viiksien alla.

"No, oletteko nähneet häntä?" huudahti äkkiä toinen nuorista upseereista.

Åke Henning kopisti kiivaasti tuhkan sikaristaan ja rypisti otsaansa, ja alakuloinen piirre hänen kasvoillaan vaihtui kärsimättömäksi, milt'ei kiihtyneeksi ilmeeksi.

"Häntä? Ketä häntä?" kysyi Bengt nauraen ja puhalsi ilmaan savukiehkuran, jota hän huvitettuna seurasi katseellaan.

"Häntä — tietysti … tuota jumalallista … 'divaa', joka kunnioittaa pikku kaupunkiamme kauneudellaan", vastasi toinen upseereista, nauraen hänkin.

"Mitä divaa? En ole kuullut sellaisesta puhuttavan", intti Bengt.

"Tyhmyyksiä!" lausui nyt Åke ja heitti molempiin luutnantteihin harmistuneen katseen. "Ei täällä ole ketään divaa; on vain eräs nuori opettajatar, joka muutti tänne joku aika sitten, ja hänelle he antavat tuon nimityksen. Hän taitaa muuten olla kelpo nuori tyttö, ja tekisitte paremmin, jos lakkaisitte puhumasta hänestä tuohon tapaan."

Hän kiihtyi puhuessaan; viimeiset sanat lausuttiin kiivaudella, jota asian laatu ei tuntunut vaativan. Bengt lakkasi tupruttamasta ja katsoi Åkea terävästi.

"Sinä näyt olevan tuon tuntemattoman kaunottaren ritari", hän sanoi ivallisesti. "Oletteko tutut?"

"Hiukan", vastasi Åke ja koetti olla lyhyt ja väliäpitämätön, mutta se ei juuri onnistunut, "olen ollut pari kertaa hänen seurassaan. Ja en voi huomata olevan mitään syytä puhua sopimattomasti nuoresta tytöstä, siksi, että hän onnettomuudekseen on sekä kaunis että köyhä."

"Siinä olet oikeassa", vastasi Bengt nauraen, "se ei tosin ole mikään pätevä syy. Mutta kuka hän siis on? Kuka on hänet nähnyt? Minä en ole edes kuullut puhuttavan hänestä. Muuten ei mielestäni rakkaassa kaupungissamme ole juuri niin monta kaunotarta."

"Hän on tyttökoulun opettajatar ja saapui tänne pari viikkoa sitten, vähää ennen lukukauden alkua. Olen tavannut hänet parina aamuna — enkä ikinä elämässäni ole nähnyt mitään niin kaunista."

Nuori upseeri teki ihailun liikkeen ja puhkesi sitten lapsimaiseen, ihastuneeseen nauruun.

"Liikutte kai sentään suhteellisuuden pohjalla?" huomautti Bengt vihaisesti hymyillen. Hän oli matkustanut pian koko maailman ympäri, nähnyt espanjalaisia, amerikkalaisia ja italialaisia kaunottaria ja tunsi hyväntahtoista halveksumista molempain kokemattomain upseerien arvostelun suhteen kysymyksessä olevassa asiassa.

"Tietysti … kaikkihan on maailmassa suhteellista … mutta luulenpa, että hän kestäisi vertauksen kenen rinnalla tahansa…"

"Vahinko, että hänen yhteiskunnallinen asemansa on sellainen … pikku opettajatar — äiti on muotiompelija … siten on hän luopääsemätön … häntä ei tapaa koskaan missään…"

"Peeri-parka, liian huono taivasta varten, liian ylevä kadotuksen kuiluun joutuakseen…"

Molemmat upseerit nauroivat, lapsellisesti, ajattelemattomasti. Mutta Åke Henning nousi kiivaasti, laski lasin pöydälle, niin että kilahti, ja huudahti:

"Teidän pilanne on sekä tyhmää että kehnoa… Jos tuo nuori tyttö, josta puhutte, välttämättä on verrattava henkiolentoon, niin on hän enin enkelin kaltainen ja aivan liian hyvä sitä taivasta varten, jonka te tahdotte hänelle avata, niin, sitä paitsi liian hyvä meille kaikille. Hyvästi."

Hän työnsi kiivaasti tuolin syrjään, kumarsi jäykästi päätään ja läksi nopein askelin pois. Tänä hetkenä katosi kaikki keikarimaisuus, jota muulloin oli hänen esiintymisessään; hän tuntui kuin kasvavan pari tuumaa, ja hänen epäselvät piirteensä saivat äkkiä lujuutta, jonka todellisen tunteen hehku joskus luo hentomielisiin kasvoihin.

Kolme jälkeenjäänyttä katsoivat tyrmistyneinä toisiinsa.

"Onko mies hullu vai rakastunut, vai ehkä molempia?" kysyi Bengt.

"Kai viimeksi mainittua. Muistuu mieleeni, että hän eilenkin suuttui, kun joku puhui Ester Hermansonista."

"Mutta kuka on tuo ihmeolento, joka jo näyttää sytyttäneen kelpo kaupunkimme?" lausui Bengt nauraen. "Olkaapa niin hyvät ja kertokaa jotain hänestä … en ymmärrä, kuinka en ole kuullut hänestä puhuttavan…"

"Sinähän palasit kotiin toissapäivänä, ja hän muutti tänne äitineen poissaollessasi. Hän on, kuten sanottu, tyttökoulun opettajatar, menee aina aamuin ja puolipäivin tunnollisesti työhönsä Kaivokatua ja Uudentorinkatua pitkin ja palaa samaa tietä, niin että siellä voit hänet tavata, milloin haluat. Hänen äitinsä on pannut alulle muotikaupan, jonka pormestarin ja rehtorin rouvat lienevät ottaneet suojiinsa. Siinä kaikki, mitä hänestä tiedän. Ja itse voit pian tulla vakuutetuksi siitä, ett'en ole liikoja sanonut hänen ulkonäöstään. Mitä hänen sisimpäänsä tulee, niin siitä en ole vielä ollut tilaisuudessa muodostamaan niin varmaa arvostelua, kuin Åke Henning näkyy tehneen."

Bengt hymyili ja puhalteli yhä savukiehkuroitaan kirkkaaseen syys-ilmaan. Molempain nuorten upseerien ihastukseen tuntematonta kaunotarta kohtaan hän ei pannut suurta arvoa, mutta että Åke jo tuntui rakastuneen häneen, siitä oli hän paljon enemmän huvitettu. Luultavasti hänellä ei ollut mitään itsetietoista aikomusta kilpailla Åken kanssa; mutta falkensterniläinen tottumus aina olla ylimmäinen, aina ensimmäinen, se se hiipi häneen kuin vietti, jota hän sen enempää ajattelematta seurasi. Jos tuon nuoren naisen kauneus todella oli niin "maan kuulu", kuin upseerit arvelivat, niin ei Åke Henning, vaan Bengt Falkenstern oli oleva hänen suosion voittanut ihailijansa!…

Mielessään tämä aie, joka ei ollut selvin sanoin ajateltu, vaan ainoastaan ilmeni miellyttävästi kiihottavana tunteena, hän huusi kyyppäriä, nousi ja läksi sitten luutnanttien seurassa alas sataman kävelytietä, jota he jonkun aikaa kulkivat edestakaisin, nauttien illan hiljaisuudesta, tähtien välkkeestä ja kuutamon hohteesta lahdella, missä kaupungin satama oli. Toisella puolen kohosivat pehmeäpiirteisinä tummat vuorenhuiput; etelässä, missä lahti aukeni meren helmaan, loisti majakkatuli etäiseltä saarelta, ja sen takaa näkyi kapea juova taivaanrantaa, jossa meri ja taivas sulivat toisiinsa.

Herrain puhelu vaikeni vähitellen; kukin joutui ajatusten ja unelmain valtaan, joita iltatunnelma synnytti. Lopuksi he jättivät hyvästi toisilleen; molemmat upseerit läksivät kaupunginpuistoon, jossa kirjavat lyhdyt paloivat ja sotilaat soittivat, mutta Bengtin ei tehnyt mieli seurata heitä. Tapansa mukaan hieman ylpeästi ja samalla sydämellisesti päätään nyykäyttäen — kaupungin naiset pitivät sitä nyykäystä "kuninkaallisena" — hän sanoi hyvää yötä ja meni niin kotiinsa "Falkensternien palatsiin" Satamakadun varrella.