Читать книгу Näkymättömiä teitä: Runoelma elämästä - Mathilda Roos - Страница 6

Sisällysluettelo

Bengt Falkenstern oli yli kolmenkymmenen, ja koko kaupungissa oli tunnettua, että hän avioliittojen suhteen oli sitä mieltä, että ne ovat parhaat, joista ei mitään tule. Ystävät ja tuttavat tiesivät suunnilleen, miten hän siinä asiassa ajatteli: hän asetti niin suuret vaatimukset vaimoonsa nähden, että jos hän niiden täyttämistä piti avioliittonsa ehtona, ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin jäädä vanhaksipojaksi. Hän oli nähnyt niin monta onnetonta tai puolittain onnellista avioliittoa, että hän mieluummin valitsi oman hauskan seuransa ja vapauden, jonka riippumaton asema hänelle soi. Sitä paitsi kantoi hän sydämessään ihannekuvaa, josta hän ei voinut irtautua: äitivainajansa kuvaa. Vain hän, joka olisi tuon ihanan, korkeasukuisen naisen kaltainen, voisi voittaa hänen sydämensä, vain hän saisi kiertää kalliit perhekorut kaulaansa ja käsivarsiinsa. Näitä ajatuksia ja tuumia oli hänessä liikkunut, ja niitä hän oli peittelemättä ilmilausunut niistä ajoista asti, jolloin falkensterniläinen itsetietoisuus alkoi saada oman erikoisvärityksen Bengtin luonteen kylmästä ylimielisyydestä ja arasta, huolellisesti kätketystä syvän ja voimakkaan rakkauden kaipuusta. Ja kun vuodet vierivät tuomatta mitään muutosta hänen ulkonaisiin oloihinsa, niin vahvisti todellisuus yhä enemmän ja enemmän hänen teoriiojaan.

Hän ei siis ajatellutkaan todellisen tunteen syntymistä, kun hän tuona iltana Café Riche'n edustalla juteltaessa päätti tutustua Esteriin ja itse tulla vakuutetuksi siitä, oliko hän todella niin ihastuttava, kuin nuo nuoret herrat arvelivat.

Mutta ei ollut menestystä hänelläkään koettaessaan tavata tyttöä; pari kertaa kulki hän pitkin Kaivokatua, vahti koulun edustalla ja näki paljon opettajattaria ja koulutyttöjä, mutta ei yhtäkään sopinut nimittää "kaunottareksi". Lopuksi hän suuttui, niinkuin aina, kun ei joku asia käynyt mieltä myöten; hänestä tuntui, kuin olisi Ester häntä persoonallisesti loukannut, kun ei ollut kadulla sillä tunnilla ja minuutilla, jolloin Bengt suvaitsi kulkea häntä vakoilemassa, ja hän päätti olla hänestä sen enempää välittämättä. Mutta päätöksen toteuttaminen ei onnistunut: hän ei voinut olla Esteriä muistamatta. Ajatus saada nähdä erinomaista kaunotarta oli saanut hänen mielikuvituksensa liikkeeseen ja täyttänyt sen kuvilla, jotka täytyi voida karkottaa, tai sitten oli niille löydettävä vastine todellisuudesta. Hän kulki siis yhä edelleen aina puolipäivin, otsa rypyssä ja tyytymättömän näköisenä, pitkin Kaivokatua, tarkastellen jo pitkän matkan päästä, nenälasiensa takaa, vastaantulevia nuoria naisia.

Viimein hän eräänä päivänä näki koulun luona nuoren tytön, jonka näkö sattui häneen kuin sähköisku, paljon ennen kuin hän oli ennättänyt huomata muuta kuin hänen olentonsa rajapiirteet. "Se on hän", Bengt ajatteli, ja äkkiä tuntui hänestä kuin olisi aurinko noussut, kuin jotain valoisaa ja säteilevää olisi tullut häntä vastaan tuon nuoren tytön haahmossa. Silmänräpäyksessä ennätti hän painaa mieleensä hänen ulkomuotonsa huomattavimmat piirteet. Hän näki, että tyttö oli hyvin pitkä ja solakka, ja kauniisti kaartuva kaula ja pehmeät, notkeat liikkeet muistuttivat liljaa. Päätä verhosi tavattoman runsas, kullankarvainen tukka, jonka vaalea hohde oli omituisen ihastuttava vastakohta suurille, harmaanruskeille, lempeäloisteisille gasellinsilmille. Bengt ennätti myös huomata, että hän astui tavattoman kauniisti ja että ryhti oli samalla sekä ylpeä että naisellisen pehmeä.

Kaikki nuo ulkonaiset piirteet valtasivat hänen mielikuvituksensa eivätkä koskaan enää unohtuneet…

Kun he menivät toistensa ohi, kiinnitti Bengt katseensa Esteriin ja nosti kohteliaasti hattua. Tyttö katsahti hämmästyneenä ylös, heikko puna kohosi hänen poskilleen, hän hymyili, puoliksi hämillään, puoliksi veitikkamaisesti, ja kumarsi hieman päätään. Bengtkin hymyili — itselleen; hän tuskin tiesi tervehtineensä, hän oli toiminut kuin hypnotiseerattu, joka ei tee tekoansa suunnitelman tai laskujen nojassa, vaan siksi, että hänen täytyy…

Niin tosiaankin, tyttö oli kauneinta, mitä hän konsanaan oli nähnyt; nuo haaveksivat nuoret olivat olleet oikeassa… Hän oli ihastunut, hurmaantunut; koko kotimatkan hän ajatteli tuota nuorta tuntematonta tyttöä. Välistä tuntui, kuin olisi hän seisonut vastalöydetyn, uuden madonnakuvan, ihmeteltävän taideteoksen edessä; välistä tuli nainen esiin, lämmin, elävä nuori nainen, väreillen ihanana kevät-unelmain ja kesäisten satujen tunnelmana; välistä väistyivät nuo ihanat näyt, ja epämääräisestä, sumuisesta etäisyydestä ilmestyi ihminen, Ester Hermanson, ja levottomina, uteliaina ajoivat kysymykset toisiaan takaa: kuka hän on … minkälainen hän on … kuinka voisin häntä tavata?…

Äkkiä syntyi hänessä kuin vastavirtaus noille kuvitteluille; synkkä tyytymättömyys kuohahti esiin ja valoi kylmää vettä hänen lämpimille tunteilleen. Kuinka sopimatonta oikeastaan oli, että nainen siinä asemassa oli niin kaunis! Kuningattarelle, prinsessalle, kreivittärelle se ulkomuoto olisi omiaan, — mutta köyhä opettajatar, muotiompelijan tytär, mitä teki hän sellaisella kauneudella? Odottamattaan tuli Bengt niin huonolle tuulelle, että hän sisimmässään kapinoi tuntemattomia voimia vastaan, joiden hän arveli sopimattomalla tavalla järjestävän elämän oloja. Ja kotiin tullessaan oli hän niin alakuloinen ja nyreissään, ett'ei koko iltana puhunut kenellekään sanaakaan, istui vaan huoneessaan ja luki sanomalehtiä ja kirjotti kirjeitä ja myöhemmin illalla läksi yksin kävelemään maalle päin. Mutta koko ajan seurasi häntä Esterin suloinen kuva, joka hymyili hänen synkille ylpeydenajatuksilleen, niinkuin auringonsäde raju-ilman pilville.

Seuraavana aamuna herätessään oli hän paremmalla tuulella. Ensiksikin oli hän nukkunut hyvin, johon hän pani paljon arvoa, ja toiseksi oli hänen onnistunut vakuuttaa itseään siitä, ett'ei ollut mahdollista muuttaa luonnon erehdystä kaunottaren suhteen ja että siksi oli paras ottaa asia sellaisenaan, seurata ensimmäistä päätöstään ja ruveta tytön ritarilliseksi ihailijaksi. Samaan aikaan kuin hän edellisenä päivänä oli tavannut Esterin, läksi hän siis Kaivokadulle, ja niin pian kuin tyttö tuli näkyviin, meni hän suoraan häntä vastaan, nosti hattuaan ja levollisella, kohteliaalla varmuudella, ominainen niille, jotka ovat tottuneet aina osumaan maaliinsa, lausui:

"Pyydän anteeksi, neiti, että eilen tervehdin teitä ilman minkäänlaista oikeutta siihen. Harmillinen lyhytnäköisyys, joka usein tekee minulle pienet tepposet, selittäköön erehdykseni. Toivon, että suotte anteeksi?"

Ester loi häneen aran, ihmettelevän katseen ja kumarsi hymyillen. Hänen mielestään oli erehdys liian vähäpätöinen kaivatakseen noin pitkää puolustusta, ja jos hän miehen kohtelussa olisi huomannut vähääkään tunkeilevaisuutta tai uteliaisuutta, olisi hän heti karkottanut hänet luotaan. Mutta hänen hieno naisenvaistonsa ei keksinyt mitään sellaista; miehen kohtelu ja tapa oli erinomaisen kohteliasta ja hänen katseensa levollinen ja kylmä. Ester tiesi hyvin, kuka hän oli, ja hänestä oli imartelevaa, että konsuli Falkenstern näin huomasi häntä.

"Sallikaa minun esittää itseni", jatkoi tämä yllä samaan levolliseen, objektiiviseen tapaan, jonka hän arveli paraiten vievän perille, "olen konsuli Falkenstern."

Ester hämmästyi hieman. Hänen silmänsä painuivat maahan miehen katseen edessä. Hän punastui, mutta vastasi rauhallisesti, osottamatta pienintäkään saamattomuutta:

"Nimeni on Ester Hermanson."

"Ah, te olette tuo uusi opettajatar", huudahti Bengt, ja ensi kerran heidän kohtaamisensa ajalla hän antoi ihastuksen pilkistää esiin levollisuuden naamarin takaa, jonka hän oli vetänyt kasvoilleen. "Kuulin tässä eräänä päivänä jonkun ylistävän teitä ja silloin ajattelin: ehkä hän tuo raikkaan tuulahduksen pinttyneeseen seurapiiriimme. Panen juuri kuntoon koulua tuolla sahalaitoksellani; ehkä te voitte antaa hyviä neuvoja. Sallitteko minun seurata teitä ja jatkaa keskustelua, joka ehkä voi huvittaa meitä molempia?"

Rohkaistuneena Esterin ujosta: "mielelläni, jos konsulia haluttaa", hän seurasi häntä kotiin asti ja puhui koko ajan kasvatusopillisista kysymyksistä aina vaan samaan rauhalliseen, objektiiviseen tapaan. Vähitellen katosi Esterin ujous, hän kuunteli huvitettuna Bengtin kertomusta Vångan kouluoloista ja lausui vapaasti ajatuksensa. Ja kun he olivat tulleet Esterin portille ja Bengt jätti hyvästi ja kohteliaasti kiitti häntä tuttavuudesta, jonka niin aivan ansiottaan oli saanut tehdä, silloin oli Ester jo muodostanut arvostelunsa hänestä. Bengt oli rakastettavin, miellyttävin nuori mies, minkä hän koskaan oli tavannut, niin iloinen, niin vaatimaton, niin luonnollinen — ja hänen elämänkatsomuksensa oli niin vapaa ja laaja, hän harrasti niin suuresti kansaa, juuri niitä kysymyksiä, jotka olivat Esterinkin sydäntä lähinnä. Neljännestunti sitten olivat ho aivan vieraat toisilleen, ja nyt tuntui Esteristä, kuin olisi hän konsuli Falkensternissä löytänyt hyvän ystävän, jonka hän varmaan oli uudelleen tapaava, jonka kanssa hän saisi jutella monista hauskoista kysymyksistä…

Vasta kun hän iltapäivällä oli yksin huoneessaan ja seisoi kuvastimen edessä järjestäen hiuksiaan, jäähtyi hänen innostuksensa hieman, ja hän ajatteli, ivallisesti hymyillen tarkastaessaan kaunista kuvaansa: "Tokkopa hän olisi niin huvitettu kasvatusopista, jos ulkomuotoni olisi toisenlainen …"

Bengt menetteli hyvin varovasti; jott'ei pelästyttäisi tyttöä, antoi hän muutaman päivän vierähtää koettamatta lainkaan häntä kohdata. Mutta eräänä päivänä läksi hän Kaivokadulle, asetti niin, että tuli Esteriä vastaan, tervehti ritarillisesti, mutta kuitenkin vieraasti, niinkuin edelliselläkin kerralla, ja alkoi heti vakavasti puhella yhteiskunnallisista kysymyksistä. Ja keskustelu vieri kuin iloisesti loriseva virta, jonka mukana he molemmat seurasivat, täynnä valoisia, herääviä kevätunelmia. Ja jos miehen yhä enemmän valtasi ajatus, että tuo nainen oli kaunein, minkä hän koskaan oli nähnyt, niin alkoi tyttökin katsella miestä orastavan rakkauden kirkkaan hohteen läpi. Hän unohti vallan pienet epäilyksensä Bengtin kasvatusopillisen harrastuksen todellisuudesta, ja hänen sydämessään kaikui kuin lakkaamaton, riemuisa leivon viserrys: tuollaiseksi, juuri tuollaiseksi olen miehen ajatellut, todellisen miehen … noin hyväksi, jaloksi … niin lämpimäksi kaikkea suurta ja oikeata kohtaan…

Lähinnä seuraavina aikoina he tapasivat toisensa täten monasti, ja, kerta kerralta tuli heistä hartaammat ystävät. Bengt pyysi Esteriä käymään Vångan tehtaalla katsomassa sahoja, työmiesten asuntoja y.m. Kun hän arveli, että heidän suhteensa oli kyllin pitkälle kehittynyt oikeuttaakseen sydämellisempiin ihailunosotuksiin, lähetti hän Esterille kukkavihkon, hyvin pienen ja vaatimattomasti sidotun, mutta kukat olivat mitä kalleimpia. Seuraavana päivänä tavattaessa, jo ennenkuin Ester ennätti kiittää tai lausua paheksumistaan kukista, pyysi Bengt saada käydä tervehtimässä hänen äitiään ja tulla tälle esitetyksi. Tämä pyyntö nosti kiivaan punan nuoren tytön kasvoille, kauniin, vienon värin, joka antoi hänen silmilleen kostean hohteen ja teki hänet niin suloiseksi, että Bengt ei voinut hillitä itseään, vaan melkein tietämättä, mitä teki, tarttui tytön käteen ja puristi sitä kovasti. Ester ei itsekään ollut selvillä tunteistaan tällä hetkellä; hämmästys, tyydytetty ylpeys ja puoliherännyt rakkaus sekaantuivat toisiinsa hänen sielussaan, mutta tuon kaiken läpi tunsi hän kuin neulanpistona tuskallista epäluuloa.

Hän vastasi kuitenkin myöntävästi tulematta lainkaan hämilleen ja ihmetteli vain, minähän päivänä ja mihinkähän aikaan Bengt tulisi. Mutta Bengt osasi viekkaasti luikertaa vastaamasta ratkaisevasti siihen, ja he erkanivat ilman että oli määrätty päivää, jolloin hän kävisi äitiä tervehtimässä. Sitten ei Ester pitkiin aikoihin kuullut hänestä mitään…

Sillä välin kävi Bengt vaikeaa sisällistä taistelua. Jo silloin, kun hän kukat lähetettyään tapasi Esterin ja tunteittensa valtaamana pyysi saada tehdä käynnin hänen äitinsä luona, oli hän mennyt yli rajain; hänen säteilevän iloinen mielensä oli lannistunut, ja kotiin tullessa valtasi hänen sydämensä hurja vimma. Hän tunsi, että oli antanut houkutella itsensä jonkun salaperäisen Rubikon-joen poikki, ja tuo seikka, jota ei hän tosin tunnustanut, mutta joka hänessä kuitenkin oli tuskallisena tunteena, se oli irrottanut hänessä kaikki rakkaudenhuumeen kahlehtimat vastakkaiset voimat. Tähän asti oli hän huolettomana keijunut välkkyvillä aalloilla, joita hän ennenkin monta kertaa oli kulkenut; hän oli vain nauttinut, ja kun vastaväitteet kohottivat päätään ajattelemattomain unelmain joukosta, karkotti hän ne, tuumien: "pyh, sellaistahan tapahtuu joka päivä! Varmaan hän on usein ollut tällaisen haaveilun esineenä, johon minä nyt olen antautunut. Jos käy liian kuumaksi, matkustan tieheni; en ole mitään sanonut … en mitään sitovaa…"

Mutta kun hän näki tytön kasvojen ilmeen pyytäessään saada käydä tämän äidin luona, silloin ymmärsi hän menneensä liian pitkälle, ja hänen sydämestään nousi, kuin musta varjo kesän valoisuuteen, tuo ajatus: "ei suinkaan hän vaan luule, että minä ajattelen kosia häntä?…"

Tuo ajatus, joka häntä sitten seurasi koko päivän, sai hänet vallan pois suunniltaan, aivan kuin olisi joku toinen eikä hän itse keksinyt sen. "Tyhmyyksiä, joutavia! Kuinka voi ajatella jotain niin mieletöntä! Minä, joka en tosiaankaan ole nähnyt naista, jolle tahtoisin antaa nimeni, minäkö naisin erään … ha … haha … se on naurettavaa, totta tosiaan, sehän on vallan naurettavaa…"

Hän nauroi halveksivasti, kulkiessaan edestakaisin salissaan, ja märehti kiivaita todisteluja arveluita vastaan, jotka kuitenkin olivat hänen omasta päästään lähteneet.

Mutta kun hän näin kulki, kiihottaen itseään lapsimaiseen raivoon Esteriä vastaan, hiipi häneen vallan vastakkaisia tunteita. Hän, jonka Bengt tahtoi karkottaa, kosti ja kietoi kauneudellaan hänen ajatuksensa tuoksuavaan ruusuverkkoon. Hän pakotti Bengtin ajattelemaan häntä, ei oman tahtonsa mukaan, haihtuvalla ihailulla, vaan rakkauden rajulla, tuskaisella kaipauksella; kuin vetovoiman kuljettamana joutui Bengt juuri niille urille, joita hänen ylpeytensä kieltäytyi seuraamasta. Esterin kuva sukelsi alituisesti esiin, milloin olan takaa, milloin vallan edestä, milloin hymyilevänä, milloin ilmeessään tuo huolestunut pikku totisuus, joka teki hänen lapsensuunsa niin ihastuttavaksi ja loi hienon varjon hänen kauniille otsalleen; hänen äänensä kaikui hivelevinä sointuina Bengtin korvissa, hänen liikkeensä sousivat ilmassa kuin tasaiset, keinuvat säveleet, koko hänen olentonsa lainehti Bengtin ympärillä, hänen hiustensa kultahohde, hänen silmäinsä loiste, huulten tumma purppura… Bengt tunsi kuin vajoovansa hänen katseittensa ja hymyilyjensä aurinkoiseen aaltoon…

Öisin hän ei saanut unta. Salaperäiset syvyydet, jotka hän arkana kätki sielunsa sisimpään, nuo kaipausten ja ajatusten syvyydet, jotka olivat maailman tunteman Bengt Falkensternin jyrkkä vastakohta, olivat joutuneet liikkeeseen; ja koska tuo niin harvoin tapahtui, koska noissa tummissa syvyyksissä melkein aina vallitsi syvä rauha, oli mullistus Bengtille liian voimakas. Vasta aamupuoleen hän nukahti, mutta heräsi melkein heti, ollen näkevinään Esterin seisovan keskellä huonetta. Hän oli kuin kuvapatsas, kokonaan valkosiin puettu, ja valohohde ympäröi kuin sädekehä hänen tukkaansa. Unen vallassa ja puolitajuisena Bengt tuijotti häneen, kunnes tyttö katseen selvetessä haihtui tyhjyyteen. Silloin valtasi Bengtin luulo, että Ester oli hänet lumonnut … niin, hän olikin kuin keijo … hänen ihmeelliset kutrinsa olivat taikaverkko … noissa tummissa, loistavissa silmissä oli metsän salaperäisyyttä…

"Se on siis totta", hän huudahti poissa suunniltaan, "olen loihtinut esiin hengen, joka on kasvanut itseäni voimakkaammaksi. Minä kuvittelin mielessäni huoletonta lemmenleikkiä ja minut on vallannut syvä intohimo, jota minun täytyy tyydyttää. En koskaan ole ketään rakastanut niinkuin häntä. Voi minua! Voi meitä molempia! Ilman häntä en voi olla ja vaimokseni en häntä koskaan ota!"

Näin vierivät viikot ja kuukaudet; useimmin kuin ennen nähtiin hänet sahoilla, häneen oli tullut jotain levotonta, kuumeentapaista. Bengt oli kuin taiteilija, joka luo paraat teoksensa silloin, kun tunnekielet ovat kovimmassa jänteessä: nyt kun hän oli rakastunut, olivat hänen asiansa loistavammat kuin koskaan ennen. Sen sijaan, että olisi vaipunut unelmiin, tarttui hän intohimoisesti uusiin suunnitelmiin ja ajatuksiin, ja oli kuin olisivat kiihtyneet tunteet antaneet kaikille hänen toimilleen innostuksen leiman.

Heti joulun jälkeen kutsuttiin hänet pormestarin luo illallisille. Koko kaupungin, s.o. hienoston oli määrä olla läsnä, ja Bengt oli syrjäteitä kuullut, että myöskin Ester — "suloinen pikku neiti Hermanson" — oli kutsuttu. Esterisiä oli näet vähitellen tullut kaupungin perheiden suosikki. Varsinkin pormestarinna oli ottanut hänet turviinsa, hän nimitti häntä "prinsessa Ruususeksi" ja teki kaikki voitavansa kyllästyttääkseen nuoren tytön suuteloillaan ja syleilyillään ja puheillaan hänen ulkomuodostaan, joihin Ester ei tietysti voinut muuta kuin punastuen ja pakotetulla hymyllä vastata. Ja koska pormestarinna oli kaupungin tapojen määrääjä, seurasivat muut rouvat esimerkkiä, kaikki — enemmän tai vähemmän itsetietoisesti — siinä lujassa vakaumuksessa, että nuoret herrat, se on ne, joita pidetään edullisina aviomiehen alkuina, kyllä rakastuvat Esterin tapaisiin tyttöihin, mutta hyvin harvoin heitä ottavat vaimokseen.

Mutta nyt oli tapahtunut se eriskummallinen seikka, että Åke Henning juuri päivää ennen oli kirjallisesti kosinut Esteriä ja saanut ystävällisen, joskin järkähtämättömän kiellon. Siksi hän ei seurannut kutsua pormestarin kesteihin, sillä hän tiesi Esterin menevän sinne, eikä Åke olisi sietänyt nähdä häntä.

Oli jo myöhäistä ja kaikki olivat aikoja sitten asettuneet paikoilleen, kun Bengt astui pormestarin saliin, kukaan ei ollut ottanut viipymistä huomioon; olihan niin tavallista, että konsuli Falkenstern ikäänkuin erottui muista tulemalla aina viimeisenä kaupungin pitoihin.

Tervehdittyään talon herraa ja rouvaa, asettui hän oven suuhun ja antoi katseensa nopeasti kulkea kokoontuneen seuran yli. Hän oli tuntenut heidät kaikki jo monta vuotta: Lestradin tytöt, kaksi vanhanpuoleista neitiä, jotka Bengt jo lapsuudessaan oli nähnyt; rehtori ja rehtorinrouva Grahnin ja heidän tyttärensä, 25-vuotiaan vaaleaverisen Alman, joka oli isän ja äidin epäjumala ja muutoin hyvissä väleissä koko kaupungin kanssa; talon kuusi tytärtä, kaikki toistensa näköisiä kuin koiranpennut tai kissanpoikaset; tukkukauppias Prytzin, valtiopäivämiehen ja tilanomistajan, rouvineen, poikineen ja tyttärineen, jotka viimemainitut olivat pormestarinnan hyviä ystäviä, ja, kuten hän, maunmäärääjiä kirjallisissa ja esteettisissä kysymyksissä; Henningin perheen, jota edusti kolme sukupolvea, "vanha patruuna", "nuori patruuna" ja tämän lapset; sekä muutkin. Kaikki heidät tunsi Bengt ihan ikävystymiseen asti, tunsi jok'ikiset kasvot, niin melkeinpä jokaisen erilaiset ilmeet ja liikkeet, aivan niinkuin hän tunsi kukkasarat Vångan vuokraajan tilalla, joihin puutarhuri vuodesta vuoteen istutti samoja kukkia: yhteen kolmikulmaan orvokkeja, toiseen satakaunoja j.n.e. Mutta vanhan ikävän kukkapenkin yli liiteli nyt hieno, ilmava perhonen hohtavin kultasiivin.

Bengt ei nähnyt häntä heti saliin astuessaan; mutta hetken haeskeltuaan huomasi hän hänen istuvan viereisessä huoneessa, ympärillään parvi nuoria tyttöjä, jotka puhuivat ja nauroivat, ja kaikkien huomio keskittyi Esteriin. Sillä Esterin käytös ja ulkomuoto ei herättänyt ainoastaan miesten rakkautta, vaan naistenkin haaveilevaa lempeä, samoin kuin pikkulapsetkin mielellään kiipesivät hänen syliinsä, kuuntelivat hänen satujaan ja laulujaan, katselivat häntä noihin silmiin, jotka olivat "suuremmat kuin muiden ihmisten", ja vetivät häntä hänen kultahohteisesta, paksusta tukastaan. Tänä iltana oli varsinkin yksi Prytzin pikkupojista rakastunut häneen. Nojaten kyynärpäitään Esterin syliin, pikkukätöset painettuina lihaviin poskiin, hän seisoi katsellen Esteriä, kasvoissaan matkimaton ilme veitikkamaista tyytyväisyyttä, samalla kun hän lakkaamatta, antaen yhtä suuren painon molemmille sanoilleen, toisteli: minun rouvani! Sitten juoksi hän ääneensä nauraen tiehensä, palasi taas muutaman silmänräpäyksen kuluttua ja uudisti äskeiset temppunsa entisellä tyytyväisyydellä. Yksi talon tyttäristä, hintelä neljäntoistavuotias, riippui tuolissa ja uskalsi aina silloin tällöin varovasti suudella Esterin tukkaa, ja toinen istui lattialla hänen jalkainsa juuressa. Alma Grahn ja muuan Prytzin neideistä istuivat hänen molemmilla puolillaan, ja kaikki näyttivät kilpailevan hänen palvelemisestaan ja ihailustaan.

Bengt seisoi pitkän aikaa ja katseli häntä lähestymättä. Tuossa miellyttävässä ryhmässä oli jotain, joka muistutti erästä taulua Göthen Lottesta sinä hetkenä, jolloin Werther hänet ensi kerran näkee pienien siskojensa parissa. Esterillä oli sama suloinen, lapsellinen iloinen ilme silmissään, kun hän vilkkaana loi katseensa milloin toiseen, milloin toiseen nuorista ympärillään ja huvitettuna kuunteli heidän juttujaan.

Bengtkin hymyili siinä seisoessaan ja katsellessaan tuota nuorta tyttöä ja surkutteli itseään, ett'ei ollut vähääkään Wertherin kaltainen.

"Tahdotko tulla pelaamaan pataa?" kysyi nyt talon isäntä lyöden Bengtiä olalle.

"En, kiitos", vastasi Bengt, "aijon antautua naisille tänä iltana. Ole hyvä ja esitä minulle neiti Hermanson, tuo ainoa 'uusi' nuori nainen seurassamme."

Molemmat herrat lähtivät Esterin luo, pormestari mainitsi Bengtin nimen, silmissä veitikkamainen loiste, Bengt kumarsi, Ester punastui hieman, ja sitten he alottivat toistaiseksi jotenkin jäykän keskustelun peittääkseen siihen kuohuvia tunteitaan ja ajatuksiaan.

Nuoret tytöt, jotka olivat istuneet Esterin ympärillä, hajosivat Bengtin tullessa kuin akanat tuuleen; ainoastaan Prytzin pikku poika jäi urhoollisesti paikoilleen Esterin eteen. Neidit Grahn ja Prytz koettivat tosin ottaa hiukan osaa keskusteluun, mutta Bengt oli heille jääkylmän epäkohtelias, ei ollut kuulevinaan, mitä he sanoivat, ja käyttäytyi, kuin olisivat he olleet pelkkää ilmaa, niin että lopullisesti he katosivat. Mutta heidän sydämensä tunteet Bengtiä kohtaan olivat kaikkea muuta kuin hyväntahtoiset; pieni haaveksiva neljäntoistavuotias, joka oli riippunut Esterin tuolissa, puristi Bengtille nyrkkiään ja mutisi: "Sinä vanha peikko, joka et voinut antaa meidän pitää ihastuttavaa pikku Esteriämme!" Ja neidit Prytz ja Grahn uskoivat toisilleen, että konsuli Falkensternissä, niin rikas ja ylhäinen kuin hän olikin, oli sangen vähän hienotunteisuutta ja kohteliaisuutta.

Bengtin ylpeä käytös nuoria tyttöjä kohtaan ei jäänyt Esteriltä huomaamatta, ja hän tunsi siksi milt'ei vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Mutta tuo tunne ei mennyt syvälle. "Se on minun tähteni, siksi, että hän rakastaa minua ja tahtoo minua kokonaan vallita", kuiskasi hänessä puolustava ääni, ja tuo ääni alkoi nyt laulaa rakkaudesta ja onnesta niin voimakkaasti ja innokkaasti, että muut äänet vaikenivat; kaikki muut tunteet, paitsi varmuus Bengtin läsnäolosta, katosivat. Ester antoi hänelle anteeksi viime aikojen levottomuuden ja tuskan, hän unohti, että Bengt oli pettänyt lupauksensa käydä äitiä katsomassa; puolustavalla äänellä oli tuhansia keinoja pestä pois Bengtin viat…

Melkein koko illan oli Bengt Esterin seurassa; hänet oli vallannut jonkunlainen väliäpitämättömyys, hän heitti pois kaiken varovaisuuden, sulki silmänsä menneisyydeltä ja tulevaisuudelta ja nautti täysin siemauksin hetken hurmauksesta. Eikä Ester liioin voinut tunteitaan peittää; ihmeellinen onni, joka hänessä vallitsi, valoi lumoavaa hohdetta hänen kauniille kasvoilleen. Heidän välillään tapahtui alituinen vuorovaikutus; kuta enemmän Bengt lämpeni, sitä kirkkaammin loistivat Esterin silmät, ja kuta enemmän tuo loiste lisäsi Esterin kauneutta, sitä innokkaammaksi kävi Bengtin ihailu.

Ei kestänyt tietysti kauan, ennenkuin koko seuran huomio niin yksinomaisesti kääntyi Esteriin ja Bengtiin, että kaikki muut puhelunaiheet haihtuivat. Rouvat kuiskailivat heistä sohvissaan, herrat nauroivat heille punssipöytänsä ääressä, ja naimattomain naisten, sekä vanhempain että nuorempain, uteliaisuus nousi niin huippuunsa, että he melkein tulivat sairaiksi siitä. Mitä tarkotti konsuli Falkenstern, mitä hän ajatteli, kun hän niin sopimattomasti kohteli niin suloista nuorta tyttöä kuin Ester? Ja hän, tuo pikku hupsu, kuinka lapsellisen onnelliselta hän näytti hänen hävyttömiä imartelujaan kuunnellessaan! Voi, hän ei tiennyt, hän, kuinka monta samanlaista juttua tuolla miehellä oli takanaan!…

Mitään ratkaisevaa mielipidettä ei kuitenkaan voitu tänä iltana muodostaa, sillä pormestarinna istui koko ajan arvoituksentapainen ilme kasvoissa eikä sanonut asiasta sanaakaan. Tuo pieni sivukysymys: "hyvänen aika, miksi ei pormestarinna sano mitään?" vallitsi useampien ajatuksenjuoksua, eikä hyödyttänyt, että myöhemmin illalla kukin perhe pohti kysymystä kotonaan, ei asiaan siitä mitään valoa tullut.

Mutta illasta tuli aamu ja sen mukana uusi puheentulva. Ja kaupungin aamupäivä-kahvikekkerit saivat loiston, jota niillä ei ollut siitä ikimuistoisesta ajasta asti, jolloin huhu kertoi herra ja rouva Henning "nuoremman" aiotusta avioerosta. Kaikissa kadunkulmissa, missä rouvia ja neitosia sattui yhteen, sai varmasti kuulla konsuli Falkensternin ja Ester Hermansonin nimen; niin, tuntuipa siltä, kuin kaupungin katupoikiinkin, noihin iloisiin, rääsyisiin miehenalkuihin, jotka kuin pikku apinat häärivät pitkin toria ja lähtevien ja palaavien höyrylaivojen luona, olisi riemastunut mieliala tarttunut, ja he kirkuivat pahemmin kuin tavallisesti. Vasta viikon päästä asettui levottomuus, mutta silloin olikin pormestarinna lausunut mielipiteensä: että konsuli Falkenstern tosin naisi Ester Hermansonin, mutta he tulisivat varmasti onnettomiksi. Sillä pormestarinnalla oli ollut veli, joka huolimatta lahjakkaisuudestaan, huolimatta varotuksista ja neuvoista oli nainut alhaissäätyisen naisen, siksi voi otaksua, että Bengtkin niin tekee — ja syvästi onnettomiksi olivat veli ja käly tulleet, siksi oli hyvin luultavaa, että Bengtin ja Esterin käy samoin. Erisäätyiset aviopuoliset tulevat aina onnettomiksi…

Ja pormestarinna katsahti merkitsevästi silmiään vilkuttaen kaikkiin sivistyneisiin rouviin ympärilläni ja kaikki nämä kallistivat päätään, yhtä merkitsevästi silmiään vilkuttaen, ja jokainen oli sydämessään vakuutettu, että juuri hänen oma korkea sivistyskantansa, se se oli luonut kodin, miehen ja lasten, onnen.

Väärin olisi sanoa, että pormestarinnan synkät ennustukset tuottivat iloa tai tyydytystä kaupunkilaisille, mutta ne antoivat jonkunlaista rauhaa kiihtyneisiin mieliin, ja tuntui niin turvalliselta ja levolliselta, kun kahvipöydän ääressä istuttaissa, lusikkain kalistessa ja kielien lörpöttäessä oli vankka pohja, jolle rakentaa pilvilinnojaan nuoren parin tulevaisuudesta.