Читать книгу Näkymättömiä teitä: Runoelma elämästä - Mathilda Roos - Страница 5

Sisällysluettelo

Viime vuosisadan alussa tuli näille seuduille se mies, joka laski perustan rikkauksille, jotka nyt antoivat Falkensternin nimelle kauas, vieläpä Ruotsin rajain ulkopuolellekin kajahtavan soinnun. Ollen syntyjään saksalainen, vanhan, entisaikoina rikkaan ja mahtavan aatelissuvun jälkeläinen, ei hän suurta elämäntyötään alottaessaan kuitenkaan ollut muuta kuin entinen lauttaaja ja tukkipäällikkö, joka pontevuudellaan ja ahkeruudellaan oli koonnut pääoman, ja sen hän tahtoi saada kantamaan hedelmiä, se on: sen tuli tehdä hänestä rikas ja huomattu mies. Suuren Vånga-joen suulle hän perusti rauta- ja sahalaitoksen, yhden seudun paraimpia, ja ei aikaakaan, niin oli hän kohottanut liikkeensä huimaavan korkealle.

Mutta ei hän tasaisia teitä noussut onnen kukkuloille; hänen matkansa vei mitä hurjimmin kiemurtelevaa polkua. Milloin vaipui hän täydellisen häviön notkoihin, milloin kohosi onnen ja menestyksen harjanteille.

Vuosien vieriessä oli seudun väestö antanut hänelle tuon epäilyttävälle soivan pilkkanimen "hullu patruuna", sillä hän oli päättänyt koettaa, mitä ei yksikään ennen häntä: uittaa tukkeja pitkin Vångan kuohuvaa vuolletta. Kului pari vuotta, ja yritykset menivät aina vaan hukkaan; tukit ajautuivat säännöllisesti kauas merelle, ja rappio ja häviö hiipivät väijyvinä varjoina työpajojen ympärillä, joissa sekä työ- että päällysmiesten katseissa kuvastui pilkkaa ja epäilystä. Mutta näiden ulkonaisten vastoinkäymisten takana oli jotain, jota kansa ei nähnyt eikä käsittänyt: tahto, voimakkaampi kuin rautaketjut, joita pajoissa taottiin; tarmo, joka kuin teräsvieteri ponnahti sitä korkeammalle, kuta alemmas se painettiin; ja tarkkanäköisyys, joka tunkeutui tulevaisuuteen, korvasi hetken tappiot tulevilla voitoilla ja rohkealla, levollisella selvyydellä teki johtopäätöksiä. Ja kun se hetki koitti, jolloin itsepintaiset tukit kulkivat aukaistuja väyliään aaltojen kuohussa, ja liike vähittäin loistavasti elpyi, silloin sattui tuo tuttu seikka, että tuuli kääntyi; "hullusta" tehtiin nero, ja epäilys vaihtui kunnioitukseksi, joka vuosien vieriessä muuttui taikauskoiseksi luuloksi, että kaiken, mitä patruuna Falkenstern otti tehdäkseen, täytyi onnistua ja että hän salaperäisellä mahdilla vallitsi sekä ihmisiä että asioita.

Tehtailija Henrik Falkensternillä oli vain yksi tytär, naimisissa erään korkeasukuisen, köyhtyneen upseerin kanssa, ja yksi poika, Kurt, jolle hän kuollessaan jätti koko suuren työnsä rauta- ja sahalaitoksineen Vångan suulla. Kurt oli perinyt isänsä työteliäisyyden, mutta ei hänen neroaan eikä tahdonvoimaansa. Hänen johtaessaan alkoi sahalaitoksilla jonkunlainen taantumus, joka luonnon välttämättömyydellä seuraa siellä, missä ei ole edistystä ja kehitystä. Työmiesten asunnot alkoivat rappeutua, osa koneista kävi vanhanaikuiseksi, uudet tuulet, jotka puhalsivat rauta- ja puutavaramarkkinoilla, eivät päässeet Vångajoelle, ja luultavaa on, että jos Kurt olisi elänyt yhtä vanhaksi kuin isänsä, olisi Falkensternien aurinko peittynyt pilviin. Mutta hän kuoli liikkeen vielä kukostaissa ja jätti siis loistavan perinnön kaksikymmenvuotiaalle pojalleen, Bengtille, ja neljälle tyttärelleen, jotka täysikasvuisiksi tultuaan ja rippikoulun käytyään heti toinen toisensa jälkeen joutuivat kihloihin ja naimisiin pääkaupungin enemmän tai vähemmän varattomain kreivien tai paroonien kanssa. Kun perinnönjako oli suoritettu, otti Bengt koko suuren liikkeen haltuunsa ryhtyäkseen nuorin, kokemattomin voiminsa johtamaan sen monia eri osastoja.

Mutta ei kauvan kestänyt, ennenkuin tarina isoisän voimasta ja työkyvystä virkosi eloon, pojanpoika sankarinaan. Kaikki onnistui nuorelle Bengtille, tehdas kukosti kaikin tavoin, ja sen liikeyhteys ulkomaitten kanssa kasvoi kuin verkko, jossa silmukka liittyy toiseen. Jo ensimmäisenä vuonna, vastoin monia vastustavia, täysivaltaisiakin tahtoja, sai hän, tuo kaksikymmenvuotias nuorukainen, aikaan, että työmiesten asunnot korjattiin ja rakennettiin uudelleen. Sitten seurasivat vuosi vuodelta muut uudistukset: koulu, kappeli, uusi silta y.m. Mahdoton on sanoa, mikä oli sisin syy näihin parannuksiin, jotka antoivat uutta hohdetta Vångan tehtaan jo ennestään loistavalle maineelle: rakkausko ja huoli kansan tarpeista, vaiko ylpeys, joka aina tahtoo kaikessa hohtaa ylinnä. Varmaa on, että työväki piti Bengtistä. Vaikka hän oli suora ja jyrkkä kuten iso-isänsä, ylimys kiireestä kantapäähän, taisi hän kehua olevansa seudun suosituimpia herrasmiehiä. Hänen persoonallisuutensa voimakkuus, joka ilmeni jo nuorukaisessa, kun tämä kulki lautatarhoilla ja kulmakarvojaan rypistämällä ja tuimalla ulkonäöllään koetti voittaa nuoruuden epävarmuutta, jota hänessä vielä oli, se se pystyi työmiehiin; he tunsivat, että heidän edessään oli "mies", tosin ylpeä ja ankara, mutta sanassaan pysyvä, ja olihan hän sitä paitsi pitänyt huolta väestään paremmin kuin yksikään edeltäjistä.

Mutta kursailut ja imartelut pilasivat vuosien kuluessa nuoren isännän, hän tottui näkemään kaikkien taipuvan hänen tahtoonsa, ja vähitellen muuttui hänen itseluottamuksensa miehekkäästä levollisuudesta halveksivaksi ylpeydeksi; ja joskin hän yhä omisti väestönsä luottamuksen ja kiitollisuuden, niin ei se Bengt Falkenstern, joka pilkallisesti hymyillen istui kuuntelemassa nuorten herrain kertomuksia Ester Hermansonista, enää ollut yhtä ihailtu, kuin kaunis, voimakas kaksikymmenvuotias nuorukainen oli ollut.

Ja kaupungin sivistyneet häntä oikeastaan enin pelkäsivät; Falkensternin nimi oli vuosien vieriessä saanut sellaisen loiston, että oli vallan turhaa koettaa pysyä itsenäisenä sen rinnalla ja päästä sen vaikutuksen alta. Sillä seikka oli nyt kerta kaikkiaan semmoinen, että sen, joka ei voinut kehua olevansa minkäänlaisissa suhteissa konsuli Falkensterniin — paraimmassa tapauksessa edes omistaen pöydällään hänen käyntikorttinsa tai painetun kutsun vanhaan palatsiin Satamakadun varrella, tai joll'ei sitä, niin ainakin oikeuden tervehtiä häntä kadulla — niin, sen oli sangen vaikea kiivetä yhteiskunnan sivistyneitten piireihin johtavia portaita.

Falkensternien ja Henningien välillä oli aina ollut kilpailua; jälkimäisetkin olivat rikkaita ja mahtavia sahanomistajia, mutta Falkensternit voittivat siinä, että heidän menestyksensä oli ollut ehdoton. Heillä oli aina ollut sitä, mitä ihmiset nimittävät "hyväksi onneksi", ja tuntui siltä kuin yksin se seikka, että Henningit olivat antautuneet heidän kanssaan taisteluun vallasta, olisi sekottanut jälkimäisten kohtaloon jonkunlaisen menestyksen puutteen ja huonon onnen, jota heillä muuten ei olisi ollut.

Tämä äänetön, mutta sitkeä ja kiivas taistelu ilmeni vuosien kuluessa yhä selvemmissä muodoissa, kuten kilpailuna luottamusviroista ja muuna sellaisena, ja kärjistyi lopuksi Bengtissä ja Åkessa, muuttuen jonkunlaiseksi järkkymättömäksi sallimukseksi. Mitä auttoi, että Åke koetti kurottaa pientä hienotuoksuista, huolellista olentoaan, hän ylettyi kuitenkin vain Bengtin olkapäähän; mitä auttoi koettaa voittaa toista ulkonaisessa komeudessa, Bengtille voitto sittenkin jäi. Ja tämä epäonnistuminen, elämän taistelussa tappiolle joutuminen, joka vähitellen tuossa alituisessa kateellisessa kihnaamisessa Falkensternejä vastaan oli liittynyt Henningin nimeen, heitti Åken, nuoren, hennon Åken yli raskasmielisine katseineen ja katkerine hymyineen, ikäänkuin traagillisuuden varjon, jota vuoroin ulkonaiset vastoinkäymiset, vuoroin hänen oma sisäinen epäilyksensä yhä suurensivat.

Tällä kannalla olivat olot kaupungissa, kun kaunis Ester Hermanson tuli viskatuksi sinne kuin pommi ja pani kaikki kielet ja mielet liikkeeseen. Eihän kaupungissa tosin ollut puutetta somista neitosista. Pormestarilla oli koko kuusi tytärtä, joista ainakin pari oli hyvin miellyttävää, ja muisto Adele Falkensternistä, kolmannesta sisaruksien joukossa, oli yhä valokohtana hienoston aikakirjoissa. Mutta jokaisen täytyi myöntää, että nuori opettajatar voitti sekä menneisyyden että nykyisyyden, vaikkapa se myönnytys muutamilla tahoilla tuntuikin hieman tylyltä.

Åke Henning oli vain pari kertaa nähnyt tuon nuoren tytön, kun hänelle jo kävi selväksi, että hän rakasti häntä tavalla, jolla ei vielä ollut ketään naista rakastanut. Myrskyiset, riehuvat nuoruudentunteet kuohahtivat sydämen syvyydestä, jonne hän luuli niiden ijäksi hautautuneen, ja kutoivat öin ja päivin lumoavia, hohtavia unelmia hänen sieluunsa. Hän tuskin ajatteli eroa tytön yhteiskunta-aseman ja omansa välillä. Mitä merkitsi se, että tyttö oli köyhä ja halpa? Åke tekisi niinkuin muinoin kauniin Sigridin rakastaja tämän sarkahameelle: peittäisi sen kullalla ja helmillä, ja palkinnoksi loisi tytön ihmeellinen kauneus, hänen suloinen naisellisuutensa kuin auringonpaistetta yli koko hänen elämänsä…

Oikeastaan hän ei luulokkaasta luonteestaan huolimatta epäillyt tyttöä voittavansa: hänen tietämättään luottivat hänen haaveksivat tulevaisuuden unelmansa siihen, että tuollainen köyhä, vähän huomattu tyttö kuin Ester, olipa hän kuinka kaunis tahansa, kiitollisena ottaisi vastaan tarjouksen tulla Åke Henningin puolisoksi. Yhtä hän vain pelkäsi: että Bengt Falkenstern rupeaa hänen kilpailijakseen. Hän oli kerran ennenkin joutunut samanlaiseen asemaan, ja hänen kätensä puristui yhä vieläkin nyrkkiin, kun hän ajatteli, miten Bengt muutamassa päivässä oli työntänyt hänet syrjään.

Mutta eihän Bengt ikinä ottaisi tyttöä vaimokseen — Falkensternien ylpeys, joka Åkelle monasti oli ollut kompastuskivi, muuttui nyt pelastavaksi laudaksi, jonka turvissa hän koetti ohjautua satamaan pois epäilyksistä ja epäluuloista…

Ei, ei ikinä vaimokseen, se ainakin oli varmaa. Mutta — eihän se estäisi Bengtiä rakastumasta, houkuttelemasta tyttöä puoleensa, tekemästä häntä onnettomaksi, syöksemästä häntä ehkä … ehkä…

Åkesta tuntui, kuin olisi tuo ajatus kuin kylmä käärme kietoutunut hänen sydämensä ympärille, ja hän tunsi, kuinka epäilys ja epäluulo uudelleen vetivät häntä tummaan syvyyteensä.

Näin heittelehti, hän vaihtelevien tunteitten kesken, samalla kun hänellä oli yksi ajatus, joka lakkaamatta ajoi häntä eteenpäin: saada kaikki selväksi ennen Bengtin kotiintuloa. Mutta se ei onnistunut; Ester vältti häntä, ja niinä harvoina kertoina, jolloin hän tapasi hänet, oli tyttö niin ujo, että kaikki lähestyminen oli mahdoton.

Åke kirosi itseään ja kohtaloaan, mutta hänen rakkauttaan Esteriin ei mikään vastarinta vähentänyt, ei se, joka jo oli häntä kohdannut, eikä se, jonka hän aavisti olevan tulossa. Ja sinä iltana, jolloin nuo neljä nuorta herraa istuivat Café Riche'n edustalla ja Bengt samalla sekä ivallisesti että uteliaasti hymyillen kuunteli puhetta Esterin kauneudesta, sinä iltana tunsi hän, kuinka vanha peritty vihamielisyys Falkensternejä kohtaan kuohahti synkäksi vihaksi siihen mieheen, jossa hän mustasukkaisen vaistolla jo näki onnellisen kilpailijansa.