Читать книгу Erakkomaisteri: Romaani - Osmo Lajula - Страница 4

Sisällysluettelo

Työhuoneessaan ison kirjoituspöydän ääressä istui lyseon historian ja suomenkielen lehtori, filosofiankandidaatti Samuli Särkkä, ja pisteli numeroita taskukirjaansa, siirtääkseen ne sieltä arvosanoina oppilaille jaettaviin todistuksiin. Toukokuun aurinko paistoi sisään ikkunaverhojen lomitse. Aina vähän päästä täytyi lehtorin nousta istuimeltaan ja liihentää uutimia enemmän oikealle, jotteivät hänen muutoinkin heikot silmänsä olisi kokonaan soenneet. Äh, miten se aurinko nyt olikin kuuma ja kirkas! Mutt' odotapas, ajatteli lehtori, muutaman päivän päästä saat kyllä paistaa, kunhan pääsen kesämökkiini ja saan riisuutua vaikka paitasilleni. Sitte sitä kelpasi, niin, sitte — —.

Lehtori käänteli muistikirjansa lehtiä ja vaipui epävarmoihin mietteisiin. Vähäväliä hän pyyhki hikipisaroita otsaltaan aivan kuin halonhakkaaja halkoessaan visakoivuja kuumana kesäpäivänä. Mokomassakin työssä, tuhertaessaan numeroita kirjaansa! Mutta toiset niistä numeroista eivät näyttäneet syntyvän kovinkaan helposti. Siinä täytyi miettiä ja mitellä, laskea yhteen ja jakaa — ja taas tuumia.

— No hitto! murahti maisteri ja heittäytyi selkäkenoon tuolissaan.

— Peijakastako minä teen tuolle Pekka Kontiolle, joka on kotoisin

Kuopion takaa — —? Annanko hänelle ehdot vai jätänkö luokalle?

Poika parka saa selkäänsä sekä enoltaan, jonka luona hän asuu, että kotiin tultuansa vanhemmiltaan.

Vihdoin lehtori näytti keksineen jotain, hypähti pystyyn ja avasi viereisen huoneen oven.

— Paavo Tuunainen, virkkoi hän viereisessä huoneessa istuvalle nuorukaiselle, — sinä, joka olet kotoisin Savosta, "Rantsalamilta", tunnet varmaankin "joroslaisen" viidesluokkalaisen Pekka Kontion?

— Kyllä tunnen, virkkoi Paavo ja lähestyi ovea, jonka kynnyksellä lehtori seisoi.

— Tiedätkö, missä hän asuu?

— Tiedän.

— Hyvä. Onko aineesi valmis?

— Loppulauselmaa puuttuu.

— Anna tänne. Saa olla sellaisenaan. Ja Paavo ojensi opettajalleen muutamia lyijykynällä tiheään kirjoitettuja arkinpuolikkaita.

— Mutta, jatkoi sitten lehtori, mene nyt Pekka Kontion luokse ja käske hänen heti tulla tänne. Ellei satu olemaan kotosalla, jätä hänelle sana, että tulee niin pian kuin mahdollista.

— Kyllä, vastasi Paavo kumartaen.

— Huomenna voit tulla kysymään, kuinka aineesi laita on.

Paavo poistui varsin tyytyväisenä, sillä hänellä olivat iltahakkailut vielä tekemättä. "Aleksilla" harhaili varmaankin puolikymmentä punaposkista tytöntypykkää häntä odottamassa, ja olihan aika jo vilahtanut yli luvallisen kellonlyömän. Hän kiirehti askeleitaan, samalla miettien, miten oli aineessaan mahtanut onnistua. Lehtori Särkkä oli pari viikkoa sitten ehdottanut hänelle, että hän kirjoittaisi kolme ylimääräistä ainetta, ja jos hän niissä voi saada hyvän arvosanan, tulee todistukseenkin sellainen. Kaksi aikaisempaa koetta hän oli sivuuttanut menestyksellä, mitenkähän sitten tämä viimeinen lienee onnistunut? Jonkun verran väsyneeksi hän itsensä oli tuntenut koko tuon parisen tunnin ajan, minkä oli ainetta jauhanut. Nyt sitä vastoin tuntuivat ainakin kintut sangen virkeiltä hänen muistaessaan, mikä palkkio "Aleksilla" odotteli, jos vain kiiruhti ajoissa perille.

Mutta lehtori Särkkä istui jälleen työpöytänsä ääressä ja punnitsi oppilaittensa historiantaitoa ja ainekirjoituskykyä.

Usein oli Särkkä oppilailtaan kysynyt, tiesivätkö he, mikä oli opettajan vaikein tehtävä — ja vihdoin itse siihen vastannut: arvosteleminen. Ja saattoipa hän sen ainakin omasta puolestaan vastata oikein, sillä kovalle tämä työ tuntui hänen kärsivällisyytensä ja työtarmonsa panevan. Eikä siinä auttanut — Särkkä oli sen usein, sangen usein itselleen tunnustanut — ei siinä sittenkään auttanut, teki työtä kuinka tunnollisesti tahansa, erehdyksiä sattui siitä huolimatta.

Varsin hiljaisesti avautui lehtorin työhuoneen ovi, ja sisälle pistäytyi Pekka Kontio. Työhönsä syventynyt mies ei kuullut hänen tuloaan. Kotvasen kuluttua Pekka virkahti:

— Lehtori on kutsuttanut minut luokseen.

Särkkä kohotti katseensa kuin säikähtäen ja tuijotti hetkisen ovellaseisojaan. Sitten hän kavahti pystyyn:

— Helkkunan poika, kuule, sinä et ole osannut viime aikoina historiaasi…

Pekka sävähti tulipunaiseksi ja tähysteli lattiaan.

— Vai oletko? tokaisi taas lehtori, kun Pekka ei virkkanut mitään.

Vihdoin soperteli poika jotain, josta ei saanut oikeata selvää.

— Niin, sävähteli lehtori, sano pois, sano nyt, mitä sinä itse arvelet.

— Eihän se ole tainnut oikein mennä, virkkoi Pekka vaivalloisesti.

— Kyllä tosiaankin asianlaita on sellainen, ettei se ole oikein mennyt. Ja minun pitäisi päästää sinut kuudennelle luokalle. Missään tapauksessa sinä et ole osannut enemmän kuin nelosen edestä. Häh?

— Eikö lehtori voisi edes…

Mutta Pekka lopetti lauseensa kesken ja vilkaisi hymähtäen lehtoriin.

— Poika veijari, kuule, sinä varmaankin ajattelit sanoa: edes viitosta. Vai mitä?

— Niin, virkahti Pekka kuin helpotuksesta, ja hänen kasvoillaan välähti toivoa haparoiva hymy.

— Kyllähän sen arvaa. Viitonen sinut pelastaisi ehdoista, sen minä tiedän, mutta… mutta minä en ryhdy tähän tinkimiskauppaan. Vielä joulutodistuksessa sinulla oli historiassa tyydyttävä arvosana, ja nyt, nyt se alentuisi oikeuden mukaan huonoksi. Ettet sinä, Pekka, häpeä? tiuskaisi lehtori.

Pekka katsoi jälleen lehtorin työhuoneen lattiamattoihin ja laski niiden pituutta silmämitalla. Lehtori kiersi huoneensa keskilattiaa hitain askelin, päätään heilutellen ja kohautellen hiukan kumaraisia hartioitaan. Sitten hän pysähtyi Pekan eteen, viittasi kädellään ovenpielessä olevaa tuolia kohti ja virkkoi:

— Istuhan tuohon, Pekka!

Ja Pekka istuutui ketterästi kuin kärppä, asetti kädet polvilleen ja nosti päänsä kekkaan sekä kohotti katseensa suoraan lehtoriin ikäänkuin jo siten lausuakseen: tässä olen, tee nyt palvelijalles kuten haluat.

— Kas niin, virkahti lehtori. — Mieti nyt siinä tarkoin, ja sitten tarkoin mietittyäsi vastaa minulle, millaisen arvosanan edestä sinä tahdot osata historiaa ensi vuonna.

Ja lehtori istuutui työnsä ääreen. Kumpikin oli omissa mietteissään. Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Välistä Pekka katsahti lehtorin kumaraisiin hartioihin ja hänen sileään, parrattomaan naamaansa, jossa ei edes ylähuulessa huomannut karvan jälkeäkään. Lyhyt, suora nenä ja vaaleansiniset silmät osoittivat hyväntahtoisuutta, mutta tiukasti yhteenpusertuvat ohuet huulet päättäväisyyttä, ja suupieliä reunustivat syvät kaksoisvaot, joiden välissä olivat lihavahkot kärsimyksien pallukat.

Kului puolisen tuntia. Sen jälkeen Pekka nousi paikoiltaan ja rykäisi sekä astui pari askelta opettajaansa lähemmäksi ja virkkoi varmasti:

— Ensi vuonna osaan historiaa ainakin seitosen edestä.

Mitään vastaamatta lehtori tarttui erääseen pöydällänsä olevaan kirjaan. Se oli historian oppikirja, joka oli täynnä hänen omia muistiinpanojaan, liimatulta lisälehtiä, rivien väliin kirjoitettuja huomautuksia, erivärisillä kynillä tehtyjä alleviivauksia. Ojentaessaan kirjan Pekalle hän virkkoi:

— Ota tämä minun käyttämäni oppikirja ja katsele sitä kesän aikana, niin kyllä varmasti opit. Ei sinun tarvitse siitä muuta lukea kuin painetun tekstin; sinisellä alleviivatut vuosiluvut voit myöskin jättää huomioon ottamatta, jos tahdot. Katso kumminkin tarkkaan, minkä vuosiluvun alla kulloinkin sininen viiva on. Niin, ja nyt saat mennä.

Mutta Pekka vielä vitkasteli, käännellen lehtorin antamaa kirjaa käsissään.

— Saankos minä ehdot…? hän sopersi.

— Ei, et sinä saa, tiuskaisi lehtori. Pekan kasvot venähtivät pitkiksi kuin uusi kuu, ja leuka värisi. Mutta vartalo kasvoi pituutta, rinta pullistui ja käsi tavoitteli lehtorin kättä.

— Kiitoksia, herra lehtori! hän läähättäen huudahti. — Minä olen koko kevään pelännyt, pelännyt historiaa…

— Mitä, pelännyt historiaa? kysyi lehtori ällistyneenä.

— Niin, että jäisin siinä luokalle.

— Pelännyt, etkä kumminkaan edes viime aikoinakaan ole asiaa parantanut?

— Niin, nähkääs, puhui Pekka innoissaan, minä olen viime aikoina pelännyt sitä niin paljon, ettei minussa ole ollut miestä asiaa parantamaan.

— Mutta ensi vuonna sinussa on miestä? virkahti lehtori.

— On! vastasi Pekka päättäväisesti.

— Hyvä! Mene sitten.

Ja Pekka jätti opettajalleen sydämelliset jäähyväiset ja tallusteli ulos huoneesta, lehtorin historian oppikirja kainalossa. Onnellisempia miehenalkuja kuin Pekka sillä hetkellä oli vähän tässä murheen runtelemassa maailmassa, sillä hän tiesi pääsevänsä luokalta. Asiasta hän ei sivullisille huudellut. Ainoa, jolle hän sen halusi kertoa, oli eräs pieni, punaposkinen, lyhytmekkoinen tyttönen nimeltä Aini Rasi. Mutta tämäkään ei saanut tietää hänen onnestaan ilman erikoista valaa. Kun Pekka hänet illalla tapasi "Aleksilla" ja vihdoin muista erottua saattoi hänet kotiin, erääseen pihanperäiseen rakennukseen, niin hän kuljetti hänet oven ohi, seinustan ja ulkonevan eteisrakennuksen perimmäiseen nurkkaukseen, missä mikään vieras ihmissilmä ei vilkuillut, tarttui tyttöä käteen ja kysyi:

— Aini, tiedätkö mitä?

Tytön huulet avautuivat hellään hymyyn, poskien verekäs puna levisi yli koko kasvojen, kun hän vastasi:

— En. Mutta sinä olet ollut niin iloinen ja vilkas.

— Niin, virkkoi Pekka, minulla on syytä.

— Sano, Pekka, sano, mitä se on! Sanothan? Pekka mietti hetkisen, vilkaisten vuoroin tyttöön, vuoroin maahan, kunnes virkkoi:

— Mutta sinun pitää vannoa!

— Vannoa, mitä vannoa?

— Ettet puhu siitä muille.

— Minä vannon. Miten minä vannon?

Pekka mietti jälleen, astui vieläkin askeleen lähemmäksi tyttöä, tarttui hänen toiseenkin käteensä ja asetti nuo pehmoiset, lämpimät kädet poskilleen. Ainin kasvot elpyivät tavattomasta jännityksestä. Mutta hän ei virkkanut mitään. Ja vaikka Pekka irroitti omat kätensä tytön käsistä, pysyivät nämä paikoillaan. Samalla hän tarttui hellävaroen tyttösen omenaposkiin ja saneli:

— Minä, Aini — no sano nyt jälestä, huomautti hän sitten tyttöselle — minä, Aini — ja tyttö kertasi sanat hiljaisella, värisevällä äänellä — pidän — Pekan — minulle — uskomat — sanat — salassa — hautaan — saakka.

Ja sitten he seisoivat hetkisen hiljaa samassa asennossa, värisevinä, punastuneina. Ei kumpikaan voinut paikaltaan liikahtaa. Vihdoin sai Pekka taaskin sanoiksi, puristaen hieman voimakkaammin tytön poskia:

— Ja minä, Pekka, lupaan ja vannon pitäväni salassa kaikki asiat, mitkä Aini minulle uskoo, iäisesti, iäisesti, iäisesti!

Hänen äänensä kohosi kohoamistaan hänen viimeistä sanaa toistaessaan. Pää kurottautui tytön kasvoja kohti — vielä viimeinen sysäys — ja hänen huulensa hipaisivat tytön vasenta suupieltä. Mutta silloin irtautuivat tyttösen kädet, ja vasen ranne kaartui hätäisesti peittämään maahan luotua katsetta. Tyttönen kääntyi ovea kohti, ja Pekka kulki hitaasti jälestä.

"Mitä olenkaan tehnyt?" kuului kysymys Pekan sielun syvyydestä. Mutta samalla hän tunsi itsensä hyvin onnelliseksi. Aini avasi ulko-oven, astui rappukäytävään ja veti hitaasti ovea perästään kiinni. Pekka seisoi oven ulkopuolella kuin kivettyneenä, Ainiin tuijottaen.

— Oletko minulle vihainen, Aini?

Oven hiljainen kiinnimeno pysähtyi. Tyttö katsahti vakavasti ja syvästi Pekkaan.

— En, en! virkahti hän — ja sitten naksahti ovi yht'äkkiä kiinni. Poika hypähti kuin lentoon. Hänen elämänsä tuntui kahta vertaa onnellisemmalta.

Mutta salaisuus oli jäänyt sanomatta, vaikka vala oli vannottu. Sen muisti Pekka kotiin tultuaan. Ja pitkän mietinnän jälkeen hän ilmaisi salaisuutensa, luokalta pääsynsä, Ainille kirjeellä, jonka hän itse yön lähetessä kävi viemässä perille. Se oli Pekan ensimmäinen kirje Ainille, joka sinä iltana, samoin kuin Pekkakin, asettui makuulle ennen tuntemattoman onnen hurmiossa.

Koululaisen lempi on ihanteellista. Se on haaveellista, suloisensurullista, ja siinä piilee pieni pala katkeruutta. Se toivoo ja epäilee alinomaa, se nousee ja laskee nopeammin kuin vuoksi ja luode, se itkee ja nauraa yhtämittaisessa jaksossa. Niin se vaihtelee kaikissa koululaisissa keskiluokilta alkaen. Vai pitäisikö uskoa, että sellainen lempeileminen olisi vain muutamien harvojen osa? Ei, se tulee kaikkien terveiden, kaikkien oikeissa olosuhteissa kehittyvien koululaisten osaksi. Mutta saako siitä selvän? Se on toinen asia.

Pekka Kontio rakastui oikein rehellisesti lyseon viidennellä luokalla, kuudettatoista ikävuotta täyttäessään, ja rakkauden esine, yhteiskoululainen Aini Rasi, oli vuotta nuorempi. Viimemainittu, kun oli saanut käsiinsä Pekan kirjeen, jossa alkusanoina oli: "Rakas Aini", sulkikin kirjeenlähettäjän iltarukouksensa "omana poikanaan", ja Pekka taas ennen maatamenoaan piirsi muistikirjaansa toukokuun 28 päivän kohdalle: "Ainini ei ole minulle vihainen."

Mutta lehtori Särkkä aherteli työssään myöhäiseen yöhön saakka. Samanlaista ahertelua oli hänen elämänsä ollut jo kahdeksan vuotta, koko ajan, minkä hän nykyistä virkaansa oli hoitanut. Sinä aikana hänen hartiansakin olivat koukistuneet alituisesta istumisesta. Ennen ne olivat olleet nuhteettoman tasaiset. Koulun alettua syksyllä alkoi hänen istumisensa kotona ja koulussa. Sitä kesti joululomankin ajan, sillä hän oli sangen ahkera mies ja toimitti paljon sivutehtäviäkin. Sitä kesti kevääseen saakka, kunnes koulu päättyi. Mutta sitten hän pudisti pääkaupungin tomut jaloistaan kolmeksi kuukaudeksi ja matkusti kotiseudulleen, missä hänellä oli oma pienoinen mökki Saimaan vesien lahdelmassa. Sinnepä hän nytkin toivoi ja odotti pääsevänsä.

Ja kun hän vihdoin jätti työnsä ja istui hiljaa rakkaalla maalaispenkillään, jonka hän oli sijoittanut työhuoneensa nurkkaukseen ja jonka edessä oli hongasta halkaistu paksu, ristikkojalkainen pöytä — perintöä hänen vanhempainsa kodista — silloin hänestä tuntui, kuin hän olisi jo kuullut "kotikoivikon" korvissaan kohisevan. Kolmen päivän kuluttua hän pääsee sinne lähtemään!

Totutun tapansa mukaan lehtori nojautui nurkassa oleville tyynyille ja kohotti jalkansa penkille. Siinä asennossa hän jo usean vuoden aikana melkeinpä joka ilta oli tehnyt tiliä siitä, miten oli päivänsä viettänyt. Olikohan jotain jäänyt tekemättä? Ja kun niin ei ollut tapahtunut, tuntui hiljaisuus rakkaalta hänen ympärillään. Mutta niin onnellista hänen elämänsä oli ollut vasta niinä vuosina, mitkä hän nykyisessä virassaan oli ollut. Sitä vastoin ennen — ah, lehtori huokasi aina, kun se entinen, laiskan, vetelyksen elämä, kuten hän sitä nimitti, muistui hänen mieleensä. Se ei ollut ollutkaan mitään elämää, se oli ollut hullutusta. Vai miksikä muuksi sellaista voisi sanoa? Työtunnit viruivat pitkiksi kuin nälkävuosi, ja vasta sitten, kun niiden päätyttyä pääsi hyvien kumppanien seuraan, juominkeihin, naamiaisiin, tansseihin, vasta sitten oli muka elämä ollut elämää.

Katkeruudella teki lehtori usein tiliä entisistä hullutuksistaan. Mutta mitenkäpä muutoin se olisi voinut ollakaan? mietti hän taas toisaalta. Kun ihmiset nyhdetään juuriltaan turhien ennakkoluulojen vuoksi, kun "turpeenpuskijoista" tehdään "herroja", joilla nuoruusvuosinaan ei ole läheistä ohjaajaa elämän koulussa, silloin on pidettävä ihmeenä että talonpoikaisylioppilaista tulee siksikin paljon "miehiä".

Samuli Särkkä oli vähävaraisen pikkutilallisen poika. Jo varsin nuoresta hän oli tottunut ruumiilliseen työhön; seitsenvuotiaasta alkaen hän monena kesänä oli äestänyt tilan pellot, niittänyt heinää, haravoinut kuin aikaihminen ja ollut varsinaisena hevosmiehenä. Kymmenvuotiaasta hän joskus oli tarttunut jo auraankin ja kyntänyt kuin mies kevyellä kaksihaarukallaan. Kerran oli pitäjän rovasti kysäissyt pojalta tämän ollessa kirkkomatkalla isänsä kanssa:

— Oletkos jo ruissäkin selkääsi kohottanut?

Siihenpä Samuli riemuisasti oli vastannut:

— Jopa olen pitänyt tupakkaakin suussani!

— Ei se ole mikään kunnia, oli rovasti ärähtänyt, joten pojan riemu loppui sangen lyhyeen.

Mutta kyläläisten ja varsinkin kyntötoverien mielestä mällin pureksiminen oli ollut melko suuri kunnia.

Yhdeksänvuotiaana Samuli joutui kirkonkylän uuteen kansakouluun ja osoitti sekä luvuissa että vallattomuudessa erinomaista edistystä. Opettaja kehui pojan kykyä apulaispapille. Kerran sitten, kun Samuli oli ollut kansakoulussa kolme vuotta, sattui sama pappi oleilemaan Samulin kotona ja tokaisi yht'äkkiä ukko Särkälle:

— Tuo Samuli on pantava lyseoon. Ukko ällistyi eikä virkkanut mitään, mutta pastori jatkoi:

— Hän saa minulta kirjat — ja vapaaoppilaaksi hän varmaankin pääsee, joten kotoaan hän tarvitsee ainoastaan muonan.

Ja asia pantiin jo sillä kertaa siksi pitkälle, että ukko Särkkä parin viikon kuluttua kävi rehtorin pakeilla kaupungissa ja poikkesi paluumatkalla pastorilta koulukirjat hakemassa. Ja niin joutui Samuli Särkkä opintielle.

Usein nuo asiat vilahtelivat nyt vieläkin lehtorin sielun silmissä, herättäen kirjavia muistoja. Niitä miettiessään hän usein nukkuikin kovalle penkilleen vaatteet päällä. Eikä hän nytkään huomannut, miten alaslaskettu kierrekaihdin vähitellen tuli yhä vaaleammaksi, osoittaen toukokuun auringon ylenemistä.