Читать книгу Erakkomaisteri: Romaani - Osmo Lajula - Страница 6

Sisällysluettelo

Pitkän lahdelman perukassa huojui pitkävartinen koivikko vienon kesätuulen puhallellessa. Lehvikko näytti häikäisevän viheriältä auringon autereisessa valossa. Koivikon reunassa rannan puolella oli punaiseksi maalattu pirtti pienen peltopalstan keskellä; rehevä laiho peitti pellon kokonaan, ja siellä täällä näkyi puu- ja pensasistutuksia. Tuvan takana aitauksen ulkopuolella oli kaivo ja sauna, jonka editse johti suora polku parin sadan metrin päässä kulkevalle maantielle. Koivunrunkojen välitse näkyi saunalle punapatsainen, valkoiseksi maalattu portti, jonka takana tuuli tuprutteli maantien keltaista pölyä. Rattaiden tärinää sieltä silloin tällöin kuului tai vilahteli yksinäisen kulkijan valkoinen huivi.

Sellaisessa paikassa oli lehtori Särkän kesäasunto, Pilke. Mistä se oli nimensä saanut, sitä ei Särkkäkään tiennyt, sillä sitä nimeä oli paikka kantanut jo ennen kuin siellä oli mitään rakennuksiakaan. Kun nimestä joskus tuli kysymys, selitti lehtori sen olevan sangen sopivan, sillä "mukavahan tästä koivujen välistä on maailmaa pilkistellä", tai "onhan tämä sellainen pikku pilke koko mahtavasta maailmasta".

Särkkä oli ahkerassa touhussa. Hänen täytyi tarkastella, paljonko puuntaimet olivat kevään kuluessa kehittyneet ja oliko marjapensaista hyvää satoa toivottavissa. Kaikki näytti rehevältä ja hauskalta.

Toisena päivänä kotiintulonsa jälkeen hän ryhtyi saunaa lämmittämään. Ensimmäisen puupanoksen aikana hän hommasi vedet ja vastat, sutit ja saippuat, oljet ja pyyhkeet saunaan. Lisättyään puita tulipesään hän varusti uuninsuun niin, ettei siitä mitenkään voinut tuli päästä tuhojansa tekemään, ja sitten hän lähti tavanmukaiselle retkelleen, jonka oli tehnyt kaikkina saunailtoina viitenä kesänä, minkä ajan hänellä Pilke kesäasuntona oli ollut.

Pilkkeen maa oli lohkaistu Särkän kotitalosta, joka sijaitsi parin kilometrin päässä maantien varrella. Tilaan kuului useita torppia, joista Pilkettä lähin oli saman lahden rannalla parin kolmen kivenheiton päässä, vaikka sankka koivikko esti sen näkymästä. Tänne naapuritorpalle kulki Särkkä saunailtoinaan. Siellä oli vesimylly, ja myllyn vieressä tuvassa asui perheineen nuori mylläri, joka niukoista varoistaan huolimatta piti huolta isästään, vanhasta mylläristä. Ukko oli jo kahdeksannella kymmenellä. Tämä vanhus, Mylläri-Matti, oli Särkän vakituinen saunatoveri.

Kun Särkkä lähestyi myllärin asuntoa, vetäytyi hänen suunsa hymyyn pelkästä hyvästä mielestä, sillä hän tiesi, että vanha mylläri oli iloinen hänet nähdessään ja että se ilo oli vilpitöntä. Olihan Mylläri-Matti koko ikänsä viettänyt Särkän kotitalossa, siellä syntynyt ja kasvanut, ollut renkipoikana ja sitten aikuisrenkinä, nähnyt hänet, lehtorin, lapsena, poikana, ylioppilaana, kantanut hänet saunaan, lohduttanut häntä surullisena ollessa ja opastanut kaikin tavoin, aina tarkoittanut hänen parastaan.

Lehtori pistäytyi pirttiin. Nuori vaimo tuuditti pienokaistaan uneen hiljaisella laululla:

"Piu pau paukkaa…"

Matti-mylläri makasi pöydän takana penkillä. Kätkyt pysähtyi, ja nuorelta vaimolta pääsi vallan väkisin huudahdus:

— Hyvä jumala, onko se tosiaankin lehtori?

Pöydän takaa penkiltä alkoivat miehen jalat hätäisesti laskeutua lattiaa kohti, ja yläruumis näytti tekevän vaikeita ryntäyksiä päästäkseen pystyyn.

— No tässä ollaan, virkahti lehtori.

— Vai jo se poika nyt tuli! virkkoi vapiseva ääni — ja ukko oli vääntäytynyt istumaan.

— Nytpä siitä vaaristakin taas taitaa terve tulla, kun lehtorikin on täällä, puheli vaimo. — Ei sen pää ole kahteen päivään pystyssä ollut, mutt' onpas nyt!

— Mitä, onko Matti-vaari ollut sairaana? kysyi lehtori ja ojensi ukolle kätensä, johon tämä tarttui molemmin käsin, soperrellen:

— Oonpahan minä ollut jos jonakin. Mutt' oikeinpa nyt on taas hyvä mieli, kun sain vielä tuon pojankin nähdä.

Ukon ääni ilmaisi vakituisesta värinästään huolimatta syvää liikutusta, eivätkä kyyneleetkään jättäneet jälkeä kasvoihin tekemättä.

— Olenpa minäkin tätä iloa jo saanut odottaa, virkkoi lehtori vetäen taskustaan ison sikarin. — Ja nyt pannaan tupakaksi!

Kiitellen kahmaisi ukko sikarin käteensä, puraisi pään pois ja otti tulen lehtorin sytyttämästä tikusta. Hyvä tupakka näytti tekevän tarkoitetun vaikutuksen: se tuotti nautintoa ja virkisti. Pian oli kuulumisten kysely ja kertominen täydessä käynnissä.

Vihdoin ehdotti lehtori, että olisi lähdettävä saunaan.

— Tokkopahan minä nyt sinne jaksanen lähteä? epäili Matti.

— Olisipa se jumalan ihme, jos vaari nyt yhtäkkiä jo uloskin uskaltaisi, ihmetteli nuoren myllärin emäntä.

— Kyllä me yksissä voimin jaksamme, kehoitteli lehtori.

— Oiskohan yrittää? tuumi vanhus ja nousi vaivalloisesti seisomaan.

Lehtori tarttui auttaakseen häntä kainaloon, ja vähitellen virkosivat vanhuksen jalat yhä tanakampaan käyntiin. Kun oli otettu paksu ryhmysauva vielä avuksi, niin eipä kulku enää kovin hidasta ollutkaan.

— No ihme ja kumma! päivitteli myllärin vaimo, seuraten menijöitä pihalle. — Se ystävyys se saa ihmeitä aikaan. Taisipa vaari olla vain ikävästä kipeä.

Kenen lehtori Särkkä otti vieraakseen, sen hän kestitsi hyvin. Hän oli isäntä, emäntä ja nöyrin palvelija samalla kertaa; hän oli kohtelias ja huomaavainen jokaista vierastaan kohtaan, olipa se sitten kuka hyvänsä. Mylläri-Mattia piti lehtori ystävänä, vieraana, avuntarvitsijana, oppi-isänä ja oppilaana samalla kertaa, siksipä ei tämän vanhan kunnon miehen osuus kestityksestä ollutkaan vähäinen, kun hän Särkän vieraaksi joutui. Ensin lehtori hänet kylvetti — löylyä heitti kumpikin vuoroon oman tarpeensa mukaan, ja se oli sankari, joka useamman kipallisen lämpöä sieti — sitten kuivasi ja hierusteli turtuneita jäseniä. — Vihdoin istuivat ystävykset saunan seinustalla penkillä alastomina, ruumiit punaisina kuin keitetyt kravut.

— No on se tämä herkkua! virkkoi vihdoin Mylläri-Matti heidän istuessaan penkillä.

— Onpa vainkin, toista tämä on kuin ne Helsingin itkevät kivisaunat, myönsi lehtori.

— Vai itkevät ne pahukset! Mikä niitä itkettää?

— Katsopas, vaari, niissä on kiviset seinät ja katto, ja varsinkin talvella jäähdyttyään ne löylyssä alkavat hikoilla, ja silloin sitä katosta saa vettä niskaansa — ja se se pilaa koko löylyn maun.

— Jopa on silloin sauna pilalla! päätti ukko.

— Pilalla, kuten suurin osa koko Helsingin ihmisistäkin.

— No mikäs niitä ihmisiä riivaa?

— Se liika sivistys, kuten ehkä voisi sanoa.

— Paljo lukeminenko?

— Ei se liikaa lukeneisuutta ole, päinvastoin. Lukeminen puhdistaisi heidän sydämyksiään ja munaskuitaan, mutta se sivistys, mitä he harrastavat, tekee heistä riikinkukkoja, kanarialintuja ja vaikka — tarhapöllöjä.

— Niin on, poika parka, asiat täälläkin.

— Mylläri-Matti vanhan oikeutensa nojalla sanoi tavallisesti lehtoria "pojaksi", vaikka vieraassa seurassa tätä nimitystä välttikin.

— Paperossit ja kirjavat karttuunit kuuluvat nykyään kauppansakin paraiten tekevän. Se Pelsepupin valta vain kasvaa!

Nykyisen sivistyksen turhanaikaista koreiluintoa paheksuen — toinen kaupunkilaisen, toinen maalaisen kannalta — kylpykumppanit siirtyivät pirttiin, jossa nurkkiin asetetut tuoreet koivut levittivät viileyttä ympärilleen. Lehtori pani öljykeittiönsä porisemaan, valmistaakseen vieraalleen kupin kuumaa.

Pilkkeen tuparakennus oli pitkän suorakaiteen muotoinen. Pitkän seinän keskikohdalla, etelään ja lahdelle päin, oli pylväskattoinen kuisti, josta meni ovi eteiseen. Eteisessä oli keskellä lattiaa pöytä ja oven kummallakin puolella ikkuna. Rakennuksen itäpäässä oli pienellä hellalla varustettu keittiö, eteisen perällä makuukamari ja länsipäässä isohko tupa, jossa ei ollut minkäänlaista tulisijaa. Siitä syystä Mylläri-Matti usein huomauttikin, että "siihenkin uunin saisi, jos teettäisi, mutta se poika ei vaan teetä sitä". Huonekalusto osoitti mitä yksinkertaisinta maalaisuutta; penkit seinustoilla ja jakkarat pöytien vieressä y.m. olivat maalaamattomia, mutta hyvin puhdistettuja. Kotoisin ne kaikki olivat joko Särkän lapsuudenkodista tai kotitalon torpista. Mylläri-Mattia varten oli lehtori hankkinut erityisillä mitoilla juurista tehdyn nojatuolin. Se oli verrattain matala, melkein kuin keskenkasvuista varten tehty, jotta ukko saisi jäykistyneet jalkansa mukavasti ristiin, sillä siitä istuma-asennosta hän eniten piti. Mylläri-Matin tultua oli lehtori nostanut tämän arvon esineen melkein keskelle lattiata ja pöydän sen eteen. Ukko istui taaskin, kuin mikäkin rusthollari, valtaistuimellaan, tuprutellen paksuja savuja hyvästä sikarista. Eikä huolten hiventäkään nyt näkynyt hänen hieman pöhöttyneissä kasvoissaan.

Kun varimakeat kahvikupit höyrysivät pöydällä ja kumpikin tarttui kuppiinsa, alkoi lehtori kysellä viimetalvista toimeentuloa.

— Siinäpähän on, jumalan kiitos, mennyt! Huonosti on mylly tosin tuottanut, sillä kahteen naapurikylään on laitettu uusi yhteinen mylly. Mutta Yrjö — se oli nuoren myllärin nimi — on sittenkin keksinyt keinoja haalia kokoon muilta tahoilta, jotta välttämättömintä ei ole puuttunut — ja siinäpä sitä onkin, selitti ukko.

Mylläri-Matin tapoihin ei kuulunut valittelu. Hänen puheistaan päättäen olisi luullut, ettei hänelle koskaan ollut sattunut hätäpäivää. Hänellä oli muka aina ollut välttämättömintä tarpeeksi, joskaan ei liiaksi. Lehtori tosin tiesi, että myllärin perheessä oli ollut välttämättömintäkin usein sangen niukasti. Väki kyllä oli ahkeraa ja työhönpystyvää, mutta myllyn vero isännälle oli huikean suuri, joten myllyn tuottamat tulot supistuivat vähiin. Parempia ansioita sellaisella työllä kuin Yrjön perhe teki olisi kyllä saanut muualta, mutta he eivät raahtineet muuttaa pois rakkaalta myllyltään.

Kesäiseen aikaan tunsi poikamylläri suurta helpotusta, sillä hänen isänsä eleli enimmäkseen lehtorin vieraana. Viimemainittu olisi mielellään kustantanut ukon ainakin koko kesäelatuksen, mutta suoranaisesti se ei käynyt päinsä, sillä ukko ei millään muotoa sivullisilta huolinut lahjoja, melkeinpä hän suuttui, jos lehtori siinä suhteessa teki tarjouksia. Mutta verkoistaan, jotka Mylläri-Matti lehtorille talvisin kutoi, hän sai hyvän maksun. Sekin urakka tosin kävi poikamyllärin kautta siten, että lehtori tilasi pojalta verkot ja poika antoi taas ukon niitä kutoa. Talvisin niitä myllytuvassa pisteltiinkin usein koko perheen voimalla. Ukko, poika ja pojanpoika sekä välistä emäntäkin istuivat iltakaudet verkkokudelmien ääressä Keväisin ennen Helsingistä lähtöään lehtori kävi kalanpyydyskaupoissa ja tiedusteli, paljonko kukin verkkolaji maksoi. Ja sitten hän maalle saavuttuaan otti mylläriltä itselleen verkkoja, minkä tarvitsi, ja loput lähetti maaseudulla kesää viettäville helsinkiläisille kalastajatuttavilleen markkaa paria huokeammasta kuin mitä ne Helsingissä olisivat maksaneet. Jokaisen pennin vähentymättömänä sai mylläri käyttää hyväkseen. Ja niinpä talven pitkään säästyi työn tuloksia myllärin torppaan melkoinen määrä.

Siinä kahvia juodessa ja muun pakinan rauettua kysäisi lehtori:

— Onkos tullut verkkoja kudotuksi? Ukko katsahti kysyjään ja vastaamatta kysäisi vuorostaan:

— Vieläkös ne kelpaisivat?

— Totta kai, kuten ennenkin.

— Taitaapahan niitä olla. Ei sitä viime talvenakaan ole laiskana oltu, ei olekaan, selitti ukko.

— Matti-vaari nyt ei taida työltään saada rauhaa ennen kuin haudassa, virkkoi lehtori vakavasti.

— Työ on siunausta. Kunpahan sitä vain jaksaisi tehdä, niin rattoisasti siinä aika kuluisi. Mutta voimat ovat jo vähissä. Ja oli se suuri siunaus, että saatiin taas niitä verkkoja tehdä, sillä minusta ei ollut enää viime talvena ulkotöihin — eipä ollut enää, sanoi Matti-mylläri pitkäveteisesti.

— Jaksoikos vaari kumminkin istua verkonkutimessa?

— Mitenkäs muuten olisin saanut aikani kulumaan? Jalkojani pöhötytti ja pakotti usein, mutta työssä se tuska unohtui, ja mietinpä jo usein, että jos en enää poikaa näkisi, niin muistaapahan se minua joskus, kun vetää kalasia kutomillani verkoilla.

— Noo, ei hätää, vaari hyvä, kyllä me vielä muutamia kesiä yksissä kylvemme, lausui lehtori reippaasti, huomatessaan ukon viime kesästä koko joukon heikontuneen.

— Mutta kalastajakumppaniksi minusta ei enää ole.

— Astukoon poika tilalle. Eihän nyt ainakaan alkukesästä ole mitään tekemistä myllyssäkään.

Poikamylläri ajoi pihalle, kärryt täynnä verkkoja. Lehtori meni ovelle ja huudahti ihmeissään:

— Mutta mihinkäs nämä mahtuvat?

— Sitäpä arvelinkin, vastasi ukko, joka myöskin kömpi paikoiltaan ja tuli ulos. — Niitä taitaa kerran olla liiaksikin.

— Kyllä ne maailmaan mahtuvat. Mutta ei ole vielä kenellekään tarjoiltukaan, kun arveltiin, että lehtori saa ensin ottaa mieleisensä ja sitten vasta loput annetaan muille, selitti Yrjö. — Isävaari on ollut ahkerassa työssä koko talven, se on yksin kutonut koko joukon kolmattakymmentä.

Ja sitten niitä ryhdyttiin tarkastelemaan ja tuumimaan, mitkä lehtorille paraiten soveltuisivat. Hän asetti niistä itseään varten kymmenkunnan, nouti muistikirjansa ja alkoi sitten sijoitella jälelle jääneitä eri ryhmiin, mitkä voisi lähettää ostajilleen.

— Kylläpähän ne menevätkin aika mukavasti, hän viimein virkkoi.

Poikamyllärin kasvot kirkastuivat, sillä nyt hän tiesi verkoistaan saavansa niiden koko hinnan. Senpä tähden hän kysäisikin:

— Ettäkö lehtori voisi kaikki ne ottaa?

— Kyllä ne hyvin menevät. Minä järjestän ne lähetyksiksi, ja sitten ne hommataan rautatielle, selitti lehtori.

— Oiva kauppa, oiva kauppa, hoki ukko.

— Tämähän on koko omaisuus, tällainen työn paljous! huomautti lehtori.

— On niistä toista sataa velkaa kauppiaalle, sanoi Yrjö. — Se antoi rihmoja velaksi, kun tiesi meillä olevan niin reilun ostajan.

— Milläpäs rahoilla me olisikaan niin paljoa saatu kuin ne vetivät, sanoi ukko.

— No, velka maksetaan, virkkoi lehtori, nouti lompakkonsa ja luki

Yrjön käteen kolme satamarkkasta.

— Tässä aluksi, sanoi hän; rautatielähetyksistä saamme jonkun ajan kuluttua loput.

— Onpa tässä meille nyt pitkäksi aikaa, tässäkin, virkkoivat myllärit yksissä tuumin, lehtoria kiitellen.

— Ei tässä ole kiitoksen syytä, virkkoi lehtori vaatimattomasti. —

Raha vastaa teidän omaa työtänne.

— Niin, mutta kun se kauppa käy niin mukavasti — ja paljoa parempi hintakin saadaan kuin muilta, selitti Mylläri-Matti.

— Eikös mitä. Te saatte vain sen hinnan, minkä käyttäjä verkoista maksaa, joten ainoastaan välikauppias jää tästä kaupasta hyötymättä, vastasi lehtori.

Varsin tyytyväisinä onnistuneesta kaupasta siirtyivät kauppalangokset pihalta lehtorin pirttiin, missä pakinaa riitti pitkälti. Puhe johtui usein varsinkin työn siunaukseen — ja tässä suhteessa ei suinkaan, kuten lehtori selitti kahdelle hartaalle kuulijalleen, ruumiillista työtä saanut pitää huonompana kuin henkistä. Nykyisin tosin vielä oli olemassa suuri joukko ihmisiä, jotka pitivät maatyötä tai muuta sellaista ala-arvoisena, ehkäpä halveksittavana, työnä, jota sivistynyt muka ei kainostelematta voinut tehdä, mutta oli tuleva aika, ehkäpä piankin — niin lehtori uskoi —, jolloin ajatteleva, kirjallisesti sivistynyt, oikean sivistyksen saanut henkilö piti kehitykselleen välttämättömänä ryhtyä tuottavaan ruumiilliseenkin työhön.

Näitä jutellessa saapui lehtorin vieraaksi vielä kolmaskin henkilö. Se töytäsi sisään nopeasti kuin nuoli, läähättäen yhtä aikaa sekä suunsa että tuhisevan nenänsä kautta. Oli vähällä, ettei hän langennut pirtin kynnykseen, mutta sai ovenpielestä kiinni ja siinä kiikkuessaan huudahti:

— No voi sun tökkii, että se lehtori on taas tullut! Myllyllä kuulin, ja tottapa se olikin. No mitäs sitä nyt kuuluu ja kuinkas voidaan?

Lehtori selitti parhaansa mukaan kuulumisensa Anna-Maijalle eli Kuppari-Maijalle, kuten tätä viimeksi tullutta vierasta yleisesti seudulla nimitettiin. Tämä sai nyt ottaa lehtorin talossa emännyyden ja keittää itselleen kahvia, jos halusi sitä juoda. Mutta Kuppari-Maija ei ollutkaan niitä, jotka tätä työtä olisivat pelänneet. Pian oli tuli pannun alla.

Lehtorin ja Anna-Maijan elämässä oli yhteisiä muistoja. Ensimmäinen tapaus, minkä lehtori maallisen matkansa varrelta oli voinut muistissaan säilyttää, liittyi läheisesti Anna-Maijaan. Lehtorin ollessa neljännellä ikävuodella oli Särkän talossa aloitettu heinänteko heinäkuun 16 päivänä, sen oli lehtorin isä almanakkaansa merkinnyt. Työväki oli matkalla noin kolmen kilometrin päässä olevalle suolle, joka aina ensiksi tehtiin. Anna-Maija, joka silloin oli piikana Särkällä, kyyditsi suolle hevosella työkaluja ja eväitä. Suuren parkumisen perästä — niin kerrottiin — oli Anna-Maija suostunut ottamaan Samuli-pojan mukaansa ja asettanut hänet taaksensa evässäkkien päälle istumaan. Mutta huolimattomasti ajaja lienee hevostaan ohjannut, koska kärryt kaatuivat kiveen siinä, missä maantieltä poikettiin syrjätielle. Tämän kaatumisen, hevosen nousemisen, kärryjen nostamisen ja uudestaan valjastamisen muisti Samuli elämänsä ensimmäisenä tapauksena koko ikänsä, vallan kuin se olisi eilen tapahtunut. Kerrottiin, että hän oli itseään jonkun verran loukannut, vieläpä valittanut päätänsäkin, mutta siitä hänellä ei myöhemmin ollut aavistustakaan.

— Vieläkös Anna-Maija suostuu vaihtourakoihin? kysyi lehtori.

— Mikä jottei, kyllä vaan! vastasi Anna-Maija.

Hän asui pienessä tuvassa Särkän maalla ja elätti henkeään hieromisella ja kuppaamisella, jos sitä vielä jossain tarvittiin.

Tupansa vuokran hän suoritti taloon työnä joko heinänteossa tai elonleikkuussa, miten talo tahtoi. Muutamana edellisenä kesänä olivat lehtori ja Anna-Maija sovittaneet keskinäiset asiansa siten, että jälkimmäinen kävi kerran pari viikossa pesemässä lehtorin asunnon lattiat, koska asianomainen itse — kuten hän suoraan tunnusti — ei saanut tyydyttävän puhdasta jälkeä, ja lehtori taas puolestaan kävi Särkällä suorittamassa Anna-Maijan possakan. Nytkin sellainen sopimus tehtiin.

Ensimmäisenä kesänä ei isäntä ollut halukas moiseen vaihtokauppaan, sillä "mikä sosilisti se sellainen lehtori on, joka pystyy heinäpieleksiä tekemään tai aumoja latomaan", mutta kun lehtori vain itsepintaisesti heilutteli viikatetta ja teki puhdasta jälkeä sekä pysyi hyvin muiden mukana, niin eipä hänen auttanut. Seuraavina kesinä isäntä jo oli hyvillään, sillä työjärjestys oli hiljaisempaa, ja taisipa työtäkin tulla tavallista enemmän valmiiksi, kun "kirjanoppinut" oli mukana.