Читать книгу Erakkomaisteri: Romaani - Osmo Lajula - Страница 5

Sisällysluettelo

Koulujen viimeisen työpäivän tunnit olivat ohi. Oppilaat riemusta säteilevinä täyttivät kadut, varsinkin "Espiksen" ja "Aleksin", jonka viimemainitun etelänpuoleinen käytävä raikui yhteiskoululaisten ja suomalaisten lyseoiden oppilaiden naurusta ja leikinlaskusta. Paavo Tuunainen oli lyöttäytynyt isoon poikasakkiin, ollen joukkueensa äänekkäimpiä. Häntä pidettiin toveripiirissä aika vekkulina, sillä hän osasi erikoisesti kiusoitella toisia, varsinkin "pikeentyneitä", jotka hänen mielestään aina esiintyivät hapannaamaisina, useimmiten melkeinpä itkussa silmin.

Poikajoukkuetta läheni pitkin, notkuvin askelin eräs hajamielisesti ympärilleen tähystelevä nuorukainen, joka oikealle ja vasemmalle käännellen sivuutti vastaantulijoita ja samaan suuntaan kulkijoita. Se oli Pekka Kontio. Kohdalle päästyään pyörähti Paavo Tuunainen hänen kupeelleen.

— Kuules, Pekka, virkkoi hän melkein vaikerrellen, — nuo pojanpahukset olivat niin ilkeitä sille yhdelle…

Pekka hytkähti ja vilkaisi kumppaniinsa.

— Mille yhdelle? hän kysäisi, koettaen näyttää tyyneltä.

— Hm. Niinkuin et sitä arvaisi kysymättäkin? No sille sinun Aini parallesi!

Pekan kasvot karahtivat tulipunaisiksi, eikä hän virkkanut sanaakaan.

— Mitäs sinä turhia punastelet? jatkoi Paavo. — Enhän minä pahalla sitä kerro, halusin vain sinulle ilmoittaa, ettei se viitsinyt täällä kävellä, vaan meni "Espikselle", eikä se tänne tänä iltana uskalla tullakaan.

Paavo katsahteli veitikkamaisesti vilkuillen Pekkaan, mutta pysyttäytyi kumminkin totisena. Pekan suu oli kuin kiinninaulattu.

— Ei, minun onkin pian mentävä "Mykyräniskan" luo, virkkoi Paavo katsoen kelloaan. — Terve sitten!

Paavo kiiruhti takaisin toveriensa luokse nähtyään, että Pekka seuraavasta kadunkulmauksesta kääntyi "Espikselle" päin. Mutta pian ilmestyi Aini Rasikin "Aleksille" suuressa yhteiskoululaissakissa, jossa oli sekä hameekkaita poikia että housukkaita tyttöjä, vieläpä muutamia sellaisia, jotka olivat säilyttäneet sukupuolensa omissa vaatteissaan. Näitä viimemainittuja oli, ulkonäöstä ja käynnistä päättäen, Aini Rasi, joka parin askeleen päässä muista kulkea lyllersi kuin jalat alleen saanut vehnäjauhopussi.

Mutta pian oli Paavo Tuunainen hänenkin kimpussaan. Hattua kohottaen hän läheni tyttöä ja kohteliaasti virkkoi:

— Aini, minulla olisi vähän sinulle asiaa.

— No, mitä asiaa? kysyi Aini hymyillen.

— Niin että — se on toisin sanoen, selvitti Paavo vakavana, — minulle on uskottu sinulle kerrottavaksi asiaa.

— Kuka on uskonut?

— Arvaapas!

— En minä sitä voi arvata.

— Kyllä vaan arvaatkin, vaikk'et tahdo tunnustaa. Se on se yksi — ja paras.

Aini punastui korviaan myöten, koettaen peittää sitä helakalla naurulla.

— En minä arvaa! intti hän.

— No sanopas sitten, keneltä sinä mieluimmin kuulisit terveisiä? kysyi Paavo.

— En keltään, en keltään.

— Ai ai sinua, Aini, niin nuori ja niin paatunut, kiusaili Paavo leikillisesti.

Mutta nyt Ainin tuuli muuttui. Hän kalpeni yhtäkkiä, poskien luonnollinen puna katosi silmänräpäyksessä, ja hänen siniset silmänsä saivat kostean kiillon. Hän kääntyi pois Paavosta lähteäkseen kotiinsa. Paavokin huomasi menneensä liian pitkälle, ja parantaakseen asiaa hän selvitti muka sanottavansa, huutaen hänen jälkeensä:

— Älä nyt suutu, Aini! Asiani on se, että sattuneista syistä ei

Pekka voi tänä iltana olla täällä, vaan hän on Kaisaniemessä.

Mutta mitäpä Aini nyt välitti Kaisaniemestä tai Pekasta. Hän kulki kotiansa kohti, vältellen tuntemattomien vastaantulijain katseita, ristiriitaisten tunteitten täyttäessä hänen mielensä. Nyt tiesi koko maailma heidän — Pekan ja hänen — salaisuutensa. Niin hän mietti. Mitä merkitsi vala? Pekka oli hänet pettänyt… Samalla hän pyyhkäisi kädellään vasenta suupieltänsä, jossa tuntui olevan kuin häpeän merkki, merkki, joka oli loihtinut onnea hänen elämäänsä, mutta joka nyt kirveli, tuotti tuskaa ja häpeätä. Kaikki ihmiset näyttivät tuntevan hänen salatun tuskansa — miksipä muutoin ne olisivat näyttäneet niin omituisilta!

Rientäessään "Mykyräniskan", lehtori Särkän, asuntoon ei Paavo aavistanutkaan pahan tekonsa suuruutta. Hän naureskeli vain "vitsikkäälle kepposelleen". — "Saavatpahan nyt toisiaan odotella", hän itsekseen tuumi.

Kello oli puoli kuusi, kun Paavo avasi opettajansa oven ja astui sisään. Lehtorin vastaanotto oli kello viidestä kuuteen, ja silloin oli hänen ovensa aina avoinna. Muutoin se oli vahvoissa salvoissa, eikä ovikelloa ollut.

Jos lehtori oli jonkun oppilaistaan tai tuttavistaan kutsunut luokseen jonain muuna aikana, oli hän aina täsmälleen itse avaamassa. Ellei kutsuttu saapunut sovittuna aikana, kalskahti lukko jälleen kiinni, ja sopimus oli rikkoutunut. Paavo tiesi, että hänen oli oltava täsmällinen, ja siksipä hän menikin juuri vastaanottotunnin puolivälissä.

— Mitäs "Puakille" kuuluu? kysyi lehtori nähdessään oppilaansa.

— Kiitos kysymästä, eipähän sen enempää, vastasi Paavo.

— No, istuhan sitten, kehoitti lehtori. Paavo istuutui ja kysyi, miten aineensa oli onnistunut.

— Mukiinhan tuo menee, vastasi lehtori lyhyesti.

Lehtorilla oli ollut omat aikomuksensa Paavo Tuunaiseen nähden, kun oli hänelle tehnyt ehdotuksensa ylimääräisten aineiden kirjoittamisesta. Yleensä oli Paavo paraita aineniekkoja. Ei siis ollut epäilemistäkään, ettei hän olisi ainakin tyydyttävää arvosanaa saanut ainekirjoituksessa. Senpä tähden olikin lehtori hänelle asiaa esittäessään sanonut, ettei muka osannut varmuudella päättää, voisiko ainekirjoituksessa antaa hänelle korkeamman arvosanan kuin tyydyttävän. Mutta mikä lehtorista oli epävarmaa, oli se, ettei hän tiennyt, minkä arvosanan antaisi Paavolle historiassa, sillä usein oli poika osannut tätä ainetta melkein paraiten koko luokalla, kun taas toisinaan hänen historiantietonsa olivat sangen häilyvät. Ja niinpä lehtori antoikin Paavon kirjoittaa kaikki kolme ainetta historian alalta — ja juuri niistä aiheista, joissa oli huomannut hänen heikot kohtansa.

Joka kerta kun Paavo tuli opettajansa luo ainetta kirjoittamaan, oli tämä kysäissyt:

— Onko Paavolla mukanaan joitakin apuneuvoja?

— Ei ole, vastasi Paavo.

— Hyvä.

Ja sitten Paavo sai istua lehtorin salissa niin kauan kuin halusi. Kahta tuntia kauempaa hän ei kumminkaan viitsinyt viipyä. Kirjoittaessaan hän tosin vainusi, mikä lehtorin tarkoitus oli, sillä jo ensimmäinen aine hiveli hänen heikkoja puoliaan. Luvattomia apuneuvoja hän ei edes ajatellutkaan käyttää, sillä luottamus opettajan ja oppilaan välillä oli molemminpuolinen. Mutta tyydyttävästipä aineet sittenkin menivät, sillä mitä paikkoja hän ei ollut kotonaan valmistellut historian tuntia varten, ne hän oli oppinut tunnilla.

Kun lehtori oli pitkän aikaa omissa mietteissään, kysäisi Paavo vihdoin:

— Minkä arvosanan lehtori siitä antaa?

— Jaa, no, kaipa siitä yhdeksikkö tulee, vastasi lehtori. Ja hetkisen kuluttua hän jatkoi hiukan harmistuneena: — Mutta miten sinä, moinen mies, pilasit aineesi niin sopimattoman hullunkurisella virheellä kuin kertomalla, että Napoleonin retki Venäjälle tapahtui vuonna 1813 — häh? Se on ainoa asiallinen virhe — ja oikeastaan ainoa virhe koko aineessa — mutta se on paha virhe.

— Nähkääs, lehtori, se on sillä tavalla, etten minä siihen aikaan, kun ne paikat olivat läksynä, kyllin huolellisesti valmistanut, selitti Paavo.

Lehtori tuli hyvilleen, vaikka peittikin tyytyväisyytensä. Vastaus selvitti hänen tietoisuuttaan siitä, ettei hän laskelmissaan ja arvosteluissaan ollut kovinkaan suuresti erehtynyt, ja samalla lisäsi hänen luottamustaan Paavo Tuunaisen kykyyn.

— Vai niin, no, se selittää asian, virkahti hän. — Sitten saat mennä. — Niin, tosiaan, jatkoi hän, kun Paavo oli jo noussut paikoiltaan, — luuletko pääseväsi kahdeksannelle?

— Enköpähän… Kyllä kai. Eikös lehtori sitä tiedä? kysyi Paavo lopuksi.

— Ei, en minä tiedä teidän luokasta vielä mitään; opettajien lopullinen kokous niistä asioista on vasta tänä iltana. Mutta pitäähän se sinun itsesi toki tietää — vai onko häälyvällä kannalla?

— Kyllä minä pääsen, vastasi Paavo itsetietoisesti — Ruotsissa voi tulla viisi tai kuusi, mutta se ei haittaa.

— Ei viitonen mikään numero ole, sanoi lehtori. Paavo nolostui, hyvästeli ja lähti. Viimeisiksi sanoikseen hän kumminkin virkkoi:

— Hauskaa kesää lehtorille!

— Samat sanat sinullekin! Minulla on jo monena vuonna ollut hauska kesä.

Sill'aikaa kierteli Pekka Kontio hätäisin askelin "Espistä" pitkin ja poikin, löytämättä etsimäänsä. Olihan Aini sanonut edellisenä iltana, ettei hän ollut vihainen, vaikka Pekka olikin tehnyt ajattelemattomuudessaan teon, jota hän sillä hetkellä ei ollut voinut välttää. Jospa se sentään olisi jäänyt tekemättä, olisi hänen nyt ollut parempi olla.

Aini oli ajatuksissaan varmistunut siitä, että Pekka oli valan rikkonut ja uskonut heidän yhteisen salaisuutensa muille, salaisuuden, josta Aini tuskin itsekään oli selvillä ja jota hän itsekään ei uskaltanut avoimin silmin itselleen tunnustaa. Ei, sai olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hänelle, Ainille, mitään sellaista tapahtui! Ja kyyneleet — naisten ensimmäinen ja viimeinen lohdutus — valoivat vähitellen viihdytystä hänen ensi lempeensä ja tyynnyttivät hänet suloiseen uneen. Mutta yhtä helppoa ei tuska ollut Pekalle. Hän pyrki ajattelemaan elämänsä kovaa kohtaloa, hän halusi siihen helpotusta hinnalla millä tahansa. Hän lähti ulos raittiiseen luontoon.

Samana iltana oli Särkkä opettajien kokouksessa, jota kesti parisen tuntia, ja sen jälkeen kutsui koulun rehtori Kaarlo Malmi opettajatoverinsa luokseen illalliselle. Kello oli jo yli yhdeksän, kun isäntä vieraineen saapui kotiinsa, jossa ystävällinen emäntä, Emmi-rouva, hymyillen otti vieraat vastaan.

Rehtori Malmin huoneisto oli kadunpuoleisen rakennuksen toisessa kerroksessa, samassa talossa kuin lehtori Särkänkin pihanperäinen asunto. Rehtorin keittiönrapuista meni sekä pääovi että keittiön ovi Särkän hiljaiseen "erakkopesään", kuten hänen asuntoaan muutamilla tahoilla nimitettiin. Malmin sisäpiika toimitti siivouksen Särkän huoneissa ja kantoi aamulla vehnäskahvit hänen sänkynsä vieressä olevalle pöydälle. Näitä hommia varten oli palvelijattarella erityinen avain, jolla hän pääsi huoneistoon milloin hyvänsä. Tavallisesti hän käyttikin tilaisuutta hyväkseen ja toimitti aamupäiväkampauksensa Särkän pienen pyöreän peilin edessä sekä kimautteli lyhyet haikeat rakkauslaulunsa lattiaa lakaistessaan, haihduttaakseen pahinta lemmenkaipaustaan.

Malmi ja Särkkä olivat jotenkin ystävällisissä väleissä, ja edellinen pistäytyikin jälkimmäisen hiljaisessa asunnossa kerran pari viikossa pakinaa pitämässä, jonka kestäessä Särkkä itse hommasi teetä öljykeittiöllään. Lainailipa Malmi välistä rahojakin virkaveljeltään, joka mielihyvällä avasi kukkaronsa, kun tositarve oli kysymyksessä. Särkkä taas teki vastavisiittinsä Malmille hiipien milloin sattui kyökin kautta, ottaen aina kumminkin ensiksi selville, ettei talossa ollut muita vieraita. Näillä verrattain harvinaisilla matkoilla hän tavallisesti aina ensiksi kohtasi ystävällisen rehtorskan, joka peittelemättä ilmaisi ilonsa siitä, että "naapuriakin joskus sai nähdä". Rehtorskan tummat silmät katsoivat niin syvänvilpittömästi, että lehtori huomasi parhaaksi olla niihin liikaa syventymättä. Ja hän keksikin aina jonkun kiireellisen seikan, joka johti hänen askeleensa rehtorin huoneeseen.

Tänä iltana oli ystävällisen rehtorskan vieraina toistakymmentä opettajaa. Emäntä puuhaili keittiöhommissaan, ja isäntä sangen tottuneena, hienona seuramiehenä koetti pitää vieraita hyvällä tuulella. Opettajakokouksen vaikutuksesta pyöri keskustelu vielä osaksi oppilaiden käytöksessä, arvosanoissa ja luokaltapääsyssä. Lehtori Särkän kanssa juttelivat matemaatikko ja venäjänkielen opettaja, viimemainittu sangen leveäharteinen ja paksupohkeinen mies, joka varmentaakseen puhettaan joka sanan lausuttuaan kekautti päätänsä, vieläpä, jos sanalla oli erikoisen tärkeä merkitys, kahdestikin. Hän käänsi usein puheen toisesta oppilaasta toiseen ja niinpä sattui virkkamaan:

— Mutta viidennen luokan Kontio on viime aikoina kovasti muuttunut. Vielä viime syksynä hän oli aineessani parhaita, mutta nyt hänen arvosanansa alentuu.

— Vähällä piti, etten minäkin alentanut Kontion numeroita, sanoi matemaatikko.

Lehtori Särkkä, luokanjohtajana, jatkoi:

— Hänen keskiarvonsa on alentunut joulutodistukseen verraten sangen suuresti.

— Mikäs sitä poikaa riivaa? Sehän oli ennen niin vilkas ja huomiokykyinen — ihme tosiaankin!

Särkkä kohautti kumaraisia harteitaan ja virkahti:

— No ka, mikäs muu sitä vaivaa kuin se rakkaus.

— Mutta sehän on niin kovin lapsellinen poika, sanoi matemaatikko.

— Jaa, mutta ei kai se vallan mahdotonta ole. Saattaa olla niin kuin

Särkkä sanoo, myönteli venäjänkielen opettaja.

— Katsokaas, selitti vuorostaan Särkkä, se poika on tervettä maalaisrotua ja voimiltaan ja elimiltään ainakin yhtä kehittynyt kuin pari kolme vuotta vanhemmat kaupunkilaispojat. Ja se on nähnyt täällä paljon viehättävänpunaisia poskia.

— No, kuulkaapas nyt ihmettä, huudahti rehtori Malmi, joka oli lähestynyt keskustelukolmikkoa ja kuullut Särkän viimeiset sanat, — kun Särkkä puhuu "viehättävänpunaisista poskista". Jokos vihdoinkin vanhapoika on rakastunut?

— Ei ole hätää minun suhteeni, vakuutti Särkkä, vaan paremminkin sinun oppilaittesi suhteen, sillä rehtorina sinun pitäisi tietää kaikkien oppilaittesi rakkausasiat ja antaa niihin oikeata lääkettä oikealla ajalla.

Keskustelu vilkastui, ja aihe kävi yleiseksi.

— Ei koulupojan, varsinkaan viidesluokkalaisen, rakkaus päätä sokaise. Ja Kontiohan on melkein lapsi, sanoi matemaatikko, puhallellen savurenkaita suustaan ja katsellen, miten toinen kiemura tavoitteli toistaan.

— Kuudennellatoista vuodella, huomautti Särkkä.

— Jahaa, te siis taidattekin keskustella viidesluokkalaisen Kontion rakkaudesta, puuttui Malmi jälleen puheeseen. — Voisikohan tosiaankin uskoa, että rakkaus olisi mennyt pojan päähän ja ollut haittana edistymiselle koulussa. Minun täytyi alentaa häneltä arvosanaa.

— Siitäpä tässä olikin puhe, että hän saa nyt paljon huonomman todistuksen kuin jouluna — ja siitä se puhe sitten johtui rakkauteen, selitti venäjänkielen opettaja ja viimeisen sanan lausuttuaan nakkasi niskojaan kaksi kertaa.

— Mutta olisiko se mahdollista? kysyi "Täti", englanninkielen opettajatar, pitkänhinterä vanhapiika, suora kuin aidanseiväs, asettaen kädet lanteilleen.

— Rakastuminenko mahdollista kuudennellatoista olevalle? kysyi Särkkä hymähtäen. — Ainoastaan se minusta olisi ihmeellistä, jos se olisi mahdotonta. Viidennellä luokalla — nimittäin jos se ei ole sattunut jo ennen tapahtumaan — rakastuvat melkein kaikki — ja ketkä eivät rakastu viidennellä, tekevät sen kuudennella. Sitten seitsemännellä ja kahdeksannella sitä ei enää niin huomaa, sillä nuorukaiset ovat jo läpikäyneet ensimmäisen koetuksen — he ovat oppineet jo vähän kärsimään.

— Kehen he sitten ovat rakastuneet? kysyi jälleen "Täti" uteliaana.

— Tyttöihin tietysti! vastasi venäjänkielen opettaja rähähtäen, nauruun ja ainakin puolikymmentä kertaa päätään kekauttaen.

Koko seurue nauroi.

— Noo, jaa, kyllähän minä nyt sen arvaan, mutta minä tarkoitan, millaisiin, missä asemassa oleviin tyttöihin? selvitteli "Täti" puolestaan.

— Koulutyttöihin tietysti, tyttökoululaisiin, joita pojat joka ilta naurattelevat "Aleksilla" ja "Espiksellä" ja jos missä, puhui Särkkä.

— Siinä tapauksessa tytöt pitänevät heitä narreillaan, sillä minulla on tunteja myöskin tyttökoulussa siksi paljon, että olisin huomannut, jos heitä jokin sellainen painajainen vaivaisi, puolusti "Täti" asiaansa.

— Vai ette ole huomannut? tokaisi rehtori. — Naisopettajat yleensä — etevimmätkin — taitavat siinä suhteessa olla huonoja havainnontekijöitä. Eräässä yhteiskasvatusta koskevassa kirjassa, jota pidettäneen etevänpuoleisena teoksena, on tekijätär muistaakseni sanonut, että hän pitkällä kokemusajallaan ainoastaan kerran oli huomannut mies- ja naisoppilaan välillä joitakin suhteita.

— Niinpä tosiaankin — jaa — ja siinä kai selitetään, että se on hyvin harvinaista samassa koulussa olevien oppilaitten välillä, mutta että apajat voivat kulkea ristiin eri koulujen kesken, muistutteli Särkkä.

— Hehee, saattaa niinkin olla, kuten Särkkä selittää, mutta on minulla kumminkin kokemuksestani toinen käsitys, sanoi matemaatikko. — Minä olen käynyt yhteiskoulun, ja kun minä olin kuudennella luokalla, niin rakastuin korviani myöten saman koulun viidesluokkalaiseen, ja rakastuipa hänkin minuun — ja niin sitä jatkui kaikessa hiljaisuudessa, suuressa salaisuudessa siksi, kunnes hän tuli kanssani vihkipallin päälle, jonka jälkeen olemme asuneet yksissä.

— Kas niin, siinä yksi elävä esimerkki ja onnellinen esimerkki, huomautti Särkkä.

— Ehkäpä se olikin sitten tuo sinun salaisuutesi, jonka tekijätär on tuossa äsken mainitsemassamme kirjassa kertonut? tiedusteli Malmi.

— Ehkä, mutta useita muita häneltä jäi sitten huomaamatta, myönsi matemaatikko.

— Tietysti minä en tahdo epäillä herra lehtorin kertomusta omasta tapauksestaan, huomautti "Täti" kääntyen matemaatikon puoleen, — ja muutoinkin onhan rouva lehtorskanne ehkä ollut jo tyttönä muita kehittyneempi ja järkevämpi, joten hän osasi ottaa asian vakavasti ja saattaa suhteensa onnelliseen päätökseen, mutta siitä huolimatta uskallan väittää, ettei sellainen tapaus, kuin herra lehtori kertoi, koulutyttöjen puolelta ole suinkaan muuta kuin poikkeuksena.

— Mutta opettajatar myöntää, puuttui lehtori Särkkä puheeseen, että poikien puolelta se on tavallista?

— Enhän tahdo epäillä, kun te niin väitätte, myönsi "Täti".

— Niinpä niinkin — ja tavallista se onkin. Vai onko tässä opettajajoukossa — anteeksi, minä en tahdo kääntyä opettajattaren puoleen, koska te olette yksin asiaanne puolustamassa, ja muutoinkin on vaikea edes yrittääkään tunkeutua naisten salaisuuksiin — niin, onko tässä miesopettajajoukossa ketään, joka ei olisi ollut rakastunut jo koulun penkillä? Onko ainoatakaan? kysyi Särkkä puheensa lopuksi innostuneena — ja hän innostuikin melkein aina, kun oli puhe kouluasioista "omassa keskuudessa"; muihin asioihin hän puuttui harvoin.

— Minä puolestani olen jo antanut lausuntoni, vastasi matemaatikko yleisen naurun vallitessa.

— Sinäpä, Särkkä, tiukalle panet ihmisen, kun tahdot välttämättömästi tunkeutua toisten yksityisasioihin, vastusteli rehtori Malmi.

— Niin minä tahdonkin, mutta ainoastaan huomauttaakseni, että nykyisten koululaisten kehitys on vallan sama kuin kymmenen, parikymmentä j.n.e. vuotta sitten. Eikö meillä kullakin silloin ollut oma hempukkamme — "Täti" siirtyi pöydän luota ikkunan pieleen — oma tyttökoululaisemme — häh? Eikö ollut? tiukkasi Särkkä. — Te ette vastaa, te vain nauratte, mutta minä näen selvästi — ja eiköpähän neiti opettajatarkin sitä huomaa enemmänkin kuin selvästi — että kaikkien meidän suhteemme on asia tosiaankin ollut sama…

— No mutta, veli hyvä, rauhoituhan nyt sentään, tokaisi venäjänkielen opettaja päätään hetkauttaen ja lyöden Särkkää olalle, — kyllä sinä vieläkin voit rakastua — ja entistäsi ehommasti. Vai ehkä lienetkin jo tosissasi…?

— En, jumalan kiitos! vastasi lehtori.

— Pitäisikö herra lehtori sitä onnettomuutena? kysyi "Täti".

— Enhän toki, kaukana siitä, mutta hitto sen tiesi, jos sattuisi riivaamaan aina siihen määrään, että kävisi hullusti, selitti Särkkä.

— Mitä tarkoitatte sillä, että voisi käydä hullusti? kysyi jälleen

"Täti".

— No esimerkiksi, sattuisi saamaan rukkaset — "Täti" käännähti istuimellaan — ja sitten se "kiikertäisi ja kaivaisi" niin, että ihmisen rauha ja työtarmo katoaisivat, puhui Särkkä.

Silloin tällöin oli Emmi-rouvakin käynyt vieraittensa luona ottamassa osaa heidän nauruunsa ja kuuntelemassa varsinkin lehtori Särkän innokkaita lausuntoja, jotka erityisesti näyttivät häntä miellyttävän ja vetävän puoleensa. Nytkin hän istahti hymyhuulisena "Tädin" viereen ja kuunteli korvat hörössä.

— Vai pelkäät sinä rukkasiakin, naurahteli rehtori. — Mies, joka juuri on täyttänyt neljäkymmentä vuotta — siis parhaassa miehuuden iässä — ja joka on terve kuin pukki, pelkää sellaista, jota ainoakaan hänen oppilaistaan ei edes säikähdä!

— Mutta "Mykyräniska" ei jaksa kantaa kovin suurta taakkaa, vastasi

Särkkä nauraen ja tavoitteli hartioitaan.

Kaikki remahtivat nauruun. Rehtorskan täytyi oikein kierrellä itseään naurun pakosta, sillä niin somalta kuului tuo koulupoikain antama haukkumanimi Särkän omasta suusta.

— Herra jesta, tiedättekö te sen, että teitä kutsutaan sillä nimellä? kysyi hän.

— Kyllä minä olen sen kauan tiennyt, eikä siinä minun mielestäni ole mitään pahaa, vastasi Särkkä.

— Ei olekaan; voi sentään — ja rouva Malmi aikoi sanoa, että juuri siksi, ehkäpä juuri siksi hän olikin niin miellyttävä, mutta tapasi sanat hännästä kiinni eikä niitä lausunut, vaan jatkoi: — Ja siksipä juuri, jos te tunnette olevanne heikko, teidän pitäisi ottaa itsellenne hyvä toveri, jonka kanssa tulisitte entistänne vahvemmaksi.

— Miks'ei, kunpahan se vain onnistuisi, myönsi Särkkä. — Mutta siihen tarvitaan rakkautta, paljon rakkautta, ennenkuin se onnistuu!

— Oojaa, kyllä sinä vielä rakastut, kun osaat siitä aiheesta noin innokkaasti puhuakin, huomautti rehtori Malmi.

— Kyllä minä siitä puhun, mutta minun tarkoitukseni oli tässä puhua, kuten koko ajan olen halunnut tehdäkin, rakkaudesta — oikeastaan ensi lemmestä — oppilasten kannalta. Ja se on mielestäni tärkeä seikka, puhui Särkkä, kääntäen asian haluamaansa uomaan.

— Se asia kyllä menee edelleen samaten kuin tähänkin asti, huomautti venäjänkielen opettaja.

— Mutta se ei ole oikealla radalla, sen suuntaa olisi johdettava toiselle tolalle. Jos ensi lempi saa pojan uniseksi ja laiskaksi, jos ensi lempi, jonka pitäisi ja joka voi kannustaa elpyvän miehuuden suorastaan ihmetöihin, jos se lamauttaa sen, johon on nuolensa iskenyt, niin silloin eivät asiat tuon samaisen ensi lemmen ympäristössä ole oikealla kannalla. Asianlaita on vallan sama kuin jos hyvä, elinvoimainen taimi olisi istutettu huonoon multaan, jonka tähden taimi ei jaksakaan kasvaa puuksi.

Syntyi hetkisen hiljaisuus. Ruokasalin ovi avautui selkoselälleen.

— Jahah, virkkoi rouva Malmi, — hyvät vieraat, kello käy jo kahtatoista ja nyt vasta on illallinen valmis. Myöhästyminen on kumminkin mieheni vika, sillä hän ilmoitti minulle asiasta yhdennellätoista hetkellä.

Maukas ruuanhaju tuoksahti ruokasalista eivätkä vieraat odottaneet toista käskyä. Ruokailu näytti olevan mieleen kaikille.

— No, Särkkä, oletko jo unohtanut rakkausasiat? kysyi venäjänkielen opettaja asettaessaan liha-annosta lautaselle.

— Minusta ovat tällä kertaa rouva rehtorskan erinomaiset lihaviiltiöt parempia, vastasi Särkkä kumartaen emännälle.

— Soo, osaatteko tekin mielistellä. Sitä en olisi uskonut, sanoi

Emmi-rouva hyvillään.

— Näin hyvän ruokahalun vallitessa, kuin minulla nyt on, en voi olla "mielistelemättä", puhui Särkkä.

Kohta illallisen jälkeen alkoivat vieraat valmistautua lähtöön. Rehtorskalle kaikki toivottivat mitä hauskinta kesää, sillä tuskinpa he häntä ennen maallelähtöä enää näkisivät.

— Jaa, sanoi Särkkä lähtiessään ystävälliselle emännälle, — teillähän on aikomus tänä kesänä matkustella. Ja silloin on teidän poikettava minunkin mökilleni; sitten minä laitan omat "räättini" päivällispöytään.

— Hyvä on, siinä tapauksessa tulemme mielellämme, vastasi rehtorska hymyillen.

— Pitäkääkin sananne, ei se ole leikin asia, huomautti Särkkä.

— Kyllä minä pakotan Kaarlon tulemaan, eikä siinä silloin auta hänen jukistelemisensa.

Särkkä pujahti keittiön läpi rappukäytävään ja kohosi rakennuksen viidenteen kerrokseen.