Читать книгу Elämäni - Paul von Hindenburg - Страница 4

Sisällysluettelo

Eräänä kevätiltana vuonna 1859 lausuin 11-vuotiaana poikana isälleni jäähyväiset kadettikoulun ristikkoportilla Schlesian Wahlstattissa. Samalla kuin hyvästelin isäni, erosin koko entisestä elämästäni. Nämä tunteet saivat kyyneleet hiipimään silmiini. Näin niiden putoavan 'asetakilleni'. "Tässä puvussa en saa olla heikko enkä itkeä", iski mieleeni; karkoitin mielestäni lapsen surut ja yhdyin, vaikk'en aivan pelotta, uusien toverieni pariin.

Sotilaaksi rupeaminen ei edellyttänyt minussa mitään päätöstä, se oli itsestään selvä asia. Aina kun lasten leikeissä tai ajatuksissani olin valinnut toimialan, se oli ollut sotilaan ura. Jo vanhastaan sukumme oli asein palvellut kuningasta ja isänmaata.

Sukumme, "Beneckendorffit", on kotoisin Altmarkista, missä se todistettavasti esiintyy ensi kerran vuonna 1280. Sieltä se ajan virtausta noudattaen siirtyi Neumarkin kautta Preussiin. Monet nimeni edustajat olivat siellä jo Saksalaisen ritarikunnan riveissä ritariveljinä tai "sotakesteinä" taistelleet pakanoita ja puolalaisia vastaan. Myöhemmin tulivat suhteemme itään vielä likeisemmiksi, kun olimme hankkineet siellä maaomaisuutta. Sen sijaan irtauduimme yhä enemmän Markista ja yhdeksännentoista vuosisadan alussa nämä suhteet kokonaan lakkasivat.

Nimi "Hindenburg" liittyi vasta vuonna 1789 meidän nimeemme. Neumarkilaisena aikanamme olimme avioliittojen johdosta joutuneet tämän suvun kanssa yhteyteen. Myöskin "von Tettenbornin" rykmentissä palvelleen, Itä-Preussin Heiligenbeilissä asuneen isoisän isän isoäitikin oli Hindenburgeja. Hänen naimaton veljensä, joka oli viimeksi taistellut everstinä Fredrik Suuren sodissa, määräsi testamentissaan molemmat maatilansa sisarensa pojanpojalle sillä ehdolla, että molemmat nimet yhdistettäisiin. Nämä maatilat, Neudeck ja Limbsee, olivat Rosenbergin piirissä, joka jo itäpreussilaisen perinnön keralla joutui Brandenburgille, vaikka se myöhemmin liitettiin Länsi-Preussiin. Kuningas Fredrik Wilhelm II suostui nimien yhdistämiseen ja siitä pitäen käytetään kaksoisnimeä lyhennettäessä "Hindenburg" nimeä.

Heiligenbeilin tilukset myytiin tämän perinnön johdosta. Välttämättömyyden pakosta oli Limbseekin vapaussotain jälkeen myytävä. Mutta Neudeck on vielä tänä päivänäkin sukumme hallussa; se kuuluu lähinnä vanhimman veljen leskelle; tämä veljeni oli vähän vaille kaksi vuotta minua nuorempi, joten elämänvaiheemme kulkivat uskollisessa rakkaudessa rinnakkain. Hänkin rupesi kadetiksi ja sai upseerina palvella kuningastaan monet vuodet sodassa ja rauhan oloissa.

Lapsuuteni aikana asuivat isoisäni ja isoäitini Neudeckissä. Nyt he lepäävät, samoin kuin vanhempanikin ja monet muut minun nimelliseni, sikäläisessä hautausmaassa. Melkein joka vuosi kävimme isovanhempaimme luona kesävieraina, alussa vielä vaivalloisia postivaunumatkoja tehden. Isoisäni oli vuoteen 1801 saakka palvellut "von Langennin" rykmentissä ja minuun teki syvän vaikutuksen hänen kertomuksensa siitä, kuinka hän talvella 1806/7 oli läheisessä Finckensteinin linnassa maakuntaneuvoksena pyytänyt Napoleon I:ltä vapautusta pakkoverojen suorituksesta, mutta saanut pyyntöönsä kylmän kiellon. Sain myös kuulla, kuinka ranskalaiset olivat marssineet Neudeckin kautta ja siellä majailleet. Ja enoni von der Groeben, joka asui Passargen varrella, kertoi sillä puolella vuonna 1807 tapahtuneista taisteluista. Venäläiset tunkeutuivat sillan poikki, mutta heidät työnnettiin jälleen takaisin. Muuan ranskalainen upseeri, joka miehineen puolusti kartanon päärakennusta, sai eräässä sivustahuoneessa akkunasta tulleesta luodista surmansa. Vähällä olivat venäläiset jälleen v. 1914 päästä tälle sillalle.

Isovanhempaini kuoltua muuttivat vanhempani v. 1863 Neudeckiin. Siitä pitäen olivat nämä meille niin tutut huoneet varsinainen kotimme. Täällä, missä ennen nuoruudessani niin mielelläni oleskelin, olen myöhemminkin usein vaimoni ja lasteni keralla levännyt elämän työstä.

Näin tuli siis Neudeckistä kotini ja myös oman perheeni luja keskipiste, johon koko sydämemme on juurtunut. Minne tehtäväni lieneekin minut vienyt isänmaassamme Saksassa, aina olen pitänyt itseäni vanhana preussilaisena.

Sotilaan lapsena synnyin Posenissa v. 1847. Isäni oli niihin aikoihin luutnanttina 18:nnessa jalkaväkirykmentissä. Äitini oli samaan aikaan Posenissa asuvan kenraalilääkäri Schwickartin tytär.

Vaatimattomissa oloissa elävän preussilaisen maaa-atelismiehen tai upseerin yksinkertainen, jotten sanoisi ankara elämä, jonka pääsisällyksenä oli työ ja velvollisuuden täyttäminen, antoi luonnollisesti meidän koko suvullemme leimansa. Isänikin eli näin ollen kokonaan virkatehtävissään. Mutta samalla häneltä kuitenkin aina liikeni aikaa lasten kasvatukseen käsi kädessä äitini kanssa — minulla oli vielä kaksi nuorempaa veljeä ja sisar. Rakkaitten vanhempieni siveellisen syvä, vaikka samalla käytännöllistäkin elämää silmällä pitävä luonne ilmeni ulkonaisestikin täydellisen sopusoinnun muodossa. He täydensivät henkisesti toisiaan; äitini vakavaan, usein huoliin taipuvaan elämänkäsitykseen liittyi isäni levollisempi ajatustapa. Molempia yhdisti lämmin rakkaus meihin ja näin he sitten täydellisessä yksimielisyydessä vaikuttivat lastensa henkiseen ja siveelliseen kehitykseen. Vaikeata on sen vuoksi sanoa, kumpaa minun näin ollen on enemmästä kiittäminen ja mikä puoli on enemmän isän ansiota, mikä taas äidin. Molempien vanhempaini pyrkimyksenä oli antaa meille terve ruumis ja tarmokas tahto elämän taipaleella kohtaavain velvollisuuksien täyttämiseen. Mutta he pyrkivät myös herättämällä ja kehittämällä inhimillisen tunteen hellempiä puolia antamaan meille parhaan, mitä vanhemmat voivat antaa: luottamuksellisen uskon Herraan Jumalaan ja rajattoman rakkauden isänmaahan ja siihen, mitä he pitivät tämän isänmaan voimallisimpana tukena, preussilaiseen kuninkuuteemme. Samalla isämme jo varhaisesta nuoruudesta alkaen opasti meidät elämän todellisuuteen. Puutarhassa ja kävelyretkillä hän herätti meissä rakkautta luontoon, näytti meille ympäristöä ja opetti meitä tuntemaan ja arvostelemaan ihmisiä, heidän sisäistä olemustaan ja työtään. Puhuessani "meistä" tarkoitan itseni ohella lähinnä vanhempaa veljeäni. Hänen jälkeensä seuraavan sisareni kasvatus oli luonnollisesti enemmän äitini huolena, ja nuorin veljeni näki päivänvalon vasta vähää ennen kuin minusta tuli kadetti. Sotilaan kohtalona on vaeltaa ja tämä kohtalo vei vanhempani Posenista Kölniin, Graudenziin, Posenin Pinneen, Glogauhim ja Kottbusiin. Sitten isäni erosi ja asettui Neudeckiin.

Posenista on minulla niiltä ajoilta vähän muistoja. Äidinisäni kuoli pian minun syntymiseni jälkeen. Hän oli v. 1813 Kulmin tappelussa sotilaslääkärinä ansainnut sotilasnauhassa kannettavan rautaristin siitä, että oli järjestänyt johtajansa menettäneen, horjuvaksi käyneen maanpuolustuspataljoonan ja johtanut sen uudelleen eteenpäin. Isoäitimme täytyi myöhempinä vuosina kertoa meille vielä paljon "ranskalaisajasta", jonka hän oli nuorena tyttönä Posenissa nähnyt. Tarkkaan muistan vielä isovanhempaini iäkkään puutarhurin, joka oli palvellut 14 päivää Fredrik Suuren aikana. Näin minuun lapsena vielä sattui kuin viimeinen auringonsäde kunniakkaasta fredrikiläisestä menneisyydestä.

Puolan kapina oli vuonna 1848 levinnyt Poseninkin maakuntaan. Isäni oli rykmenttinsä keralla marssinut tätä kapinaa kukistamaan. Vain tilapäisesti saivat puolalaiset kaupungin valtaansa. Kaikki talot oli valaistava heidän johtajansa Miroslawskin kaupunkiin-marssin kunniaksi. Äitini oli mahdotonta välttää tätä pakkoa. Hän meni erääseen takahuoneeseen ja lohdutti itseään, kehtoni ääressä istuen, sillä ajatuksella, että juuri tämä sama päivä, maaliskuun 22:nen, oli "Preussin prinssin" syntymäpäivä, joten hän sydämessään poltti etuhuoneen akkunoissa tulia tämän kunniaksi. 23 vuotta myöhemmin oli silloin kätkyessä makaava lapsi Versaillesin peilisalissa läsnä näkemässä, kun Wilhelm I, entinen Preussin prinssi, julistettiin keisariksi.

Kölnissä ja Graudenzissa oleskelimme vain lyhyen ajan. Kölnin ajalta väikkyy mielessäni mahtavan, silloin vielä keskeneräisen tuomiokirkon kuva.

Pinnessä isäni silloisen tavan mukaan ylimääräisenä kapteenina komensi neljä vuotta erästä maanpuolustusväen komppaniaa. Toimi ei vaatinut kovin paljoa työtä, minkä vuoksi hän juuri nuoren mieleni heräämisen aikana saattoi erikoisesti omistaa huomionsa meihin lapsiin. Hän alkoi pian opettaa minulle maantiedettä ja ranskaa, kun taas koulunopettaja Kobelt, joka vielä tänä päivänä on kiitollisessa muistossani, opetti lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Tähän aikaan palautuu maantieteen harrastukseni, jota isäni erittäin havainnollisella ja mieltäkiinnittävällä opetuksellaan osasi herättää. Sydämeen vaikuttavalla tavalla antoi äitini minulle ensimmäisen uskonnonopetuksen.

Yhä enemmän kehittyi minussa noina vuosina tästä kasvatustavasta vanhempiini suhde, joka tosin oli kokonaan ehdottoman arvovallan pohjalla, mutta joka samalla meissä lapsissa paljon enemmän tuntui rajattomalta luottamukselta kuin sokealta alistumiselta liian ankaran vallan alaisuuteen.

Pinne on pieni kaupunki, jonka vieressä on ritaritila. Tilan omisti eräs rouva von Rappard, jonka kodissa paljon seurustelimme. Hän oli lapseton, mutta sangen lapsirakas. Hänen veljensä herra von Massenbach asui lähellä Bialokoszin ritaritilalla. Tämän suuresta lapsilaumasta sain useita rakkaita leikkitovereita. Pinnen muistot ovat aina pysyneet minussa sangen elävinä. Kävin siellä syysmyöhällä 1914 Posenista käsin ja astuin liikutettuna pieneen vaatimattomaan taloon, jossa kerran olimme eläneet niin onnellista perhe-elämää. Tilan nykyinen omistaja on erään entisen leikkitoverini poika. Isä on jo mennyt ikuiseen lepoon.

Kadettikouluun lähtöni sattui Glogaun aikaan. Olin siellä sitä ennen käynyt porvarikoulua ja evankeelista kimnaasia, kaksi vuotta kumpaakin. Mikäli olen kuullut, on minua Glogaussa ystävällisesti muistettu siten, että sikäläiseen asuntooni on kiinnitetty oleskeluani mieleen johtava taulu. Ilokseni saatoin käydä tässä kaupungissa ollessani läheisessä Fraustadtissa komppanian päällikkönä.

Luodessani silmäyksen edellä esitettyyn aikaan voin varmaankin sanoa, että ensimmäinen kasvatukseni oli mitä terveimmillä perusteilla. Sanoessani jäähyväiset kodilleni tunsin sen vuoksi, että minulta jäi sanomattoman paljon taakseni, mutta samalla tunsin, että minulle oli seuraavalle elämäntaipaleelle annettu sanomattoman paljon mukaan. Ja koko elämäni oli näin laita. Kauan sain iloita vanhempaini huolellisesta, uupumattomasta rakkaudesta, joka myöhemmin ulottui myöskin perheeseeni. Äitini menetin, kun jo olin rykmentin komentaja; isäni poistui luotamme vähän ennen kuin minut kutsuttiin IV:n armeijaosaston komentajaksi.

Preussin kadettien keskuudessa elettiin siihen aikaan, voinee sanoa, tietoisesti ja tahallisesti karuun tapaan. Kouluopetuksen ohella kasvatus tarkoitti ruumiin ja tahdon tervettä kehitystä. Tarmoa ja vastuunalaisuuden tunnetta pidettiin yhtä suuressa arvossa kuin tietoa. Tämänlaatuinen kasvatus ei suinkaan ollut yksipuolista, vaan oli siinä eräänlaista voimaa. Yksilön tuli ja hän saattoi kehittää vapaasti tervettä erikoisuuttaankin. Tässä kasvatuksessa oli jonkun verran yorkilaista henkeä, henkeä, jonka pintapuoliset arvostelijat niin usein ovat väärin tulkinneet. Epäilemättä York oli itseään samoin kuin muitakin kohtaan ankara sotamies ja kasvattaja, mutta hänpä myös vaati jokaiseen alaiseensa nähden vapaan itsenäisen toiminnan oikeutta ja velvollisuutta, samoin kuin hän itse sovelsi kaikkiin tällaista itsenäisyyttä. Yorkilainen henki ei sen vuoksi ole vain sotilaalliseen ryhtiinsä, vaan vapauteensakin nähden ollut armeijamme kalleimpia piirteitä.

Muiden koulujen humanistista opetusta kohtaan, mikäli se pääasiallisesti kohdistuu vanhoihin kieliin, en tunne suurtakaan ymmärrystä. Näiden käytännöllinen hyöty elämässä jää minulle epäselväksi. Jos kuolleita kieliä arvostellaan päämäärän saavuttamista tarkoittavina, uhrataan minun mielestäni niille opetussuunnitelmassa aivan liian paljon aikaa ja voimia, ja erikoisopintoina ne kuuluvat myöhempään ikään. Soisin, vaikkapa minua siitä hyvästä pidettäisiinkin kerettiläisenä, että näissä kouluissa elävät kielet, uudempi historia, saksa, maantiede ja voimistelu asetettaisiin enemmän etualaan latinan ja kreikan kustannuksella. Täytyykö sen, mikä keskiajan pimeydessä oli ainoa, mihin sivistys saattoi tarrautua kiinni, todella vielä nykyaikanakin olla ensi sijalla? Emmekö sen jälkeen ankarilla taisteluilla ja raskaalla työllä ole luoneet omaa historiaa, omaa kirjallisuutta ja taidetta? Emmekö tarvitse paljon enemmän eläviä kuin kuolleita kieliä voidaksemme maailman riennoissa täyttää asemamme oikein.

Älköön yllä sanotusta suinkaan kuvastuko itse vanhan ajan halveksimista. Sen historialla päinvastoin on jo varhaisesta nuoruudestani saakka ollut minuun suuri viehätysvoima. Etupäässä mieltäni kiinnittivät roomalaiset. Rooman valtakunnan historia tuntui minusta valtavalta, melkein demoniselta. Tämä vaikutus vyöryi myöhemmällä iällä Roomassa käydessäni erittäin elävästi eteeni, ja ilmeni muun muassa siinä, että vanhan ikuisen kaupungin muistomerkit siellä enemmän viehättivät minua kuin Italian renessanssin luomat.

Rooma, älytessään niin viisaasti kansallisten erikoisuuksien edut ja puutteet ja suunnattomassa itsekkyydessään arvelematta käyttäessään omaksi edukseen vaikka mitä keinoja niin ystävää kuin vihollistakin vastaan, taitavasti teeskennellessään siveellistä suuttumusta, kun viholliset lopulta maksoivat samalla mitalla, pannessaan viholliskansain kaikki intohimot ja heikkoudet palvelemaan omia etujaan, kuten se teki varsinkin germaanilaisiin kansoihin nähden, hyötyen siitä enemmän kuin aseiden käytöstä, Rooma näki myöhempäin kokemusteni mukaan tarkan kuvansa ja lopullisen päämääränsä brittiläisessä valtioviisaudessa, jonka onnistuu kehittää korkeimpaan hienostukseen ja yleiseen harhaanvientiin kaikki nämä diplomaattisen taidon puolet.

Miten vanhaa aikaa kunnioitinkin, nuoruuden sankarini etsin vain omasta heimostani. Avoimesti ja rehellisesti lausun julki käsitykseni, ettemme saa olla niin yksipuolisia emmekä kiittämättömiä, että Alkibiadeen tai Themistokleen, tahi kaikenlaisten Catojen tai Fabiusten vuoksi aivan sivuutamme ne monet, jotka oman isänmaamme historiassa ovat suorittaneet vähintään yhtä tärkeän osan kuin nämä aikoinaan Kreikassa ja Roomassa. Usein olen valitettavasti tässä suhteessa tehnyt surullisia huomioita keskustellessani saksalaisen nuorison kanssa, joka kaikesta opistaan huolimatta minusta on tehnyt hiukan maailmasta sulkeutuneen vaikutuksen.

Tämmöiseltä maailmanvieronnalta varjelivat meitä kadettikoulussa opettajamme ja kasvattajamme ja vielä tänä päivänä kiitän heitä siitä. Tämä kiitos kohdistuu varsinkin erääseen silloiseen luutnanttiin von Wittichiin. Muuan sukulaiseni oli suositellut minua hänelle, kun saavuin Wahlstattiin, ja erinomaisen ystävällisesti hän piti minusta huolta. Itse hän oli vain muutama vuosi ennen päässyt kadettikoulusta, minkä vuoksi hänen tunnemaailmansa oli aivan sama kuin meidänkin, ja siksi hän otti mielellään osaa leikkeihimmekin, etenkin lumipallo-sotiin talvella. Hän vaikutti kaikin puolin virkistävästi ja herättävästi, minkä lisäksi hänellä oli etevät opettajalahjat. V. 1859 hän opetti minulle alimmalla luokalla maantiedettä ja kuusi vuotta myöhemmin malliluokalla Berliinissä kartoitusta, ja kun vuosien kuluttua tulin sota-akatemiaan, tapasin taas sielläkin yleisesikuntamajuri von Wittichin opettajana. Hän tutki jo luutnanttina sotahistoriaa ja esitti meille usein sunnuntaikävelyillämme, pieniä harjoituksia järjestämällä soveliaassa seudussa, havainnollisin kuvin niiden taisteluiden menoa, joita silloin, v. 1859, taisteltiin Ylä-Italiassa, kuten Magentan ja Solferinon luona. Myöhemmin hän Berliinissä kehoitti minua, joka silloin vielä olin kadetti, ryhtymään jo sotahistoriaakin tutkimaan, johtaen siten nuoruudenharrastukseni urille, joilla myöhemmin oli suuri merkitys kehitykseeni. Onhan sotahistoria korkeamman sotilaallisen johdon paras oppimestari. Kun minut myöhemmin siirrettiin yleisesikuntaan, kuului everstiluutnantti von Wittichkin siihen vielä toimien tärkeällä paikalla, ja lopulta olimme vielä molemmat samaan aikaan komentavia kenraalejakin, armeijanosastojen johtajia siis. Sitä ei Wahlstattissa pieni alaluokkalainen aavistanut, kun luutnantti von Wittich maantieteentunnilla kaikessa ystävyydessä antoi hänelle viivoittimella kelpo läimäyksen siitä, että poika oli sekoittanut toisiinsa Montblancin ja Monte Rosan.

Kadettielämän kova koulu ei turmellut hilpeyttämme. Uskallan epäillä, onko reipas nuorekas vallattomuus, joka tietenkään toisinaan ei voinut olla yltymättä hurjaksi yltiöpäisyydeksi, missään muussa opetuslaitoksessa pyrkinyt niin ilmoille kuin meidän kadettien kesken. Opettajamme osoittautuivat enimmäkseen ymmärtäviksi, lempeiksi tuomareiksi.

Itse en ensinnäkään suinkaan ollut sitä, mitä tavallisessa elämässä sanotaan mallioppilaaksi. Alussa minun oli voitettava aikaisemmista taudeista jäänyt ruumiillinen heikkous. Kun sitten terveen kasvatustavan johdosta vähitellen voimistuin, oli minussa alussa vähänlaisesti harrastusta erikoisesti tieteiden alalle. Vasta verkalleen heräsi tähän nähden kunnianhimoni, joka vuosien kuluessa hyvän menestyksen johdosta yhä kasvoi ja lopulta hankki minulle sen ansaitsemattoman maineen, että muka olin erikoisen lahjakas oppilas.

Vaikka nimitinkin itseäni ylpeästi "kuninkaalliseksi kadetiksi", tervehdin kuitenkin sanomattoman riemukkaasti niitä päiviä, joina pääsin kotonani käymään. Matkat eivät tosin siihen aikaan, varsinkaan talvella, olleet yksinkertaiset. Aina matkan määrän mukaan vaihtelivat hitaat rautatiematkat lämmittämättömissä vaunuissa ja vielä hitaammat matkat postivaunussa. Mutta kaikki nämä vaikeudet unohtuivat, kun oli tiedossa pääsy kotiin, näkemään vanhempia, sisarta ja veljiä. Pojan ikävälle sykki äidin sydän mitä lämpimimmin vastaan. Niinpä muistan vielä, kun ensi kerran tulin jouluksi Glogauhun. Olin toisten toverien kanssa matkustanut Liegnitzistä yötä myöten postivaunuissa. Oli vielä pimeä, kun lumisateen vuoksi myöhästyneinä saavuimme Glogauhun. Rakas äitini istui heikosti valaistussa, tuskin ensinkään lämmitetyssä niin sanotussa matkustajahuoneessa kutoen villasukkaa, ikäänkuin osoittaakseen, ettei hän sen vuoksi, että oli antanut ikävälleen yhtä lastaan kohtaan vallan, tahtonut laiminlyödä huolenpitoaan toisistakaan.

Olin ensimmäistä vuotta kadettina, kun silloinen prinssi Fredrik Wilhelm, josta myöhemmin tuli keisari Fredrik, kesällä 1859 puolisonsa kanssa kävi Wahlstattissa. Melkein kaikki näimme tässä tilaisuudessa ensi kerran kuningashuoneemme jäseniä. Emme vielä koskaan olleet paraatimarssissa nostaneet jalkojamme niin korkealle, emmekä vielä milloinkaan tähän liittyvässä näytevoimistelussa tehneet niin hurjia temppuja kuin tänä päivänä. Ja kauan jälkeenpäin puhuimme prinssiparin hyvyydestä ja ystävällisyydestä.

Lokakuussa samana vuonna vietettiin viimeisen kerran kuningas Fredrik Wilhelm IV:n syntymäpäivää. Tämän kovia kokeneen hallitsijan aikana puin siis ylleni preussilaisen univormun, joka on elämäni loppuun saakka oleva kunniapukuni. Minulla oli kunnia vuonna 1865 joutua henkipaashiksi kuninkaan leskeksi jääneelle puolisolle, kuningatar Elisabethille. Taskukello, jonka Hänen Majesteettinsa kuningatar minulle silloin lahjoitti, on uskollisesti ollut mukanani kolmessa sodassa.

Pääsiäisenä 1863 pääsin sekunda-luokalle ja minut siirrettiin sitten Berliiniin. Sikäläinen kadettikoulu oli uuden Friedrichstrassen varrella lähellä Aleksanterintoria. Tutustuin nyt ensi kerran Preussin pääkaupunkiin ja sain nyt vihdoinkin kevätparaateissa seisoessani rintamassa Unter den Lindenillä ja ohimarssissa Oopperatorilla ynnä syysparaateissa Tempelhofin kentällä nähdä kaikkein armollisimman herrani, kuningas Wilhelm I:n.

Kohottavan ja samalla vakavankin mielialan viritti kadettielämässämme vuoden 1864 alku. Syttyi sota Tanskaa vastaan ja osa tovereistamme erosi meistä keväällä astuakseen taistelevain joukkojen riveihin. Minua itseäni valitettavasti vielä pidätti nuori ikäni pääsemästä näiden, kaikkien kadehtimain, lukuun. Kuinka kuumat ne toiveet olivat, jotka lähteviä tovereitamme saattelivat, sitä minun ei tarvitse kuvatakaan. Mitkä valtiolliset syyt sotaan johtivat, sillä kysymyksellä emme vielä päätämme vaivanneet. Mutta meillä oli jo se ylpeä tunne, että Saksan liiton velttouteen ja holtittomuuteen oli vihdoinkin puskenut raikas tuuli ja että toimi jälleen merkitsisi enemmän kuin sanat ja asiakirjavihko. Muutoin seurasimme hehkuvin harrastuksin sotatapahtumia, olimme ilosta sykkivin sydämin katselemassa, kun valloitetut tykit tuotiin ja sotajoukot marssivat kaupunkiin ja luulimme olevamme oikeutettuja tuntemaan, että meissä asui samaa henkeä, joka Tanskan taistelutantereilla oli joukoillemme tuottanut menestyksen. Oliko ihme, että sitten tuskin maltoimme odottaa sitä päivää, jona itse pääsisimme armeijan riveihin?

Ennenkuin tämä tapahtui, tuli vielä osaksemme se kunnia ja onni, että meidät esitettiin henkilökohtaisesti kuninkaallemme. Meidät vietiin sitä varten linnaan, jossa meidän tuli Hänen Majesteetilleen lausua isämme nimi ja sääty. Oliko ihme, ettei moni kiihtymyksessään ensin saanut sanaakaan suustaan ja sitten sotki kaikki sekaisin. Emmehän vielä milloinkaan olleet olleet niin lähellä iäkästä hallitsijaamme, emme vielä milloinkaan katsoneet häntä niin suoraan hänen hyväntahtoisiin silmiinsä emmekä kuulleet hänen ääntään. Kuningas puhui meille vakavia sanoja. Hän kehoitti meitä raskainakin hetkinä täyttämään velvollisuutemme. Pian olikin meille tuleva tilaisuus osoittaa sitä työssä. Moni meistä on kuolemalla vahvistanut uskollisuutensa.

Keväällä 1866 pääsin kadettikoulusta. Aina olen sitten omain kokemusteni ja taipumusteni perustuksella pysynyt tämän sotilaallisen kasvatuslaitoksen kiitollisena ja uskollisena ystävänä. Aina tuottivat minulle iloa toivorikkaat nuoret toverini, joilla oli kuninkaan takki yllään. Maailmansodankin aikana käytin mielelläni tilaisuutta nähdäkseni luonani vieraina apulaisteni, tuttavaini tai kaatuneiden toverieni poikia. Ja suotuisain asianhaarain johdosta saatoin aloittaa sodan ajaksi sattuneen 70-vuotissyntymäpäiväni vieton sillä, että Kreuznachissa otin kadulta mukaani kolme pientä kadettia aamiaispöytääni, johon oli kokoontunut runsaasti maukkaita antimia. He astuivat eteeni semmoisina, jommoisena nuorisoa rakastan, reippaina ja vapaina, ruumiillistuneina kuvina ammoin olleista ajoista, muistoina omista elämyksistäni.