Читать книгу Ahnaat paadet ynnä muita kertomuksia - Rabindranath Tagore - Страница 3

Sisällysluettelo

Me olimme palaamassa Kalkuttaan lomaretkeltämme, sukulaiseni ja minä, kun kohtasimme miehen junassa. Puvun ja käyttäytymisen nojalla pidimme häntä aluksi sisämaan muhamettilaisena, mutta hänen puheensa sai meidät ihan ymmälle. Hän jutteli kaikista asioista niin varmasti, että olisi luullut kaikkien olioiden ylimmän ohjaajan aina ja kaikissa tehtävissään kysyneen hänen neuvoansa. Siihen saakka me olimme olleet aivan onnelliset, koska emme tietäneet salaisten ja suunnattomien voimien olevan vaikuttamassa, emme tietäneet, että venäläiset olivat edenneet lähimpään läheisyyteemme, että englantilaisilla oli syvällekäypiä ja salaisia poliittisia suunnitelmia ja että kotimaisten johtajien kesken vallitseva sekaannus oli yltynyt ylimmilleen. Mutta uusi ystävämme lausui ovelasti hymyillen: "Taivaassa ja maan päällä sattuu enemmän asioita kuin sinun sanomalehtesi tietävät kertoa, Horatio." Kun emme olleet milloinkaan ennen olleet poissa kotoa, niin tämän miehen käytös sai meidät sanattoman ihmettelyn valtaan. Olipa puheenaihe miten mitätön tahansa, hän vetosi aina tieteeseen tai selitteli pyhiä kirjoja tai lausueli jonkun persialaisen runoilijan säkeitä, ja koska me emme voineet väittää tuntevamme tiedettä enempää kuin pyhiä kirjoja tai persialaisia runoilijoita, niin häneen kohdistuva ihailumme yhä lisääntyi, ja sukulaiseni, teosofi, uskoi ihan varmasti, että matkakumppanimme yliluonnollisen innoituksen lähteenä oli jokin ihmeellinen "magnetismi", "salakyky", "astraaliruumis" tai muu sentapainen. Hän kuunteli merkillisen seuralaisemme huulilta putoelevia kaikkein kuluneimpiakin lausumia hartaan ihastuksen vallassa ja merkitsi salavihkaa muistiin mitä hän sanoi. Minusta näytti siltä, kuin tuo erinomainen mies olisi sen huomannut panematta sitä kumminkaan yhtään pahaksensa.

Saavuttuamme asemalle, jossa meidän oli vaihdettava junaa, me keräännyimme odotushuoneeseen. Oli ilta, kello kymmenen, ja kun kuulimme junan todennäköisesti melkoisesti myöhästyvän, koska radalla oli sattunut jokin häiriö, minä aioin kääriytyä peitteeseeni paneutuakseni mukavasti torkkumaan, kun tuo merkillinen henkilö alkoi levollisesti kertoella seuraavaa tarinaa. Nukkumisestani ei sinä yönä tietenkään tullut mitään.

— Kun olin eräiden hallinnollisia kysymyksiä koskevien erimielisyyksien vuoksi luopunut toimestani Dzhunagarhissa ja astunut Haiderabadin Nizamin palvelukseen, niin minä, tarmokas nuori mies, jouduin kohta puuvillatullin kerääjäksi Baritshiin.

Baritsh on viehättävä paikkakunta. Sustajoki kiiriskelee hilpeästi kohisten kivisessä uomassaan ja karkelee sitten kuin taitava tanssijatar halki autioiden kukkuloiden juurella lepäävän metsän. Sadanviidenkymmenen askelman muodostamat portaat kohoavat virrasta, ja portaiden laella, virran partaalla ja kukkulain juurella, sijaitsee yksinäinen marmoripalatsi. Koko ympäristössä ei ole yhtäkään ihmisasuntoa — Baritshin kylä ja puuvillatori ovat etäällä.

Suunnilleen kaksisataaviisikymmentä vuotta sitten keisari Mahmud Shah II rakennutti tämän yksinäisen palatsin upeaksi huvilinnaksensa. Hänen aikanansa kohosi sen puiston altaista ruusuvesisuihkuja, ja vihman viilentämien salien marmoripermannoilla istui persialaistyttöjä, jotka ennen kylpyyn astumista päästivät hiuksensa hajalleen ja polskuttelivat hempein paljain jaloin altaiden kirkasta vettä samalla laulaen kitaran säestäminä viinimäkiensä ghazeleita.

Suihkulähteet eivät enää heitä ilmoille helmisadettansa, laulut ovat vaienneet, valkoiset jalat eivät enää soreasti astele lumenkarvaisella marmoripinnalla. Nykyjään palatsi on vain etäinen ja autio asuinpaikka meidänlaisillemme verojenkeräilijöille, jotka huokailevat yksinäisyyden ahdistamina ja joilta puuttuu naisten seura. Toimistoni vanha virkailija Karim Khan moneen kertaan varoitti minua sinne asettumasta. "Päivän aikaan voitte siellä oleskella, jos haluatte", sanoi hän, "mutta älkää milloinkaan jääkö sinne yöksi". Minä vain naurahdin hänen neuvollensa. Palvelijat ilmoittivat suostuvansa olemaan siellä työssä pimeäntuloon saakka, mutta poistuvansa yöksi. Minä en suinkaan ollut pahoillani. Talo oli niin huonossa maineessa, etteivät varkaatkaan rohjenneet sitä lähestyä pimeässä.

Aluksi minua aution palatsin yksinäisyys ahdisti kuin painajainen. Minä pysyttelin kauan työpaikassani askarrellen mahdollisimman kauan, palasin sitten illalla asuntooni ihan uupuneena, menin makuulle ja nukahdin.

Ei ollut kulunut viikkoakaan, kun paikka alkoi vaikuttaa minuun oudon lumoavasti. Asiaa on vaikea kuvailla ja vaikea on saada sitä uskottavaksi, mutta minusta tuntui siltä, kuin koko rakennus olisi elävän olennon tavoin hitaasti ja huomaamatta minua itseensä sulattanut.

Se oli kenties alkanut jo silloin, kun ensimmäisen kerran taloon astuin, mutta minä muistan aivan selvästi päivän, jona tulin siitä tietoiseksi.

Oli alkukesä, ja kun markkinat olivat hiljaiset, ei minulla ollut paljoa tekemistä. Hieman ennen auringonlaskua minä istuin nojatuolissa lähellä vedenrajaa portaitten alapäässä. Susta oli painunut syvälle uomaansa, toisella rannalla hohteli leveä hiekkasarka illan väreissä, tällä puolella välkkyi somerikko kirkkaan, matalan veden pohjalta. Ei tuntunut tuulen henkäystäkään, ja tyyni ilma oli täynnä läheisillä kukkuloilla kasvavien maustepensaiden huumaavia tuoksuja.

Auringon painuttua huippujen taakse laskeutui päiväisen näyttämön eteen pitkä tumma esirippu, ja välilläolevat kukkulat lyhensivät sitä aikaa, jolloin auringon mailleen mennessä valo ja varjo yhtyvät toisiinsa. Minä ajattelin lähteä ratsastamaan ja olin juuri nousemassa, kun kuulin askeleita takaani. Käännyin katsomaan, mutta siellä ei ollut ketään.

Kun sitten jälleen istuuduin otaksuen asian aistinharhaksi, kuulin lukuisia askeleita, ikäänkuin suuri joukko ihmisiä olisi rientänyt portaita alas. Koko ruumiissani tuntui omituinen ihastuksen väristys, johon sekaantui hieman pelkoa, ja vaikka silmieni edessä ei ollutkaan yhtään hahmoa, minä sittenkin olin näkevinäni hilpeän neitosparven laskeutuvan portaita aikoen painua Sustaan kylpemään kesäisenä iltana. Laakson, virran ja palatsin tyyntä rauhaa ei rikkonut yksikään ääni, mutta minä kuulin ihan selvästi tyttöjen raikkaan ja iloisen naurun, joka helisi kuin sadaksi suihkuksi hajoava veden syöksy heidän kiitäessään nopeasti ja leikkisästi toisiansa takaa-ajaen ohitseni virralle minua ollenkaan havaitsematta. Samoinkuin he olivat minulle näkymättömät, samoin olin ilmeisesti minäkin näkymätön heille. Virta oli aivan tyyni, mutta minä tunsin, kuinka sen rauhallista, kirkasta pintaa yht'äkkiä rikkoivat monet käätyhelyiset käsivarret, kuinka neitoset nauraen pirskoittelivat toisiaan vedellä ja kuinka soreiden uiskentelijoiden jalat kohahduttivat pieniä aaltoja helmeileväksi pärskeeksi.

Sydämeni sylkähti — en tiedä, johtuiko liikutus pelosta vai ilosta vaiko uteliaisuudesta. Minun teki kovin mieleni nähdä heidät selvemmin, mutta silmäni eivät erottaneet mitään. Minä ajattelin voivani kuulla kaikki mitä he sanoivat, kunhan tarkoin kuuntelisin, mutta miten kuuloani jännitinkin, en kuullut muuta kuin sirkkain sirityksen metsästä. Tuntui siltä, kuin olisi edessäni riippunut puolenkolmattasadan vuoden tiheä esirippu, ja minä olisin kovin mielelläni kohottanut vapisevin käsin sen jotakin kulmaa ja tähystänyt sen taakse, vaikka toisella puolella oleva seura olikin ihan pimeän peitossa.

Illan painostavan liikkumattomuuden mursi äkillinen tuulenpuuska, Sustan tyyni kalvo värähteli ja kähertyi kuin vedenneidon tukka, ja samassa kuului illan hämyyn kietoutunut metsä huokaavan, ikäänkuin olisi havahtunut synkästä unesta. Olipa se todellisuutta tai pelkkää unennäköä, joka tapauksessa tuo kaukaisesta, puolenkolmatta sadan vuoden takaisesta maailmasta heijastuva silminsaavuttamaton kangastus yht'äkkiä jälleen hävisi. Ne salaperäiset hahmot, jotka olivat nopein, ruumiittomin askelin ja äänekkäästi, mutta kuulumattomasti nauraen kiitäneet ohitseni ja syöksyneet virtaan, eivät tulleet takaisin vääntäen vettä kosteista vaatteistansa. Niinkuin tuulenhenki häivyttää tuoksun, hajoitti heidät yksi ainoa kevään henkäys.

Sitten minä aloin kovin pelätä, että Runotar oli käyttänyt hyväkseen yksinäisyyttäni ja ottanut minut valtoihinsa — se noita oli nähtävästi tullut tuhoamaan minua miesparkaa, jonka oli hankittava elatuksensa puuvillatullin keräilijänä. Minä päätin nauttia vankan illallisen, sillä tyhjä vatsa se helposti joutuu kaikenlaisten parantumattomien sairauksien uhriksi. Minä kutsuin keittäjäni ja käskin hänen valmistaa runsaan, upean moghlai-illallisen, josta ei pitänyt puuttuman mausteita eikä rasvaa.

Seuraavana aamuna koko juttu tuntui minusta pelkältä kuvitelmalta. Kevein mielin minä otin päähäni sahibien yleisesti käyttämän sola-hatun ja lähdin työmaalleni. Sinä päivänä minun piti kirjoittaa kertomus neljännesvuoden aikaisesta toiminnastani, joten otaksuin palaavani kotiin vasta myöhään illalla. Mutta jo ennen pimeäntuloa minua veti omituisesti asuntooni — en tiedä mikä — minusta tuntui siltä, että siellä kaikki odottivat ja etten saanut viipyä kauemmin. Niinpä jätinkin työni keskeneräiseksi, otin sola-hattuni, säikyttelin pimeätä autiota tietä kolisevilla rattaillani ja saavuin avaraan palatsiin, joka hiljaisena seisoi kukkulain kupeella.

Ensimmäisessä kerroksessa portaat johtivat erittäin tilavaan eteissaliin. Sen laajat, koristellut holvit lepäsivät kolmen tanakkain pylvästen muodostaman kannaterivin varassa huokaillen öin päivin omaa ääretöntä yksinäisyyttänsä. Päivä oli vast'ikään sammunut, ja lamppuja ei ollut vielä sytytetty. Kun avasin oven, tuntui sisäpuolella syntyvän ankara kiire, ikäänkuin ihmisjoukko olisi hämmentyneenä hajaantunut ja rientänyt pakoon ovista ja ikkunoista, käytävien, kuistikoiden ja toisten huoneiden kautta.

Kun en nähnyt ketään, seisoin siinä ihan hämmästyneenä, jonkinlaisen hurmioisen riemun jäykistäessä tukkaani ja heikon, aikojen kuluessa melkein olemattomiin häipyneen ruusuöljyn- ja voiteidentuoksun viipyessä sieraimissani. Seisoessani avaran, aution salin pimeässä nurkassa noiden vanhojen pylväiden välissä minä kuulin suihkulähteiden veden solisevan marmoripermannolle, kuulin omituisesti soivan kitaran, korujen helinän ja nilkkatiukujen kilinän, kuulin tuntien kulumista osoittavien kellojen lyönnit, tuulen häilyttämien kristalliriipukkeiden ja -kruunujen hiljaisen helkkeen, käytävissä häkeissään olevien satakielien laulun, puutarhassa asustavien haikaroiden raksutuksen, ja kaikki tuo kietoi minut ihmeelliseen, ylimaalliseen musiikkiin.

Sitten minä jouduin sellaisen loihdun valtoihin, että tämä käsinkoskematon, luoksepääsemätön, tähän maailmaan kuulumaton ilmestys tuntui minusta ainoalta todelliselta — ja kaikki muu pelkältä unennäöltä. Että minä, Sridzhut Se-ja-se, autuaasti kuolleen Sen-ja-sen vanhin poika, nautin neljänsadanviidenkymmenen rupian suuruista kuukauspalkkaa suorittaessani velvollisuuksiani puuvillatullien kokoojana ja että minä joka päivä ajoin työmaalleni kevyissä vaunuissa, lyhyeen nuttuun ja sola-hattuun puettuna, tuntui minusta niin hämmästyttävän naurettavalta harhakuvitelmalta, että purskahdin raikuvaan nauruun seisoessani siinä pimeässä, avarassa ja äänettömässä salissa.

Samassa saapui palvelijani, palava öljylamppu kädessään. En tiedä, pitikö hän minua mielettömänä, mutta minulle itselleni selvisi äkkiä, että tosiaankin olin Sridzhut Se-ja-se, Sen-ja-sen edesmenneen henkilön poika. Vain runoilijamme, suuret ja pienet — niin ajattelin — voivat sanoa, onko jossakin maanpiirissä tai sen ulkopuolella sellainen olopaikka, jossa näkymättömät suihkukaivot lakkaamatta solisevat ja näkymättömien keijukaissormien soittelemat kitarat helkkävät ikuisia sopusoinnun säveliä, mutta joka tapauksessa oli varmaa, että minä keräilin tullimaksuja Baritshin puuvillamarkkinoilla ansaiten siten neljänsadanviidenkymmenen rupian palkan kuukaudessa. Minä nauroin kovin hilpeästi merkilliselle päähänpistolleni istuessani telttapöytäni ääressä lukien sanomalehteä öljylampun valossa.

Lopetettuani lukemiseni ja nautittuani illalliseni minä sammutin lampun ja lähdin makuulle pieneen sivuhuoneeseen. Avoimesta ikkunasta, metsiensä tummentoon peittyvien Avalli-vuorten yli, silmäili lukemattomien miljoonien peninkulmien päässä sijaitseva hohteleva tähti tullimaksujen kokoilijaa, joka lepäsi vaatimattomassa telttavuoteessansa. Tuo ajatus minua ihmetytti ja huvittikin, ja enpä tiedä, milloin vaivuin uneen tai miten kauan nukuin. Mutta yht'äkkiä minä kavahdin hereille, vaikka en kuullut mitään enkä nähnyt ketään huoneeseen tunkeutunutta — ainoastaan kukkulan laen yli tasaisesti paistava kirkas tähti oli painunut näkymättömiin, ja kuunsirpin himmeä valo lankesi huoneeseen avoimesta ikkunasta salavihkaa, ikäänkuin tungettelevaisuuttansa häveten.

Minä en nähnyt ketään, mutta olin tuntevinani, kuinka joku minua kevyesti kosketti. Minun herättyäni hän ei virkkanut sanaakaan, viittasihan vain sormuksin runsaasti koristetulla kädellänsä minua varovasti itseänsä seuraamaan. Minä nousin aivan hiljaa, ja vaikka tämän aution palatsin lukemattomissa suojissa, missä äänet uinuivat ja kaiku valvoi, ei ollutkaan ketään muuta kuin yksin minä, pelkäsin kuitenkin joka askelella jonkun heräävän. Useimmat palatsin suojat olivat aina suljettuina, ja minä en ollut milloinkaan niissä käynyt.

Minä seurasin henkeäpidättäen ja kuulumattomin askelin näkymätöntä opastani — en osaa sanoa minne. Kuinka monien loputtomien ja ahtaiden käytävien, kuinka monien pitkien välikköjen, kuinka monien hiljaisten ja juhlallisten vastaanottosalien ja pienten salakammioiden läpi minut kuljetettiinkaan!

Vaikka en voinutkaan nähdä kaunista opastajaani, ei hänen hahmonsa kumminkaan ollut henkisen katseeni tavoittamattomissa: — arabialainen tyttö, kiinteät ja marmorinsileät käsivarret väljistä hihoista välkkymässä; päähineen reunasta lankesi hänen kasvoillensa ohut harso, ja vyössä hänellä oli käyrä tikari! Minusta tuntui siltä, että olin joutunut erääseen Arabian tuhannesta ja yhdestä yöstä ja että olin yön pimeydessä nukkuvan Bagdadin pimeillä ja ahtailla kaduilla etsimässä tietä vaaralliseen lemmenkohtaukseen.

Vihdoin sorea oppaani äkkiä pysähtyi tummansinisen väliverhon eteen ja näytti osoittavan jotakin sen juurella olevaa. Siinä ei ollut mitään, mutta äkillinen pelonkauhu sai veren suonissani jähmettymään — minusta tuntui siltä, kuin olisin nähnyt siinä permannolla verhon edessä runsaasti kullalla kirjailtuihin vaatteisiin puetun kammottavan neekeri-eunukin, joka istui jalat ojossa ja nukkui, paljastettu miekka sylissään. Kaunis kuljettajani hypähti kevyesti hänen jalkojensa yli ja kohotti esiripun reunaa. Minä näin vilahdukselta osan huonetta, jonka lattiaa peittivät persialaiset matot. Joku istui siellä vuoteessaan — minä en voinut häntä nähdä, havaitsinhan vain kullankirjailtuihin aamukenkiin upotetun viehättävän jalkaparin, joka pisti esiin avaroista safraninkeltaisista roimahousuista ja lepäsi huolettomasti oranssinvärisellä samettimatolla. Toisella puolella oli sinertävästä kristallista leikattu tarjotin ja siinä muutamia omenoita, päärynöitä, oransseja sekä runsaat määrät rypäleitä, jotka kahden pienen pikarin ja kultaisen viinikulhon keralla ilmeisesti olivat vierasta odottamassa. Huoneessa palavan oudonlaisen suitsutuksen voimakas, huumaava tuoksu sai minut melkein tajuttomaksi.

Kun yritin vapisevin sydämin astua eunukin ojennettujen jalkojen yli, hän äkkiä kavahti hereille, ja miekka putosi hänen sylistänsä permantoon heleästi kilisten.

Kamala kiljahdus herätti minut, ja minä havaitsin nyt istuvani vuoteessani ankarasti hikoillen. Kuunsirppi näytti aamunkajasteessa kalpealta kuin uupunut sairas unettoman yön jälkeen, ja hupsu Meher Alimme huuteli kuten ainakin: "Takaisin! Takaisin!" astellen eteenpäin autiolla tiellä.

Siten loppui äkkiarvaamatta arabialainen yöni; mutta olihan vielä tuhat yötä jäljellä.

Nyt joutuivat päiväni ja yöni ankaraan ristiriitaan. Päivällä minä toimittelin uupuneena töitäni ja kiroilin yötä, joka lumosi minua tyhjillä unillansa. Mutta illan tullen jokapäiväinen elämäni ja siihen kuuluva työn pakko ja rasitus näyttivät minusta mitättömältä, turhalta, naurettavalta askarrukselta.

Yön tultua minut valtasi omituinen päihtymys. Minä muutuin tuntemattomaksi, ammoin eläneeksi henkilöksi ja näyttelin osaani kirjoittamattomassa historiassa, ja lyhyt englantilaismallinen nuttuni sopi siihen yhtä huonosti kuin ihomyötäiset housunikin. Punainen samettilakki päässäni, avarat paidzhama-housut, kirjailtu ihokas, pitkä, liehuva silkkinuttu ylläni ja värillinen nenäliinani attar-öljyä tuoksuen minä täydessä asussani istuin mukavassa pehmeässä nojatuolissani ja vaihdoin savukkeeni ruusuvedellä täytettyyn monikierteiseen nargileh-piippuun hartaasti odotellen ihmeellistä kohtausta, jonka aikana saisin olla rakastettuni seurassa.

Minä en kykene kuvailemaan niitä ihmeellisiä tapahtumia, joita sattui yön pimetessä. Minusta tuntui siltä, kuin olisi keväisen ahavan puuska saanut tämän avaran rakennuksen merkillisissä suojissa kiiriskelemään katkelmia jostakin kauniista tarinasta, jota voin vähän matkaa seurata, mutta jonka päättymisestä minulla ei ollut tietoa. Siitä huolimatta minä harhailin suojasta toiseen koko pitkän yön yrittäen saada siitä lisää selkoa.

Näiden unenkatkelmien pyörteessä, hennan tuoksuessa ja kitaran soidessa, suihkulähteiden vihmoessa huoneeseen viileyttä, minä näin vilahdukselta, ikäänkuin salaman valossa, kauniin neidon. Hänellä oli yllään avarat safraninkeltaiset paidzhama-housut, hänen rusottavissa hennoissa jaloissaan oli kullankirjaillut kärkiniekat kengät, ihomyötäiset liivit olivat nekin kultakoristeiset, ja punaisesta päähineestä putosi kultainen reunaröyhelö hänen lumivalkoiselle otsalleen ja poskilleen.

Hän oli saanut minut mielettömäksi. Yrittäessäni häntä saavuttaa minä kuljin huoneesta huoneeseen, käytävästä toiseen unien salatun ja loihtuisan maailman eksyttävässä labyrintissa.

Toisinaan iltasella, kun huolellisesti varustauduin kuninkaiden sukua olevaksi ruhtinaaksi istuen ison kuvastimen edessä, jonka kummallakin puolella paloi kynttilä, minä havaitsin äkkiä persialaisen kaunottaren kuvan oman kuvani vieressä. Hän käänsi nopeasti päätänsä, suurissa tummissa silmissä välkähti kiivaan intohimon ja tuskan ilme, suloiset punaiset huulet olivat puhumaan avautumassa, hänen sorea ja solakka vartensa, nuoruuden kruunaama kuin kukkaansa puhjennut köynnöskasvi, suoristui äkkiä hänen viehättävästi huojahdellen astellessaan, tuska ja kiivas kaipaus ja hurmio leimahtivat häikäisevinä ilmi, hymy väikähti, hipaisi katse ja hohtelivat jalokivet ja silkki — ja hän häipyi pois. Äkillinen tuulenpuuska, kukkuloiden ja metsien kaikkien tuoksujen kyllästämä, puhalsi lamppuni sammuksiin; minä riisuin vaatteet yltäni ja heittäydyin vuoteeseeni, silmät suljettuina ja ruumiini riemua väristen, ja ympärilläni leijuvassa ilmanhengessä, metsiltä ja kukkuloilta kantautuvissa tuoksuissa, väikkyi hiljaisen tummuuden halki luokseni moni hyväily, moni suutelo ja moni hellä käden kosketus, hiljainen kuiske kohtasi korvaani ja suloinen henkäys tuntui otsallani, ja toisinaan leyhyi poskillani leppoisa hieno liina. Sitten kiersi salaperäinen käärme minut hitaasti pyörryttäviin kiemuroihinsa, ja minä vaivuin syvin huokauksin tajuttomuuteen ja vihdoin syvään uneen.

Eräänä iltana minä päätin lähteä ratsastamaan; en tiedä kuka minua rukoili jäämään, mutta sinä päivänä minä en halunnut kuunnella mitään pyyntöjä. Englantilaiskuosinen hattuni ja nuttuni riippuivat naulakossa, ja minä olin parhaillaan niihin tarttumassa, kun äkillinen pyörretuuli, joka toi mukanansa Sustan hiekkaa ja Avalli-kukkuloiden lakastuneita lehtiä, tempasi ne karkeloonsa. Samalla helähti hilpeä nauru, joka yhä äänekkäämmäksi käyden kosketti iloisuuden kaikkia kieliä, kunnes häipyi auringonlaskun maille.

Minä en voinut lähteä ratsastamaan, ja seuraavana päivänä minä ikiajoiksi luovuin hupsusta englantilaisesta hatustani ja nutustani.

Seuraavan yön hiljaisuudessa minä jälleen kuulin tukahdutettua, sydäntäsärkevää nyyhkytystä — ikäänkuin olisi vuoteeni alta, jättiläissuuren palatsin kiviperustuksista, pimeän, kostean haudan syvyydestä surkeasti huutanut jokin ääni minua rukoillen: "Oi pelasta minut! Murra nuo ankaran harhaluulon, kalmankaltaisen horroksen ja hedelmättömien unennäköjen ovet, nosta minut luoksesi satulaan, paina minut sydäntäsi vasten, ratsasta yli kukkuloiden, metsien halki ja virtojen poikki ja vie minut yläpuolellani olevien aurinkoisten huoneittesi lämpöön ja loistoon!"

Kuka minä olen? Ah, kuinka voisinkaan sinut pelastaa? Mikä hukkuva kaunotar, mikä lihaksitullut intohimo minun onkaan vedettävä rannalle tästä unien hurjasta pyörteestä? Sinä ihana taivahinen ilmestys! Missä oletkaan kukoistanut ja milloin? Minkä viileän lähteen partaalla, minkä taatelilehdon varjossa sinä oletkaan syntynyt — tai kenen kodittomana erämaassa vaeltavan helmaan? Mikä beduiini sieppasikaan sinut äitisi käsivarsilta, avautuvan kukan villistä köynnöksestä, nosti sinut salamana kiitävän ratsunsa selkään, kiiti yli polttavan hietikon ja vei sinut orjamarkkinoille — mihin kuninkaankaupunkiin? Ja mikä padishaahin palvelija, joka siellä näki häveliäänä kukoistavan nuoruutesi ihanuuden, maksoikaan sinut kullalla, nosti sinut kultaisiin kantotuoleihin ja tarjosi sinut lahjana herransa seraljiin? Ja millainen onkaan sen paikan historia? Sareng-viulu siellä visersi, nilkkahelyt helisivät, välkähtivät toisinaan tikarit ja hehkui Shiraz-viinin myrkky, ja leimahtava katse oli kuin lävistävä miekka! Mikä suunnaton suuruus, mikä sanomaton orjuus! Orjatytöt oikealla ja vasemmalla puolellasi häilyttivät tshamar-viuhkaa timanttien välkehtiessä heidän rannerenkaissansa, padishaahi, kuningasten kuningas, painui polvilleen sinun, jalokivillä koristettujen lumivalkoisten jalkojesi eteen, ja ulkopuolella seisoi kauhea abessinialainen eunukki, kuoleman sanansaattajan kaltaisena, mutta vaatetettuna kuin enkeli, paljastettu miekka kädessään. Kun sinut, erämaan kukkasen, sitten oli nielaissut suuruuden veripunainen, häikäisevä meri, kateuden ja mustasukkaisuuden vaahtopäät ja vehkeilyjen kalliot ja salakarit, mille julman kuoleman rannikolle sinä jouduitkaan heitetyksi tai mihin toiseen vielä loistavampaan ja vielä julmempaan maahan?

Samassa kuului hupsu Meher Ali huutavan: "Takaisin! Takaisin! Kaikki on valhetta! Kaikki on valhetta!" Minä avasin silmäni ja huomasin, että oli jo valoisa. Palvelijani tuli tuoden minulle kirjeitä, ja keittäjä odotti kunnioittavasti tervehtien minun käskyjäni.

Minä sanoin: "En voi jäädä tänne kauemmaksi." Vielä samana päivänä minä kokosin tavarani ja siirryin toimistorakennukseeni. Vanha Kerim Khan hieman hymyili minut nähdessään. Se ärsytti minua, mutta minä en virkkanut mitään, kävinhän vain käsiksi töihini.

Illan lähetessä minä kävin hajamieliseksi; tuntui siltä, kuin olisi ollut lähdettävä johonkin kohtaukseen, ja puuvillalaskujen tarkasteleminen näytti kerrassaan joutavalta; eipä tuntunut itse nizaminkaan kuninkaallinen arvo minkäänveroiselta. Kaikki se, mikä kuului nykyisyyteen, mikä liikkui ja toimi ja teki työtä elääksensä, näytti merkityksettömältä, tarkoituksettomalta ja halveksittavalta. Minä heitin pois kynäni, suljin pääkirjani, astuin ajoneuvoihini ja lähdin matkaan. Minä huomasin niiden pysähtyvän itsestään marmoripalatsin portille hämärähetken tullen. Nopein askelin minä nousin portaita ja astuin sisään.

Siellä vallitsi painostava hiljaisuus. Pimeät huoneet silmäilivät minua synkästi, ikäänkuin olisin niitä loukannut. Sydämeni oli täynnä syvää katumusta, mutta ei ollut ketään, jolle olisin voinut sen ilmaista tai jolta olisin voinut pyytää anteeksi. Minä astelin pimeissä huoneissa hajamielisenä. Toivoilin itselleni kitaraa, jonka säestämänä olisin voinut laulaa tuntemattomalle: "Oi tuli polttava, se perhos-rukka, joka turhaan yritti paeta luotasi, on palannut! Suo sille anteeksi vain tämä kerta, polta sen siivet ja tuhoa se liekkiisi!"

Yht'äkkiä putosi otsalleni kaksi kyynelkarpaloa. Avalli-vuorten huippu oli sinä päivänä synkkäin pilvijoukkojen peitossa. Kolkot metsät ja Sustan sameat vedet odottelivat kamalassa jännityksessä ja onnettomuuttaennustavan rauhallisina. Äkkiä värjyi maa, värjyi vesi ja taivaskin, ja raju myrskytuuli syöksyi ulvahdellen halki kaukaisten tiettömien salojen näyttäen salamoivia hampaitansa niinkuin raivoava mielipuoli, joka on murtanut kahleensa. Palatsin autiot salit paukuttivat oviansa ja ähkyivät katkerassa tuskassaan.

Palvelijat olivat kaikki toimistorakennuksessa, joten ei ollut ketään sytyttämään lamppuja. Yö oli pilvinen ja vailla kuutamoa. Huoneen pimeässä minä selvästi tunsin, että matolla vuoteen edessä makasi nainen, kasvot vasten permantoa, epätoivoisena repien pitkiä valtoimia hiuksiansa. Hänen kauniista otsastansa tihkui veri, ja hän milloin nauroi karua, soinnutonta, ilotonta nauruansa, milloin puhkesi kiihkeään, kouristuksentapaiseen nyyhkytykseen, milloin taas repi vaatteitansa ja takoi paljasta rintaansa tuulen ulvoessa avoimesta ikkunasta ja virtoinaan valuvan sateen kastellessa hänet läpimäräksi.

Myrsky ja kiihkeät valitukset jatkuivat taukoamatta koko yön. Minä astelin pimeässä huoneesta toiseen hyödyttömän murheen vallassa. Ketäpä voinkaan lohduttaa, kun ei ketään ollut? Kenen olikaan tuo ankara tuska? Mistä johtuikaan tuo lohtua-saamaton suru?

Mielipuoli huuteli yhä: "Takaisin! Takaisin!! Kaikki on valhetta!

Kaikki on valhetta!!"

Minä havaitsin päivän koittaneen ja näin Meher Alin kiertävän palatsia tämän kamalan sään vallitessa huutaen tavanomaista huutoansa. Äkkiä johtui mieleeni, että hänkin kenties oli kerran elänyt tässä talossa ja että hän, vaikka olikin menettänyt järkensä, palasi sinne joka päivä ja kiersi kiertämistään marmorisen demonin kaameata tenhoa totellen.

Myrskystä ja sateesta huolimatta minä juoksin hänen luoksensa ja kysyin: "Hei, kuulehan, Meher Ali, mikä on valhetta?"

Mies ei vastannut mitään, sysäsihän minut vain syrjään ja kiersi jälleen kiertämistään mielettömästi huutaen, niinkuin lintu liipoittelee lumottuna käärmeen kidan yläpuolella, ja yritti samalla epätoivoisesti itseänsä varoittaa toistamalla yhä: "Takaisin! Takaisin!! Kaikki on valhetta! Kaikki on valhetta!!"

Minä juoksin kuin mielipuoli rankkasateessa toimistooni ja huudahdin

Kerim Khanille: "Sano minulle, mitä tämä kaikki merkitsee!"

Minä sain ukolta kuulla seuraavaa. Tässä palatsissa oli aikoinaan raivonnut lukemattomia tyydyttämättömiä intohimoja ja hurjien nautintojen synkeitä lieskoja, ja kaikkien sydämentuskien ja tuhottujen toiveiden kirous oli tehnyt kaikki rakennuksen paadet niin janoisiksi ja ahnaiksi, että ne nälkiintyneen hirviön tavoin yrittivät ahmaista jokaisen elävän ihmisen, joka sattumalta niitä lähestyi. Yksikään niistä, jotka olivat viettäneet siellä kolme yötä perätysten, ei voinut pelastua tuosta julmasta kidasta, lukuunottamatta Meher Alia, joka oli välttänyt tuhon, mutta menettänyt järkensä.

Minä kysyin: "Eikö minulla ole mitään pelastumisen mahdollisuutta?" Vanhus vastasi: "On yksi ainoa keino, mutta se on erittäin vaikea. Minä ilmoitan sen teille, mutta sitä ennen teidän tulee kuulla tarina eräästä persialaistytöstä, joka aikoinansa eli tuossa nautinnon kartanossa. Eriskummaisempaa ja sydäntäsärkevämpää murhenäytelmää ei ole tämän maan päällä milloinkaan nähty." —

Samassa kantajat ilmoittivat junan saapuvan. Niin pian? Me kokosimme kiireesti tavaramme junan tullessa asemalle. Eräs englantilainen herrasmies, joka nähtävästi oli vast'ikään herännyt unestansa, katseli ensimmäisen luokan vaunun ikkunasta yrittäen saada selkoa aseman nimestä. Matkakumppanimme havaittuansa hän huudahti: "Hei!" ja kutsui hänet omaan osastoonsa. Me, joka matkustimme toisessa luokassa, emme saaneet tilaisuutta ottaa selkoa siitä, kuka mies oli, enempää kuin siitäkään, miten hänen tarinansa päättyi.

Minä sanoin: "Mies nähtävästi piti meitä houkkioina ja petteli meitä piloillaan. Tarina on pelkkää keksintöä alusta loppuun asti." Seuraava kiista johti elinkautiseen välienrikkoutumiseen minun ja teosofisen sukulaiseni kesken.