Читать книгу Ahnaat paadet ynnä muita kertomuksia - Rabindranath Tagore - Страница 4

Sisällysluettelo

Hän oli prinsessa Adzhita. Ja kuningas Narajanin hovirunoilija ei ollut milloinkaan häntä nähnyt. Lausuessaan kuninkaalle uutta runoelmaansa hän aina koroitti ääntänsä senverran, että se kuului salia kiertävillä peitetyillä parvekkeilla olevien näkymättömien kuulijoiden korvaan. Hän lähetti laulunsa kohti sitä saavuttamattomissa olevaa tähtien maailmaa, missä se kiertotähti, joka vallitsi hänen kohtaloitansa, loisti tuntemattomana ja katsetta piillen.

Jokin varjo saattoi häämöttää hänen silmiinsä verhon takaa. Hänen korviinsa saattoi kantautua kaukaa jokin hiljainen helinä, joka sai hänet uneksimaan nilkoista ja niiden joka askelella laulavista pienistä kultaisista kellosista. Ah, ne sirot rusojalat koskettelivat maan tomua niinkuin Jumalan armo langennutta! Runoilija oli ne nostanut alttarille, sydämeensä, missä hänen syntyvä laulunsa noudatteli noiden kultaisten tiukujen säveliä. Hän tiesi aina varsin varmasti, kenen varjo verhon takaa häämötti ja kenen nilkkatiukujen helinä sekaantui hänen sydämensä tykytykseen.

Mandzhari, prinsessan kamarineito, kulki virralle mennessään runoilijan asunnon ohi ja muisti joka päivä salavihkaa vaihtaa muutamia sanoja hänen kanssaan. Havaitessaan tien autioksi ja maan hämäriin verhoutuneeksi hän astui rohkeasti runoilijan huoneeseen ja istui hänen mattonsa kulmalla. Harson väri ja hiuksiin pistetty kukka osoittivat hänen pukeutuneen hieman tavallista huolellisemmin.

Ihmiset hymyilivät ja kuiskailivat, ja heitä ei sopinutkaan siitä moittia. Runoilija Shekhar näet ei milloinkaan huolinut salata sitä tosiasiaa, että nämä kohtaukset olivat hänelle ilmeiseksi iloksi.

Tytön nimi merkitsi kukkaskiehkuraa. Tavalliselle kuolevaiselle se epäilemättä oli riittävän suloinen. Mutta Shekhar lisäsi nimeä omalla tavallansa: hän nimitti neitoa Kevätkukkasten kiehkuraksi. Ja tavalliset kuolevaiset ne pudistelivat päätänsä ja sanoivat: Jopa nyt jotakin!

Runoilijan laulamissa kevätlauluissa kevätkukkasten kiehkuraa lakkaamatta ylistettiin. Kuningas vilkutti ja hymyili sen kuullessaan, ja runoilija hymyili puolestaan hänkin.

Kuningas saattoi häneltä tiedustella: "Onko mehiläisen tehtävänä ainoastaan kevään kartanolla hyriseminen?"

Runoilija vastasi: "Ei, sen pitää lisäksi imeä hunajaa kevätkukkasten kiehkurasta."

Silloin kaikui nauru kuninkaan salissa. Ja kerrottiinpa, että prinsessa Adzhitakin nauroi nähdessään neitonsa omaksuvan runoilijan hänelle antaman nimen, ja Mandzhari oli sydämestään iloinen.

Niin tosi ja väärä maailmassa toisiinsa sekaantuvat — ja siihen, mitä

Jumala luo, ihminen lisää omat koristeensa.

Vain se oli puhdasta totta, mitä runoilija lauloi. Aiheena oli Krishna, rakastava jumala, ja Radha, rakastettu, Ikuinen Mies ja Ikuinen Nainen, suru, joka juontuu aikojen alusta, ja ilo, jolla ei ole loppua. Näiden laulujen totuuden todisti sisimmässä sydämessään jokainen, kerjäläisestä kuninkaaseen asti. Runoilijan laulut elivät kaikkien huulilla. Kuun vähänkin kimmeltäessä ja suvituulen vienoimminkin hengittäessä hänen laulunsa helkkyivät ilmoille ikkunoista ja pihamailta, purjevenheistä ja maantien puitten varjosta, lukemattomien äänien kantamina.

Niin päivät kuluivat onnellisesti. Runoilija lausuili, kuningas kuunteli, muut kuulijat osoittivat suosiotansa, Mandzhari kulki yhä edelleenkin runoilijan asunnon ohi virralle mennessään — parvekkeen verhon takaa väikkyi näkyviin varjo, ja kaukaa kuului pienten kultaisten kellosten helinä.

Juuri niihin aikoihin lähti kotoansa etelästä valloitusretkellensä eräs runoilija. Hän saapui kuningas Narajanin luo Amarapurin kuningaskuntaan. Hän seisoi valtaistuimen edessä ja lausui säkeitä kuninkaan ylistykseksi. Hän oli matkallansa haastanut kilpasille kaikki hovirunoilijat, ja hänen voittokulkunsa oli ollut keskeytymätön.

Kuningas otti hänet vastaan kunnioittavasti ja virkkoi: "Runoilija, minä lausun sinut tervetulleeksi."

Pundarik, runoilija, vastasi ylpeästi: "Valtias, minä vaadin sotaa."

Shekhar, kuninkaan hovirunoilija, ei tietänyt, kuinka uskaltaisi käydä runolliseen taisteluun. Yöllä hän ei päässyt uneen. Pimeässä ahdisteli hänen mielikuvitustansa kuuluisan Pundarikin valtava hahmo, hänen käyrämiekkaa muistuttava nenänsä ja korskasti kallistettu päänsä.

Shekhar astui seuraavana aamuna areenalle vapisevin sydämin.

Istuinpaikat olivat yltympäri täynnä kuulijoita ja katselijoita.

Runoilija tervehti kilpakumppaniansa hymyillen ja kumartaen. Pundarik vastasi tervehdykseen hieman päätänsä nyökäyttämällä ja kääntyi merkitsevästi hymyillen silmäilemään ihastelevien seuralaistensa joukkoa.

Shekhar loi silmäyksen kohti korkeata peitettyä parveketta ja tervehti mielessään sydämensä valtiatarta lausuen itsekseen: "Jos minä suoriudun voittajana tämän päivän taistelusta, niin sinun voitollinen nimesi on tuleva koroitetuksi kunniaan ja kirkkauteen."

Torvi soi. Väkijoukko nousi seisaalleen ja huusi voittoa kuninkaalle. Avaraan valkoiseen viittaan puettu kuningas saapui saliin hitain askelin, kuin syksyn vyöryvä pilvi, ja istuutui valtaistuimellensa.

Pundarik nousi, ja laaja sali hiljeni. Pää kohotettuna ja rinta korkeana hän alkoi ukkosäänin lausua kuningas Narajanin ylistystä. Hänen sanansa murtuivat salin seiniin kuin meren valtavat mainingit ja tuntuivat tärisyttävän kuuntelevien kylkiluita. Kun hän siinä taidokkaasti luetteli Narajanin nimen eri merkityksiä ja kutoi jokaisen nimeen kuuluvan kirjaimen säkeittensä verkkoon kaikenlaisia yhdistelmiä käytellen, niin hänen hämmästyneet kuulijansa tuskin kykenivät hengittelemään.

Vielä muutamia minuutteja senjälkeen, kun hän jo oli istuutunut, hänen äänensä kaiku värisi kuninkaan linnan lukemattomissa pylväissä ja tuhansissa sanattomissa sydämissä. Oppineet professorit, joita oli saapunut kaukaisista maista, kohottivat oikeata kättänsä ja huusivat: Hyvä!

Kuningas loi silmäyksen Shekharin kasvoihin, ja Shekhar puolestaan kohotti hetkiseksi kärsivän katseensa valtiaaseensa ja nousi sitten niinkuin haavoittunut hirvi ajajien lähetessä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen ujoutensa melkein naisellinen; hänen hento, nuorekas vartalonsa näytti olevan valmis helisemään soittimena vähimmästäkin kosketuksesta, niinkuin kiinteästi viritetty vina.

Hänen päänsä oli painuksissa, hänen äänensä kaikui heikkona, kun hän aloitti. Muutamat ensimmäiset säkeet olivat tuskin kuuluvat. Sitten hän hitaasti kohotti päätänsä, ja hänen kirkas, pehmeä äänensä nousi kohti taivasta niinkuin värähtelevä tulenliekki. Hän aloitti esittämällä muinaisten aikojen hämäriin häipyvää kuninkaallisen suvun historiaa ja kuvaili sitä aina nykyisiin aikoihin asti kertoen sen lakkaamattomasta urhoollisuudesta ja verrattomasta ylevämielisyydestä. Hän kiinnitti katseensa kuninkaan kasvoihin, ja kuningassukuun kohdistuva kansan syvä ja ilmilausumaton rakkaus kohosi kuin suitsutuksena hänen laulussaan kietoen valtaistuinta joka puolelta. Ennen istuutumistansa hän lausui viimeisiksi sanoikseen: "Valtiaani, toiset voinevat leikkiä paremmin sanoilla, mutta kukaan ei rakasta sinua hartaammin kuin minä."

Kuulijoiden silmät olivat kyynelten vallassa, ja kiviseinissä kaikuivat voitonhuudot.

Tuota kansanomaista tunteenpurkausta pilkaten, ylväästi päätänsä pudistaen ja ivallisesti hymyillen Pundarik nousi ja sinkosi kuuntelijoille kysymyksen: "Onko olemassa mitään sanoja korkeampaa?" Samassa sali jo jälleen hiljeni.

Sitten hän ihmeteltävää oppineisuutta osoittaen todisti, että alussa oli Sana ja että Sana oli Jumala. Hän keräsi valtavan määrän pyhien kirjojen lausumia ja rakensi Sanalle alttarin, jonka varassa se kohosi kaikkea muuta taivaassa ja maan päällä olevaa korkeammalle. Hän toisti kysymyksensä valtavin äänin: "Onko olemassa mitään sanoja korkeampaa?"

Hän silmäili ylpeästi ympärillensä. Kukaan ei uskaltanut ottaa vastaan hänen haastettansa, ja hän istuutui verkalleen, niinkuin jalopeura, joka on vast'ikään saanut uhristansa täyden aterian. Oppineet huusivat: Hyvä! Kuningas vaikeni ihmetellen, ja runoilija Shekhar tunsi itsensä ihan mitättömäksi tuon hämmästyttävän oppineisuuden rinnalla. Laulukilpailu oli siltä päivältä lopussa.

* * * * *

Seuraavana päivänä Shekhar aloitti laulunsa. Se oli niiltä ajoilta, jolloin lemmenhuilun sävelet ensimmäisen kerran saivat väräjöimään Vrindan metsän liikkumatonta ilmaa. Paimennaiset eivät tietäneet, kuka oli soittelija ja mistä soitanto kuului. Toisinaan se näytti tulevan suvituulen sydämestä ja toisinaan pilvenhaituvista, jotka väikkyivät kukkulan laella. Se toi kutsuvia viestejä auringonnousun maasta, ja sen huokauksessa asui päivänlaskun viimeinen haikeus. Tähdet tuntuivat olevan sävelaukkoina soittimessa, joka upotti sointuihinsa yön unelmat. Sävelet tuntuivat purkautuvan yht'äkkiä esiin kaikilta tahoilta, vainioilta ja lehdoista, varjoisilta kujilta ja yksinäisiltä poluilta, taivaan heleästä sinestä ja nurmen nuoresta vihreydestä. He eivät tietäneet sen tarkoitusta eivätkä löytäneet sanoja ilmaistakseen sydämensä kaipausta. Kyynelet täyttivät heidän silmänsä, ja heidän elämänsä näytti ikävöivän kuolemaa tuhoojaksensa.

Shekhar unohti kuulijansa, unohti voimain mittelyn vastustajansa kanssa. Hän seisoi siinä yksinään ajatustensa keskellä, jotka humisivat ja värisivät hänen ympärillänsä niinkuin lehdet suvituulessa, ja lauloi Huilulauluansa. Hänen mielessään oli näkynä kuva, joka oli saanut hahmonsa varjoleikistä, ja etäisten askeleiden aiheuttama hiljainen helinä.

Hän istuutui. Kuulijoita värisytti sanomattoman ilon alakuloinen tunto, rajaton ja epämääräinen, ja he unhottivat osoittaa hänelle suosiotansa. Tuon tunnon häivyttyä Pundarik astui valtaistuimen eteen ja haastoi kilpakumppaninsa määrittelemään, kuka tuo Rakastaja oli ja kuka oli Rakastettu. Hän silmäili pöyhkeästi ympärillensä, hymyili seuralaisilleen ja kysyi sitten uudelleen: "Kuka on Krishna, rakastaja, ja kuka on Radha, rakastettu?"

Sitten hän alkoi eritellä noiden nimien juuria — ja niiden merkitysten erilaisia selityksiä. Hän esitti erinomaisen taitavasti hämmästyneelle kuulijakunnalle kaikkien metafyysillisten koulukuntien teorioihin sisältyvät vaikeudet. Hän erotti jokaisen noihin nimiin sisältyvän kirjaimen naapureistansa ja ahdisti niitä sitten vääjäämättömällä logiikallansa, kunnes ne merkityksettöminä putosivat maan tomuun. Sitten hän ne jälleen nosti ja sommitteli niistä uuden merkityksen, jota ovelinkaan sanansaivartelija ei ollut milloinkaan ennen keksinyt.

Oppineet olivat haltioissaan. He osoittivat äänekkäästi suosiotansa, ja yleisö noudatti heidän esimerkkiänsä erehtyen uskomaan, että olivat sinä päivänä nähneet ihmeellisen älyn repivän hajalle viimeisenkin totuutta salaavan verhon kappaleen. Hänen suunnattoman taidonnäytteensä suoritus hurmasi heidät siinä määrin, että he unohtivat itseltänsä kysyä, oliko sen takana mitään totuutta.

Kuninkaan mieli oli täynnä ihmettelyä. Koko ilmakehä oli nyt puhdas musiikin haaveista, ja ympäröivä maailma näytti ihan toisenlaiselta kuin ennen: nuoren raikkaan nurmen sijalla oli vankka valtatie, murskatulla kivellä tasoitettu ja lujitettu.

Yleisön mielestä heidän oma runoilijansa näytti pelkältä poikaselta verrattuna tähän jättiläiseen, joka asteli aivan vaivattomasti raivaten joka askelella tieltänsä vaikeuksia sanojen ja ajatusten maailmassa. He tajusivat ensi kerran selvästi, että heidän Shekharinsa kirjoittamat runoelmat olivat typerän yksinkertaisia ja että oikeastaan oli pelkkä sattuma, etteivät he itse olleet niitä sepittäneet. Ne eivät olleet uusia, vaikeita, opettavia eivätkä tarpeellisiakaan.

Kuningas yritti yllyttää runoilijaansa terävillä katseillaan, yritti vaieten yllyttää häntä viimeiseen ponnistukseen. Mutta Shekhar ei ollut tietävinään, istuihan vain paikallaan.

Kuningas vihastui ja astui valtaistuimeltansa — riisui helmikäätynsä ja laski sen Pundarikin päähän. Kaikki salissa-olijat osoittivat äänekkäästi suosiotansa. Parvekkeelta kuului hiljaista hameiden kahinaa ja kultaisten vyötiukujen helinää. Shekhar nousi paikaltansa ja lähti salista.

* * * * *

Kuun kavennut sirppi tuskin ollenkaan valaisi tummaa yötä. Shekhar, runoilija, otti käsikirjoituksensa hyllyistänsä ja keräsi ne lattialle. Eräät niistä sisälsivät hänen varhaisimpia teoksiansa, jotka hän oli melkein unohtanut. Hän käänteli sivuja lukien kohdan sieltä, toisen täältä. Ne näyttivät kaikki hänestä vaivaisilta ja jokapäiväisiltä — pelkkiä sanoja ja lapsellisia soinnutteluja!

Hän repi kappaleiksi kirjan toisensa jälkeen, heitti ne tulikattilaan ja virkkoi: "Sinulle, sinulle, minun ihanaiseni, minun tuleni! Sinä olet palanut minun sydämessäni kaikkina näinä turhina vuosina. Jos elämäni olisi kultakappale, niin se kestäisi koettelemuksensa siitä kirkastuen, mutta se onkin vain tallattua nurmea, ruohoa, josta ei jää jäljelle muuta kuin tämä kourallinen tuhkaa."

Yön hetket kuluivat. Shekhar avasi huoneensa ikkunat. Hän levitti vuoteellensa valkoisia lempikukkiansa, jasmiineja, tuberosia ja päivänkukkia, toi makuuhuoneeseensa kaikki asunnostaan löytämänsä lamput ja sytytti ne. Sitten hän sekoitti hunajaan jonkin myrkyllisen juuren ydinmehua, joi sen ja painautui vuoteeseensa.

Käytävästä oven ulkopuolelta kuului kultaisten nilkkatiukujen helinä, ja ilmanhenki toi huoneeseen vienon tuoksun.

Runoilija lepäsi vuoteessaan silmiänsä avaamatta ja lausui: "Valtiattareni, oletteko vihdoin palvelijaanne armahtanut ja tullut hänen luoksensa?"

Lempeä ääni kuului vastaavan: "Runoilijani, minä olen tullut."

Shekhar avasi silmänsä — ja näki vuoteensa vieressä naishahmon.

Hänen näkönsä oli käynyt himmeäksi. Ja hänestä tuntui siltä, kuin se varjon väikkeestä luotu kuva, jota hän oli aina säilyttänyt alttarilla sydämensä syvimmässä, olisi hänen viimeisenä hetkenänsä astunut ulkoiseen maailmaan näkemään hänen kasvojansa.

Nainen lausui: "Minä olen prinsessa Adzhita."

Runoilija nousi ankarin ponnistuksin istualleen.

Prinsessa kuiskasi hänen korvaansa: "Kuningas ei ole kohdellut teitä oikeudenmukaisesti. Kilpataiston voittaja olette te, minun runoilijani, ja minä olen tullut kruunaamaan teitä voiton kruunulla."

Hän otti kaulaltansa kukkaseppelen ja laski sen hänen hiuksillensa, ja runoilija vaipui vuoteeseensa kuoleman koskettamana.