Читать книгу Ahnaat paadet ynnä muita kertomuksia - Rabindranath Tagore - Страница 5

Sisällysluettelo

"Olipa kerran kuningas."

Kun olimme lapsia, emme ollenkaan halunneet tietää, kuka sadun kuningas oli. Samantekevää, oliko hänen nimensä Shiladitja vai Shaliban, asuiko hän Kashissa vai Kanaudzhissa. Seitsenvuotiaan poikasen sydämen sai sykähtelemään, ilosta sykähtelemään tämä totuuksista korkein, tämä kaikkien todellisuuksien todellisuus: "Olipa kerran kuningas."

Nykyisen ajan lukijat ovat paljoa tarkempia ja vaateliaampia. Kuullessaan tarinan alkavan siten he kohta paneutuvat kriitillisiksi ja epäluuloisiksi. He suuntaavat tieteen valonheittäjän tarumaiseen hämäryyteen ja tiedustelevat: "Mikä kuningas?"

Tarinain-kertojat ovat hekin muuttuneet paljoa täsmällisemmiksi. He eivät enää tyydy vanhaan epämääräiseen "Olipa kerran kuningas", vaan omaksuvat syvästi oppineen ilmeen ja aloittavat: "Olipa kerran kuningas, jonka nimi oli Adzhatasatru."

Nykyaikaisen lukijan uteliaisuus ei kumminkaan ole niin helposti tyydytetty. Hän silmäilee tarinankertojaa tieteellisten silmälasiensa läpi ja kysyy jälleen: "Mikä Adzhatasatru?"

"Jokainen koulupoika tietää", jatkaa silloin tarinoitsija, "että Adzhatasatruja on ollut kolme. Ensimmäinen heistä syntyi kahdennellakymmenennellä vuosisadalla ennen Kristusta ja kuoli aivan pienenä, kahden vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäisenä. Valitan kovin, että on mahdotonta löytää mistään luotettavasta lähdekirjasta hänen hallitustansa koskevia tietoja. Toisen Adzhatasatrun historioitsijat tuntevat paremmin. Jos katsotte Historiallisesta tietosanakirjasta…"

Näin pitkälle ehdittyä nykyaikaisen lukijan epäilykset ovat haihtuneet.

Hän tuntee voivansa varmasti luottaa tarinoitsijaansa. Hän ajattelee:

"Nytpä saamme tutustua tarinaan, joka on sekä opettava että hyödyttävä."

Kuinka mielellämme me pettelemmekään itseämme! Meissä on kaikissa salainen pelko, että meitä voidaan pitää tietämättöminä. Ja loppujen lopuksi me sittenkin päädymme tietämättömyyteen, joskin pitkiä kiertoteitä kulkien.

Englantilainen sananlasku sanoo: "Jos et minulta kysy, niin minä en sinulle valehtele." Seitsenvuotias satua kuunteleva poika ymmärtää tuon täydellisesti: hän pidättyy kysymästä satua kerrottaessa. Niin ollen sen puhdas ja kaunis epätodellisuus pysyy paljaana ja viattomana kuin vastasyntynyt lapsonen, läpikuultoisena kuin itse totuus, kirkkaana kuin raikas lähteensilmä. Meidän nykyaikaisten esittämän mahtipontisen ja oppineen valheen sitävastoin täytyy varjella todellinen olemuksensa koristeltuna ja peitettynä. Ja jos missään kohdassa ilmenee vähäisinkään petoksen tirkistysreikä, niin lukija kääntyy pois vastenmielisyyttä teeskennellen, ja tekijä menettää maineensa.

Nuoruudessamme me tajusimme kaikki kauniit asiat ja keksimme sadun kauneudet oman pettämättömän tietomme nojalla. Me emme milloinkaan välittäneet niin hyödyttömästä asiasta kuin tiede. Me välitimme vain totuudesta. Ja meidän turmeltumattomat pienet sydämemme tiesivät hyvin, missä Totuuden kristallipalatsi sijaitsi ja miten sinne päästiin. Nykyjään edellytetään, että kirjoitamme kokonaisia sivuja tosiasioita, vaikka totuus onkin vain tämä:

"Olipa kerran kuningas."

Minä muistan varsin hyvin sen illan Kalkuttassa, jolloin satu sai alkunsa. Oli satanut ja myrskynnyt lakkaamatta. Koko kaupunki oli tulvan vallassa. Meidänkin kadulla oli vettä polveen saakka. Minä toivoin hartaasti, olinpa melkein vakuutettukin, ettei opettajani pääsisi sinä iltana tulemaan. Minä istuin jakkaralla kuistikon etäisessä kulmassa ja katselin kadulle. Sydämeni tykytti yhä kiivaammin. Minä kiinnitin katseeni alinomaa sateeseen, ja kun se alkoi laantua, minä rukoilin niin hartaasti kuin osasin: "Hyvä Jumala, anna sataa rankemmin puoli kahdeksaan asti". Minä näet uskoin, ettei sateella ollut mitään muuta tehtävää kuin suojella eräänä iltana jossakin Kalkuttan sokkelossa istuvaa poikasta opettajan kauhistuttavista kynsistä.

Ellei rukoukseni liene ollut syynä, esti joka tapauksessa karkeampi luonnonlaki sadetta taukoamasta.

Mutta opettajaani se valitettavasti ei estänyt tulemasta.

Määrättynä hetkenä minä näin hänen sateenvarjonsa sukeltavan esiin kadun käänteestä. Toivon suuri saippuakupla särkyi, ja sydämeni tuntui pakahtuvan. Jos kuoleman jälkeen tulee vastaava rangaistus rikokselle, niin varmaa on, että opettajani syntyy minuna ja minä synnyn opettajanani.

Kohta hänen sateenvarjonsa nähtyäni minä juoksin äitini huoneeseen. Äitini ja isoäitini istuivat toisiansa vastapäätä pelaten korttia lampun valossa. Minä syöksyin huoneeseen, heittäydyin vuoteeseen äitini luo ja sanoin:

"Äiti rakas, opettaja on tullut, ja minun päätäni särkee kovin; enkö pääse tänään vapaaksi?"

Minä toivon, ettei yhdenkään lapsosen sallita lukea tätä tarinaa, ja luotan ehdottomasti siihen, ettei sitä sijoiteta koulujen oppi- tai lukukirjoihin. Minä näet menettelin kovin huonosti enkä saanut minkäänlaista rangaistusta. Päinvastoin: jumalattomuuteni menestyi erinomaisesti.

Äitini sanoi minulle: "Olkoon menneeksi" ja lisäsi, palvelijattaren puoleen kääntyen: "Sano opettajalle, että hän saa lähteä takaisin."

Oli aivan selvää, ettei äiti pitänyt sairauttani kovin vakavana, koska hän jatkoi peliänsä sen enempää asiasta välittämättä. Minä puolestani puskin pääni pielukseen ja nauroin mieleni hyväksi. Me ymmärsimme toisemme täydellisesti, äitini ja minä.

Mutta jokainen varmaan tietää, kuinka vaikeata on seitsenvuotiaan poikasen kauan teeskennellä sairautta. Suunnilleen minuutin kuluttua minä kävin ahdistamaan isoäitiäni: "Mummo, kerrohan minulle satu."

Minun täytyi pyytää moneen kertaan. Mummo ja äiti jatkoivat peliänsä minusta ollenkaan huolimatta. Vihdoin sanoi äiti: "Olehan hiljaa, lapsi. Odota kunnes olemme päättäneet pelimme." Mutta minä pyysin pyytämistäni: "Mummo, kerro minulle satu." Äidille minä annoin sen neuvon, että hän voi päättää pelin huomenna — nyt hänen piti välttämättä sallia isoäidin kertoa minulle satu.

Vihdoin äiti heitti kortit käsistään ja virkkoi: "On parasta, että teet mitä hän pyytää. Minä en hänestä selviydy." Hän kenties johtui ajattelemaan, ettei hänellä itsellänsä olisi huomenna ikävystyttävää opettajaa, kun minun sitävastoin oli jälleen siedettävä tuhmia oppituntejani.

Äidin myönnyttyä minä syöksyin mummon luo, tartuin hänen käteensä ja ihastuneena hypähdellen vedin hänet moskiittiverkkoni suojaan vuoteelle. Minä syleilin innoissani pielusta, hyppelin edestakaisin ja hieman tyynnyttyäni sanoin: "No, mummo, annahan kuulua!"

Mummo jatkoi: "Ja kuninkaalla oli kuningatar." Alku oli hyvä. Hänellä oli vain yksi.

Satujen kuninkailla on yleensä kuningattaria runsaat määrät. Ja kohta, kun kuulemme, että kuningattaria on kaksi, sydämemme alkaa masentua. Toinen niistä on varmaan onneton. Mutta mummon sadussa tuo vaara oli vältetty. Kuninkaalla oli yksi ainoa kuningatar.

Sitten saamme kuulla, ettei kuninkaalla ollut poikaa. Seitsenvuotiaana minä en ymmärtänyt, miksi tuosta huolisi, vaikka ei poikaa ollutkaan. Saattoihan hän olla pelkäksi vastukseksi.

Ei hämmästytä meitä kovin sekään, kun kuulemme kuninkaan lähteneen metsän yksinäisyyteen harjoittamaan lihankidutusta saadakseen pojan. Yksi ainoa asia olisi voinut saada minut pakenemaan metsään: halu vapautua opettajastani!

Niin kuningas jätti kotiin kuningattaren ja pienen tyttärensä, joka kasvoi kauniiksi prinsessaksi.

Kuluu kaksitoista vuotta, ja kuningas jatkaa ankaroita harjoituksiansa koko tuona aikana milloinkaan ajattelematta kaunista tytärtänsä. Prinsessa on ehtinyt nuoruutensa täyteen kukoistukseen. Naimaikä on jo ohi, mutta kuningasta ei kuulu palaavaksi. Ja kuningatar on suruun menehtyä ja huutaa: "Pitääkö minun rakkaan tyttäreni kuolla naimattomana? Voi minua! Kuinka kova onkaan kohtaloni."

Sitten kuningatar lähetti miehiä kuninkaan luo vakavasti kehoittamaan häntä palaamaan yhdeksi ainoaksi yöksi ja nauttimaan yhden ainoan aterian palatsissaan. Ja kuningas suostui.

Kuningatar keitti omin käsin ja mitä huolellisimmin kuusikymmentäneljä eri ruokalajia, valmisti odotetulle santelipuisen istuimen ja järjesti ruoan kultaisiin kulhoihin ja hopeisiin maljoihin. Prinsessan oli määrä seisoa istuimen takana, kädessään viuhka, riikinkukonsulista valmistettu. Kaksitoistavuotisen poissaolonsa jälkeen kuningas palasi taloonsa, ja prinsessa häilytti viuhkaa kirkastaen koko huoneen kauneudellansa. Kuningas silmäili tyttärensä kasvoja ja unohti nauttia ruokia.

Vihdoin hän kysyi kuningattareltansa: "Kuulehan, kuka on tuo tyttö, jonka kauneus loistaa kuin jumalattaren kultainen kuva? Kenen tytär hän on?"

Kuningatar löi otsaansa ja huudahti: "Voi, kuinka onneton on kohtaloni!

Etkö tunne omaa tytärtäsi?"

Kuningas hämmästyi kovin. Vihdoin hän sanoi: "Pieni tyttäreni on kasvanut naiseksi."

"Kuinkapa muuten?" virkkoi kuningatar huoaten. "Etkö tiedä, että on kulunut kaksitoista vuotta?"

"Miksi et ole häntä naittanut?" kysyi kuningas.

"Sinä olit poissa", vastasi kuningatar, "ja kuinka olisinkaan löytänyt hänelle sopivan puolison?"

Kuningas kovin kiihtyi. "Ensimmäisen miehen, jonka näen huomenna palatsista lähtiessäni, tulee hänet naida."

Prinsessa häilytteli yhä sulkaviuhkaansa, ja kuningas päätti ateriansa.

Seuraavana aamuna palatsista lähtiessään kuningas näki erään bramaanin pojan keräämässä risuja metsästä palatsin porttien ulkopuolelta. Poika oli suunnilleen seitsemän tai kahdeksan vuoden ikäinen.

Kuningas lausui: "Minä naitan hänelle tyttäreni."

Kukapa voi vastustaa kuninkaan käskyä. Poika kutsuttiin heti, ja hän ja prinsessa vaihtoivat hääseppeleitä.

Siihen asti ehdittyä minä painauduin viisaan mummoni kupeeseen ja tiedustelin häneltä innokkaasti: "Entä sitten?"

Sydämeni syvyydessä oli harras halu päästä itse tuon onnellisen seitsenvuotiaan risujenkerääjän sijaan. Sade humisi illan hiljaisuudessa. Vuoteeni vieressä oleva savilamppu tuskin paloi. Mummon ääni hyrisi hänen siinä satua kertoessaan. Ja kaikki nämä seikat saivat herkästi uskovassa sydämessäni syntymään sen ajatuksen, että minä olin joskus aamun hämärissä keräillyt risuja jonkun tuntemattoman kuninkaan valtakunnassa, ja kohtapa olimme vaihtaneet seppeleitäkin, minä ja prinsessa, suloinen kuin Kauneuden jumalatar. Hänellä oli hiuksissaan kultainen side ja kultaiset renkaat korvissaan. Hänen kaulakäätynsä ja rannerenkaansa olivat kultaiset, kultaiset vitjat kiersivät hänen vyötäisiänsä, ja hänen nilkoissaan helisivät kultaiset tiukurenkaat.

Jos isoäitini olisi ollut kirjailija, kuinka paljon selityksiä hänen olisikaan pitänyt antaa tämän pienen tarinan johdosta! Ensinnäkin kysyisi jokainen, miksi kuningas jäi metsän yksinäisyyteen kahdeksitoista vuodeksi. Toiseksi: minkätähden kuninkaantytär ei joutunut sinä aikana naimisiin? Asiaa pidettäisiin mielettömänä.

Ja jos olisikin päästy niin pitkälle ilman riitaa, niin naimisiinmenon johdosta joka tapauksessa syntyisi kova meteli. Ensinnäkään siitä ei tullut mitään. Toiseksi: kuinka voi tulla kysymykseenkään naimaliitto sotilaskastiin kuuluvan prinsessan ja papilliseen bramaanikastiin kuuluvan pojan kesken? Hänen lukijansa olisivat heti ajatelleet hänen salaa saarnaavan yhteiskunnallisia perintätapojamme vastaan ja olisivat kirjoittaneet kirjeitä sanomalehtiin.

Niinpä rukoilenkin, että isoäitini syntyisi jälleen isoäidiksi ja ettei kohtalon kirous saisi häntä syntymään maailmaan onnesta osattomaksi jääneen tyttärenpoikansa hahmossa.

Sydän iloa ja ihastusta sykähdellen minä senvuoksi kysyin mummolta:

"Entä sitten?"

Mummo jatkoi: Sitten prinsessa kovin murheellisena otti mukaansa pienen puolisonsa, rakennutti suuren palatsin, jossa oli seitsemän sivurakennusta, ja alkoi hellästi vaalia puolisoansa.

Minä hypähtelin vuoteessani, tartuin vieläkin lujemmin pielukseen ja kysyin: "Entä sitten?"

Mummo jatkoi: Pieni poika kävi koulua ja oppi opettajiltansa paljon asioita, ja kun hän kasvoi suuremmaksi, hänen toverinsa alkoivat häneltä tiedustella: "Kuka on se kaunis nainen, joka asuu kanssasi siinä palatsissa, jossa on seitsemän sivurakennusta?"

Bramaaninpoika oli halukas tietämään, kuka hän oli. Hän muisti vain eräänä päivänä olleensa risuja keräämässä ja joutuneensa kokemaan ankaraa hämminkiä. Mutta kaikki tuo oli tapahtunut niin kauan sitten, ettei hän voinut mitään selvästi muistaa.

Niin kului neljä tai viisi vuotta. Hänen kumppaninsa kyselivät häneltä alinomaa: "Kuka on se kaunis nainen, joka asuu seitsensiipisessä palatsissa?" Ja bramaaninpoika koulusta palatessaan virkkoi murheellisena prinsessalle: "Minun toverini kyselevät aina, kuka on se nainen, joka asuu seitsensiipisessä palatsissa, ja minä en tiedä heille mitään vastata. Sanohan, sano minulle kuka olet!"

Prinsessa vastasi: "Jääköön toistaiseksi. Minä sanon sen sinulle tuonnempana." Ja bramaaninpoika kysyi joka päivä uudelleen: "Kuka sinä olet?" Ja prinsessa vastasi yhä: "Jääköön toistaiseksi. Minä sanon sen sinulle tuonnempana." Niin kului jälleen neljä tai viisi vuotta.

Vihdoin bramaaninpoika kävi kovin kärsimättömäksi ja sanoi: "Kaunis nainen, ellet tänään minulle sano, kuka olet, niin minä lähden pois tästä seitsensiipisestä palatsista." Prinsessa vastasi: "Minä sanon sen sinulle varmaan huomenna."

Seuraavana päivänä, koulusta palattuansa, bramaaninpoika pyysi: "Sanohan minulle nyt kuka olet." Prinsessa vastasi: "Minä sanon sen sinulle illallisen jälkeen, kun olet vuoteessasi."

Bramaaninpoika sanoi: "Hyvä on", ja alkoi laskea tunteja yötä odottaessaan. Ja prinsessa puolestaan sirotteli valkoisia kukkia kultaiselle vuoteelle, sytytti kultaisen lampun, jossa paloi tuoksuva öljy, pukeutui ihmeen kauniiseen siniseen pukuun ja alkoi laskea tunteja yötä odottaessaan.

Päätettyään sinä iltana ateriansa, jota oli kiihtymyksensä vuoksi tuskin ollenkaan voinut nauttia, hänen puolisonsa, bramaaninpoika, astui makuukammioon kultaisen vuoteen luo, jolle oli kukkia siroteltu, ja virkkoi itsekseen: "Tänä yönä minä varmaankin saan tietää, kuka on se kaunis nainen, joka asuu seitsensiipisessä palatsissa."

Prinsessa aterioi siitä, mitä hänen puolisonsa oli jättänyt, ja astui verkalleen makuukammioon. Hänen oli sinä yönä vastattava kysymykseen, kuka oli se kaunis nainen, joka asui seitsensiipisessä palatsissa. Ja kun hän asteli vuoteen luo sitä sanomaan, hän näki kukista madelleen esiin käärmeen, joka oli purrut bramaaninpoikaa. Hänen poika-puolisonsa lepäsi kukkavuoteessa kasvot kuoleman kalventamina.

Sydämeni lakkasi äkkiä sykkimästä, ja minä kysyin tukahtunein äänin:

"Entä sitten?"

Mummo sanoi: "Sitten…"

Mutta mitäpä hyödyttäisi enää tarinaa jatkaa? Se vain johtaisi meidät yhä mahdottomampiin asioihin. Seitsenvuotias poikanen ei tietänyt, että jos kuoleman jälkeen onkin jokin "Entä sitten?" kukaan isoäidin isoäiti ei kykene meille siitä mitään kertomaan.

Lapsen usko ei kumminkaan tunnusta koskaan häviötänsä, se on valmis tarttumaan itsensä Tuonen viittaan saadakseen hänet kääntymään. Hänestä tuntuisi ylen vastenmieliseltä, että sellainen opettajattoman illan tarina voisi niin äkkiä loppua. Senvuoksi isoäidin oli noudettava tarinansa takaisin suuren Lopun ikuisesti suljetusta kammiosta. Hän tekee sen kuitenkin kovin yksinkertaisesti: antaa vain ruumiin solua banaaninvarren varassa virtaa alaspäin ja kutsuu jonkun noidan lukemaan lukujansa. Mutta tänä sateisena yönä ja lampun himmeässä loisteessa kuolema kadottaa poikasen mielessä kaiken kauhistavuutensa ja näyttää ainoastaan yhden yön sikeältä unelta. Kun tarina on lopussa, niin uni painaa umpeen väsyneet silmäluomet. Niin me lähetämme lapsen pienen ruumiin unen varassa solumaan yli ajan tyynten vesien ja aamusella me lausumme joitakin loitsuja tuodaksemme hänet takaisin elämän ja valon maailmaan.