Читать книгу Viimeisellä hetkellä - Rudolf Rikhard Ruth - Страница 5

Sisällysluettelo

Kuoleman jälkeen

Mistä se lieneekin tänä selittämättömien tuskien hetkenä mieleeni juolahtanut.

Kuvittelin olevani ahtaassa tynnyrissä, joka uhkasi tukehduttaa minut tiiviydellään ja puristaa jäseneni kokoon kireillä vanteillaan. Tuon tuostakin olin näkevinäni valoa jostakin vähäisestä raosta ja saavinani lyhyen henkäisyn ilmaa keuhkoihini. Mutta koko ajan korvissani sähisi ja suhisi, rätisi ja ruski vallan kauheasti, kunnes aika-ajoin äänet äkkiä katkesivat ja yksitoikkoinen vinkuna sai hetkellisen ylivallan — sanon hetkellisen, sillä jo seuraavassa silmänräpäyksessä ruskina ja sihinä jälleen aloitti helvetillisen sinfoniansa.

Tuntui kuin olisi rajuilmalla pitänyt puhelimen kuulotorvea korvallaan.

Minä huusin, ulvoin, valitin surkeasti, vaikka ääntäni en, ihme kyllä, kuullutkaan. Tuskani nousi äärimmilleen, kun äkkiä tunsin jonkun toisen tahtovan tunkeutua olinpaikkaani survoen minua yhä pienempään tilaan ja ahtautuen kaikista ponnistuksistani huolimatta niin kireälle, että menetin kykyni huutaa ja olin jo aivan varma tukehtumisestani. Mutta silloin valoviiru jälleen välähti näkyviini, rätisevä meteli kasvoi vihlovaksi pauhuksi ja — mikä suloinen tunnelma? — kesken helvetillistä hälinää olin kuulevinani ihmisääniä.

— Tämä on verraten helppoa, sanoi joku omituisen oudolla ja kaukaisella äänellä. — Älkää sokaisko ennen aikaa.

… srr-sit-srrrt! — Rätinä ja sihinä katkesi äkkiä, ja vinkuminen alkoi uudelleen. Valojuova häipyi näkyvistäni, tuska ja kipu palasivat äskeistä valtavampina, ja minä tunsin, että selittämätön tunkeilija oli vallannut melkein koko tilan ahdingossani.

Nyt olin tietävinäni, missä olin; salamana se välähti mieleeni: äskenhän olin kuollut ja nyt siis olin arkussa. Samalla tiesin myöskin, että tukehtuminen, jos olinkin valekuollut, pian kyllä päättäisi tuskani. Epätoivon vimmalla hain valopilkkua, tuota lohduttavaa repeämää, joka juuri oli loistanut edessäni. Yritinpä huutaakin, mutta tunsin, etten enää siihen kyennyt. — Voi tuskaa, voi kipua — voi helvettiä!

Krrrks — srr-srr-srrr — —

Pelastusko? Mikä taivainen tunnelma!

Kuin sietämättömän pinnistyksen voimasta ilmeni äkkiä valoviiru — ja revähti valtavaksi, huikaisevaksi hohteeksi. Hirvittävän voimakkuuden saavuttanut sihinä ja rätinä vaimeni nyt kuin mereen ehtineen virtaveden pauhu.

— Kas niin, kuului ääni läheisyydessäni. — Ho-Hun on tehnyt tehtävänsä hyvin. Kuinka on kontaktin laita, Jat?

— Erinomaisesti, Tai-Joon, vastasi toinen ääni.

— Entä sydämen?

— Normaali, Tai-Joon.

— No pidähän silmällä, ettei Ho-Hunin käy kehnosti. Minä koetan joutua.

Tällä hetkellä en olisi voinut sanoa, olinko huikaisevassa valossa vai pilkkopimeässä. Jonkinlainen väritön läpikuultavuus ympäröitsi minua joka puolelta, keveä, herttainen hyväntunne valtasi koko olemukseni, ja pulppuava riemu sisimmässäni tahtoi puhjeta rajuun ilonpurkaukseen.

Aloin pinnistää näköäni erottaakseni henkilöt, jotka juuri olivat puhelleet. Olin varma siitä, että he olivat läheisyydessäni, ja olinpa tuntevinani jonkinlaisen kosketuksenkin; mutta kun katsahdin ruumiiseeni saadakseni selville, mistä tuo tuttavallinen nykäisy tuli, havaitsin, että koko ruumiini olikin näkymätön.

Olinko sokea? — Tiesin, ettei niin ollut laitani, mutta siitä huolimatta tahdoin tunnustella jäseniäni. Ah! — enpä koskaan olisi voinut uskoa, että käden tai jalan pelkkä olettaminen tuottaisi niin suuren rasituksen tunnetta. Ponnistamalla tahtoani äärimmilleen aloin tajuta, millä kohdalla oikea käteni oli, mutta samalla myöskin tunsin, että se oli auttamattomasti puutunut. Älähdin kiukustuneena.

— Tai-Joon! kuului silmänräpäyksessä hätäinen ääni. — Sydän on levoton.

— Suuri Kaikkeus, Jat, tue! tue!

— Ho-Hun on veltto, Tai-Joon. Luulenpa, että hän väistyy.

— Tue, Jat! Avaruuden nimessä! — Tämä on harvinainen henki — alan jo nähdä.

Läpikuultava ympäristö oli kadonnut, ja painostava synkeys tukehduttavan, rusentavan tunteen ohella tempasi minut jo nieluunsa. Mutta yhtä nopeasti — kerkisin vain kerran päästää epätoivoisen ulahduksen — palasi valkeus ja sen mukana äskeinen nautinnontunne.

Ja silloin erotin kuulakkuudesta pienen kädenmuotoisen esineen. Se häipyi hetkeksi, ja sen sijaan ilmestyi eteeni toinen, joka muistutti ihmisen päätä, mutta oli joka suhteessa sitä paljon kauniimpi ja täydellisempi. Vielä erotin omituisenmuotoisia tankoja ja pyöriä, joiden liikkeet näyttivät olevan jonkinlaisessa yhteydessä pään ja käden kanssa, kuitenkaan käsittämättäni millaisessa.

Joku puhutteli minua. — Omituista! Nyt näin selvästi edessäni ihmeellisen kauniin poikalapsen. Se uinui jonkinlaisella joustavalla, läpinäkyvällä laitteella, jota tankojen ja pyörien paljous piti verkkaisessa, tahdikkaassa ja hyvin monimutkaisessa liikkeessä. Ylt'ympäri alkoi kuulakka valo samentua. Erotin ensin sarjan epäselviä ääriviivoja ja sitten, kun kutakin erityisesti tarkkasin, kaikenlaisia käsittämättömiä koneita, joissa eräänlainen punainen metalli oli pääaineena ja eriskummainen, epämääräinen, liukuva liike kaikille yhteisenä ominaisuutena. Vielä kerkisin saada vajanaisen käsityksen seinistä ja katosta, joiden paksuus ei näyttänyt olevan esteenä läpikuultavuudelle, kun äkkiä jälleen kuulin — ei, tunsin, aavistin, että minua puhuteltiin.

— Kyllä, Tai-Joon, sanoin — ja samalla ihmettelin miten sen tulin sanoneeksi.

— Oletko levollinen?

— Miksen olisi? Tämä on nautintoa.

— Näetkö jotakin?

— Näen herttaisen lapsen, joukon kummallisia koneita, suuren huoneen ja —

Olin sanomaisillani, että näin loitompana joitakin alastomia ihmisolentoja, mutta samassa alkoi kuulakasta valosta erottua epämääräinen, leijaileva, vavahteleva usva; se ei ollut minkäänmuotoinen, ei minkään näköinen, ei minkäänkokoinen, se oli vain muusta ympäristöstä eriävä usvapilkku — vai liekö ollut valo, en tiennyt. Ja silloin huudahdin yhä suuremmaksi ihmeekseni:

— Minä näen sinut, Tai-Joon!

— Tunnetko kipua?

— En ollenkaan.

— Hyvä. — Jat, kuinka on laita?

— Hyvin, Tai-Joon, kuului lapsen päänpohjista, jossa nyt näin selväpiirteisen ihmisolennon ja hänen vieressään toisen makaavan.

— Ho-Hun on etevä — kautta Avaruuden! — mutta pidä varasi kuitenkin; emme saa hutiloida. — Mistä tulet?

— Kaukaa, tunsin vastaavani.

— Mistä piiristä?

— Piiristä! — En oikein ymmärtänyt, vaan aioin sanoa: Suomesta, mutta samassa kysymys uudistui toisessa muodossa:

— Oletko nähnyt viisi maanosaa?

— Enköpä olisi.

— Ja kuun kiertämisen taivaalla?

— Totta kai.

— Ja lentämisen synnyn?

— Enemmänkin.

— Suuri Kaikkeus! Oletko nähnyt kansojen sodat, heimojen vainot, höyrynkäytön ja —

— Enemmän, Tai-Joon. — Ja tällöin ajoi kysyjän kiihkeä ääni minuun jonkinlaisen ylemmyyden ylvästyttävän tunteen, ja minä latelin puoleksi pilalla, puoleksi kerskuen: — Olen nähnyt nuo kaikki, Tai-Joon. Ja lisäksi olen nähnyt tulen keksinnän, raudan löydön, karvaisen ihmisen ja nelijalkaisen alkuihmisen. Olen nähnyt hetken, jolloin aarniometsän asukas kohotti päänsä pystyyn ja ensi kerran ajatteli, että niinkin kukaties saattoi kulkea, ja olen nähnyt — lempo soikoon! ennen olen nähnyt housujeni napitkin; nyt en jumaliste näe housujanikaan, puhumattakaan sääristä —

— Ääretön Avaruus! katkaisi suuttumuspuuskani äskeinen ääni. — Kuka sinä olet? Oletko petollinen henki, joka aineenkin ulkopuolella voit vetäytyä valheen verhoon? Vai oletko suuri henki, jolle Kaikkeus on suonut katkeamattoman muistin? Ei yksikään Tai-Jeoistamme ole tuonut mukanaan edes aavistusta alkuihmisestä, ja vain kolme heistä on voinut antaa hämärän kuvan vihreistä lehdoista ja nelijalkaisista eläimistä. Oi suuri henki —

— Oi sinä suuri aasi, ha-ha-haa! purskahdin nauramaan. — Sinä puhut kuin sanomalehdet, kansakoulunopettajattaret ja vanhat kakkulanokkaiset kirkkoherrat. Niin puhui isäni, niin puhui äitini. Ensin kysyttiin: "mitä sinä tiedät" ja sitten, kun sanoin minkä tiesin, sanottiin: "sinä olet hullu!" Kun lapsuudessani toisin ajoin voitin kartanonkissan kiipeilyssä, sain selkääni; kun Ruskolle tallissa juttelin ammoin menneistä ajoista, haettiin minulle lääkäri, ja kun havaintotaululla näin simpanssin tavoittelevan pienen mölyapinan takajalkaa ja pelkästä säikytyksen halusta kiljaisten hyökkäsin päin aarniometsän tuoksuvaa hämärää, tarttui opettajatar minua kaulukseen ja lähetti minut takaisin isäni luo.

— Kaikkeuden kautta, oi suuri henki —!

— Niin, olisitpa vain nähnyt hänen naamansa, tuon opettajattaren. Tai olisitpa nähnyt kerran myöhemmin vanhan kirkkoherran naaman. Ja mokomasta asiasta. Sattui kerran poikkeamaan meille, taputti minua olalle ja sanoi: "no pikku mies, sinä olit päivän vanha, kun viimeksi tapasimme; nyt olet kymmenvuotias." "Niin", vastasin, "ja silloin sinulla oli kultasankaiset silmälasit; nyt ne ovat sangattomat." "Mitä?" haukkoili hän, ja isä nipisti minua käsivarresta. "Niin", intin, "kun valutit vettä päälleni, että olin tukehtua, rimpuilin Anna-tädin sylissä niin, että hänen kyynärpäänsä sattui leukaasi, ja kun täti sitä valitteli, sanoit ähkien, etteihän se mitään, kun ei siinä olisi ollut tuo ajos. Ja silloin otit esiin nenäliinasi ja painelit leukaasi, ja Anna-täti kihnutti veren väristä tahraa kauluksesi läpästä." "Joko taas, Tuomas!" kivahti isäni ja tyrkkäsi minut menemään. Mutta silloin minä suutuin. "Etkö muista, isä", sanoin tyrskien, "miten te kaikki minusta välittämättä joitte kaikenlaisista kupeista ja pyöritte kirkkoherran ympärillä. Ja etkö muista, kuinka kuiskasit Anna-tädin korvaan jotakin ja Anna-täti lähti keittiön puolelle ja äiti sängystään viittasi sinut luokseen ja sanoi sinulle, että siellä on pullo sitä Frapinia", ja sinä sanoit siihen, että "kaikkea tässä, meneehän tuohon vanhaan ruhoon se halvempikin konjakki; muuten se ei lähde ennenkuin pullo on tyhjä".

— Avaruuden ihme! Oi suuri henki, mitä sinä puhut? keskeytti värisevä ääni.

— Ha-ha-haa! Anna minun puhua! Kun minua vieläkin naurattaa tuon kirkkoherran naama. Ja isäni. Minut teljettiin kirjastohuoneeseen, ja minua joskus vain "näytettiin" vieraille. Vietin kahdeksan vuotta melkein samojen seinäpaperien ahdingossa ja lähetin kolme kertaa kahdeksan kotiopettajaa kuuluttamaan kylille, että kamreeri Enokssonilla oli pähkähullu poika. Ja sitten — äitini kuoli. Mutta parahiksi, ennenkuin isäni seurasi hänen esimerkkiään, heräsi minussa viekkaus, jonka avulla jotenkuten opin matkimaan "älykkään" ihmisen tapoja. Lääkärintarkastus hyväksyi minut hoitamaan perimääni omaisuutta. Ja noina kahdeksana vuotena ahmimani kirjallisuus, jonka jykevät selkämystät olivat olleet suvun sivistyksen loukkaamattomana leimana, kävi sisässäni kuin tuore hiiva ja alkoi pursua ilmoille alkuperäisen taikinan puitteissa. Ensimmäinen teokseni Eläimestä ihmiseksi teki minusta kyvyn, toinen teokseni Vedenpaisumus teki minusta neron, ja kolmas Järjen synty pillastutti jo arvostelijat viimeisestäkin järjen kipinästään — ja silloin, yhtäkkiä, muuan mitätön kylälehti pelkässä yksinkertaisuudessaan sanoi: "mutta sehän on se kamreeri Enokssonin hullu poika, idiootti". — Ha-ha-haa! Viisas saa puhua idioottimaisia asioita, mutta idiootti ei saa puhua viisaita asioita. Saippuakupla pärskähti, arvostelijat sylkivät pelkästä pahoinvoinnista, ja sukulaiseni pitelivät auki houruinhuoneen ovia. Alkoi ajojahti. Hain turvaa omassa talossani. Sen palvelusväki pakeni minua, ja viikon piirityksen jälkeen aseistetut viisaat ihmiset murtautuivat huoneeseeni. Minä katselin taivaalle, katselin punaisenpuhuviin pihlajanmarjoihin ja latasin haulikkoni.

— Ah, suuri henki, siitä on kauan, hyvin kauan.

— Se oli eilen, tyhmyri. Minä en ehtinyt laukaista. Se etumainen poliisi, kiilusilmäinen pelkuri, laukaisi revolverinsa, ja minä kuulin Ananias-serkkuni äänen sanovan: "tolvana, jos olet ampunut —!" "Huonosti", nauroin. — "Ei, se ei ollut huonosti ammuttu —". Ja sitten tunsin vaipuvani jollekin pehmoiselle, niin pehmoiselle, ettei siinä lainkaan pohjaa ollut. Ja jossakin, kuin pimeän suppilon kaukaisessa päässä, näin valoisan soikion, jossa Rusko, tuoretta heinää purren, silmät surumielisesti hymyillen seurasi huimaa liukumistani. Ja hirnahti —

— Ääretön avaruus! Vaikene, vaikene! huusi ääni. — Oi suuri henki, viheliäinen palvelijasi, vähäpätöinen orjasi ei enää kysele.

Silloin kävi humahdus kautta kuulakan ympäristön. Hetkeksi vavahteleva usva katosi, helvetillinen surina kuulosti jälleen lähestyvän, ja omituinen puistatus karkoitti olemuksestani ilkamoivan rattoisuuden. Kasvavan, selittämättömän pelon vallassa odotin, mitä tuleman piti, sillä että jotakin oli tulossa, siitä olin varma.

— Alas kasvonne, naiset! Luhistakaa hartianne, miehet! kuului käskevä ääni. — Alas! Maahan! Suuri Kaikkeus on lähettänyt maailmaan suuren hengen. Suuri Kaikkeus on antanut hänelle ylenpalttisen muistin. Alas! Maailman herra on astunut pariinne Liau-Joon vähäisessä hedelmässä.

Taasen kävi humahdus läpi ympäristön. Kuulakassa valossa vilahteli joukko ihmeellisen ihania ihmisolioita. Joka suunnalta ilmestyi miehiä, naisia, lapsia — yksitellen, parittain, parvittain. Jotkut noista alastomuudessaan viehättävistä olennoista tulivat välittömään läheisyyteeni, toiset pysähtyivät loitommalle, ja monet jäivät pitkän matkan päähän. Mutta ihmeellinen valo salli minun nähdä heistä kauimmaisenkin yhtä hyvin kuin vierelläni seisojan.

Ne olivat ihmisiä, mutta kuinka ihmeellisiä, kauttaaltaan ihastuttavia ihmisiä! Mitä olivat muinaiset Adonikset näiden miesten rinnalla, mitä ihailemani hienohelmat näihin naisiin verraten! En voi sanoa, mitä heissä eniten ihmettelin: vartalon soreutta, jäsenien pehmoista pyöreyttä, silmien syvää lumoa vaiko suun viehkeää piirtoa. Otsan ylevä laajuus, kasvojen syvällinen henkevyys ja koko olennon sanomaton sulavaliikkeisyys hurmasi minut sekä miehessä että naisessa. Ja kuitenkin olisin voinut huomauttaa, että ihon väri useimmilla oli kenties liian ruskea ja naisten rinnat vailla äitiyden uhkuvaa täyteläisyyttä. Hampaattomuuden, kaljupäisyyden ja raajojen joltisenkin lyhyyden heissä huomasin; kumma kyllä, tällä ensi näkemällä en vastakohtaa kaivannut.

— Sulkekaa silmänne, ihmiset! kuului jälleen äskeinen ääni. — Sallikaa kehittymättömäin sielujenne edes aavistaa suuren hengen läsnäolo. Te ette voi nähdä häntä, mutta te olette kuulleet hänen äänensä huminan ja vapisseet. Kumartakaa häntä, oi veljet!

Tuossa tuokiossa syntyi eloa laumassa. Toisten laskiessa katseensa ja kuvapatsaitten tavoin maahan tuijottaessa toiset painautuivat mitä viehättävimpiin lepoasentoihin. Ja läheisyyteeni oli paisuvinaan ohut muodoton sumu, jonka takaa eriskummaisen soinnukas hymni pukeutui minulle käsittämättömiin sanoihin ja tuntui tuudittelevan sieluni kauas tämän ihmeellisen maailman salaperäisiin sokkeloihin.

Hämärästi aloin aavistaa, että näille omituisille olennoille olin jotakin suurta ja toivottua. Ja synnynnäinen suuruudenhulluuteni teki näin lietsottuna minusta kuninkaan, keisarin, niin — miksei jonkinlaista Messiasta. — Oi kansa! aloin muistellen suurten valtiaitten suuria puheita, — oi kansa —

— Sinä olet Herra ja Tai-Jeo, oi Liau-Joon vähäpätöisen hedelmän suuri henki! — keskeytti minut ääni. — Katso, siinä lepää halpa asuinsijasi kolmen nousun vanhana, juuri kaitsijakoneen helmaan uskottuna. Katso, päivä nousee itäiseltä taivaalta — jokainen sen nousu varmistuttaa jalansijaasi, jokainen sen kierros tuo suuren henkesi meitä lähemmäksi. Sinä olet Herra, sinä olet Tai-Jeo!

Näin lapsen uinuvan koneen tuudittelussa, näin kuulakan katon läpi kajastavan punertavan valon, näin taivaanrannan sulautuvan suunnattoman suuren hehkuvan ja liekehtivän auringon loimuun, joka uhkaavana kuin muinaisen jättiläisen tarunomainen silmä loi katseensa äärettömän lakeuden kuivalle, autiolle ja karulle pinnalle. Turhaan katseeni haki veden uomaa, turhaan kasvullisuuden viheriää elonmerkkiä, turhaan ihmisen aikaansaamia rakennuksia ja laitteita. Karua, karua, karua, tuntui huokaavan suuren jättiläisen paahtama ruosteenpunainen multa. Ja silloin vasta minulle selvisi, että tuo uinuva lapsi, nuo lepääväin ihmisten laumat, nuo omituiset koneet ja kimaltelevat seinät olivat syvällä maan alla, kaukana hirveän auringon räätävältä terältä, kaukana tuon rokonarpisen pedon tuhoatuottavalta syleilyltä.

Tunsin sydämeni heltyvän. Tunsin syvää sääliä näitä onnettomia kohtaan, jotka Jumalan elähdyttävä luonto oli jättänyt kokonaan osattomiksi.

Tahdoin sanoa heille jotakin. Tahdoin syleillä tuota lasta, joka oli tuomittu tämän mieltämasentavan maailman kahleisiin, tahdoin lohduttaa tuota kansaa, joka jo niissä kitui ja kärsi. Sillä voiko tällainen maailma suoda asujamelleen muuta kuin tuskaa ja kärsimyksiä!

Mutta minun ei ollut sallittu myötätuntoani sanoihin pukea. Sillä juuri kun liikutukseltani ääneen pääsin, tunkeutui tajuntaani outo tunne. Säikähdyksenä se ensin iski minuun; sitten se lamautti koko olemukseni välttämättömän paon pakkoon; ja lopuksi tiesin, että ainoa turvani oli uni, pitkä, syvä, kaikesta elävästä lymyilevä uni. Tahi sitten herääminen tästä uinailusta, joka kaikesta päättäen alkoi käydä kiusalliseksi.

Pälyilin levottomana ympärilleni. Kävi humahdus ilmassa, lehahti hälytys lepäävän ihmislauman yli, ja harvenevaan usvaan ilmestyi jokin uusi piirre, joka näytti ajavan kauhua läsnäoleviin.

— Tai-Joon! tärähti mahtava ääni. — Mitä kuulenkaan! Onko kansa kapinassa? — Haa, te huudatte itsellenne herraa ja Tai-Jeoa, huudatte avuksenne Liau-Joon raihnaista siementä. Onneton kansa, kurja lauma, minähän olen herranne, minä Tai-Morris-Jeo, koko Suuren mantereen herra, Suuren ja pienen veden valtias, teidän kurjain henkien ja ruumiitten haltija.

Silmänräpäyksessä usva oli harvennut, lepääväin lauma alkoi kiihkeästi liikehtiä ja satojen kasvojen kuvastaessa pohjatonta kauhua kuului Tai-Joonin äskeisestä surkeasti ohentunut ääni:

— Sinä olet herra ja mestari, oi suuri Tai-Morris-Jeo. Sinä olet

Suuren mantereen herra, Suuren ja Pienen veden valtias. Oi suuri

Tai-Morris-Jeo, sinä olet kurjain ruumiittemme ja henkiemme herra ja

haltija.

— Vaikene, Tai-Joon! jyrähti ääni. — Liau-Joo jättäköön aineensa ennen auringonnousua, Tai-Joon jättäköön valtuutensa ennen toista auringonnousua, ja Liau-Joon saastainen siemen tukehtukoon kehtoonsa tällä hetkellä.

— Oi herra, Tai-Joon on jättävä valtansa. — Jat, Ho-Hun, matkoihinne!

En voinut erottaa Tai-Joonin seuraavia sanoja. Näin vielä miehen ja naisen surun murtamana ja käsiään riiputtaen lähestyvän herraansa; ne olivat vanhempani, sen tunsin. Sitten äkillinen kohina tukki korvani, kuulakka valo katosi ympäriltäni, ja minä tunsin jälleen vajoavani siihen tukehduttavaan ahdinkoon, josta hetki sitten olin vapautunut.

Ihmeekseni se ei enää tuntunut niin ahtaalta; tukehduttava, tuskallinen paino keveni vähitellen, ja olinpaikkani kävi sitä mukaa väljemmäksi.

Mutta koko ajan olin täysin tietoinen siitä, että ympärilläni vallitsi ankara taistelu. Ja kohta kun pauhina hetkeksi vaimeni, kuulinkin Tai-Joonin äänen, jonka äskeinen nöyrä alamaisuus oli jättänyt sijansa vihasta kuohahtavalle uhmalle:

— Oi herra, Liau-Joon voit murskata, minutkin voit musertaa, mutta

Liau-Joon hedelmän suuri henki on sinua voimakkaampi.

— Minuako, Tai-Joon, minuako? — Karjaisuun vastasi joukon mieletön pelonhuuto, mutta Tai-Joonin ääni värähti uhmaten:

— Sinua, Tai-Jeo, sinua, joka valtaasi väärinkäyttäen olet tuhansia henkiä karkoittanut, sinua, joka jokaisessa tulokkaassa pelkäät valtasi riistäjää, sinua, joka tälläkin hetkellä tahdot lähettää suuren hengen takaisin Avaruuteen.

— Kurja! Onneton! Vain minä, Morris-Jeo, tuhannen sukupolven herra ja jälkeläinen, vain minä olen suuri henki! tärähti ukkosena uhkaava, kiukussaan hirvittävä ääni.

Kuin unessa näin kaksi usva-ilmiötä vastakkain ja tiesin, että toinen niistä minua uhkasi, toinen suojeli. Ja kaukaisena, tyynnyttävänä soi korvissani:

— Sinä et voi, Morris-Jeo, sinä et sitä voi! Sillä ennenkuin olet ehtinyt palata aineeseesi, ennenkuin sinun käskysi voidaan täyttää, vien minä lapsen varmaan turvapaikkaan, minä Tai-Joon, sinun kurja palvelijasi, sinun leppymättömin vihamiehesi. — Pois, onnettomat, pois! Lapseen ette koske, jos henkenne on teille minkään arvoinen. — Luuletko, Morris-Jeo, että suotta olen henkiä kokenut?

Äänet loittonivat kuulumattomiin. Korvissani pillahti soimaan inisevä, yksitoikkoinen ääni, ja minut valtasi välinpitämättömyys ympäristöäni kohtaan. Ainoastaan ylläni liikehtivän koneen monimutkainen liukuminen herätti hetkeksi lapsellisen mielenkiintoni; sitten tunsin vajoavani suloiseen, hyväätekevään ja veltostuttavaan uneen, jossa hymyilevän hellä-ilmeinen, minulle omituisen tuttu miehen naama painautui korvalliselleni ja murisi:

— Vihdoinkin, Morris-Jeo, vihdoinkin saan sinulle isäni puolesta kostaa. Oi suuri Kaikkeus, salli minun onnistua, oi ääretön Avaruus, anna minulle voimia!