Читать книгу Viimeisellä hetkellä - Rudolf Rikhard Ruth - Страница 6

Sisällysluettelo

"Minähän olen Tuomas Enoksson —"

Seurasi epämääräisten unelmain sarja, josta silloin tällöin heräsin lyhytaikaiseen tajuntaan.

Alussa minua sanomattomasti huvitti ympäristöni katseleminen. Rosoiset, monivärisinä kimaltelevat seinät, notkeat laitteet tankoineen, laattoineen ja monimutkaisine liikkeineen antoivat minulle alinomaa uutta ilonaihetta. Milloin huomasin niissä pienen osan, jota en ennen ollut keksinyt, milloin vähäisen liikkeen, jota en ennen ollut oivaltanut. Monasti nauroin ihastuksesta, kun pieninkin sätkytykseni pani ylläni yhtä mittaa elävän koneiston ojentamaan parin tai toisen sulavaliikkeisistä ulottimistaan, ja vähitellen panin merkille, että jokin määrätty liike minun puoleltani synnytti aina yhtä määrätyn liikkeen tarkkaavaisen koneen puolelta, ilmenipä se sitten makoisen putkilon suulleni työntymisessä tai väsähtäneen kylkeni kääntämisessä hyllyvällä alustalla.

Myöskin ensimmäisiin huomioihini kuului ylhäällä laessa häämöittävä kulmikas pilkku, joka joskus vaaleni, joskus tummeni ja välistä kokonaan katosi. Juuri sen kohdalla maassa seisoi se ihmeellinen tuoli, johon istuutuen pieni hintelä mies vilahtaen kiiti pilkun lävitse ja samoin siinä istuen jälleen ilmaantui näkyviini. Siitä sivummalle kimalteli leveä, joustava leposija ja sen yläpuolella omituinen hattu, joka, aina kun hän siihen päänsä pujotti, säteili ja sähisi ja pani hänen kasvoistaan näkyvän alaosan nauramaan tai muuten ilmeilemään.

Hyvin usein mies tuli luokseni, hymyili niin, että silmät katosivat ryppyihin, ja puheli jonkinlaista sekamelskaa, jota en kuolemaksenikaan ymmärtänyt. Silloin valtasi minut kova uteliaisuus, ja minä koetin kaikin tavoin tiedustella häneltä yhtä ja toista, erittäinkin tuon valkoisen pilkun ja sähisevän hattulaitteen merkitystä. Mutta hän vain nauroi, nyökäytti kaljua päätään ja vastasi yhtä käsittämättömällä suunsoitolla.

Toisinaan kuitenkin näin, että sanani häneen vaikuttivat. Silloin hän tavallisesti tuli luokseni, pani liukuvat tangot lepoon ja nosti minut toiselle alustalle, joka sihisten ja räiskähdellen ahdisti rintaani ja poltteli koko ruumistani kuin viiltelevä tulenkieli.

Tuskasta huolimatta nämä hetket olivat minusta erittäin mieluisia, sillä silloin aina tunsin irtautuvani jostakin sitovasta painostuksesta ja kohoavani johonkin väljempään tilaan, jossa ikäänkuin unesta heräämäisilläni aloin tajuta, missä olin, ja ymmärtää, mitä nuo alinomaa hokevat huulet tahtoivat tajuntaani takoa.

Monasti tunsin olevani täydellisen heräämisen partaalla, ja silloin mies äkkiä vaikenikin ja seisautti koneen. Mutta vihdoin eräänä tällaisena hetkenä tunsin äkkiä kuin olisin kauan veden alla haukkoiltuani pilkahtanut pinnalle ja jättänyt raskaan riippani omin päin ajelehtimaan.

— Tai-Joon! huudahdin riemastuneena. — Tai-Joon! miksi? mitä?

Kaikki, mitä olin tahtonut kysellä, udella, tuntuikin äkkiä saaneen selityksensä. Tai-Joon — sillä hän se oli, siitä olin ihmeellisen varma — hyppäsi korkealle ilmaan silmät levällään kauhunsekaisen ilon purkauksessa. Sitten hän, kuin turhaan sanoja tavoiteltuaan, huudahti äänen värähdellessä:

— Suuri Kaikkeus! Oi suuri Kaikkeus!

Hän seisoi siinä riippuvin käsivarsin ja katseellaan mihinkään tähtäämättä. Hintelä ruumis vavahteli liikutuksesta, ja suupielissä nytkähteli tuon lyhyen kiitosvirren toisinto.

Äkkiä tiesin, että jotakin oli kysyttävä.

— Morris-Jeo? Nuo kaikki alastomat ihmiset? Missä? Miten? Olenko minä nukkunut? Miksi sinä olet alasti? Miksi tuo lapsi —

Ties mitä kaikkea olisinkaan kysellyt, mutta huomioni kiteytyi kokonaan yhä sähisevän koneen laatalla lepäävään lapsukaiseen. Hämärästi tajusin sen ennenkin nähneeni, mutta silloin — eihän se silloin ollut noin kookas. — Tai-Joon, sanoin hetken mielijohteesta, — kuinka vanha hän on?

— Hän? — Mies heräsi kuin unesta ja hänen silmistään leimusi melkein yliluonnollinen riemu ja hartaus. — Tuo ruumis. Se on vasta kolme kierrosta täyttänyt. Ollakseen valmis sen pitäisi täyttää kolme kertaa kolmekymmentä. Mutta minä olenkin kehittänyt sitä Avaruuteen astuneen Tai-Millin keksinnöllä, kehittänyt toisin ajoin yli uskallukseni, ja nyt se iässä vastaisi varmasti kaksikymmentä kierrosta. — Ja ihminen elää kuusi —, seitsemänkymmentä —

— Kahdeksan-, yhdeksänsataa, jotkut tuhannen.

— Niin kauan!

Ja silloin jälleen muistin jotakin.

— Morris-Jeo? Kuka hän on? Eikö hän tahtonut juuri tätä lasta? Eikö hän uhannut sinua?

Tai-Joonin silmissä leimahti.

— Minua! Tuota lasta! Kansaa! kuului kohisevan vahingoniloinen vastaus. — Sinä päivänä suuri Morris-Jeo uhkasi kaikkia. Mutta lapsen minä pelastin. Kansa ei voinut minua siinä auttaa; sen sydän on kyllä myrkytetty, mutta se ei tohdi nousta Morrista vastaan. Ja kuitenkin minä voitin, suuren Kaikkeuden avulla voitin suuren Tai-Morris-Jeon, ja ennenkuin hänen käskyläisensä saapuivat, lepäsi lapsi minun siivelläni. He surmasivat Liau-Joon, surmasivat lapsen äidin, mutta hedelmä — se lepää tuossa, ja sitä ei Morris-Jeonkaan käsi hevillä tavoita.

Tajuntaani oli tulvehtinut sarja kaikenlaisia asioita. Ne ryntäsivät parvissa eteenpäin, ajelivat toisiaan, sekoittuivat toisiinsa ja purkautuivat esiin sekavana kysymysten ja arvailujen vyyhtenä.

— Kerro, Tai-Joon! sanoin kiihkeästi. — Kerro enemmän!

Mutta kun kohotin katseeni uinuvasta lapsesta, jonka jäsenet vapisivat koneen salaperäisestä voimasta, huomasinkin, että Tai-Joon oli paneutunut vuoteelleen. Näin kasvojen pinnistyneen tiukkaan ilmeettömyyteen ja havaitsin silmien vielä siirtelehtivän ummistettujen luomien alla. Hetken kuluttua ruumis makasi liikkumattomana, tuskin hengitystäkään huomasi, ja jostakin kuului epämääräinen hiiskahdus, sitten selkeä ääni:

— Minäkin tahdon nähdä sinut hengessä.

— Tai-Joon! sanoin.

— Niin, Tai-Joon, kuului eteeni ilmestyneestä usvaoliosta. — Ah, tule! Katso!

Vilkaisin epäilevästi liikkumattomaan ruumiiseen ja sitten tunsin kuin väkisin pyrkiväni usvaolion perästä kattoaukkoa kohti.

Suuri Jumala! Eteeni aukeni savunkirkas taivas. Ei pilvenhattarakaan särkenyt sen hopeanhohtavaa sineä. Mutta sensijaan halkaisi ilmaa rivi tummia pisteitä, jotka suorassa linjassa huimaa vauhtia kiitivät eteenpäin.

Seurasimme kiitävän pistelinjan kulkua, kunnes se painui kaukaisen kukkulajonon taakse.

— Kirottuja! murisi Tai-Joon.

— Mitä? Ne eivät siis olleetkaan lintuja?

— Lintuja! — Hän naurahti. — Ah! tarkoitat noita muinaisia lentäviä eläimiä. Ei, tämän kauden ihminen ei niitä tunne. Tuo oli Morris-Jeon armoton lähetystö, "kuolon enkelit", kuten niitä nimitetään. Suuri Kaikkeus varjelkoon Neljättä piiriä.

— Mitä he tekevät? Surmaavatko?

— Surmaavat tai syytävät iankaikkiseen pimeyteen, joka on surmaa pahempi. Missäkö? Tuolla syvemmällä kuin Suuren veden pohja. Siellä tuhannet sortuvat Morris-Jeolle herkkua kaivaessaan, isät ja pojat, äidit ja tyttäret, heittävät henkensä herransa huulia hivelläkseen. Sieltä on lähtöisin kuuluisa Tshung-Kingin valkoinen metallikin, jonka joka hitunen on onnettomain hengillä lunastettu. — Ei, ei siihen aina syytä tarvita. Väenpuute siellä alhaalla on riittävä aihe. Tahi — jos joku poloinen ei ole löytänyt yöyrttejä tarpeeksi, jos joku äiti ei tahdo erota tyttärestään, joku mies naisestaan, joku kaunotar neitseydestään, kaivoksiin heidät häädetään, syvälle maan alle syydetään.

— Morris-Jeoko häätää?

— Morris-Jeo. Neljännen piirin kirous on sen punainen metalli. Jos koskaan taivaankappale on kirousta osakseen saanut, on muinainen Kuu sen sekä saanut että ansainnut. "Miksi se kirottu juuri meidän piiriimme singahti?" on Punaisen kielekkeen asujamen alituinen sadatus.

— Mitä sanoit Kuusta? Ja mikä on punainen kieleke?

— Ah! Minä unohdan tyyten, ettet näitä asioita ymmärrä. Mutta niinkuin muinaisesta paljon tiedät, niin tulet nykyisestäkin tietämään.

Ja haltioituneena Tai-Joon teki ylt'ympäri koko taivaanrannan käsittävän eleen. Se kaarsi piiriinsä kellertävät kukkulat ja punaisenruskeat, pohjiltaan tummenevat laaksot, syleili taivaan liepeitä viilettävää sinistä penger jonoa ja kosketti hopeansineen sulautuvaa kuparihohteista horisonttiviivaa. Hän ikäänkuin asetti tarjottimelle jylhän kokonaisuuden, laskien sen jalkojeni juureen.

— Katso! — katso! Siihen aikaan kun Kuu taivaankantta viiletti, ei näköala liene ollut näin suurenmoinen; silloin kun kaukaisen auringon loistoa huuruvaippa vaimensi, ei värisointu liene ollut näin lumoova. Näethän tuon hulmun, joka idässä puolitaivaalle kohoaa — mitä oli rusko, mitä senaikuinen tähtiradan valo tämän rinnalla? Ja nousuun on vielä lähes kaksi hetkeä.

Näky oli suurenmoinen: mitä kaukaisin, hammaslaitainen vuorijono suli kokonaan leimuavaan punakeltaiseen lieskaan, siellä täällä suihkahtivat hehkuvat kielet kuin kilpaa keskitaivasta tavoitellen, valaen kukkuloille välkkyvää valoa ja syventäen rotkojen varjoja.

Mutta näköalan prameus ei hillinnyt uteliaisuuttani. Uudistin kysymykseni Kuusta ja Punaisesta kielekkeestä.

Tai-Joon naurahti.

— Millä kierrosluvulla olet sen nähnyt? kysyi hän.

— Vuosiluvulla, tarkoittanet. Viimeksi vuonna 1940.

— 1940. Maltahan, siis Uuden kauden lopulla. Ah, suuri henki, historian mukaan Ojaman komeetta sen pyyhkäisi vuonna 1962. Suurin osa sen massasta lienee joutunut kiertolaisen matkaan, mutta paljon sinkosi maahankin ja upotti osan mannerta, n.s. Etelä-Amerikan, synnyttäen pitkän kielekkeen, joka nyt tunnetaan Punaisen kielekkeen nimellä, Kuun sulaneen massan metalli värin mukaan.

— Entä ihmiset?

— Ihmiset! No, tietysti heitä kuoli kosolta, mutta jäi eloonkin. Kiinassa vaikutus oli vähäisin, eloonjääneiden luku nousi lähes neljään miljoonaan.

— Neljästäsadasta miljoonasta?

— Niin. Vaikka tosin toinen puoli pelastuneista oli joko hermosairaita tahi raajarikkoja.

— Suuri Jumala! Entä Eurooppa? Miten kävi länsimaisen sivistyksen?

Tai-Joon naurahti omituisesti ja vastasi hyvin säälivästi:

— Sivistyksen — sitä ei mikään turma kohdannut, joutuihan vain toisiin käsiin. Ja toisekseen, kun vanha Eurooppakin haali kokoon jäännöksensä, lisäsi se Pohjois-Amerikan, Itä-Afrikan ja tuon pienen eteläisen maanosan — Austraalian, niinhän sitä nimitettiin jätteitten kera maan asukaslukua lähes puolella miljoonalla.

— Ja siinäkö kaikki, koko ihmiskunta?

— Siinä. Avaruuteen astunut Ho-Hun-Tsen oli laskenut asukasluvun neljäksi ja puoleksi miljoonaksi. Itse katastroofiseutua lukuunottamatta — sitä huuhtoo nyt Pieni vesi paikoin kuuden penikulman paksuudelta — tuhoutui silloinen pintamuodostuma täräyksen ja sisäisen paineen pakosta niin perinpohjaisesti, että vain suoranaisella antipodilla jokunen ala kuin ihmeen kautta säilytti entisen asunsa.

— Miljoonakaupungit, uhkeat ihmiskätten työt, suuren neron tuotteet — kaikkiko?

Tai-Joon naurahti kauhistukselleni, ja ääni ilmaisi vähäksyvää säälittelyä.

— Kaikki. Ja hyvin otaksuttavaa on, että komeetankaasut jo hetkistä ennen köntistyttivät suuren osan elollista. Harvoista eloonjääneistä n.s. länsimaisen sivistyksen edustajista on muuan Fontell maininnut jotakin myrkytysoireista. — Mutta mitäpä siitä. Sanoit suurten nerontuotteiden hukkuneen tähän myllerrykseen — suuremmat, paljon suuremmat myöhäisemmän kulttuurin tuotteet on ajan hammas sittemmin jäljettömiin jyrsinyt. Näes, vanhentunut ihminen teki silloin kuperkeikan, nouseva polvi otti itselleen uudet ihanteet ja aloitti ajanlaskunsakin uuden katastroofin vuodesta — ja nyt on Uusimman kauden vuosi eli, kuten sitä nyt nimitämme, kun ei enää ole kesän ja talven vaihtelua, kierros 98123.

— Yhdeksänkymmentäkahdeksan tuhatta — mitä sanot, Tai-Joon!

— 98123. — Niin, aika rientää.

Tunsin eräänlaista huimausta. Tuntuihan kuin eilen olisin juossut tutun kaupungin katuja, paennut takaa-ajajiani ja sulkeutunut huoneeseeni, jonka ikkunan alla pihlaja lehtiään leyhytteli. Korkeintaan se oli tapahtunut viime viikolla — oi hyvä Jumala, kenties viime vuonna, mutta —

Silmissäni leimahteli valtava valo. Jossakin kaukana hulmusi oranssin ja tulipunaisen juovittama kaari, jonka sisusta hehkuvana läikkyen ahmi näköpiirin veriseen nieluunsa. Kuin suunnaton fosforoitu hirviö se aukoili hirmuista kitaansa ja sinkoili lukemattomia lonkerojalkojaan ylt'ympäri kuin riistaa riipien. Sitten se vyörytti päänsä kokonaan näkyviin, veti tuntosarvensa puoleksi sisään ja kohosi verkalleen yli taivaanrannan.

— Niin, aurinko, naurahti Tai-Joon. — Tosin se tuossa nousutaitteessa näyttää kovin suurelta, suuremmalta kuin keskikohdalle ehdittyään.

— Se on hirmuinen, sain äännettyä.

— Verraten siihen, mitä se oli viidentoista miljoonan penikulman päästä. Tällä hetkellä se on melkoista lähempänä, etäisyys on vajaa yksi ja kahdeksan kymmenesosaa miljoonaa, tarkemmin sanoen miljoona seitsemänsataayhdeksänkymmentätuhatta penikulmaa.

Hetken aikaan en kyennyt sanaakaan sanomaan. Mutta ajatukseni työskentelivät ylivoimaisesti. Koetin muististani pusertaa esiin joitakin tosiasiallisia tietoja. Ja vihdoin huudahdin:

— Mutta silloinhan on ellipsi jokseenkin pieni, ja jollei kulkunopeus ole vähentynyt —

— Se on kasvanut. Pallo huhkii yhdeksän penikulman vauhdilla ja tekee kierroksen kolmessakymmenessä vuorokaudessa.

— Ooh!

— Ja vuorokaudessa on yksitoista hetkeä, jotka suunnilleen vastaavat yhtä monta teidän tuntianne. Joten koko kierros meillä vastaisi teidän neljäätoista vuorokauttanne.

— Oh!

Enempää en kyennyt sanomaan. Ja olihan siinäkin tarpeeksi. — Vaistomaisesti tein liikkeen ikäänkuin vetäytyäkseni maa-aukon turviin, sillä valtava, täplikkäänpunainen, liekehtivälaitainen aurinko paahtoi täydellä terällään ja kumpujen rinteillä alkoi kellanruskea maa hehkua ja savuta.

— Ei se meitä kärvennä, tyynnytteli Tai-Joon. — Mutta varjelkoon Kaikkeus sitä, joka auringon noustua aukealla viipyy. Viime loppukierroksella Morris-Jeo paistatti tusinan miehiä yksitellen vajaassa neljänneshetkessä, ja se tapahtui Austriassa viiden viidettä asteen leveydellä. Täällä häipyisi ruumisparka silmänräpäyksessä höyryksi.

— Mutta miten voi ihminen täällä elää?

— Täällä! Oi henki, täällä me olemme ainoat asujamet. Jollei meillä tuolla alhaalla olisi erinomaisia jäähdytyskoneita, emme eläisi kahta nousua. Sillä me olemme juuri polttopiirissä, jossa aurinko paahtaa luotisuoraan.

— Päiväntasaajalla?

— Niin sitä silloin nimitettiin, kun vielä puhuttiin kravun ja kauriin kääntöpiireistä. Mutta nyt on akseli palannut kolmenkolmatta asteen kaltevuudestaan ja pallo kierii uraansa —

— Kuin keilapallo?

— Kuin mikä? — Ja selitystä odottamatta Tai-Joon äkkiä huudahti: — Ah, suuri Kaikkeus! Äärettömän Avaruuden nimessä! Sinun ruumiisi — ruumiisi —

— Minun ruumiini!

Hämmästyneenä seurasin häntä maanalaiseen komeroon. Tiesin hänen palanneen lepäävään ruumiiseensa ja aloin odottaa silmäluomien avautumista. Mutta samassa minun pälkähti mieleeni, että minun oli nälkä, sietämättömän nälkä.

— Tai-Joon! kivahdin kuin jostakin ilkeästä pilasta suoriuduttuani. — Sinähän olet puhunut pötyä tarpeeksi. Nyt minä tahdon ruokaa ja juomaa, paljon ruokaa ja juomaa. Sitten saat selittää tämän kummallisen unen.

— Unen! höpisi mies räpyttäen silmiään ja ponnahtaen istualleen. —

Kunpa se olisikin vain unta! Suuri armias Kaikkeus! Minä unohdin, että

Millin kehityskone teki työtään ilman riittävää raaka-ainetta. Sehän

olisi samaa kuin valmistaa kilosta yöyrttejä kaksi kiloa ihmisenlihaa.

Ja Tai-Joon tarttui koneen kampeen, vaimensi sähinän ja hiessä huohottaen kiidätti lapsen hyllyvälle vuoteelle.

— Suuri Kaikkeus! Jos tämä vielä onnistuu, hoki hän kuin rukoillen, — on Tai-Millin keksintö saavuttanut odottamattoman ennätyksen.

— Oi henki, sinä suuri henki, tule takaisin, tule takaisin! — Voi minua onnetonta!

— Tai-Joon! sanoin harmistuneena hänen leperryksestään. — Sanoin äsken, että tahdon ruokaa. Anna lapsen olla. Olen nälkäinen kuin susi, ja sisälmyksiäni polttelee — polttelee — Tai-Joon!

— Oi Joo-Kee! Joo-Kee! parahti hän. — Siksipä juuri! Palaa ruumiiseesi, palaa, palaa, Joo-Kee!

— Vietävän marakatti! Hiiteen mokoma Joo-Keesi! Minä olen kuunnellut lorujasi, nähnyt silmänkääntäjätemppusi ja — ja nyt sanon sinulle, että minä olen Tuomas Enoksson — niin juuri, Tuomas Enoksson — ja että minä tahdon ruokaa!

Ja silloin minä sen huomasin. Vasta vertailu herätti aavistuksen. Olin nostanut käteni tarttuakseni Tai-Joonin laihaan olkapäähän — mutta suuri Jumala, minkä käteni!

Sitä minulla ei lainkaan ollut.

Kuin pyörtymyksen kynsissä tajusin Tai-Joonin kauhistuneen sanatulvan ja ikäänkuin kaatumisen pelosta tartuin hänen vapisevaan ruumiiseensa. Siitä luiskahtaen tunsin vaipuvani vuoteella lepäävän lapsen puoleen ja höpisin:

— Minä olen Tuomas Enoksson, minä olen Tuomas Enoksson, minähän olen —

Ja minä tahdoin syödä, syödä, syödä. Ja sitten nousta jaloilleni ja astella ulos maailmalle. Maailma, sehän oli yhä vieläkin entinen tuttu kotikaupunkini, — jossakin tämän seudun tuolla puolen.

Vaikuttiko sen Tai-Joonin epätoivoinen ääni vaiko hätääntyneen katseen hirvittävä ilme — minä tunsin ainoan turvani tuossa kalpeassa lapsessa, tunsin vajoavani jonkinlaisen horroksen hämärään, johon edessäni huitova kurttuinen mies vähitellen häipyi. Hänen kadottuaan kuljin huimaa vauhtia alaspäin — yhä alaspäin.

— Viisitoista kierrosta! — parissa hetkessä viisitoista kierrosta! kuului jostakin rukoileva ääni. — Oi suuri Tai-Mill! Sinä olit oikeassa väittäessäsi, että koneesi voi keskeyttämättä ravittavan naisen kohdussa kehittää sikiön synnytykseen kahdessakymmenessä päivässä. Kahdenkymmenen kierroksen asemasta! Morris-Jeo ei turhaan pelännyt sinua. Olisitpa saanut vain satasen kierrosta ja yhtä monta vankkaa naista käytettäväksesi, niin —

Tunsin polttavaa tuskaa suussani, vatsassani, koko ruumiissani. Hapuilin ympärilleni, sain huulilleni tutun, makean putkilon, ja minä imin — imin — imin kaiken muun unohtaen ja yksinomaan tähän taivaalliseen nautintoon sulautuen. Ja juuri uupuessani soi korvissani kaukainen valitusvirsi:

— Oi suuri Kaikkeus, sinä suojelit tämän suuren hengen hentoa ruumista. Ole kiitetty, kiitetty — kiitetty —