Читать книгу Viimeisellä hetkellä - Rudolf Rikhard Ruth - Страница 7

Sisällysluettelo

Tai-Joon huomaa, että minäkin tahdon

Eräänä yönä heräsin kiusalliseen pahantuntuun. Jotakin selittämätöntä aavistaen silmäilin levottomana ympärilleni ja koetin saada selville, mistä tuo ilkeä tunne johtui.

— Tai-Joon! sanoin hiljaa. Mies makasi vuoteellaan, ohut nenä kattoon viitaten. Hän ei liikahtanut.

Omituinen pelontunne esti minua korottamasta ääntäni, ja sitäpaitsi olin jo tottunut näkemään Tai-Joonin kasvojen ilmeestä, milloin hän nukkui ja milloin antoi vain ruumiinsa nukkua. Tällä hetkellä ilmaisi piirteitten jäykkyys, että hänen henkensä oli kaukana tästä ahtaasta majasta.

Kääntelehdin vuoteellani, maistoin lohduttavaa imukettakin ja päästin sen jälleen; silmäilin ylös kattoon erottaakseni aamun tuloa ennustavan valopilkun — kaikki turhaan. Silloin päätin nousta ylös ja pistää pääni Tai-Joonin ihmeelliseen "hattuun" — joka kepponen oli minulta vakavasti kielletty — mutta juuri kun olin aikeissa toteuttaa päähänpistoni ja laskenut jo toisen jalkani lattialle, kuulin selvästi ääniä kattoaukolta päin.

Levottomuuteni palasi kymmenkertaisena.

Jännittyneenä silmäilin ylös hämärään. Ensin vilahteli jotakin vaaleahkoa, vilahteli ja katosi, kunnes sieltä vihdoin liukui esiin samanlainen tuolilaite kuin Tai-Joonin, joka seisoi tuossa tankojen juuressa paikallaan.

Töin tuskin saatoin hillitä huudahduksen. Tuolista nousi nuori, komea mies. Hän vilkaisi hätäisesti ympärilleen ja lähestyi Tai-Joonin ruumista. Matelevan äänettömästi kaunis vartalo hiippaili vuodetta kohti, ja kasvoilla väreili aisti jännityksen kissamainen valppaus.

— Tai-Joon! olin kirkaisemaisillani, mutta pelästys tyrehdytti huudon huulilleni. Epämääräisestä kauhusta vapisten tuijotin makaavan suojelijani liikkumattomiin kasvoihin ja toivoin hartaasti, että hän avaisi silmänsä ja ponnahtaisi pystyyn.

Mutta toivomukseni ja harras "suuren Kaikkeuden" avuksi huutaminen osoittautuivat tehottomiksi. Vieras kumartui makaavan puoleen, tutki tarkkaan hänen kasvojaan ja nousi sitten, selvästikin aikoen lennättää sanan seuralaiselleen.

Ja vasta nyt hän keksi minut. Hänen katseestaan kuvastuva tyydytyksensekainen hämmästys oli nyt väkisinkin puristaa huuliltani äännähdyksen. Mutta, miten olikaan — kun hän hätäisesti astui luokseni ja minä mykistyneenä tuijotin häntä silmiin, huomasin hänen äkkiä käyvän yhä enemmän hämilleen. Ja hänen peräytyessään ikäänkuin katsettani kaihtaen muuttui pelkoni uhmaksi, jonka rohkeutta itsekin ihmettelin.

Hän murahti jotakin, kiiruhti aukon kohdalle ja virkkoi jonkun sanan näkymättömälle seuralaiselleen. Kohta ilmestyi katon hämärästä toinen mies samanlaisessa tuolivehkeessä istuen. Tämä mies oli pienempi ja nähtävästi vanhempi. Ja hänen vasen korvalehtensä oli suuri ja tumman luomen peittämä. Hän vilkaisi arasti Tai-Jooniin ja tuli sitten ripeästi luokseni.

— Suuri Kaikkeus! Hyvä Jumala! höpisin itsekseni ja suljin silmäni, sillä miehen kasvot olivat minusta rumat ja peloittavat.

Kuinka hämmästyinkään, kun vastoin pelkoani avasin silmäni: mies hypähti äkkiä taapäin ja pyyhkäisi ilkeäilmeisiä kasvojaan kuin jotakin epämiellyttävää karkoittaakseen. Mitähän tämä merkitsi? Miksi käyttäytyivät miehet noin kummallisesti? — Mutta aprikoimiseni ja nousevan uljuuteni tunteen masensi tuotapikaa vanhemman miehen murahdus:

— Se ei ole hän.

— Eikö? epäröi toinen, — ja miksikä ei?

— Äh! Senhän pitäisi olla tuskin kolmen kierroksen ikäinen ja tuo — tuo — puhumattakaan siitä, että sillä on valkoisen jäytävä katse — hän käänsi päänsä sivulle sanoakseen: on jo kaksikymmentä.

— Mutta miten? Tuossa on kumminkin Tai-Joon — hänet minä tunnen.

Kuumeisella kiireellä he kääntyivät makaavan puoleen. Vanhempi kumartui arastellen ja tarkasti huolellisesti kasvoja.

— Olisiko se Tai-Joon? kuiskasi hän silmien välähtäessä. — Tiedätkö,

Tshing-Tun, mitä se meille merkitsisi!

— Elävänä? innostui puhuteltu.

— Elävänä, niin. Mutta sitä emme voi. Meillä ei ole lankaa. Ja

Tai-Joonin henki on suuri henki pidätettäväksi.

— Tshing-Tun! jatkoi hän äkkiä, tarttuen minulle tutun koneen ulottuneen. — Tässähän on polttokone!

Nuorempi väänsi koneen muuatta nappulaa, käänsi toista ja murahti:

— Minä en ole nähnyt tällaista polttokonetta. Se on tavallinen kontakti, luulemma. Kuolema ja kirous!

Kone oli päästänyt ilkeän sähinän, ja muuan sen puikkopäisistä lonkeroista kiepahti kipinöiden lattialle. Luomakorvainen tempasi sen käteensä ja virkkoi hätäisesti:

— Kone kuin kone. Siinä on kuitenkin voima ja millilasku. Tällähän tästä — aseta sataan! Tuosta voimme sitten rauhassa —

Hän vilkaisi merkitsevästi minuun ja näytti jälleen hämmentyvän. Seurasi silmänräpäyksen epäröiminen; vanhemman käsi vavahteli, ja nuoremman hapuili puoleen ja toiseen.

— Lunarian sokeus! Sata milliä — puolitoista! sähähti luomakorvainen kiukkuisesti. — Säästämme sen pään todisteeksi.

Epätoivoisena tuijotin Tai-Joonin rauhallisiin kasvoihin, höpisin sisimmässäni kaikki muinaisten ja nykyisten jumalain nimet ja olin puistelevinani ystävääni ja huutelevinani hänen korvaansa, minkä keuhkoiltani kykenin.

— Viisikymmentä — kuusi, seitsemän —

— Joudu, Tshing-Tun!

— Sata — kaksikymmentä —

— Joudu! Hän voi herätä.

— Kaksikymmentäviisi - kolmek…

— Tai-Joon! Herää! kirkaisin niin, että pelästyin omaa ääntäni.

Sihinän ja räiskinän helvetillisessä pauhussa luomakorvainen päästi kipinöivän letkupuikon tuskin tuuman verran Tai-Joonin kyljestä. Se piirsi säteilevän kaaren, ja juuri kun nuorempi mies lausui: "neljä—, viisikymmentä", katkesi ääni parahdukseen, ja sähähtävän höyrypilven takaa kuului mieletön mylvinä:

— Kuolema ja pimeys! Suuri armias Kaikkeus! Oi autuas Tshing-Tunin henki, mene rauhaan — mene rauhaan — mene rauhaan!

Höyryn hälvetessä näin maassa inhoittavan möhkäleen. Sillä oli puoli rintakehää, toinen käsivarsi ja pää, jonka suu oli vielä numeroiden huudosta raollaan. Vähän matkan päässä virui yksinäinen, hyvinmuodostunut jalkaterä.

Hirveästi vääntynein kasvoin luomakorvainen töytäili edestakasin, pysähtyi hetkeksi paikalleen, tutisevat käsivarret riipuksissa ja sitten reutoi jälleen puoleen ja toiseen kuin jotakin näkymätöntä kaihtaen. Äkkiä hän kapsahti tuolivehkeelleen, hapuili jotakin sen laidalta — ja juuri vehkeen lähtiessä liikkeelle hänen kauhistunut katseensa osui minuun: käsi luiskahti, jalat horjahtivat ja tuoli suhahti katon hämärään suistaen taakkansa nurinniskoin ja surkeasti parkuvana jäljelläolevain tuolien väliin.

Tapahtumain nopea kulku oli minut kokonaan tyrmistyttänyt. Äsken vielä olin hiessä kylpien ollut valmis ummistamaan silmäni ja epätoivoisena kirkumaan itseni tainnuksiin; nyt katselin tyynesti ympärilleni ja — mistä se lieneekin tajuntaani pujahtanut — olin olevinani suuressa teatterihuoneessa ja odottavinani näytöksen loppukohtausta. Ylhäällä häämöitti nelikulmainen valo-aukea, sen alla, kiiltävän kiskoparin juurella, kompuroi jäntevä, hyvin ruma roisto tyyppi, ja sivummalla sähisi vimmatusti kone, jonka takana selällään makaava mies hiukan räpytteli silmäluomiaan.

Tuossa tuokiossa näyttämö sai eloa. Makaava avasi silmänsä, käänsi päätänsä ja ponnahti seisaalleen. Samassa roistonaamainen päästi ulvahduksen, töytäsi nuolena tuolivehkeen luo — ja lamautui paikalleen, käsi kiskoon nojaten ja sieraimet hätäisesti ilmaa ahmien.

— Onneton! kuulin Tai-Joonin tutun äänen. — Oletko ehtinyt kajota —

— Tai-Joon! Tai-Joon! huusin ihastuksesta.

Hän vilkaisi minuun ja hymyili rauhoittuneena, ja hänen huulensa näyttivät sommittelevan sanoja. Hän astui luomakorvaista kohti, pysähtyi ja jäi tuijottamaan maahan.

— Toverisi, arvaamma, sanoi hän. Mies räpäytti silmiään tuskin huomattavasti.

— Kenen käskystä?

— Tai-Maran, oi laupias herra — matkalla Lunasta Tshung-Kingiin.

Mies loi avuttoman katseen ylhäällä vaalenevaan aukkoon, ja Tai-Joon jatkoi hitusen suopeammin:

— Osuitte siis sattumalta?

— Vakuutan, herra, vallan sattumalta. Tshing-Tunin siipi vioittui, saimme laskeutua ja korjata sitä runsaasti kaksi hetkeä. Aioimme varjoutua Gordoniin, mutta juuri noustessamme keksimmekin tämän aukon. Vakuutan, herra, kautta Avaruuden vakuutan —

Tai-Joonin kädenliike tukki hänen suunsa; miesparka laski kätensä riipuksiin ja uikutti armoa.

— Vaikene, orja! kivahti Tai-Joon. — Silmäsi sanovat, että olet ollut kaivoksien pimeydessä. Montako kierrosta?

— Yhdeksän, herra.

— Ja nyt kuulut "Lentävään silmään"?

Mies räpäytti silmiään ja yritti jälleen puhjeta uikutukseen.

— Vaikene! sanoi Tai-Joon ankarasti.

Aioin juuri tavalla tai toisella herättää suojelijani huomiota, mutta en oikein tiennyt, miten aloittaa, kun hän jo tulikin luokseni ja tarttui hymyillen käsivarteeni. Silloin ehätin ennen häntä, koetin esittää säälittelevän mielipiteeni ja puolustaa tuota epätoivoista miesparkaa.

— Mitä? Eivätkö he yrittäneet surmata minua?

— Kyllä, mutta —

— He eivät onnistuneet, sen tiedän. Suuri Kaikkeus osutti virran Tshing-Tunin jalkaan. Mutta se ei muuta asiaa. Ilman sitä he olisivat surmanneet sinutkin, tehneet tyhjäksi koko aikeeni, silmänräpäyksessä riistäneet kansalta ainoan toivon. Oi lapsi, turhaanko olisin työtä tehnyt, turhaanko erämaassa piileskellyt, turhaanko kurjain tuhansien toivonkipinää vireillä pitänyt! Ei, ei — ei turhaan! Kaikkeus on antanut meille vain varoituksen, kehoituksen.

Hän kääntyi miespoloiseen, joka vapisten seisoi siinä edessämme, uskaltamatta tai kykenemättä katsettaankaan nostamaan. Entinen hymyilevä, hiljainen Tai-Joon oli muuttunut ankaraksi, kovaääniseksi ja käskeväksi herraksi, samaksi, joka oli singonnut uhmasanoja suurelle Morris-Jeolle tuona muistini unohtumattomana ensi aamuna.

— Orja! tärisi hänen äänensä, — sinä olet vapaa. Mene!

Hämmästykseni vaihtui ihastukseksi, mutta jo samassa luin miesraukan kauhun virnistyksestä sanojen hirvittävän merkityksen. Ja silmäys nyt jo täysin valoisaan katto-aukkoon, johon Tai-Joonin käsi käskevänä viittasi, ilmaisi minulle tuomion koko julmuuden.

— Oi laupias herra, armahda, armahda! Vaimoni raataa pimeydessä, lapseni, vanha äitini — — Oi suuri, armollinen Tai-Joon, minä olisin lunastanut heidät vapaiksi, ennenkuin kuolevat.

— Ja siksi myit itsesi "Lentävälle silmälle" — toisia omaistesi sijaan syvyyteen saattaaksesi. Onneton orja, saastainen olio, ulos! ulos!

Parahtaen vajosi miehen leuka rinnoille, jäntevä ruumis vapisi tuskan puistattamana, ja hartiat köykistyivät luhistavan taakan painosta. Hän hapuili tuolilaitetta, tarttui jo sen laitaan, mutta sitten pääsi rinnasta äärimmäisen epätoivon ulvahdus:

— Oi armoa, armoa, armoa! Suuren Kaikkeuden, äärettömän Avaruuden nimessä vannon — vannon, etten tätä ilmaise. Oi suuri Tai-Joon, annan äitini, vaimoni, lapseni nääntyä — palaan itsekin pimeyteen — palaan — palaan —

Silloin en kestänyt enää. Miehen lyyhistyessä Tai-Joonin jalkojen juureen karkasin seisaalleni ja tartuin suojelijani kohotettuun käteen melkein tietämättäni mitä tein. Hän hämmästyi, änkytti epäselvän kysymyksen, mutta äänensävyn äkillisessä muutoksessa oli jotakin kunnioittavaa, ja se vain kannusti rohkeuttani.

— Tai-Joon, sanoin, tämä mies jää tänne.

Hän säpsähti värähtelevää ääntäni, haukkoili vastalausetta ja näytti väistävän katsettani. Mutta maassa viruva mies tuijotti minuun mulkoilevin silmin ja pakeni säälivää kättäni oudosti kauhistuen.

— Armoa, herra — oi armoa! hoki hän.

— Sinä olet saanut armon, sanoin pakottautuen hymyilemään.

Hän katsoi minuun kuin mielipuoli, vilkaisi väliin Tai-Jooniin ja liikutti huuliaan leuan järähdellessä. Lähestyessäni hän teki reutoilevia liikkeitä ikäänkuin piiloa hakien, mutta kun toistin sanani, painautui hän kesytetyn pedon tavoin maahan ja väisti kättäni puoleen ja toiseen mataen.

Tartuin hänen jäntereiseen käteensä kaikella vähäisellä voimallani.

Hän älähti kerran ja totteli heikkoa otettani yhä vapisten. Mutta kun

sain hänet jalkeille ja kysyin hänen nimeään, vastasi hän sammaltaen ja

Tai-Jooniin pelokkaasti tuijottaen:

— Rai-Sun, herra — oi herra — olenko — saanko — pitääkö minun — —

Silloin vasta huomasin, että Tai-Joon oli astunut vierelleni.

— Rai-Sun, sanoi hän hiljaa, suuri henki on sinut armahtanut; palvele uutta herraasi ja ole uskollinen.

Miesparan kasvoille valahti onnekas ilme. Kuulin hänen kiitosmuminansa ja näin hänen hartiainsa ilosta hytkähtelevän. Mutta huomioni ei enää viipynyt hänessä, vaan vanhassa ystävässäni: Tai-Joon oli laskenut katseensa ja antoi orjan tavoin käsivarsiensa riippua; eikä hänen äänensä koskaan ollut ilmaissut sitä kunnioitusta kuin nyt hänen sanoessaan:

— Sinä olet saavuttanut herruuden ruumiisi yli, oi suuri henki.

Silmissäsi asuu käskijän ilme. Olet kypsä. Ota valta käsiisi ja käske.

Tai-Joon on sinun halpa palvelijasi ja laskee katseensa sinun katseesi

edessä kuin Rai-Sun.

Omituista oli nähdä heidät tuossa kunnioittavassa asennossa. En oikein ymmärtänyt heitä kumpaakaan, en heidän sanojaan enkä eleitään, enpä edes itseäni. Mutta minä en hämmentynyt, sillä selittämätön varmuuden tunne sanoi minulle, että nuo ihmiset olivat alamaisiani ja että minä olin heille herra ja määrääjä.

— Tai-Joon, sanoin — ja myönnänpä, että silloin tunsin ensipäiväisen monarkin itsetietoista nautintoa, — minä tahdon oppia tuntemaan nämä koneet, tahdon pistää pääni tuohon ihmeelliseen kalottiin ja pyöritellä tuota palloa, jonka ääressä olen sinun nähnyt ilmeilevän. Tai-Joon, minä tahdon oppia tuntemaan tämän maailman, tietämään mitä on tuolla ulkopuolella.

— Sinun tahtosi tapahtukoon, oi suuri henki. Ruumiisi on tosin vielä heikko, mutta kaikki on sinun käytettävänäsi; yksin Tai-Joon-vanhuskin on vain kone sinun käsissäsi.