Читать книгу Kim: Koko maailman pikku ystävä - Rudyard Kipling - Страница 2

Poliisijärjestystä uhmaten hän istui hajasäärin Zam-Zammah-kanuunalla, joka lepäsi tiilialustallaan vastapäätä vanhaa Ajaib-Gheriä – Ihmeitten taloa, kuten alkuasukkaat nimittävät Lahoren museota. Se, kenellä oli hallussaan Zam-Zammah, "tultapuhkuva lohikäärme", oli Punjabinkin valtias, sillä tämä suuri viheriäksi käynyt pronssimöhkäle oli aina ensimmäisenä joutumassa valloittajan saaliiksi.

Kimin käytöstä voi kyllä vähän puolustella – hän oli potkaissut Lala Dinanathin pojan pois lavetilta – koskapa englantilaisilla oli Punjab hallussaan ja Kim oli englantilainen. Hän oli kyllä ahavoitunut niin tummaihoiseksi kuin kuka hyvänsä alkuasukas; mieluimmin hän käytti paikkakunnan murrettakin ja sensijaan puhui omaa äidinkieltään vähän katkonaisesti ja epävarmasti, ja hän oli aivan tasa-arvoisuuden kannalla basaarin kaikkien pikkupoikien kanssa. Siitä kaikesta huolimatta Kim oli kuitenkin valkoihoinen – valkoinen poikaparka köyhintä luokkaa. Sekarotuinen nainen, joka piti hänestä huolta – hän poltteli oopiumia ja oli myyvinään käytettyjä huonekaluja huokeataksaisten ajurien torilla – selitti lähetyssaarnaajille olevansa Kimin täti, kertoen äidin olleen lastenhoitajana erään everstin perheessä ja menneen naimisiin Kimball O'Haran kanssa. Tämä oli ollut nuori lipunkantaja irlantilaisessa Maverick-rykmentissä. Myöhemmin hän sai paikan Sindin – Punjabin – Delhin rautatiellä, ja hänen rykmenttinsä palasi kotimaahan, mutta hän ei ollut sen mukana. Vaimo kuoli koleraan Ferozeporessa, ja O'Hara rupesi juopotellen vetelehtimään seudulla kirkassilmäisen kolmivuotiaan poikansa kera.

Hyväntekeväisyysyhdistykset ja papit, jotka huolehtivat poikaraiskan kohtalosta, koettivat ottaa hänet hoitoonsa, mutta O'Hara vältteli heitä, kunnes tapasi tuon oopiumia käyttävän naisen, oppi häneltä paheen ja kuoli kuten köyhät valkoiset Intiassa kuolevat. Perinnöksi hän jätti kolme paperia; yhdestä niistä hän käytti nimitystä "ne varietur", koskapa ne sanat olivat piirretyt siihen hänen oman nimikirjoituksensa alle (osoittamaan hänen nimensä vaihtumattomuutta); toista hän sanoi "selvityspaperiksensa", ja kolmas oli Kimin syntymätodistus. Nuo asiakirjat, puheli hän oopiumihoureissaan, tekisivät joskus vielä Kimistä miehen. Tämä ei saisi mistään hinnasta luopua niistä, sillä niissä oli taikavoimaa, ne kun kuuluivat suureen sinivalkoiseen taloon tuolla museon takana, Jadoo-Gheriin – taikataloon, joksi nimitämme Vapaamuurarien rakennusta. Kaikki tulisi hänelle hyväksi jonakin päivänä, sanoi hän, ja Kimin sarvi kohotettaisiin korkealle mahtavien kauneuden ja voiman pilarien keskuuteen. Itse rykmentin päällikkö, hevosella ratsastaen, maailman uljaimman joukon etunenässä, tulisi Kimin luo, – pienen Kimin, jonka piti päästä parempaan asemaan kuin isänsä. Yhdeksänsataa peikkoa, joiden päällikkönä oli punainen härkäepäjumala viheriällä kentällä, tulisi myöskin Kimiä palvelemaan, jolleivät ne ole jo unohtaneet O'Hara-parkaa, joka oli ratatyömiesten johtajana Ferozeporen rautatiellä. Sitten hän itki katkerasti resuisessa korituolissaan kuistilla istuen. Ja niinpä sitten tapahtui hänen kuoltuaan, että nainen neuloi nuo kolme paperia nahkaiseen kääröön, jonka hän ripusti Kimin kaulaan.

– Ja jonakin päivänä, – sanoi nainen, hämärästi muistaen O'Hara-vainajan ennustuksia, – tulee luoksesi suuri punainen härkä viheriällä kentällä ja eversti ratsastaa isolla ratsulla, niin ja – puhuen englanniksi – yhdeksänsataa peikkoa.

– Ah, sanoi Kim, – muistan aina. Punainen härkä ja eversti ratsullaan tulevat, mutta sitä ennen, isä sanoi, tulee kaksi miestä valmistamaan asioita. Niin aina tehdään, sanoi isä, – kun tapahtuu taika-asioita.

Jos nainen olisi lähettänyt Kimin asiakirjoineen Jadoo-Gher-taloon, olisi hänet tietenkin otettu vuoriston Vapaamuurarien orpolastenkotiin, mutta nainen epäili kaikkea, mitä oli kuullut taika-asioista. Kimilläkin puolestaan oli oma mielipiteensä. Kun hän oli ehtinyt tavalliseen poikavekaran ikään, oppi hän karttamaan lähetyssaarnaajia ja vakavannäköisiä valkoisia miehiä, jotka kysyivät, kuka hän oli ja mitä hän teki. Sillä Kim menestyi erinomaisesti tyhjäntoimittajan ammatissa. Hän tunsi tosin ihmeellisen muureilla ympäröidyn Lahoren kaupungin Delhin portista äärimmäisimpään Ditch-linnakkeeseen saakka; tosin hän oli läheisesti tuttu miesten kanssa, jotka elivät ihmeellisempää elämää kuin mistä Harun al Rashid saattoi uneksiakaan; itse hän tosin eli yhtä hurjaa elämää kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoissa kerrotaan, mutta lähetyssaarnaajat ja hyväntekeväisyysseurojen sihteerit eivät osanneet älytä sellaisen elämän kauneutta. Hänen kaikkialla tunnettuna lisänimenään oli "Koko maailman pikku ystävä", ja hyvin usein hän – notkeana ja perin vähän silmäänpistävänä – toimitti iltamyöhällä hienojen, sileiksi ajeltujen nuorten herrojen asioita tungokseen ahdetuilla tasaisilla talonkatoilla. Olihan se tietenkin vehkeilyjen auttamista – sen verran hän hyvin tiesi, sillä hän oli tutustunut kaikenlaiseen pahaan jo siitä asti kuin oli oppinut puhumaan – mutta hänpä rakastikin sitä leikkiä sen oman itsensä vuoksi; hänestä oli hauskaa hiipiä pimeissä solissa ja kujissa, kiivetä sadevesiputkia pitkin ja nähdä ja kuulla lavertelevia naisia tasaisilla katoilla ja sitten suin päin paeta pitkin talojen kattoja pimeässä helteisessä yössä. Olipa hän lisäksi perin tuttu pyhien miesten, tuhkalla tahrittujen fakiirien, kanssa, jotka istuivat joen rannalla puiden varjossa olevien tiilialttariensa ääressä. Hän tervehti heitä, kun he palasivat kerjuuretkiltään, ja kun ei ketään ollut läheisyydessä, söi samalta lautaselta heidän kanssaan. Nainen, joka holhosi häntä, vaati kyynelsilmin, että hän käyttäisi eurooppalaisia vaatteita – housuja, paitaa ja rypistynyttä hattua. Mutta Kimistä oli hauskempaa vetää yllensä hindulainen tai muhamettilainen puku, varsinkin ollessaan erinäisissä toimissa. Muuan ylhäisön nuorista miehistä – sama, joka löydettiin kuolleena erään lähteen pohjasta samana iltana, jolloin maanjäristys tapahtui – antoi hänelle kerran kokonaisen hindulaispuvun, sellaisen, jota alimman luokan katupojat käyttävät, ja Kim kätki sen salaiseen paikkaan puukasan alle Nila Ramin lautatarhaan Punjabin raatihuoneen taakse, jossa tuoksuvat deodar-puunrungot uituaan alas Ravee-jokea ovat kuivumassa. Erinäisten tehtävien tai jonkin huvitilaisuuden odottaessa hän käytti tätä omaisuuttansa ja palasi sitten päivän koitteessa kotiin aivan näännyksissä, huudeltuaan jonkin hääsaattueen jäljessä tai hindujuhlassa. Joskus kotona oli syötävää, mutta useimmin sitä puuttui, ja silloin Kim lähti syömään alkuasukasystäviensä luo.

Istuessaan nyt Zam-Zammah-kanuunalla, sitä kantapäillään polkien, hän keskeytti usein "kukkona-tunkiolla" leikkinsä, jolloin hänen tovereinaan olivat pieni Chota Lal ja Abdullah, sokerileipurin poika, sanoakseen jonkin kompasanan alkuasukaspoliisille, joka vartioi pitkää kenkäriviä museon portilla. Suuri punjabilainen irvisteli hyväntahtoisesti; hän tunsi Kimin jo vanhastaan. Samoin vedenkantajakin, joka tiputteli vettä kuivalle tielle vuohennahkaleilistään. Ja yhtä hyvin tunsi hänet myöskin Jawahir Singh, museon puuseppä, joka valmisteli uusia tavaralaatikoita, ja sitäpaitsi jok'ikinen muukin lähitienoon asukas, lukuunottamatta maalaisia, jotka kiiruhtivat Ihmeitten taloon katselemaan esineitä, joita ihmiset olivat valmistaneet sekä heidän omassa kotipuolessaan että muuallakin. Museoon oli sijoitettu Intian taidetta ja teollisuutta, ja jokainen tietoja haluava saattoi pyytää selityksiä hoitajalta.

– Pois, pois! Päästä minut ylös! – huusi Abdullah, kiiveten kanuunan pyörälle.

– Isäsi oli piirakkain paistaja, ja äitisi oli ghi-varas, lauloi Kim. – Kaikki muhamettilaiset ovat tippuneet alas Zam-Zammahilta jo aikoja sitten.

– Päästä minut ylös! – piipitti pikku Chota Lal, kohottaen pientä kultakirjaillulla lakilla peitettyä päätään. Hänen isällänsä oli ehkä puoli miljoonaa puntaa, mutta Intia onkin maailman ainoa oikea demokraattinen maa.

– Hindut ovat myöskin pudonneet Zam-Zammahilta. Muhamettilaiset sysäsivät heidät alas. Isäsi oli piirakkain paistaja…

Hän keskeytti, sillä nurkan takaa, meluavasta Motee-basaarista, tuli esiin mies, jonka kaltaista Kim ei milloinkaan ollut nähnyt, vaikka luuli tuntevansa kaikki kastit. Hän oli melkein kolme kyynärää pitkä ja puettu poimukkaaseen pukuun, sentapaisesta kankaasta tehtyyn, jota käytetään hevosten loimiksi, eikä Kim tuntenut yhtään sen poimua minkään ammatin erikoismerkiksi. Hänen vyöstään riippui pitkä, lävistetyillä koristuksilla kaunistettu rautainen kynäkotelo ja puuhelmistä valmistettu rukousnauha, sellainen, jollaisia pyhät miehet käyttävät. Päässä oli hänellä suuri suippohattu. Kasvot olivat keltaiset ja ryppyiset aivan kuin Fook Shingin, basaarin kiinalaisen suutarin. Silmät olivat vähän vinot ja loistivat kuin kapeat onyksliuskeet.

– Kuka tuo on? kysyi Kim tovereiltaan.

– Onpahan kai joku mies, vastasi Abdullah tuijottaen sormi suussa häneen.

– Epäilemättä, sanoi Kim, – mutta eipä hän vain ole mikään semmoinen tämän maan mies, jonka minä olisin ennen nähnyt.

– Pappi kenties, sanoi Chota Lal katsellen rukousnauhaa. – Katsohan!

Hän menee Ihmeitten taloon.

– En ymmärrä mitä puhutte, sanoi poliisi vieraalle, päätään pudistaen. Hän ymmärsi vain punjabmurretta. – Kuules sinä, kaikkien ystävä, mitä hän sanoo?

– Lähetä hänet tänne, sanoi Kim, hypähtäen alas kanuunalta niin että paljaat kantapäät vilahtivat. – Hän on muukalainen, mutta sinä olet härkäpää.

Vieras kääntyi neuvotonna ja asteli poikiin päin. Hän oli vanha, ja hänen villainen karkea viittansa tuoksui vieläkin vuoriston väkevältä marunaruoholta.

– Oi, lapsukaiset, mikä on tuo suuri talo? kysyi hän sangen selvällä urdun-murteella.

– Se on Ajaib-Gher, Ihmeitten talo! – Kim ei käyttänyt mitään puhuttelunimeä, sellaista kuin lala tai mian. Hän ei voinut arvata miehen uskontunnustusta.

– Ah! Ihmeitten taloko! Voiko sinne mennä kuka hyvänsä?

– Oven yläpuolelle on kirjoitettu, että kaikki saavat mennä.

– Ilman maksuako?

– Menenhän minäkin sisään ja ulos. Enkä minä ole mikään pankkiiri, nauroi Kim.

– Voi, minä olen vanha mies. En tiennyt. – Sitten hän, hypistellen rukousnauhaansa, kääntyi puoleksi museoon päin.

– Mihin kastiin kuulutte? Missä on kotinne? Oletteko tullut kaukaa? kyseli Kim.

– Tulin Kulun kautta … kaukaa Kailasin takaa … mutta mitäpä tietäisit sinä vuorista, joilla – hän huokasi – ilma ja vesi ovat puhtaat ja raikkaat.

– Vai niin, khitai (kiinalainen), sanoi Abdullah ylpeästi. Fook Shing oli kerran ajanut hänet pois työhuoneestaan, kun hän oli sylkenyt epäjumalan kuvaa, joka oli kenkärivin yläpuolella.

– Pahari (vuoristolainen), sanoi pikkuinen Chota Lal.

– Niin, lapseni, vuoristolainen kaukaa vuorilta, joita sinä et koskaan ole näkevä. Oletko kuullut Bhotijalista (Tiibetistä)? En ole kiinalainen, vaan bhotijalainen (tiibettiläinen), jos tahdot tietää, laama … eli guru teidän kielellänne.

– Tiibetin guru, sanoi Kim. – En ole nähnyt sellaista miestä.

Ovatko siis tiibettiläiset hinduja?

– Me olemme keskitien vaeltajia ja elämme rauhassa luostareissamme. Minä menen katsomaan neljää pyhää paikkaa, ennenkuin kuolen. Tiedättekö te, jotka olette lapsia, yhtä paljon kuin minä, joka olen vanha? – Hän hymyili ystävällisesti pojille.

– Oletko syönyt?

Hän kopeloi poveaan ja veti esiin kuluneen puisen kerjuumaljan. Pojat nyökyttivät päätänsä ymmärtävinä. Kaikki heidän tuntemansa papit kerjäsivät.

– En tahdo syödä vielä. – Hän käänsi päätänsä vanhan, auringonpaisteessa lojuvan kilpikonnan hitaudella. – Onko totta, että Lahoren Ihmeitten talossa on monta kuvaa? – Hän sanoi nuo nimet kuin tahtoen painaa ne tarkoin mieleensä.

– On se totta, vastasi Abdullah. – Se on täynnä pakanallisia kuvia.

Sinäkin olet siis epäjumalain kumartaja.

– Älä hänestä välitä, sanoi Kim vieraalle. – Se on hallituksen talo eikä siellä ole epäjumalia, onhan vain muuan sahib (herra), jolla on valkoinen parta… Tule, niin näytän sinulle.

– Oudot papit syövät poikia, kuiskasi Chota Lal.

– Ja hän on outo ja but-parast (epäjumalain palvelija), sanoi

Abdullah, muhamettilainen.

Kim nauroi. – Kylläpä olette arkoja, juoskaa turvaan äidin syliin.

Tule vain! sanoi hän vieraalle.

Kim pyöräytti ympäri itsemerkitsevän veräjänristikon; vanhus seurasi perässä ja pysähtyi hämmästyneenä. Eteishallissa oli valtavia kreikkalais-buddhalaisia kuvanveistoksia, joita – oppineet tietänevät kuinka kauan aikaa sitten – olivat muovailleet nyt jo unhoon joutuneet mestarit; heidän kätensä olivat sangen taitavasti ilmentäneet salaperäisesti tännekin kulkeutuneen kreikkalaisen taiteilijahengen vaikutusta. Siinä oli sadoittain niitä, reunakoristeita korkokuvineen, patsaitten osia kuvineen, jotka olivat ennen koristaneet Ylämaan buddhalaisten stupa- ja vihara-pyhäkköjen tiiliseiniä ja nyt, maasta kaivettuina ja selityslipuilla varustettuina, olivat museon ylpeytenä… Suu avoinna ihmetyksestä katseli laama ympärilleen ja lopuksi pysähtyi kiinteästi tarkastamaan suurta korkokuvasarjaa, joka esitti Buddhan apotheosista eli jumalaksi korottamista. Buddha oli esitetty istumassa lootuskukalla, jonka lehdet olivat niin syvälle kiveen hakatut, että ne näyttivät olevan melkein erillään. Hänen ympärillään oli kuninkaita, vanhimpia ja entisaikain buddhalaispappeja. Alempana oli lootuskukkalampi, jossa oli kaloja ja vesilintuja. Kaksi perhossiipistä deva-hengetärtä piti seppelettä hänen päänsä päällä; niiden yläpuolella toinen pari kannatti katosta, jonka huipussa oli Bodhisatin jalokivillä koristettu turbaani.

– Herra, herra, Sakya Muni itse! kuiskasi laama puoleksi nyyhkyttäen, ja aloitti matalalla äänellä buddhalaisen rukouksen: – Hänen luokseen, joka on tie … laki … jota Maya kantoi sylissään. Anandan Herra Bodhisat… Ja hän on täällä! Myös suurin, ylevin laki on täällä. Toivioretkeni on hyvin alkanut. Ja mitä ihmeellistä tekoa!

– Tuolla on sahib, sanoi Kim pistäytyen tavaralaatikkojen joukkoon taideteollisuusosastoon. Valkopartainen englantilainen katseli laamaa, joka kääntyi hitaasti ja tervehti häntä ja hetken etsittyään veti esiin lompakon ja paperiliuskan.

– Niin, se on nimeni, sanoi englantilainen ja tarkasti hymyillen kömpelösti ja lapsellisesti piirrettyä nimikirjoitusta.

– Eräs meistä, joka on tehnyt toivioretken pyhiin paikkoihin … hän on nyt Lung-Cho-luostarin esimies … antoi sen minulle, änkytti laama. – Hän puhui noista, sanoi hän viitaten laihalla vapisevalla kädellään ympärilleen.

– Tervetuloa vain, Tiibetin laama. Tässä ovat kuvat ja tässä olen minä (hän vilkaisi laaman kasvoihin) kokoamassa tietoa. Tule huoneeseeni hetkeksi. – Vanha mies vapisi liikutuksesta.

Huone oli vain pieni koppi, joka oli laudoilla erotettu kuvapatsaiden täyttämästä suuresta huoneesta. Kim laskeusi lattialle ja painoi korvansa setripuuoven halkeamaan ja seuraten vaistoansa valmistautui kuuntelemaan ja urkkimaan.

Suurin osa puheesta oli kokonaan hänelle käsittämätöntä. Laama puhui, aluksi änkytellen, johtajalle omasta luostaristaan Such-zenistä, joka oli Kirjailtuja kallioita vastapäätä, neljän kuukauden matkan päässä. Johtaja otti esiin suunnattoman valokuvakirjan ja näytti hänelle juuri sen saman paikan kallion kielekkeellä, korkealla, monivärisen, valtavan syvän laakson yläpuolella.

– Ah! – Laama asetti nenällensä kiinalaistekoiset sarvikehyksiset silmälasit. – Tuossa on pieni ovi, jonka kautta kuljetamme polttopuita talveksi. Ja sinäkö, englantilainen, tunnet nämä asiat! Hän, joka on nyt Lung-Chon esimiehenä, kertoi siitä minulle, mutta en uskonut. Ja kunnioitetaanko täälläkin häntä, tuota Ylevintä … ja onko hänen elämänsä täälläkin tunnettu?

– Kaikki on kiveen veistettynä täällä. Tule katsomaan, jos jo olet levännyt.

Laama käydä laahusteli avaraan suojaan ja katseli johtajan rinnalla kuvakokoelmaa hurskaan kunnioittavasti ja samalla asiantuntijan silmin.

Kohta kohdalta hän tunsi kauniin kertomuksen piirteet kuluneissa kivipatsaissa. Silloin tällöin hän hämmentyi katsellessaan outoa kreikkalaista esitystapaa, mutta iloitsi kuin lapsi jokaisen uuden löydön tehdessään. Kun joskus puuttui jokin välikohta, kuten esimerkiksi ilmestyskohdassa, täydensi johtaja sen kirjoistansa – ranskalaisista ja saksalaisista – valokuvilla ja jäljennöksillä.

Siinä oli hurskas Asita, joka vastaa evankeliumin Simeonia, pitäen pyhää lasta polvellaan; äiti ja isä kuuntelevat. Toinen kuva esitti kohtia Devadattan tarinasta. Sitten oli langennut nainen, joka syytti Mestaria epäsiveellisyydestä, edelleen opetushetket Metsäkaurispuistossa, ihme, joka huumasi tulenpalvojat, Bodhisat ruhtinaan puvussa, ihmeellinen syntyminen, kuolema Kusinagaran luona, jossa heikko oppilas pyörtyi. Sitten melkein lukemattomia kuvia mestarin mietiskelyhetkistä bodhi-puun alla, ja kerjuumaljan palvomista näki kaikkialla. Muutaman minuutin kuluessa johtaja näki, ettei vieras ollutkaan tavallinen rukousnauhaa hypistelevä kerjäläinen, vaan erikoisen oppinut mies. Ja he katselivat kaikki uudestaan, laama väliin nuuskaa ottaen, silmälasejansa pyyhkien ja puhuen pikajunan nopeudella eriskummaista urdun ja tiibetin sekotusta. Hän oli kuullut kiinalaisten pyhiinvaeltajien Fo-Hianin ja Hwen Thiangin retkistä ja tahtoi mielellään tietää, oliko mitään käännöstä heidän kertomuksestaan. Hän pidätti henkeään, selaillessaan avuttomana Bealin ja Stanislas Julienin teoksia. – Tässä se aarre on suljettuna. – Sitten hän rauhoittui kuunnellakseen kunnioittavasti urdunkielelle hätäisesti käännettyjä kohtia esityksestä. Ensimmäisen kerran hän kuuli eurooppalaisten oppineitten töistä, jotka näiden ja satojen muiden lähdekirjojen avulla ovat saaneet selville buddhalaisuuden pyhät paikat. Sitten hänelle näytettiin laaja kartta, jolle oli keltaisella maalattu viivoja ja täpliä. Ruskea sormi seurasi johtajan kynää kohta kohdalta. Tuossa oli Kapilavastu, tuossa Keskimmäinen Valtakunta, tuossa Mahabodi, buddhalaisuuden Mekka, ja sitten Kusinagara, Mestarin kuoleman surullinen paikka. Vanhus kumarsi hetkeksi päänsä karttalehtien yli; tällöin johtaja sytytti toisen piipullisen. Kim oli nukahtanut. Herättyään hän huomasi puhelun, jota yhä jatkui, helpommin ymmärrettäväksi.

– Ja niin tapahtui, oi sinä Viisauden lähde, että päätin lähteä noille pyhille paikoille, joita hänen jalkansa oli polkenut … syntymäpaikalle Kapilaan, sitten Maha-Bodhiin eli Budh-Gayaan … Luostariin … Metsäkaurispuistikkoon … ja hänen kuolinseudulleen.

Laama alensi ääntänsä. – Ja minä tulen tänne yksin. Jo viisi … seitsemän … kahdeksantoista … neljäkymmentä vuotta olen mielessäni miettinyt, että Vanhaa Lakia ei noudateta oikein, sillä siihen on sekotettu, kuten tiedät, pahoja henkiä, noituutta ja epäjumalanpalvelusta. Aivan niinkuin lapsi tuolla ulkona juuri äsken sanoi, but-parastia, kuten lapsi sanoi.

– Niinhän käy kaikissa uskonnoissa.

– Luuletko niin? Luin luostarin kirjoja, ja ne olivat kuivaa kuonaa. Ja myöhempi uskonnonharjoitusjärjestys, jota me uudistetun Lain kannattajat olemme ottaneet seurataksemme, sekin oli arvoton näille vanhoille silmilleni. Täydellisen Mestarin seuraajatkin ovat riidassa keskenään. Kaikki on näköharhaa. Ah, maya, näköharhaa. Mutta minulla on vielä toivoa… Kuihtuneet keltaiset kasvot siirtyivät aivan lähelle johtajan kasvoja, ja pitkä etusormi naputti pöytää. – Teidän oppineenne ovat näiden kirjojen avulla seuranneet Siunatun askeleita niiden retkillä, mutta on asioita, joita he eivät ole etsineet. Minä en tiedä mitään … en kerrassaan mitään, mutta minä lähden vapauttamaan itseni Olevaisuuden Kiertokulusta kulkemalla avointa ja leveää tietä. – Hän hymyili lapsellisen voitonvarmana. – Pyhiinvaeltajana pyhille paikoille kulkien minä saavutan ansiota. Mutta minä pyrin enempään. Kuuntele todella tärkeää asiaa. Kun suuri Mestarimme nuorukaisena etsi puolisoa, sanoivat hänen isänsä hovin neuvonantajat, että hän on liian hento mennäkseen avioliittoon. Tiedäthän?

Johtaja nyökäytti päätänsä, ihmetellen mitä sitten tulisi.

– Niinpä he siis panivat toimeen kolminkertaisen voimainkoetuksen hänen suoritettavakseen ketä hyvänsä vastaan. Ja katkaistuaan jousiammunnassa kaikki hänelle annetut jouset Mestarimme pyysi sellaista, jota kukaan ei jaksaisi jännittää. Tiedäthän?

– Niin on kirjoitettu. Olen sen lukenut.

– Ja niin hän, ampuen kaikkien tuloksien ohi lennätti vasaman kauas näkymättömiin. Lopuksi se putosi, ja siihen, missä se maata kosketti, puhkesi lähde; siitä paisui pian virta, joka mestarimme armosta ja sen ansiotyön johdosta, jonka hän kilvoitteli ennenkuin vapautti itsensä, tuli sellaiseksi, että ken hyvänsä siinä kylpevä puhdistuu kaikista synnin saastoista.

– Niin on kirjoitettu, sanoi johtaja hiljaa.

Laama huokasi syvään. – Missä on se virta? Viisauden lähde, jonne vasama putosi?

– Voi, veljeni, en tiedä, vastasi johtaja.

– Ehkäpä olet sen vain unohtanut … ainoan, jota et ole kertonut minulle. Täytyy kai sinun tietää? Katso, minä olen vanha mies! Minä kysyn, pannen pääni jalkojesi juureen. Sinä viisauden lähde. Tiedämmehän, että hän jännitti jousen! Ja että vasama putosi ja virta puhkesi. Missä siis on se virta? Unissani sain käskyn etsiä sitä. Siitä syystä tulin. Tässä olen. Mutta missä on virta?

– Jos tietäisin, etkö luulisi minun huutavan sitä kaikille?

– Sen avulla pääsee vapaaksi Olevaisuuden Kiertokulusta, jatkoi laama

hellittämättä. – Vasaman synnyttämä virta! Ajattelepa uudelleen.

Ehkäpä se on pieni virta, joka on kuivunut helteessä? Mutta eihän pyhä

Mestari olisi niin voinut pettää vanhaa miestä.

– Minä en tiedä. En tiedä.

Laama lähensi tuhatryppyiset kasvonsa jälleen kädenleveyden päähän englantilaisen kasvoista. – Minä ymmärrän, ettet sinä sitä tiedä. Kun et ole Lain seuraajia, on se salattu sinulta.

– Niin, salattu on.

– Me olemme molemmat sidotut, sinä, veljeni ja minä. Mutta minä, – hän nousi levittäen pehmeää paksua päällysvaatettansa, – minä lähden vapauttamaan itseäni. Tule sinäkin!

– Minä olen sidottu, sanoi johtaja. – Mutta minne sinä menet?

– Ensin Kashiin (Benaresiin); minnepä muualle? Siellä tapaan yhden puhtaan uskon harjoittajista eräässä Jainin temppelissä. Hänkin on salaisia etsiskelijöitä, ja häneltä voin ehkä oppia. Ehkäpä hän lähtee kanssani Buddh-Gayaan. Sieltä pohjoiseen ja länteen Kapilavastuun, ja sieltä etsien tietoa virrasta. Etsinhän tosin kaikkialta, missä kuljen, sillä paikka, mihin vasama putosi, ei ole tunnettu.

– Mutta kuinka aiot kulkea? Pitkä on matka Delhiin ja vielä pitempi

Benaresiin.

– Tietä myöten ja junilla. Jätettyäni vuoriston tulin Pathankotista tänne junassa. Se kulkee joutuisasti. Ensin hämmästyin nähdessäni tienviereisten korkeiden pylväiden sieppaavan alinomaa lankojaan – hän kuvasi sillä, kuinka junan mennessä sähkölankapylväät vilahtavat – mutta sitten minua kangistutti ja halusin kävellä totuttuun tapaani.

– Ja löydätkö varmasti tiesi? kysyi johtaja.

– Oh, sitähän varten tarvitsee vain tehdä kysymyksiä ja maksaa rahaa, ja asianomaiset lähettävät kaikki asianomaisiin paikkoihin. Sen sain tietää jo luostarissa varmalta henkilöltä, sanoi laama ylpeänä.

– Entä milloin lähdet? – Johtaja hymyili katsellessaan muinaisen hurskauden ja uudenaikaisen edistyksen sekoitusta, joka on nykypäivien Intian tunnusmerkkejä.

– Niin pian kuin mahdollista. Seuraan Mestarin jälkiä, kunnes tulen sille virralle. Onhan sitäpaitsi olemassa kirjoitettu paperi, johon on merkitty etelään menevien junien kulkuajat.

– Entä mistä saat ruokaa? – Laamoilla on tavallisesti runsaasti rahaa mukanansa johonkin kätkettynä, mutta johtaja kysyi silti, saadakseen varmuuden.

– Matkalla käytän Mestarin kerjuumaljaa. Samoin kuin hänkin vaelteli, kuljen minäkin, jättäen luostarin mukavan elämän. Mukanani oli vuoristosta lähtiessäni chela (oppilas), joka kerjäsi puolestani, niinkuin sääntö määrää, mutta pysähtyessämme Kuluun tarttui kuume häneen ja hän kuoli. Nyt ei minulla ole oppilasta, mutta otan itse kerjuumaljan ja siten suon armeliaille ihmisille tilaisuuden suorittaa hurskauden hyviä töitä. – Hän nyökäytti päätänsä luottavasti. Laamaluostarien oppineet eivät itse kerjää, mutta tämä vanhus oli tässä asiassa tavoista välittämätön intoilija.

– Niinpä saattaa ollakin, sanoi johtaja hymyillen. Salli minunkin nyt saada vähän ansiota. Olemmehan ammattitovereita, sinä ja minä. Tässä on uusi valkeasta englantilaisesta paperista laadittu muistikirja; tässä taas pari kolme teroitettua kynää … ohuita ja paksuja, kirjoitustaitoiselle varsin sopivia. Lainaapas nyt silmälasejasi.

Johtaja katseli niiden läpi. Ne olivat hyvin kuluneet, mutta lasit olivat jotenkin samanlaiset kuin hänen omansakin, jotka hän pisti laaman käteen, sanoen: – Koetahan näitä.

– Nehän ovat höyhenenkevyet nenällä! – Vanhus käänteli päätänsä ihastuneena ja tuhisteli nenäänsä. – Tuskinpa tuntee niitä nenällään. Ja kuinka selvästi näenkään!

– Ne ovat bilaur-kristallia, eikä niihin tule naarmuja. Auttakoot ne sinua löytämään virtasi, sillä ne ovat sinun.

– Minä otan ne, ja kynät ja valkoisen muistiinpanokirjan, sanoi laama – kahta pappia yhdistävän ystävyyden merkiksi – ja nyt, hän kopeloi vyöstään kynäkotelonsa ja laski sen johtajan pöydälle. – Se olkoon muistoksi minulta sinulle … minun kynäkoteloni. Se on jotakin vanhaa … niinkuin minäkin.

Olihan se muinaisaikaista kiinalaista tekoa, rautaa, jota ei nykyaikana enää sulateta. Johtajan kokoilijasilmä oli koko ajan sitä halukkaasti katsellut. Eikä laama tahtonut mitenkään ottaa takaisin lahjaansa.

– Kun löydettyäni virran tulen takaisin, tuon sinulle käsin piirretyn Padma Samthoran kuvan … sellaisen joita silkille piirtelin luostarissa. Niin … ja Elämän pyörän kuvan, jatkoi hän nauraen, – sillä mehän olemme ammattitovereita, sinä ja minä.

Johtaja olisi tahtonut pidättää häntä, sillä harvassa on niitä, jotka vielä tuntevat salaisuuden, miten tehdään noita siveltimellä maalattuja buddhan-kuvia, jotka ovat niin sanoakseni puoleksi kirjoitettuja, puoleksi piirrettyjä. Mutta laama lähti tiehensä, pää pystyssä, ja pysähdyttyään hetkeksi Bodhisatin suuren kuvan eteen miettimään hän kulki kauhtanan liepeiden heiluessa ulos veräjäristikon kautta.

Kim seurasi varjona perässä. Hänen kuulemansa asiat innostuttivat häntä suunnattomasti. Tuo mies oli jotakin aivan uutta, hänen kokemuspiirinsä ulkopuolelta, ja hän päätti tiedustella enemmän hänestä, niinkuin hän olisi tehnyt löytäessään Lahoresta uuden talon tai joutuessaan johonkin erinomaiseen outoon juhlaan. Laama oli aarre, jonka hän aikoi ottaa omakseen. Kimin äidissäkin oli ollut irlantilaista verta.

Vanha mies pysähtyi Zam-Zammahin luo ja katseli ympärilleen, kunnes hänen silmänsä osuivat Kimiin. Hänen äskeinen vaeltajainnostuksensa oli hetkeksi laimentunut, ja hän näytti vanhalta, yksinäiseltä ja hyvin nääntyneeltä.

– Älkää istuko kanuunan alle, sanoi poliisi äreästi.

– Hah haa, huuhkaja! vastasi Kim laaman puolesta. – Istu vain kanuunan alle, jos huvittaa. Milloin varastit maitomuijan lipposet, Dunnoo?

Tuo syytös oli aivan aiheeton, syntynyt vain hetken mielijohteesta, mutta se vaiensi Dunnoon, joka tiesi, että Kimin kimakka ääni pian saattaisi kutsua paikalle legioonittain pahoja basaarin poikia, jos niikseen tulisi.

– Entä ketä sinä palvoit tuolla sisällä? sanoi Kim alentuvasti, paneutuen pitkälleen laaman viereen varjoon.

– En palvonut ketään, lapseni. Kumarruin vain Täydellisen Lain edessä.

Kim hyväksyi uuden jumalan sen enempää mielenliikutusta ilmaisematta.

Hän tunsi niitä jo ennestään muutamia kymmeniä.

– Entä mitä sinä teet?

– Minä kerjään. Muistuukin nyt mieleeni, etten olekaan pitkään aikaan syönyt tai juonut. Miten tässä kaupungissa armeliaisuudenosoituksia pyydetään? Äänettömästikö, niinkuin meillä siellä Tiibetissä, vaiko ääneen anoen?

– Ne, jotka äänettömästi kerjäävät, kuolevat myöskin äänettömästi nälkään, vastasi Kim sananlaskulla.

Laama yritti nousta, mutta vaipui uudelleen istumaan, huoaten muistellen oppilastaan, joka kuoli kaukana Kulussa. Kim katseli pää kallellaan, miettien ja huvittuneena.

– Anna minulle tuo malja. Minä tunnen tämän kaupungin asukkaat … ne, jotka ovat armeliaita. Anna, niin minä tuon sen täytettynä takaisin. – Lapsellisen yksinkertaisesti vanhus antoi maljan hänelle.

– Lepää sinä. Minä tunnen ihmiset.

Poika juoksi erään kunjrin, alempaan luokkaan kuuluvan vihanneskauppiaan avoimeen myymälään, joka oli vastapäätä Moote-basaariin johtavaa raitiotietä. Siellä oleva nainen tunsi Kimin ennestään.

– Oho, oletko ruvennut yogiksi kerjuumaljoinesi?

– Enpä, vastasi Kim ylpeästi. – Kaupungissa on uusi pappi … sellainen, jota en milloinkaan ennen ole nähnyt.

– Vanha pappi ja nuori tiikeri, sanoi nainen äreästi. – Minä olen väsynyt uusiin pappeihin. Ne tunkeutuvat tavaroitamme anastamaan kuin kärpäset. Onko poikani isä hyväntekeväisyyden lähde, että hän antaisi kaikille pyytäjille?

– Ei suinkaan, vastasi Kim. – Miehesi on pikemmin yagi (pahasisuinen) kuin yogi (pyhä mies). Mutta pappi on uusi. Ihmeitten talon sahib on puhunut hänelle kuin veljelle. Oh, äitiseni, täytä tämä malja. Hän odottaa.

– Anna tänne maljakko. Sehän on suuri kuin lehmänjuomasanko! Sinulla on todella rohkeutta kuin Shivan pyhällä härällä. Hän on jo saanut parhaimman osan sipulikopan sisällyksestä, tänä aamuna juuri, ja nyt minun pitäisi sitten täyttää tuo malja. Hän tulee tänne takaisin jälleen.

Suunnaton, harmaa Brahma-härkä vaelteli kirjavassa ihmisjoukossa, varastettu vihannestukko suussaan. Se tuli suoraan myymälää kohti, hyvin tietäen pyhän, koskemattoman elukan etuoikeudet, ja laski päänsä alemmaksi, nuuski väkevästi koreja, ennenkuin teki valintansa. Silloin Kim potkaisi sitä pienellä kantapäällään kosteaan sinervään turpaan. Se päristeli suutuksissaan ja meni tiehensä raiteen yli, niskakyttyrän vapistessa raivosta.

– Katso! Minä olen pelastanut enemmän kuin kolminkertaisesti sen, mitä tähän maljaan mahtuu. No äiti, vähän riisiä ja kuivaa kalaa siihen päälle … niin, ja vähän kasvishilloketta lisäksi.

Nyt kuului murinaa myymälän perältä, missä mies loikoili.

– Hän karkoitti härän, vastasi nainen vähän matalammalla äänellä. – Hyvä on antaa köyhälle. – Hän otti maljan ja toi sen takaisin täynnä kuumaa riisiä.

– Mutta minun yogini ei ole mikään lehmä, sanoi Kim vakavana painaen sormellaan kuopan riisikasaan. – Vähän kasvishuttua ja käristettyä leipää olisi hyvä, ja palanen kuivattua hedelmää miellyttäisi häntä luullakseni.

– Etpä vähiä pyydäkään, vastasi nainen äkeänä. Mutta siitä huolimatta hän pani maljaan hyvää höyryävää hilloketta, kuivaa leipää ja murusen voita leivän päälle sekä palasen hapanta tamarindisäilykettä sivuun. Kim katseli kukkuramaljaa mielihyvillään.

– Sepä hyvä. Kun minä olen saapuvilla, ei härkä pääse tämän myymälän luo. Se on rohkea kerjäläinen.

– Entäpä sinä? nauroi nainen. – Mutta puhu siivosti häristä. Etkö ole kertonut minulle, että jonakin päivänä punainen härkä tulee sinua auttamaan? Pidä nyt pystyssä maljaa ja pyydä pyhää miestä siunaamaan minua. Ehkäpä hän tietäisi, miten tyttäreni kipeät silmät parannettaisiin. Kysy sitäkin häneltä, sinä kaikkien pikku ystävä.

Mutta Kim oli jo rientänyt tiehensä ennen lauseen loppua, väistellen kulkukoiria ja nälkäisiä tuttavia.

– Näin me kerjäämme, jotka sen taidon osaamme, sanoi hän ylpeästi laamalle, joka avasi silmänsä suuriksi nähdessään maljan sisällyksen. – Syö nyt, ja … minäkin syön kanssasi. Ohé bhistie! huusi hän vedenkantajalle, joka kasteli kukkia museon luona. – Annahan vettä tänne. Me miehet olemme janoisia.

– Me miehet! sanoi bhistie nauraen. – Riittääkö koko nahkasäkillinen sellaiselle parille? Juokaa nyt sitten kaiken Laupeuden nimessä.

Hän laski ohuen suihkun Kimin kahmaloon, tämä kun joi alkuasukasten tavoin, mutta laaman täytyi etsiä kuppi jostakin viittansa poimuista ja juoda arvokkaammin.

– Pardesi (muukalainen), selitti Kim, kun vanha mies aivan oudolla kielellä lausui nähtävästi siunauksen.

He söivät yhdessä hyvin tyytyväisinä, tyhjentäen maljan sisällyksen. Sitten laama otti nuuskaa komeasta puisesta nuuskarasiasta, sormieli rukousnauhaansa hetken aikaa ja vaipui sen jälkeen vanhuksen keveään uneen, Zam-Zammahin kanuunan varjon venyessä yhä pitemmäksi.

Kim juosta hilpaisi lähimpään tupakkamyymälään, jonka omisti eräs iloisenpuoleinen nuori muhamettilaisnainen, ja pyysi hyvän sikaarin, sellaisen, joita Punjabin yliopiston oppilaat käyttävät matkiessaan englantilaisia tapoja. Sitten hän poltteli ja mietiskeli maaten suoraan kanuunan alla, ja tuloksena mietiskelystä oli, että hän äkkiä pujahti Nila Ramin lautatarhaan päin.

Laama heräsi vasta kun kaupungin iltaelämä alkoi ja lamput sytytettiin ja valkopukuisia virkamiehiä rupesi virtaamaan valtion virastoista. Hän tuijotti unenpöpperöisenä joka suunnalle, mutta kukaan ei välittänyt hänestä, lukuunottamatta likaisessa turbaanissa ja keltaisissa vaatteissa vetelehtivää hinduvekaraa. Äkkiä vanhus kumartui painaen päänsä polviansa vasten ja valitti ääneen.

– Mitä tuo merkitsee? kysyi poika, seisten hänen edessään. – Onko sinut ryöstetty?

– Minun nuori chelani (oppilaani) on mennyt tiehensä, enkä tiedä, missä hän on.

– Ja minkä näköinen oli sinun oppilaasi?

– Se oli poika, joka tuli luokseni sen kuolleen tilalle, sen ansion nojalla, jonka olin saavuttanut, kun kumarsin Lakia tuolla sisällä. – Hän viittasi museoon päin. – Hän tuli luokseni osoittamaan tietä, jonka olin kadottanut. Hän johti minut Ihmeitten taloon ja rohkaistuneena hänen puheestaan uskalsin puhutella kuvien hoitajaa, ja hän rohkaisi minua ja teki minut väkeväksi. Ja kun nälkä oli voimani kuluttanut, kerjäsi hän minulle, niinkuin chela opettajalleen. Äkkiarvaamatta hänet lähetettiin. Ja äkkiarvaamatta on hän mennyt tiehensä. Minä aioin opettaa hänelle Lakia matkalla Benaresiin.

Kim oli hämmästynyt kuullessaan tuota, koska hän oli kuullut puheen tuolla museossa ja tiesi vanhan miehen puhuvan totta, ja sitähän alkuasukas harvoin tekee vieraalle.

– Mutta nyt ymmärrän, että hän oli vain lähetetty tiettyä tarkoitusta varten. Nyt tiedän löytäväni erään virran, jota etsin.

– Vasaman virran? sanoi Kim, ymmärtävästi hymyillen.

– Onko siinä toinen merkki? huusi laama. – En ole kellekään puhunut matkani päämäärää, paitsi tuolle kuvien papille. Kuka sinä olet?

– Oppilaasi, vastasi Kim, istuen jalat ristissä. – En ole milloinkaan nähnyt sinun kaltaistasi. Minä lähden kanssasi Benaresiin. Ja luulen, että sellainen vanha mies kuin sinä, joka puhut totta illan hämyssä aivan oudolle, hyvin tarvitset oppilaan.

– Mutta virta… Vasaman virta.

– Oh, sen kuulin puhuessasi englantilaiselle. Minä olin oven takana.

Laama huokasi. – Minä luulin, että sinut oli lähetetty oppaakseni. Sellaista joskus tapahtuu … mutta minä en ollut sen arvoinen. Sinä et siis tunne tuota virtaa?

– En. – Kim nauroi vähän nolona. – Minä etsin … härkää … punaista härkää viheriältä niityltä, se on auttava minua. – Niinkuin pojat tavallisesti, esitti Kim myöskin omat suunnitelmansa, ja niinikään oli poikamaista, että hän usein oli kaksikymmentä minuuttia kerrallaan ajatellut isänsä ennustusta.

– Mihin se auttaisi sinua, lapseni? kysyi laama.

– Sen Jumala tietää, mutta niin isäni sanoi minulle. Kuulin sinun puhuvan tuolla Ihmeitten talossa noista monista ihmeellisistä paikoista vuoristossa, ja jos joku niin vanha ja niin vähäinen – niin totuutta puhumaan tottunut – lähtee retkeilemään niin pienen asian vuoksi kuin virtaa etsimään, näytti minustakin sopivalta lähteä matkalle. Jos meille on suotu löytää nuo asiat, niin kyllä ne löydämme – sinä virtasi ja minä härkäni, ja suuret pilarit ja muut asiat, jotka olen unohtanut.

– Minä en tahtonut vapautua pylväistä, vaan Elämän pyörästä, sanoi laama.

– Se on yhdentekevää. Ehkäpä ne tekevät minusta kuninkaan, sanoi Kim aivan tosissaan, valmiina kaikkeen.

– Minä opetan sinulle matkan varrella toisia ja parempia toiveita, vastasi laama arvokkaasti. – Lähtekäämme Benaresiin.

– Ei yön selkään. Varkaita on liikkeellä. Odotetaan, kunnes tulee päivä.

– Mutta minulla ei ole yösijaa. – Vanhus oli tottunut luostarin tapoihin, ja vaikka hän makasikin paljaalla maalla, kuten Sääntö määräsi, tahtoi hän kuitenkin jotakin siisteyttä siinä suhteessa.

– Me saamme hyvän makuupaikan Kashmir Seraissa, sanoi Kim, nauraen hänen neuvottomuuttaan. – Minulla on eräs ystävä siellä. Tule. Kuumat ja tungokseen asti täytetyt basaarit olivat kirkkaasti valaistut heidän tunkeutuessaan Ylä-Intian monien kansojen edustajien välitse. Laama kulki kuin unessa. Ensimmäistä kertaa hän oli suuressa teollisuuskaupungissa, ja täysinäiset raitiovaunut alinomaa kirahtavine jarruineen pelästyttivät hänet pahanpäiväiseksi. Puoleksi sysäämällä, puoleksi vetämällä kuljetettiin häntä, kunnes saavuttiin Kashmir Serain korkealle portille. Siinä se oli, vastapäätä rautatieasemaa, kaarevien pylväskatosten ympäröimänä, suunnaton avonainen neliö, mihin kameeli- ja hevoskaravaanit pysähtyivät palatessaan Keski-Aasiasta. Siellä oli kaikenheimoisia pohjoisten maakuntain ihmisiä, toiset hoitamassa hevosiaan ja polvistuvia kameeleitaan, toiset kiinnittämässä tai irrottamassa tavaramyttyjä ja säkkejä, nostamassa vettä kitisevällä kaivonvintillä, kasaamassa heiniä hirnuvien hurjasilmäisten oriitten eteen; muutamat potkien äkäisiä karavaanikoiria; toiset taas suorittaen kameelinajajien palkkoja, pestaten uusia renkejä, kiroten, huutaen, kiistellen ja rähisten täyteen ahdetussa pihassa. Pylväskäytävät, jotka olivat vain kolme askelta korkeammalla, tarjosivat jonkinlaisen turvapaikan melskeessä. Suurin osa niistä oli vuokrattu kauppiaille, jotka olivat aidanneet itselleen myymälöitä pilarien väliin, vieläpä varustaneet ne jykevillä ovilla ja monimutkaisesti avattavilla kotimaisilla lukoilla. Lukitut ovet osoittivat omistajien olevan poissa, ja muutamissa oli hyvin alkeellisella tavalla maalilla ja liituvärillä töherrettynä ilmoitus, missä he olivat. "Lutuf Ullah on mennyt Kurdistaniin", oli esimerkiksi ilmoitettu, mutta alempana oli jonkun koiranleuan lisäys: "Oi Allah, joka sallit täiden elää kabulilaisten nutussa, miksi olet sallinut Lutuf-täin elää niin kauan?"

Kim kuljetti laamaa kiihkoisain ihmisten ja eläinten välitse pitkin pylväskäytäviä neliön toiseen päähän, lähelle rautatieasemaa, missä Mahbub Ali, hevoskauppias, asui palattuaan matkoiltansa salaperäisestä pohjoisesta maasta, kaukaa vuorisolien takaa.

Kim oli lyhyen elämänsä aikana – varsinkin kymmenennen ja kolmannentoista ikävuotensa välillä – toimittanut useita tehtäviä Mahbubille, ja suuri korkea afgaanilainen, joka oli värjännyt partansa punaiseksi (koska hän oli vanha eikä tahtonut näyttää harmaita karvojaan), tunsi pojan arvon, milloin oli kysymyksessä tiedustelu. Joskus hän antoi hänen pitää silmällä jotakuta miestä, jolla ei ollut hevosasioissa mitään tekemistä, seurata tätä kokonaisen päivän ja ilmoittaa kenen kanssa tämä oli puhunut. Kim jutteli silloin illalla huomionsa, ja Mahbub kuunteli, sanallakaan tai kasvojen ilmeellä ilmaisematta ajatuksiaan. Kim tiesi sen merkitsevän jotakin vehkeilyä, mutta asian viehätys oli siinä, että hän ei hiiskunut sanaakaan kenellekään, paitsi Mahbubille itselleen, joka antoi hänelle herkullisia, lämpimiä aterioita ruokamyymälässä, vieläpä kerran kokonaista kahdeksan annaa rahaa.

– Tässä on, sanoi Kim, lyödä sipaisten äkäistä kameelia kuonoon. – Ohoi, Mahbub Ali! – Hän pysähtyi pylväskäytävän varjoon ja pistäytyi hölmistyneen laaman selän taa.

Hevoskauppias oli irrottanut leveän kirjaillun bokhariot-vyönsä ja loikoi parilla silkkisellä paksulla satulapatjalla puhallellen laiskasti savuja suuresta hopeisesta piipusta. Hän käänsi vähän päätänsä äänen kuullessaan, ja nähtyään vain pitkän vaiteliaan miehen nauraa hihitti matalaa naurua.

– Allah, laama! Punainen laama! Lahoresta on pitkä matka vuoristoon.

Mitä sinä teet täällä?

Laama ojensi vaistomaisesti kerjuukuppinsa.

– Jumala kirotkoon uskottomat! sanoi Mahbub. – En anna mitään saastaiselle tiibettiläiselle, mutta pyydä rengeiltäni tuolta kameelien luota. Ehkäpä he pitävät arvossa siunaustasi. Pojat, täällä on teikäläisiä. Ottakaa selvää, onko hänellä nälkä.

Sileäksi ajeltu, kumaraselkäinen tiibettiläinen, joka oli tuonut hevosia vuoristosta ja joka lukeutui johonkin alempaan buddhalaisluokkaan, hymyili laamalle ja käheällä kurkkuäänellä kehotti pyhää miestä istumaan nuotion ääreen.

– Mene! sanoi Kim, työntäen häntä keveästi. Laama mennä kompuroi, jättäen pojan pylvään suojaan.

– Mene! sanoi Mahbub Ali, tarttuen taas piippuunsa. – Juokse tiehesi, hinduvekara! Jumalan kirous kaikille uskottomille! Pyydä niiltä tuolla väkeni joukossa, jotka ovat uskolaisiasi.

– Maharaj, ruikutti Kim, käyttäen hindulaista puhuttelusanaa nauttien sanomattomasti kujeestaan; – isäni on kuollut, äitini on kuollut, vatsani on tyhjä.

– Pyydä miehiltäni tuolla hevosten luona, sanoinhan jo. Totta kai joku hindu lie väkeni joukossa.

– Ohoh, Mahbub Ali, mutta olenko minä hindu? sanoi Kim englanninkielellä.

Hevoskauppias ei hämmästynyt, vaan tirkisti poikaa tuuheiden kulmakarvojen takaa.

– Koko maailman pikku ystävä, sanoi hän, – mitä tämä merkitsee?

– Ei mitään. Minä olen nyt tuon pyhän miehen oppilas, ja me lähdemme yhdessä pyhiinvaellusretkelle. Benaresiin hän sanoo menevänsä. Hän on perin hassu, ja minä olen jo väsynyt Lahoreen. Minä kaipaan verestä ilmaa ja vettä.

– Mutta kenen puolesta sinä hommaat? Ja miksi tulet minun luokseni? —

Ääni oli epäilevä.

– Kenen luo sitten tulisin? Minulla ei ole rahaa. Ei ole hyvä lähteä matkalle rahatonna. Sinä myyt monta hevosta upseereille. Nuo äskentulleet ovat kauniita hevosia; olen nähnyt ne. Anna minulle rupee, Mahbub Ali, niin minä annan velkakirjan ja maksan kun saan rahoja.

– Hm, tuumi hevoskauppias miettien. – Sinä et ole milloinkaan ennen valehdellut. Kutsu tuota laamaa … mene itse syrjään.

– Oh, kyllä meidän puheemme tulevat yhteen sopimaan, sanoi Kim nauraen.

– Me menemme Benaresiin, sanoi laama heti kun ymmärsi, mistä oli kysymys. – Poika ja minä. Minä etsin erästä virtaa.

– Ehkäpä … mutta entä poika?

– Hän on oppilaani. Hänet lähetettiin luullakseni oppaakseni tuolle virralle. Minä istuin kanuunan alla, kun hän tuli äkkiä. Sellaista on tapahtunut niille onnellisille, joille on annettu erityistä johdatusta. Mutta minä muistan nyt, että hän sanoi olevansa tästä maailmasta … hindu.

– Entä hänen nimensä?

– Sitä en kysynyt. Eikö hän ole oppilaani?

– Mistä maasta hän on … mitä kansaa? Onko hän muhamettilainen … sikh, … hindu … jaini … alhaiseenko vai korkeaan kastiin kuuluva?

– Miksi sellaista kysyisin? Keskitiellä ei ole korkeaa enempää kuin alhaistakaan. Jos hän on minun chelani, voiko – tahtooko kukaan ottaa häntä minulta? Sillä, näes, ilman häntä en löydä tuota virtaa. – Hän pudisti päätänsä vakavana.

– Ei kukaan ota häntä sinulta. Mene tuonne miesteni joukkoon, sanoi

Mahbub Ali, ja laama meni taas rauhoittuneena tiehensä.

– Eikö hän ole aivan hassu? sanoi Kim tullen jälleen esiin. – Miksi minä valehtelisin sinulle, Hajji?

Mahbub puhalteli savuja äänetönnä. Sitten hän puhui melkein kuiskaten: – Umballa on Benaresiin menevän tien varrella … jos tosiaankin menette sinne.

– So, so! Muista, ettei hän osaa valehdella … niinkuin sinä ja minä.

– Ja jos viet sanan Umballaan, annan sinulle rahaa. Asiani koskee hevosta, erästä valkoista oritta, jonka möin eräälle upseerille viime kerralla palatessani vuoristosta. Mutta sitten … tule lähemmäksi ja ojenna kätesi aivan kuin kerjätäksesi … sen hevosen sukujuuri ei ollut aivan selvä, minkävuoksi upseeri, joka on nyt Umballassa, pyysi minua sitä selvittämään. – Mahbub selitti hevosen ja upseerin tuntomerkit. – Sano sitten upseerille: "Sen valkoisen oriin sukujuuri on selvitetty." Siitä hän tietää, että sinä tuot sanan minulta. Hän on sanova sitten: "Mitä todistuksia sinulla on?" ja sinä vastaat: "Mahbub Ali on antanut minulle todistukset."

– Ja kaikki tämä vain sen valkoisen oriin vuoksi, sanoi Kim naureskellen silmät kiiluvina.

– Minä annan sen sukutaulun nyt … omalla tavallani … ja samalla muutamia kovia sanoja. – Varjo kulki Kimin ohi, ja kameelin askeleet kuuluivat. Mahbub Ali korotti ääntänsä.

– Allah! Oletko sinä ainoa kerjäläinen kaupungissa? Äitisi on kuollut. Isäsi on kuollut. Niinhän jokainen sanoo. Voi hyväinen aika! – hän kääntyi ja oli etsivinään lattialta ja heitti sitten Kimille palan leipää. – Mene tuonne hevosmiesten luo yöksi … sinä ja laama. Huomenna saat työtä.

Kim livahti tiehensä, iskien hampaansa leipään, ja, kuten oli odottanutkin, löysi leivästä pienen öljykankaaseen käärityn silkkipaperin ja kolme hopearupeeta – kerrassaan anteliasta. Hän hymyili ja pisti rahat ja paperin kaulassa riippuvaan nahkaiseen amulettipussiinsa. Laama, jota hevoskauppiaan tiibettiläiset palvelijat olivat runsaasti ruokkineet, makasi eräässä tallin nurkassa. Kim paneutui hänen viereensä ja nauroi itsekseen. Hän tiesi tekevänsä palveluksen Mahbub Alille, mutta hän ei silmänräpäyksenkään aikaa uskonut juttua oriin kantakirjasta.

Mutta eipä Kim aavistanutkaan, että Mahbub Ali, joka oli Punjabin parhaimpia tunnettuja hevoskauppiaita sekä varakas ja yritteliäs liikemies, jonka karavaanit tunkeutuivat ulommaisimman rajan taaksekin, oli merkitty Intian hallituksen vakoiluosaston salaisiin kirjoihin merkillä C 25 IB. Pari kolme kertaa vuodessa lähetti C 25 tiedonantonsa, rohkeasti ja mielenkiintoisesti laaditun, ja yleensä – verrattuna R 17:n ja M 4:n ilmoituksiin – varsin luotettavan. Se koski vuoriston etäisissä seuduissa olevia valtioita, vieraita matkailijoita, jotka eivät olleet englantilaisia, ja ampumatarpeitten kauppaa – lyhyesti sanoen oli pieni lisä siihen suunnattomaan tiedonantojen määrään, jonka nojalla hallitus saattoi toimintansa järjestää. Mutta äskettäin oli viisi liittoutunutta kuningasta, joiden liittoutuminen tuntui aivan tarpeettomalta, saanut erään ystävällisen, vieläkin pohjoisemmassa olevan hallituksen kautta tietoonsa, että heidän alueeltaan oli tietoja päässyt brittiläiseen Intiaan.

Siitäpä asianomaiset ministerit nyt harmistuivat kovasti ja ryhtyivät itämaisten tapojen mukaisiin toimenpiteisiin. He epäilivät monen muun ohessa tätä suuriäänistä punapartaista hevoskauppiasta, jonka karavaanit kahlasivat heidän lumipeitteisillä vuoristoteillänsä vatsaa myöten lumeen uponneina. Ainakin oli hänen matkuettaan ammuttu kahdesti väijyksistä, jonka vuoksi Mahbub ei pysähtynytkään Peshawurin vaaralliseen kaupunkiin, vaan tuli pysähtymättä suoraan Lahoreen, jossa hän, tuntien kansalaistensa tavat, odotti kaikenlaisia yllätyksiä.

Ja Mahbub Alilla oli jotakin, jota hän ei tahtonut säilyttää tuntiakaan kauemmin kuin välttämätöntä oli – pieni öljykankaaseen kääritty silkkipaperi – avoin, kenellekään osoittamaton kirje, jossa oli viisi äärettömän pientä neulanpistosta eräässä kulmassa ja joka ilmaisi nuo viisi liittoutunutta hallitsijaa, tuon ystävällisen pohjoisen vallan, erään Peshawurin kaupungin hindulaisen pankkiirin, erään belgialaisen asetehtaan ja puoli-itsenäisen, mahtavan muhamettilaisen etelän hallitsijan. Tämän viimeinen osa tiedonannosta oli R 17:n työtä, Mahbub sen oli tuonut Dora-solan kautta ja kuljettanut hänen puolestaan perille, koska R 17 ei olojen pakosta voinut jättää vartiopaikkaansa. Dynamiitti oli mietoa ja viatonta C 25:n tiedonannon rinnalla, ja yksinpä itämaalaisenkin, joka itämaalaisella tavalla arvioi aikaa, täytyi ymmärtää, että mitä pikemmin se joutuisi oikeihin käsiin, sitä parempi olisi. Mahbub ei erityisesti halunnut kuolla väkivaltaisesti, koska pari kolme verikostoriitaa eri perheitten välillä oli vielä tuolla rajan takana hänen puoleltaan selvittämättä ja koska hän ne selvitettyään aikoi asettua rauhaan enemmän tai vähemmän kelpo kansalaisena.

Pari päivää sitten saavuttuaan majataloon hän ei ollut hetkeksikään poistunut sen ulkopuolelle, vaan oli hyvin huomattavalla tavalla lähetellyt sähkeitä, yhden Bombayhin, jossa hänellä oli rahoja pankissa, toisen Delhiin, jossa eräs hänen sukulaisensa möi hevosia hänen puolestaan Rajputanan valtion asiamiehelle, kolmannen Umballaan, jossa eräs englantilainen innokkaasti tiedusteli valkoisen oriin sukuperää. Virallinen kirjeitten sommittelija, joka osasi englannin kieltä, laati oivallisia sähkeitä, esimerkiksi:

"Creighton, Laakerihuvila, Umballa. – Hevonen on arabialainen, kuten jo ilmoitettu. Ikävä että sukutaulu viipynyt. Sitä käännetään." Ja myöhemmin samalla osoitteella: "Ikäväkseni paljon viivytystä. Lähetän sukutaulun." Sukulaiselleen Delhiin hän sähkötti: "Lutuf Ullah. – Sähköteitse määrännyt kaksituhatta rupeeta tilillenne Luchman Narainin pankissa." – Nämähän olivat puhtaasti liikeasioita, mutta ennenkuin ne joutuivat rautatien asemalle, tutkivat kaikenkarvaiset henkilöt, jotka olivat olevinaan niistä huvittuneita, jok'ainoan niistä hyvin tarkasti, ja puolihupsu tiibettiläinen, joka niitä kuljetti, antoikin kenen hyvänsä lukea ne.

Kun Mahbub oli näin omalla kuvarikkaalla kielellänsä varovasti hämmentänyt tietojen lähteet, oli Kim aivan kuin taivaasta pudonneena ilmestynyt. Ja kun Mahbub Ali oli yhtä neuvokas kuin häikäilemätönkin ja tottunut käyttämään hyväkseen kaikenkaltaisia tilaisuuksia, otti hän pojan heti palvelukseensa.

Vaeltava laama, jolla oli alhaiseen kastiin kuuluva poika palvelijanaan, saattoi kyllä herättää hetkeksi huomiota matkallaan Intiassa, pyhiinvaeltajien maassa, mutta kukaan ei heitä epäilisi eikä, mikä vielä tärkeämpää, ryöstäisi heitä.

Hän käski tuoda uuden sytykkeen piippuunsa ja mietti asiaa. Jos pahinkin tapahtuisi ja poika joutuisi pulaan, ei paperi ilmaisisi ketään. Hän voisi itse myöhemmin mennä Umballaan ja – ehkäkin herättäen uutta epäluuloa – ilmoittaa suullisesti asiansa.

R 17:n ilmoitus oli kuitenkin pääasia, ja hyvin paha olisi, ellei se joutuisi perille. Mutta Allah oli suuri, ja Mahbub Ali tunsi tehneensä voitavansa. Kim oli ainoa, joka ei milloinkaan valehdellut hänelle. Se olisi kuitenkin hänestä ollut Kimin luonteen suuria vikoja, jollei hän olisi tiennyt, että poika osasi, joko omia tarkoituksiaan varten tai Mahbubin asioilla ollessaan, valehdella muille yhtä hyvin kuin ken tahansa itämaalainen.

Mahbub Ali astui sitten majatalon pihan yli ja lähti niiden kevytkenkäisten portille, jotka maalaavat silmäkulmansa ja houkuttelevat luokseen muukalaisia. Hän etsi vartavasten käsiinsä sen tytön, jonka hän hyvällä syyllä uskoi olevan erityisessä ystävyyssuhteessa muutamaan sileähipiäiseen Kashmir-punditiin, joka oli hänen tiibettiläistä palvelijaansa tutkinut tuossa sähkejutussa. Mitä hän nyt teki, oli perin järjetöntä; hän joi siellä hajuvedellä sekotettua viinaa vastoin profeetan nimenomaista kieltoa ja tuli humalaan, jolloin hänen kielensä kanta perin höltyi. Lopuksi hän vaipui tajutonna divaanin patjojen väliin, missä Ihastuksen Kukka, sileäkasvoisen punditin avustamana, tutki hänet mitä perinpohjaisimmin, päästä jalkoihin saakka.

Melkein samoihin aikoihin kuuli Kim varovia askelia Mahbubin tyhjästä suojasta. Hevoskauppias oli, kumma kyllä, jättänyt ovensa lukitsematta, ja hänen miehensä taas olivat juhlimassa Intiaan-paluutansa raviten itseään Mahbubin antamalla kokonaisella lampaalla. Vikkelä Delhistä kotoisin oleva nuorukainen, jolle äskeinen Kukka oli antanut juopuneen hevoskauppiaan vyöstä ottamansa avainkimpun, avasi jokaisen pienimmänkin lokeron ja käärön ja tutki matot ja satulakotelot Mahbubin asunnossa vieläkin perusteellisemmin kuin Kukka ja punditi olivat itse omistajan persoonaa tarkastaneet.

– Luulenpa, sanoi Kukka halveksivasti hetkistä myöhemmin, pyöreällä kyynärpäällään nojaten kuorsaavaan Mahbubiin, – hänen olevan vain tavallinen afgaanilainen hevoskauppias, jolla ei ole muita harrastuksia kuin naiset ja hevoset. Sitäpaitsi hän on saattanut jo lähettää tiedonannon, jos hänellä sellaista milloinkaan on ollut.

– Sellaisessa asiassa kuin noita viittä kuningasta koskevassa pitää hän tietonsa lähinnä mustaa sydäntään, sanoi punditi. – Eikö löytynyt mitään?

Delhin nuorukainen nauroi ja järjesteli sisääntullessaan turbaaniansa. – Minä käänsin nurin hänen tohvelinsa pohjatkin, kuten Kukka hänen taskunsa. Ei hän ole mies, jota etsimme. Vähän minulta jää huomaamatta.

– Eiväthän he sanoneetkaan, että hän se olisi, sanoi punditi. – He sanoivat vain, että ottaisimme selkoa, koska neuvostot siellä epäilivät häntä.

– Tuolla pohjoisessa on viljalti hevoskauppiaita, kuten vanhoissa turkeissa syöpäläisiä. Esimerkiksi Sikandar Khan, Nur Ali Beg ja Farrukh Shah, kaikki kafilain päälliköitä, sanoi Kukka.

– He eivät vielä ole tulleet, sanoi punditi. – Sinun täytyy houkutella heidät sitten ansaan.

– Hui toki, – sanoi Kukka halveksien, siirtäen Mahbubin pään polveltaan. – Farrukh Shah on karhu, Ali Beg on suupaltti ja vanha Sikandar Khan … mokomakin. Menkää! Minä aion käydä levolle. Tuo sika ei liikahdakaan ennen aamunkoittoa.

Kun Mahbub heräsi, nuhteli Kukka häntä ankarasti juoppouden synnistä. Aasialaiset eivät kasvonilmeelläkään ilmaise, milloin ovat voittaneet viekkaudessa vihollisensa, mutta kun Mahbub Ali selvitti kurkkunsa, veti vyötänsä kireämmälle ja läksi hoipertelemaan tähtien vielä tuikkiessa, oli hän melkein tekemäisillään sen.

– Lapsellinen temppu, sanoi hän itsekseen. – Ikäänkuin ei kuka hyvänsä Peshawurin tytöistä osaisi sitä tehdä! Mutta olihan se aika näppärästi tehty. Allah yksin tietää, kuinka monta niitä on vielä matkan varrella, joiden on koeteltava minua, ehkäpä puukolla. Nyt ei auta muu kuin että poika lähtee Umballaan – ja junalla – sillä paperi on tärkeä. Minä jään tänne tuon Kukan seuraan ja juon viiniä niinkuin oikean afgaanilaisen kauppiaan sopiikin.

Hän pysähtyi oman asuntonsa viereisen suojan luo. Hänen miehensä nukkuivat siinä raskaasti. Mutta Kimiä enempää kuin laamaakaan ei näkynyt.

– Herää! – Hän ravisti erästä nukkujista. – Minne menivät eilisiltaiset kerjäläiset … laama ja poika? Onko mitään kadonnut?

– Ei, vastasi mies, – mutta se vanha hupsu nousi kukon toiseen lauluun ja sanoi menevänsä Benaresiin, ja poika lähti saattamaan häntä.

– Allah kirotkoon kaikki uskottomat, sanoi Mahbub painokkaasti ja kömpi omaan osastoonsa, partaansa mutisten.

Mutta Kimhän se oli laamankin herättänyt, Kim, joka yhdellä silmällä oli pilkistänyt oksan reiästä lautaseinän läpi ja nähnyt Delhin miehen etsivän joka säilön. Eikä se hänestä näyttänyt tavalliselta varkaalta, tuo, joka selaili kirjeet ja laskut ja tutki satulat – ei tavallinen murtovaras pistä ohutta veistä yksinpä sandaalin pohjain väliin eikä niin taitavasti ratko satulataskujen saumoja. Aluksi oli Kim aikonut panna toimeen hälytyksen, päästää pitkän cho-or-choor-huudon (varas, varas!), joka heti panee majatalon jalkeille yön aikaan, mutta hän tähysteli vieläkin tarkemmin ja pitäen kaulassaan riippuvaa nahkapussia kädessään teki omat johtopäätöksensä.

– Hän etsinee tuota luuloteltua hevosen sukutaulua, sanoi hän, – juuri sitä paperia, joka minun on vietävä Umballaan. Parasta kai on että lähdemme paikalla. Nuo, jotka tutkivat puukolla avaten laukkuja, saattavat pian tehdä saman tempun vatsallemme. Siinä on varmaan joku nainen mukana leikissä. Hai! Hai! kuiski hän kevytuniselle vanhalle miehelle. – Tule. On aika lähteä taipaleelle Benaresiin päin.

Laama nousi kerkeästi, ja he pujahtivat varjojen tavoin majatalon portista.