Читать книгу Kim: Koko maailman pikku ystävä - Rudyard Kipling - Страница 3

He saapuivat linnoituksen tapaiselle rautatieasemalle, joka synkkänä kohosi aamuyön pimeydessä. Tavarapihalta kuului sähkövintturien vinkunaa niiden siirrellessä raskaita viljakuormia, joita pohjoisesta tuodaan.

– Tämä on pahojen henkien työtä, sanoi laama, peräytyen säikähtäneenä ontolta kumajavaa pimeyttä, muurattujen penkereitten välissä välähteleviä ratakiskoja ja ylhäällä häämöttävää katonkannattimien sekavaa verkkoa. He olivat jättimäisessä kiviseinäisessä hallissa, jonka permanto näytti olevan laskettu liinoihin käärityillä kuolleitten ruumiilla … kolmannen luokan matkustajilla, jotka olivat ostaneet lippunsa edellisenä iltana ja nukkuivat odotussalissa. Vuorokauden jokainen tunti on itämaalaisesta samanlainen, ja matkustajaliikennekin on järjestetty sen mukaisesti.

– Tänne tulevat tulivaunut. Joku on tuolla aukon takana, Kim osoitti lippuluukkua. – Hän antaa sinulle paperin, jolla pääset Umballaan.

– Mutta mehän menemme Benaresiin, vastasi vanhus.

– Samantekevää. Otetaan Benaresiin sitten. Pian! Juna tulee jo!

– Ota sinä rahat!

Laama, joka ei ollutkaan niin hyvin tottunut juniin kuin oli luulotellut, säikähti, kun 3,25 aamulla etelään menevä juna syöksyi jyristen sisään asemalle. Nukkujat hyppäsivät pystyyn, ja asemahuone kajahteli huutoja ja melua. Huudeltiin veden ja makeisten kauppiaita, alkuasukaspoliisit komentelivat, ja naiset kirkuivat kootessaan kapineitaan, lapsiaan ja aviomiehiään.

– Se on juna … vain juna. Ei se tänne tule. Odotahan!

Ihmetellen laaman yksinkertaista luottavaisuutta (tämä oli antanut hänelle pienen pussin täynnä rupeita) Kim osti lipun Umballaan. Uninen myyjä murisi ja heitti pöytään matkalipun seuraavalle asemalle, noin kuuden mailin päähän.

– Ei, sanoi Kim, tutkien sitä ja irvistellen. – Se kelpaisi farmareille, mutta minä asun Lahoren kaupungissa. Olihan se kuitenkin näppärä temppu, babu. Antakaa nyt lippu Umballaan.

Babu antoi äkäisenä oikean matkalipun.

– Ja toinen sitten Amritsariin, sanoi Kim, jolla ei ollut lainkaan halua kuluttaa Mahbub Alin rahoja mihinkään niin jonninjoutavaan kuin maksuun Umballaan asti.

– Matka maksoi noin paljon. Vaihtorahat sain takaisin. Minä tiedän, miten junissa kuljetaan. Tuskinpa milloinkaan yogi on tarvinnut chelaa niinkuin sinä tarvitset, laverteli hän iloisena hölmistyneelle laamalle. – He olisivat jättäneet sinut Mian Mir-asemalle ilman minua. Tätä tietä, tule. – Hän antoi takaisin pikkurahat pidättäen yhden annan rupeeta kohti Umballan lipusta vaivansa palkkiona … jota tapaa Aasiassa aina käytetään.

Laama kurkisti täyteen ahdetun rautatievaunun ovesta sisälle. – Eikö olisi parempi kävellä? sanoi hän arasti.

Tukeva sikhiläinen käsityöläinen pisti esiin parrakkaan päänsä. —

Pelkääkö hän? Älä pelkää. Minä muistan ajan, jolloin pelkäsin junia.

Tule vain sisään! Tämä on hallituksen työtä.

– En minä pelkää, sanoi laama. – Onko siellä tilaa kahdelle?

– Ei täällä ole edes hiirelle tilaa, kirkui hyvinvoivan maanviljelijän vaimo, hindulainen jat äveriäästä Jullundurista. Yöjunissa ei pidetä niin tarkkaa vaaria kuin päiväjunissa, joissa eri sukupuolet tarkoin pannaan eri vaunuihin.

– Oh, poikani äiti, voimmehan tehdä tilaa, sanoi hänen siniturbaaninen miehensä. – Ota lapsi syliisi. Sehän on pyhä mies, etkö näe?

– Ja sylissäni on seitsemänkymmentä kertaa seitsemän myttyä! Miksi et pyydä häntä istumaan syliini, häpeämätön? Sellaisiahan miehet aina ovat! – Hän katseli ympärilleen saadakseen kannatusta. Ikkunan lähellä istuva amritsarilainen naikkonen tuhahti harsonsa takaa.

– Sisään, sisään! huusi lihava hindulainen koronkiskuri puristaen vaatteeseen käärittyä tilikirjaa kainaloonsa. Viekkaasti hymyillen lisäsi hän: – On hyvä olla ystävällinen köyhiä kohtaan.

– Kyllä kai, kun saa seitsemän prosenttia kuukaudessa ja vielä syntymättömänkin vasikan pantiksi, sanoi nuori dogralainen sotilas, joka oli menossa kotiin lomalle; kaikki yhtyivät nauruun.

– Meneekö juna Benaresiin? kysyi laama.

– Tietysti. Miksi muutoin olisimme tänne tulleet? Mene sisään, muutoin jäämme tänne, huusi Kim.

– Katsos! kirkui Amritsarin tyttö. – Hän ei ole koskaan ennen ollut junassa. Katsos vain!

– No, autetaan, sanoi maalainen ojentaen suuren ruskean kätensä ja vetäen hänet sisään. – Näin se käy, isä.

– Mutta … mutta … minä istun permannolla. On vastoin Sääntöä istua penkillä, sanoi laama. – Sitäpaitsi jalkani kangistuisivat.

– Eipä ole yhtäkään oikean elämän sääntöä, jota näissä junissa ei rikottaisi, sanoi koronkiskuri huuliaan muikistaen.

– Me istumme esimerkiksi kaikenkarvaisten kastilaisten ja kansojen vieressä.

– Niin ja vieläpä häpeämättömimpäin rinnalla, sanoi äskeinen vaimo katsellen vihaisesti Amritsarin tyttöä, joka taas puolestaan ihaili nuorta sotilasta.

– Sanoinhan, että meidän olisi pitänyt mennä rattailla, sanoi hänen miehensä, – ja siten olisimme säästäneet rahaakin.

– Niin … ja sitten kuluttaneet kaksi vertaa ruokaa matkan varrella.

Siitähän on jo puhuttu kymmenentuhatta kertaa.

– Niinpä kyllä, ja kymmenellätuhannella kielellä, – mutisi mies.

– Jumalat auttakoot meitä vaimo-parkoja, jollemme saisi puhuakaan.

Ohhoh! Hän on niitä, jotka eivät saa katsoa eikä puhutella naista. —

Sillä laama, jota hänen Sääntönsä kielsi, ei ollut kiinnittänyt naiseen vähintäkään huomiota. – Ja hänen oppilaansa lienee samanlainen?

– Eipä suinkaan, äiti, sanoi Kim reippaasti. – Ei ainakaan, jos nainen on hyvän näköinen ja armelias nälkäistä kohtaan.

– Se oli kerjäläisen vastaus, sanoi sikhiläinen nauraen. – Siitä sait, sisar! – Kim oli ojentanut kätensä pyytääkseen.

– Entä minne aiot mennä? kysyi nainen antaen hänelle puolikkaan leipää likaisesta kääröstä.

– Benaresiin asti, sisar.

– Olette kai temppujentekijöitä? kysyi nuori sotilas. – Onko mitään temppuja ajan kuluksi? Miksi ei tuo keltainen mies vastaa?

– Sen vuoksi, sanoi Kim lujasti, – että hän on pyhä ja ajattelee asioita, jotka ovat sinulta salatut.

– Saattaa olla. Mutta me Loodhianan sikhit emme välitä opinkappaleista, virkkoi toinen sointuvasti. – Me taistelemme.

– Minun sisareni veljenpoika on naik (korpraali) siinä rykmentissä, sanoi sikhiläinen käsityöläinen hiljaa. – On siellä dogralaisia komppanioitakin.

Sotilas katseli tuijottaen häntä, sillä dogralaiset ovat toista kastia kuin sikhiläiset, ja sitten pankkiiri nauroi.

– Kaikki ne ovat samanarvoisia minulle, sanoi amritsarilainen tyttö.

– Sen kyllä uskomme, tokaisi talonpojan vaimo ilkeästi.

– Niin, mutta kaikki, jotka ase kädessä maatansa palvelevat, kuuluvat kuin yhteen veljeskuntaan. Kastin veljeskunta on erikseen, mutta sen yläpuolella taas – tyttö katseli ympärilleen vähän varovasti – on Pultonin yhdistävä side … rykmentti … eikö niin?

– Veljeni on eräässä rykmentissä, sanoi talonpoika. – Dograt ovat hyviä miehiä.

– Sinun sikhisi ainakin olivat sitä mieltä, sanoi sotamies katsoen vihaisesti äänettömään ukkoon, joka istui nurkassa. – Sinun sikhisi ainakin niin ajattelivat, kun kaksi meidän komppaniaamme tuli auttamaan heitä Pirzai Kotalissa kahdeksaa afridein komppaniaa vastaan ei täyttä kolmea kuukautta sitten.

Hän kertoi sitten eräästä rajakahakasta, jossa Loodhiana-sikhien dogra-komppaniat olivat kunnostautuneet. Amritsarin tyttö hymyili, sillä hän tiesi, että tuo juttu oli hänen suosionsa voittamista varten.

– Voi, voi, sanoi talonpojan vaimo lopuksi, – heidän kylänsä siis poltettiin ja pikkulapset joutuivat kodittomiksi?

– He olivat ryöstäneet meidän kuolleemme. He saivat maksaa suuret rahat, kun olimme heitä kurittaneet; niin se oli. Onko tämä Amritsar?

– On, ja tässä merkitään lippumme, sanoi rahakauppias kopeloiden vyötänsä.

Lamppujen valo rupesi jo kalpenemaan aamun vaaletessa, kun sekarotuinen konduktööri tuli sisään. Matkalippujen tarkastus on verrattain hidasta idässä, jossa ihmiset kätkevät ne kaikenlaisiin piilopaikkoihin. Kim otti omansa, ja hänen käskettiin poistua.

– Mutta minä menen Umballaan, väitti hän vastaan. – Minä olen tämän pyhän miehen seurassa.

– Voit mennä Jehannumiin saakka minun puolestani. Tämä lippu on kuitenkin vain Amritsariin. Ulos!

Kim puhkesi itkuun ja selitti, että laama oli hänen isänsä ja äitinsä, että hän oli laaman ainoa vanhuuden turva ja että laama kuolisi ilman hänen hoitoaan. Kaikki matkustajat pyysivät konduktööriä olemaan armollinen, rahakauppias varsinkin oli siinä suhteessa kaunopuheinen, mutta mies vei kuin veikin Kimin asemasillalle. Laama oli aivan neuvotonna eikä voinut saada selvää koko asiasta. Kim korotti äänensä ja itki vaunun ikkunan ulkopuolella.

– Minä olen aivan köyhä, isäni on kuollut … äitini on kuollut. Oh, armeliaat ihmiset, jos minut heitetään tänne, kuka hoitaa tuota vanhaa miestä?

– Mitä … mitä tämä on? kysyi laama. – Hänhän on menossa Benaresiin, hänen täytyy tulla minun kanssani. Hän on minun chelani. Jos rahaa on maksettava…

– Oh, ole hiljaa, kuiskasi Kim; – olemmeko me ruhtinaita heittääksemme rahaa hukkaan, kun koko maailma on niin armelias?

Amritsarin tyttö astui vaunusta myttyineen, ja häntäpä juuri Kim oli odottanutkin. Hän tiesi, että tuontapaiset naiset olivat armeliaita.

– Matkalippu … pieni matkalippu Umballaan … oi sinä sydänten murtaja!

Tyttö nauroi.

– Etkö ole lainkaan armelias?

– Tuleeko tuo pyhä mies pohjoisesta?

– Hyvin kaukaa pohjoisesta, huusi Kim. – Vuoristosta asti.

– Siellä Pohjolassa on lunta mäntyjen välissä … vuoristossa on lunta. – Äitini on Kulusta. Osta itsellesi lippu. Pyydä vanhan miehen siunausta minulle.

– Kymmenentuhatta siunausta, kirkui Kim. – Oh, pyhä mies, nainen on ollut armelias, niin että voin tulla kanssasi … nainen, jolla on kultainen sydän. Minä juoksen ostamaan matkalipun.

Tyttö katseli laamaa, joka oli vaistomaisesti seurannut Kimiä asemasillalle. Vanhus kumartui, jottei näkisi tyttöä, ja mutisi jotakin tiibetinkielellä hänen mennessään ohitse väkijoukon mukana.

– Helposti saatu, helposti menee, sanoi talonpojan vaimo terävästi.

– Hän on saanut ansiota itselleen, vastasi laama. – Epäilemättä se oli nunna.

– Sellaisia on kymmenentuhatta yksin Amritsarissa. Tule takaisin, vanha mies, tai juna jättää sinut, huusi rahanlainaaja.

– Se riitti sekä matkalippuun että ruokaankin, sanoi Kim rientäen paikalleen. – Syö nyt, pyhä mies. Katsos, päivä koittaa!

Aamu-usvat haihtuivat kohoten kultaisina, punaisina, kellertävinä viheriältä tasangolta. Koko rikas Punjabin alue oli pian näkyvissä täydessä loistossaan päivänpaisteessa. Laama säpsähteli vähän, kun sähkölankapylväät vilahtelivat ohitse.

– Junan nopeus on suuri, sanoi rahanvaihtaja vähän isällisesti hymyillen. – Me olemme joutuneet kauemmaksi Lahoresta kuin mitä olisit kahdessa päivässä kävellyt. Illalla olemme Umballassa.

– Ja siitä on vielä pitkälti Benaresiin, sanoi laama väsyneesti, pureskellen Kimin tarjoamaa leipää. Kaikki avasivat käärönsä ja rupesivat syömään aamiaista. Sitten rahanlainaaja, talonpoika ja sotilas täyttivät piippunsa, ja pian täyttyi koko vaunu katkeralla savulla, jonka keskeltä kuului yskintää ja syljeskelyä kaikkialta. Sikhiläinen ja talonpojan vaimo pureskelivat kuivaa pan-juurta; laama otti nuuskaa ja hypisteli rukousnauhaansa. Kim istui jalat ristissä tyytyväisenä, kun vatsa oli täysi.

– Mitä jokia onkaan Benaresissa? kysyi laama äkkiä kaikilta.

– Siellä on Gunga (Ganges), vastasi rahakauppias, kun tirskumiset olivat lakanneet.

– Mitä muita?

– Mitä muita pitäisi sitten olla paitsi Gunga?

– Minun muistini mukaan piti olla eräs terveeksitekevä virta.

– Se on juuri Gunga. Se, joka siinä kylpee, puhdistuu ja pääsee jumalien luo. Kolmasti olen vaeltanut sinne. Hän katseli ympärilleen ylpeänä.

– Kylläpä se oli jo tarpeenkin, sanoi nuori sotilas kuivasti, ja matkailijain nauru kääntyi tälläkertaa rahanlainaajaa kohtaan.

– Puhdistuu … pääsee takaisin jumalien luo, mutisi laama. – Ja saa taas jatkaa elämän kiertokulkua … yhä sidottuna ajan pyörään. – Hän pudisti päätänsä. – Mutta ehkäpä siinä on erehdys. Kuka sitten on pannut Gungan alulle?

– Jumalat. Mihinkä uskontokuntaan sinä kuulut? kysyi rahanvaihtaja hämmästyneenä.

– Minä seuraan Lakia … ylevintä Lakia. Jumalat siis tekivät Gungan.

Minkälaisia jumalia ne olivat?

Kaikki katselivat häneen hämmästyneinä. Oli käsittämätöntä, että joku voisi olla tietämätön Gungasta.

– Mikä … mikä on sinun jumalasi? kysyi rahanlainaaja lopuksi.

– Kuulehan! sanoi laama ottaen rukousnauhansa toiseen käteensä. —

Kuulkaa, sillä nyt puhun Hänestä! Hindin kansa, kuulkaa!

Hän alkoi ensin urdun-kielellä puhua Buddhasta, mutta omien ajatuksiensa viehättämänä siirtyikin pian tiibetinkieleen ja luki pitkiä kiinankielisiä otteita Buddhan elämästä. Lempeät ja kärsivälliset ihmiset kuuntelivat kunnioittavasti. Koko Intia on täynnä pyhiä miehiä, jotka mutisevat vierailla kielillä oman intonsa tulen kuluttamina, uneksijoita ja näkijöitä, niinkuin on alusta ollut ja aina on.

– Hm, sanoi Loodhianan sikhi-sotilas. – Lähimpänä naapurinamme Pirzai Kotalissa oli muhamettilainen rykmentti, ja heidän pappinsa … hän oli, mikäli muistan, naik … kun häneen tuli se henki, osasi ennustaa. Mutta hullut ovat kaikki Jumalan huomassa, hänen päällikkönsä antoivat paljon anteeksi hänelle.

Laama jatkoi taas urdun-kielellä muistaen, että hän oli vieraassa maassa. – Kuulkaa kertomusta nuolesta, jonka Mestarimme lähetti jousestaan, sanoi hän.

Se sopi paljon paremmin kuulijoille, ja he kuuntelivat uteliaina, kun hän kertoi. – Nyt, Hindin kansa, menen etsimään tuota jokea. Tiedättekö mitään, mikä voisi opastaa minua? Sillä me olemme kaikki … miehet ja naiset … pahan vallassa.

– Onhan Gunga … ja Gunga yksin … se pesee pois synnit, kuului mutinana kaikkialta vaunusta.

– Vaikka kieltämättä meillä on hyviä jumalia Jullundurin seudullakin, sanoi talonpojan vaimo katsellen ikkunasta. – Katso, kuinka ne ovat siunanneet viljavainiot.

– Tutkia kaikki Punjabin virrat ei ole mikään pieni asia, sanoi hänen miehensä. – Minulle riittää semmoinen virta, joka jättää runsaasti mutaa pelloilleni, ja minä kiitän Bhumiaa, kodin jumalaa. – Hän kohautti pronssinvärisiä olkapäitään.

– Luuletko Mestarimme tulleen niin pitkälle pohjoiseen? kysyi laama, kääntyen Kimin puoleen.

– Saattoi kyllä tulla, vastasi Kim sovittavasti, sylkäistessään punaista pan-juuren mehua lattialle.

– Viimeinen suurista miehistä, sanoi sikhiläinen varmasti, – oli Sikander Julkarn (Aleksanteri Suuri). Hän kivesi Jullundurin tiet ja rakensi suuren vesisäiliön Umballan lähelle. Se kiveys on kestänyt tähän päivään saakka, ja myöskin vesisäiliö on vielä jäljellä. En ole milloinkaan kuullut sinun jumalastasi.

– Anna hiustesi kasvaa pitkiksi ja puhu Punjabin murretta, sanoi nuori sotilas leikillään Kimille käyttäen erästä sananpartta. – Siinä kaikki, mitä tarvitaan tullakseen sikhiksi. – Mutta hän ei sanonut sitä kovinkaan äänekkäästi.

Laama huokasi ja vaipui mietteisiinsä, kyyristyneenä vähäpätöiseksi muodottomaksi kääröksi. Puheittensa lomassa saattoivat ympärillä olevat kuulla hänen matalaa puheluansa: "Om mani padme hum! Om mani padme hum!" … ja rukousnauhan helmien hiljaista kalinaa.

– Minua väsyttää, sanoi hän vihdoin, – junan kiivas vauhti ja kolina väsyttää minua. Sitäpaitsi luulen, että olemme kulkeneet jo sen virran ohi.

– Ollaan rauhassa, sanoi Kim, – sillä eikö virta ollut lähellä

Benaresia? Me olemme vielä kaukana siitä paikasta.

– Mutta … jos Mestarimme kulki pohjoiseen, saattaisi se olla jokin näistä pienistä virroista, joiden yli olemme tulleet.

– En tiedä.

– Mutta sinuthan lähetettiin minulle – eikö lähetettykin? – sen ansion vuoksi, minkä olin saavuttanut Suchzenissa. Sinähän tulit kanuunan luota siellä kaupungissa … ja sinulla oli kahdet kasvot ja kahdet vaatteet.

– Ollaan hiljaa. Niistä asioista ei saa puhua täällä, kuiskasi Kim. – Minähän olin vain yksin, kun tarkemmin ajattelet, hindupoika … suuren vihreän kanuunan luona.

– Mutta eikö siellä ollut myöskin englantilainen, jolla oli valkoinen parta – pyhä mies kuviensa seurassa – joka itse yhä varmemmaksi varmisti vakuutukseni, että on olemassa vasaman synnyttämä virta?

– Hän – me – menimme Lahoren Ihmeitten taloon rukoilemaan siellä olevien jumalien edessä, selitti Kim ympärillä oleville. – Ja talon sahib puheli hänelle – tämä on aivan totta – kuten veli. Hän oli hyvin pyhä mies, kaukaisten vuorten takaa. Lepää sinä vain. Aikanaan tulemme Umballaan.

– Mutta minun virtani – minun parantava virtani?

– Ja sitten, jos haluat, lähdemme etsimään sitä virtaa jalkaisin.

Siten emme sivuuta mitään … emme edes pientä purosta metsän reunassa.

– Mutta etsithän sinä jotakin itsekin? – Laama nousi istumaan hyvillään siitä, että muisti niin hyvin.

– Niinpä kyllä, sanoi Kim ilahduttaakseen häntä. Poika oli erittäin tyytyväinen saadessaan näin olla matkalla, pureskella pan-juurta ja nähdä uusia ihmisiä suuressa hyväntahtoisessa maailmassa.

– Sinähän etsit härkää … punaista härkää, joka tulisi auttamaan sinua … ja viemään sinua … minnekä se olikaan? Minä olen unohtanut. Eikö se ollut punainen härkä viheriällä niityllä?

– Ei se minua minnekään vie, sanoi Kim. – Minä vain kerroin sinulle tarinan.

– Mitä te juttelette? kysyi talonpojan vaimo kumartuen eteenpäin ja helistellen rannerenkaitaan. – Tehän molemmat näette unia? Viheriällä niityllä punainen härkä, joka vie sinut taivaaseen. Vai minne? Näitkö näyn? Ennustiko joku sinulle? Meillä on punainen härkä kylässämme Jullundurin kaupungin luona, ja siellä se on laitumella vehmaimmalla niityllämme.

– Anna naiselle vanhan naisen satu ja kutojalinnulle lehti ja lankaa, niin siitä syntyy ihmeellisiä asioita, sanoi sikhiläinen. – Kaikki pyhät miehet näkevät unia, ja seuraamalla heitä saavat heidän oppilaansakin saman kyvyn.

– Eikö se ollut punainen härkä viheriällä niityllä? toisti laama. – Jossakin edellisessä elämässä olet saattanut hankkia ansioita, ja härkä tulee sinua palkitsemaan.

– Ei, ei … se oli vain taru, jonka joku minulle kertoi … ehkä piloillaan. Mutta minä etsin härkää Umballasta, ja sinä voit etsiä virtaasi ja levähtää junan jyrinästä.

– Saattaisihan olla, että se härkä tietäisi … että se olisi lähetetty opastamaan meitä molempia, sanoi laama lapsellisen toiveikkaasti. Sitten hän puhui muille, viitaten Kimiin: – Tämä poika lähetettiin minulle eilen. Hän ei ole arveluni mukaan tästä maailmasta.

– Olen tavannut runsaasti kerjäläisiä ja runsaasti pyhiä miehiä, mutta en milloinkaan sellaista yogia enkä sellaista oppilasta, sanoi vaimo.

Hänen miehensä kosketti sormella otsaansa ja hymyili. Mutta kun seuraavalla kerralla ruvettiin syömään, annettiin laamalle parhainta.

Ja vihdoin, väsyneinä, unisina ja tomuisina he saapuivat Umballan asemalle.

– Me jäämme tänne erään oikeusasian vuoksi, sanoi talonpojan vaimo Kimille. – Me asumme mieheni serkun nuoremman veljen luona. Siellä on tilaa yogillekin, samoin sinullekin. Antaisiko hän minulle siunauksensa?

– Kuule, pyhä mies! Tämä nainen, jolla on kultainen sydän, antaa meille yösijan. Tämä etelän maa on ystävällinen maa. Ajatteles, kuinka paljon apua olemme saaneet aamun koitteesta asti!

Laama taivutti päätänsä siunaukseen.

– Täytät minun serkkuni nuoremman veljen talon kuljeksivilla, murisi mies nostaen olkapäälleen bambusauvaan kiinnitetyn myttynsä.

– Sinun serkkusi nuorempi veli on isäni serkulle vielä velkaa tyttärensä hääjuhlasta, sanoi nainen terävästi. – Antakoot siihen tarkoitukseen näille ruokaa. Tämä yogihan kerjää, eikö niin?

– Minä kerjään hänen puolestaan, sanoi Kim, joka vain halusi saada laaman yöksi suojaan voidakseen itse etsiä Mahbub Alin englantilaista ja jättää hänelle valkoisen oriin sukutaulun.

– No, sanoi hän, kun he olivat päässeet turvaan siistin hindulaistalon pihaan, – minä menen vähän ulos … ostamaan ruokaa basaarista. Älä mene minnekään, kunnes palaan.

– Palaatko sinä? Palaatko varmasti? – Vanhus tarttui hänen ranteeseensa. – Ja palaatko tässä samassa asussa? Onko tänään liian myöhä etsiä virtaa?

– Liian myöhä ja liian pimeä. Ole rauhassa. Ajattele kuinka kaukana olet jo … sata kosia Lahoresta.

– Niin … ja yhä kauempana luostaristani. Voi! Tämä on suuri ja kauhistava maailma.

Kim livahti ulos, ja tuskinpa milloinkaan on vähemmän huomiota herättävä pieni olento kuljettanut omaa ja vielä tuhansien ihmisten kohtaloa pienessä kotelossa kaulassaan.

Mahbub Alin neuvot viittasivat hänelle kylläkin selvästi sen talon, missä englantilainen asui, ja tallirenki, joka ajoi pieniä rattaita kerhosta kotiin, varmisti häntä yhä enemmän. Jäljellä oli vain löytää itse isäntä, ja sitä varten Kim pujahti pensasaidan lävitse ja piiloutui kuistin luona korkeiden kukkapensaiden taa. Talossa oli kirkas valaistus, ja palvelijat liikkuivat kattaen pöytiä, joilla oli kukkia, laseja ja hopeita. Äkkiä tuli esille mustaan ja valkoiseen puettu englantilainen, hyräillen jotakin laulua. Oli liian pimeä voidakseen nähdä hänen kasvojaan, jonka vuoksi Kim koetti vanhaa kerjäläistemppua.

– Köyhien auttaja!

Mies kääntyi ja astui ääntä kohti.

– Mahbub Ali sanoo…

– Haa! Mitä sanoo Mahbub Ali?

Hän ei yrittänytkään saada nähdä tarkemmin puhujaa, ja siitä Kim ymmärsi hänen tietävän, mitä asia koski.

– Valkoisen oriin sukutaulu on aivan selvä.

– Mitä todistuksia sinulla on siitä? – Englantilainen poikkesi ruusupensaan luo tiepuoleen.

– Mahbub Ali on antanut minulle tämän todistuksen. – Kim heitti paperikäärön ilmaan niin että se putosi polulle miehen viereen, joka pani jalkansa sen päälle, samalla näet lähestyi eräs puutarhan rengeistä. Kun tämä oli mennyt, poimi hän paperin maasta ja heitti rupeen – Kim saattoi kuulla sen kilahduksen – ja meni taloon kääntymättä enää. Nopeasti Kim otti rahan, mutta huolimatta tottumuksestaan hän oli syntyperältään tarpeeksi irlantilainen arvellakseen, että hopea merkitsi vähimmin joka leikissä. Mitä hän tahtoi, oli saada nähdä millainen vaikutus hänen ilmoituksellaan oli; senvuoksi hän jäikin makaamaan ruohikkoon ja ryömi lähemmäksi taloa.

Hän näki, – sillä Intian bungalow-talot ovat avoimia päästä päähän – että englantilainen meni kuistin kulmassa olevaan pieneen huoneeseen, joka näytti olevan jonkinlainen virkahuone, pöytä täynnä papereita ja kirjekoteloita. Sinne hän istuutui tutkiakseen Mahbub Alin viestiä. Hänen kasvonsa, joita lamppu täysin valaisi, muuttuivat ja synkistyivät, ja Kim, joka oli hyvin terävä sellaiseen, pani kaiken tarkoin merkille.

– Will, rakas Will, kuului naisen ääni. – Sinun pitäisi mennä vierashuoneeseen … he tulevat tuossa paikassa.

Mies vain luki kiinteästi.

– Will! sanoi ääni taas hetkistä myöhemmin. —Hän on tullut. Minä kuulen ratsujen kavionkopseen tieltä.

Mies riensi ulos avopäin, samassa kun suuret vaunut neljän hindusotilaan saattamina pysähtyivät kuistin eteen ja pitkä mustatukkainen mies, suora kuin seiväs, hypähti ulos mukanaan nuori upseeri, joka herttaisesti nauroi.

Kim makasi litteänä vatsallaan melkein ulottuen koskettamaan isoihin pyöriin. Isäntä ja mustatukkainen vieras vaihtoivat pari sanaa keskenään.

– Tietysti, sir, sanoi nuori upseeri reippaasti, – kaikki muu saa odottaa, kun on kysymys hevosesta.

– Me emme viivy enempää kuin parikymmentä minuuttia, sanoi talon isäntä; – voittehan pitää seuraa ja huvittaa heitä sillä välin.

– Käskekää jonkun miehistä odottaa, sanoi pitkä muukalainen mennessään isännän kanssa pieneen huoneeseen, vaunujen samalla poistuessa. Kim näki heidän kumartuvan Mahbub Alin viestiä tutkimaan ja kuuli heidän äänensä: toinen puhui matalalla ja kunnioittavalla äänellä, toinen terävästi ja päättävästi.

– Ei ole kysymys viikoista, vaan päivistä … melkeinpä tunneista, sanoi vanhempi. – Olen odottanut sitä jo jonkin aikaa, mutta tämä – hän viittasi Mahbub Alin paperiin – ratkaisee sen. Grogan tulee tänne illallisille, eikö niin?

– Kyllä, sir, ja samoin Macklin.

– Hyvä on. Minä puhuttelen heitä. Asia esitetään neuvostolle, mutta tässä tapauksessa olemme oikeutettuja ryhtymään heti toimeen. Ilmoittakaa Pindin ja Peshawurin prikaateille. Tämä tärvelee kesälomat, mutta sitä ei voi auttaa. Sen olemme saaneet siitä, ettemme kukistaneet heitä perinpohjin jo alussa. Kahdeksantuhatta riittänee.

– Minkä verran tykistöä, sir?

– Siitä täytyy neuvotella Macklinin kanssa.

– Onko siis sota kysymyksessä?

– Ei. Rangaistusretkikunta. Kun on sidottu edeltäjänsä toimista…

– Mutta C 25 on saattanut valehdella.

– Hän varmistaa toisen ilmoituksen. Itse asiassa he ovat näyttäneet aikomuksensa jo puoli vuotta sitten. Mutta Devenish tahtoi säilyttää rauhan, ja sitä he tietysti käyttivät voimistuakseen. Lähettäkää sähkeet heti – uusin salakirjaimin, ei vanhoin – minun ja Whartonin käyttämin. Luulen, ettei meidän tarvitse antaa naisten odottaa enempää. Voimme loput järjestää sikaareja poltellessamme. Arvelinkin tällaista olevan tulossa. Se on vain rangaistusretkikunta – eikä sota.

Kun saattomies poistui, ryömi Kim huoneen taakse, mistä hän Lahoren-aikuisten kokemustensa nojalla toivoi saavansa ruokaa – ja tietoja. Keittiö oli täynnä touhukkaita palveluspoikia, joista yksi potkaisi häntä.

– Ai, sanoi Kim ollen itkevinään. – Minä vain aioin pestä astioita, jos saisin ruokaa.

– Koko Umballa on samalla asialla. Mene tiehesi. Nyt viedään liemi sisään. Luuletko, että me, jotka palvelemme Creighton sahibia, tarvitsemme vieraita keittiöpoikia avuksemme aterioita valmistamaan?

– Mutta onhan nyt oikein suuret illalliset, – sanoi Kim, katsellen lautasia.

– Kummakos se on. Illan kunniavieras ei olekaan kukaan muu kuin itse

Jang-i-Lat sahib (ylipäällikkö).

– Hoo! sanoi Kim, aivan täsmällisesti ääntäen hindulaisten ihmetyshuudahduksen. Hän oli saanut tietää, mitä halusikin, ja kun keittiöpoika kääntyi poispäin, livahti hän tiehensä.

– Ja kaikki touhu, sanoi hän itsekseen, ajatellen tapansa mukaan hindukielellä, – muka hevosen sukutaulun vuoksi! Mahbub Alin olisi pitänyt tulla minulta oppimaan hiukan valehtelemisen taitoa. Kun ennen kuljetin sanaa, koski se aina naisia. Nyt ovat miehet kysymyksessä. Sitä parempi. Se pitkä mies sanoi lähettävänsä suuren armeijan rankaisemaan jotakuta … jossakin … sähke siitä lähetetään Pindiin ja Peshawuriin. Puhuttiin tykeistäkin. Jospa olisin ryöminyt lähemmäksi. Suuria uutisia!

Palattuaan yömajaansa hän tapasi maanviljelijän serkun nuoremman veljen keskustelemassa tämän vaimon ja jonkun ystävän kanssa perheen yhteisestä oikeudenkäyntiasiasta ja siihen kuuluvista seikoista, laaman nuokkuen istuessa vieressä. Illallisen jälkeen joku antoi hänelle vesipiipun, ja Kim oli aika mies mielestään imeskellessään sileätä kokospähkinän kuorta istuessaan siinä hajasäärin kuutamossa, silloin tällöin pistäen keskustelun lomaan jonkin huomautuksen.

Isäntäväki oli erittäin kohteliasta, sillä maanviljelijän emäntä oli kertonut talonväelle hänen punaisesta härästään ja että hän mahdollisesti oli lähtöisin toisesta, korkeammasta maailmasta. Sitäpaitsi laama oli suuren ja kunnioittavan huomion esineenä. Perheen pappi, vanha suvaitseva sarsutilainen bramiini, pistäysi talossa myöhemmin illalla ja tietysti pani toimeen jumaluusopillisen keskustelun, kohottaakseen arvoansa perheen silmissä. Uskonasioissa nämä olivat tietenkin hänen puolellaan, mutta olihan laama joka tapauksessa heidän vieraansa ja uutuutensa puolesta mielenkiintoinen. Hänen lempeä ystävällisyytensä ja merkilliset kiinankieliset lauseensa, jotka tuntuivat loitsuluvuilta, ihastuttivat heitä suunnattomasti. Tuossa hyväntahtoisessa, yksinkertaisessa seurapiirissä hän innostui ja aukeni kuten Bodhisatin oma lootus, puhuen Suchzenin mahtavilla vuorilla viettämästään elämästä, ennenkuin, kuten hän sanoi, – "nousin ja lähdin etsimään valistusta".

Kävipä siinä kertomuksen kuluessa selville, että hän noina elämänsä maallisina päivinä oli ollut aika mestari laatimaan horoskooppeja ja syntymäkaavoja, ja perhebramiini houkutteli hänet ilmaisemaan hänen siinä käyttämiään menettelytapoja. Kumpikin käytti kiertotähdistä sellaisia nimiä, joita toinen ei voinut ymmärtää, ja viittaili vain taivaalle, jossa suuret tähdet pimeässä tuikkivat. Talon lapset saivat moittimatta hypistellä laaman rukousnauhaa, ja tämä, aina muutoin tarkka puhtauden sääntöjen noudattaja unohti kokonaan Säännön, joka kieltää katsomasta naisiin … niin innossaan hän kertoi vuorten ikilumesta, maanvieremistä, tukkeutuneista tunturisolista, kaukaisista kallioista, joista löytää safiireja ja turkooseja, ja vihdoin ihmeellisestä ylänkötiestä, joka vie itse suureen Kiinaan.

– Mitä sinä hänestä ajattelet? kysyi maamies salavihkaa papilta.

– Pyhä mies … todella pyhä mies. Hänen jumalansa eivät ole oikeita jumalia, mutta hänen jalkansa kulkevat Tietä, oli vastaus. – Ja hänen ennustusmenetelmänsä, joita sinä et tosin pysty tajuamaan, ovat viisaat ja luotettavat.

– Sanoppa minulle, pyysi Kim laiskasti, löydänkö punaisen härkäni viheriältä kedolta, kuten minulle on luvattu.

– Mitä tiedät syntymähetkestäsi? kysyi pappi, ollen olevinaan hyvinkin mahtava.

– Olen syntynyt ensimmäisen ja toisen kukonlaulun välillä toukokuun ensimmäisenä yönä.

– Minä vuonna?

– En tiedä; samana hetkenä kun ensi kerran huusin, tapahtui Srinagurin suuri maanjäristys Kashmirissa. – Kim oli kuullut tämän hoitajattareltaan ja tämä taas puolestaan Kimball O'Haralta. Maanjäristys oli tuntunut Intiassakin, ja sitä pidettiin Punjabissa kauan aikaa ajanlaskun lähtökohtana.

– Ai! sanoi eräs naisista innostuen. Sehän näytti yhä vahvistavan

Kimin yliluonnollista sukuperää. – Eikö silloin syntynyt se tyttökin…

– Ja hänen äitinsä lahjoitti miehellensä neljä poikaa yhtä monena vuonna … kaikki kelpo poikia, huudahti maanviljelijän vaimo istuen syrjässä varjossa.

– Eipä kukaan tietoihin syventynyt unohda, missä asennoissa kiertotähdet tuona yönä olivat; sanoi perheen pappi. Hän rupesi piirtelemään kuvioita pihan hiekkaan. – Ainakin sinulla on oikeus saada osallesi puolet Härän tähtialasta. Miten ennustus kuuluu?

– Eräänä päivänä, sanoi Kim ihastuneena aiheuttamastaan jännittävästä mielenkiinnosta, – minusta tulee suuri mies, ja sen saa aikaan viheriän niityn punainen härkä, mutta sitä ennen tulee kaksi miestä tekemään kaikki valmiiksi.

– Niin, siten on aina laita ilmestyksissä. Synkkä pimeys, joka vähitellen hälvenee; sitten joku saapuu lakaisten paikan puhtaaksi. Sitten tulee Näky. Kaksiko miestä tulee, sanot? Niin, niin. Aurinko, lähtien Härän tähdistä, menee Kaksosten piiriin. Siitä ennustuksen kaksi miestä. Miettikäämme nyt asiaa. Tuoppas minulle jokin pieni oksa.

Hän rypisti kulmiaan ja piirsi hiekkaan, välillä pois pyyhkien, salaperäisiä kuvioita … kaikkien suureksi kummastukseksi, lukuunottamatta laamaa, joka, älykkäästi kyllä, ei puuttunut asiaan.

Noin puolen tunnin kuluttua pappi heitti oksan pois tyytyväisesti murahtaen.

– Näin tähdet sanovat. Kolmen päivän kuluessa tulevat nuo kolme miestä valmistamaan asioita. Heidän perästään tulee Härkä, mutta sen yhteydessä näkyy sodan ja aseellisten miesten merkki.

– Lahoresta lähtevässä junassa oli todella loodhianalainen sikhi-sotilas, sanoi talonpojan vaimo.

– Vaiti! Aseellisia miehiä … useita satoja. Mitä tekemistä sinulla on sota-asioissa? kysyi pappi Kimiltä. – Sinun merkkisi on punainen ja pian puhkeavan sodan ankara merkki.

– Eipä mitään … ei kerrassaan mitään, sanoi laama vakavasti. – Me etsimme vain rauhaa ja jokeamme.

Kim hymyili muistaessaan, mitä oli kuullut upseerin talossa. Varmasti hän oli tähtien suosikki.

Pappi pyyhkäisi jalallaan ennustusmerkit hiekasta. – Tätä enempää en voi nähdä. Kolmen päivän kuluessa tulee Härkä luoksesi, poikani.

– Entä minun jokeni? valitteli laama. – Olen toivonut, että hänen härkänsä johtaisi meidät molemmat joellemme.

– Eipä tuon ihmeellisen joen löytäminen ole mikään helppo asia, veljeni, sanoi pappi. – Sellaiset virrat eivät ole tavallisia.

Seuraavana aamuna oli laama estelyistä huolimatta innokas jatkamaan matkaa. Talonväki antoi Kimille suuren mytyn ruokatavaroita ja melkein kolme annaa kuparirahaa matkaa varten, saatellen heitä monin siunauksin etelään päin johtavalle tielle päivän koittaessa.

– Sääli, etteivät nuo ihmiset ja heidän kaltaisensa pääse vapaiksi

Olevaisuuden Pyörästä, sanoi laama.

– Silloinpa jäisi maan päälle vain pahoja ihmisiä, ja kuka sitten antaisi meille ruokaa ja suojaa? tuumi Kim, iloisesti taakkaansa kantaen.

– Tuolla on pieni joki. Katsokaamme sitä, sanoi laama, poiketen valkealta tieltä niitylle päin ja joutuen suoraan pariah-koirien parveen.