Читать книгу Kim: Koko maailman pikku ystävä - Rudyard Kipling - Страница 4

Koirien jäljessä tuli vihainen maamies bambusauvaansa heiluttaen. Hän oli ammattipuutarhuri, joka kuului arainikastiin ja kasvatti vihanneksia ja kukkia Umballan kaupunkia varten. Kim tunsi hyvin hänen tapaisensa miehet.

– Tuollainen mies, sanoi laama lainkaan välittämättä koirista, – on epäkohtelias vieraille, kiukkuinen ja armoton. Hänen käytöksensä jo varoittaa sinua, oppilaani.

– Hoi, hävyttömät kerjäläiset! huusi mies. – Menkää tiehenne! Pois täältä!

– Menemme kyllä, vastasi laama tyynen arvokkaasti – Lähdemme siunaamattomilta tiluksilta.

– Ah, sanoi Kim huoaten – Jos seuraava sato tulee huono, voit syyttää siitä vain omaa kieltäsi.

Mies liikahti levottomasti sandaaleissaan – Maa on täynnä kerjäläisiä, sanoi hän puoleksi anteeksipyytäen.

– Ja mistä tiesit, että me tulisimme sinulta kerjäämään, oh mali? sanoi Kim pilkaten, käyttäen nimitystä, jota tuollainen puutarhuri vähimmin rakastaa – Mitään muuta emme aikoneet kuin katsoa tuota jokea tuolla taampana.

– Jokeako mukamas! tokaisi mies. – Mistä kaupungista te olette, kun ette tunne kaivettua kanavaa? Sehän on suora kuin nuoli, ja minun pitää maksaa siitä vedestä aivan kuin se olisi juoksevaa hopeaa. Taampana on eräs joenhaara. Mutta jos tarvitsette vettä, niin voin antaa sitä .. ja maitoa myös.

– Me menemme vain joelle, sanoi laama lähtien liikkeelle.

– Maitoa ja ruokaa, änkytti mies katsellen pitkää muukalaista. – Minä … minä … en tahdo hankkia itselleni pahaa … enkä vainioillenikaan; kerjäläiset ne vain näinä aikoina kovin vaivaavat.

– Pane mieleesi, sanoi laama kääntyen Kimiin, – vihan punainen sumu saattoi hänet kiukkuisesti puhumaan. Kun se hänen silmistänsä poistuu, muuttuu hän kohteliaaksi ja lempeämieliseksi. Tulkoon siunaus hänen mailleen. Älä liian äkkiä arvostele ihmisiä … maamies.

– Minä olen tavannut pyhiä miehiä, jotka olisivat kironneet sinut ja kaiken omaisuutesi, sanoi Kim nolostuneelle miehelle. – Eikö hän ole viisas ja pyhä? Minä olen hänen oppilaansa.

Hän nosti nenäänsä ylpeänä ja astui hyvin arvokkaana kapeaa pellonpientaretta.

– Ne eivät ylpeile, sanoi laama hetken perästä, – ne, jotka kulkevat

Keskitietä.

– Mutta sinähän sanoit hänen kuuluvan alhaiseen kastiin ja olevan epäkohtelias.

– En sanonut, että hän kuului alhaiseen kastiin, sillä kuinka sellaista voi olla, jota ei ole? Jäljestäpäin hän katui tylyyttään, ja minä unohdin hänen vikansa. Sitäpaitsi on hänkin meidän laillamme Olevaisuuden Pyörään kytketty, mutta hän ei kulje vapautuksen tietä. – Laama pysähtyi pienen vesiojan luo ja katseli karjan tallaamaa äyrästä.

– Mistä sinä voit tuntea jokesi? kysyi Kim heittäytyen korkean sokeriruo'on varjoon.

– Kun sille tulemme, saan varmasti jotakin valaistusta. Tämä ei ole, sen tunnen, oikea paikka. Voi, pienoinen vesi, jos vain voisit kertoa, missä jokeni virtaa! Mutta siunattu ole sinäkin, jotta hedelmöitä maita!

– Katso! katso! Kim hypähti hänen viereensä ja tempasi hänet syrjään. Keltainen ja ruskea juova liukui tulipunaisten kukkien seasta ojan reunalle, kurotti päänsä veteen, joi ja jäi makaamaan. Se oli suuri cobra-käärme, joka katseli kalsein, luomettomin silmin heitä.

– Ei ole keppiä … ei ole minkäänlaista keppiä, sanoi Kim. – Minä etsin sellaisen ja lyön käärmeen kuoliaaksi.

– Miksi? Sehän on meidän laillamme niinikään Pyörään kytketty … siinäkin on alaspäin tai ylöspäin kehittyvä elämä … hyvin kaukana vapautuksesta. Hyvin paljon pahaa on tehnyt se sielu, joka on tuohon olomuotoon pantu.

– Minä vihaan kaikkia käärmeitä, sanoi Kim. Ei pitkäkään tottumus alkuasukasten elämään saata hävittää valkoisen miehen inhoa käärmettä kohtaan.

– Anna sen elää elämänsä loppuun. – Kokoonkiertynyt hirviö sihisi ja puoleksi avasi kitansa. – Tulkoon vapautuksesi pian, veli, jatkoi laama rauhallisesti. – Sattuisitko sinä tietämään joestani?

– En milloinkaan ole nähnyt sinun kaltaistasi miestä, kuiskasi Kim hämmästyneenä. – Ymmärtävätkö käärmeetkin sinun puhettasi?

– Kuka tietää? – Laama kulki aivan käärmeen kohotetun pään ohi. Se painui alas kiemuraisen ruumiin poimuihin.

– Tule sinäkin! kutsui laama olkansa takaa.

– Enkä tule, sanoi Kim, – minä kierrän.

– Tule vain. Ei se tee pahaa.

Kim epäröi hetken. Laama vahvisti kehotustaan lausumalla yksitoikkoisesti jonkin kiinalaisen lauseen, jota Kim luuli loitsuksi. Hän totteli ja hypähti ojan yli, eikä käärme tosiaan liikahtanutkaan.

– Enpä milloinkaan ole nähnyt sellaista miestä. – Kim pyyhkäisi hien pois otsaltaan. – Entä minne nyt menemme?

– Se on sinun sanottava. Minä olen vanha ja muukalainen … kaukana omasta maastani. Jollei tuo rel-vaunu (juna) saisi päätäni aivan pyörälle, lähtisimme sillä Benaresiin heti. Mutta sitenhän saattaisimme joutua kulkemaan jokemme ohi. Menkäämme etsimään toista jokea.

Koko päivän he kulkivat hedelmällisiä maita, jotka niihin uhratun ahkeran työn tuloksiksi antavat kolme, jopa neljäkin satoa vuodessa – sokeriruokojen, tupakkaistutusten, vihannesmaiden läpi; poiketen tieltä milloin näkivät vilahduksenkin vettä; herättäen kyläkoiria ja puolipäivän helteessä nukkuvia kyliä. Laama vastaili sateleviin kysymyksiin aina yhtä kärsivällisesti ja yksinkertaisesti. He etsivät jokea, jolla olisi ihmevoima parantaa. Tiesikö kukaan siitä mitään? Joskus miehet nauroivat, mutta useammin he kuuntelivat hänen tarinaansa loppuun saakka ja tarjosivat heille varjoisan paikan, maitoa juoda ja ruokaa syödä. Naiset olivat aina ystävällisiä ja lapset, kuten kaikkialla muuallakin, milloin arkoja, milloin uskaliaampia. Illaksi he pääsivät erään savimajoista muodostuneen kylän varjoisan puun suojaan ja puhelivat kylänvanhimman kanssa karjan tullessa laitumelta ja naisten valmistaessa illallista. He olivat kulkeneet nälkäisen Umballan kaupungin ympäristössä olevien puutarhojen lävitse ja joutuneet penikulman laajuisille vehmaille viljavainioille.

Kylänvanhin oli valkopartainen, ystävällinen mies, joka oli tottunut vieraita kohdittelemaan. Hän valmisti olkimattovuoteen laamalle, toi hänelle lämmintä keittoa ja täytti hänelle piipun, ja kun iltahartaus jo oli päättynyt kylän temppelissä, lähetti kutsumaan pappia.

Kim kertoi lapsille Lahoren kaikesta suuruudesta ja kauneudesta, rautatiematkasta ja sentapaisista kaupunkiasioista; miehet taas keskustelivat verkalleen, niinkuin karjakin rauhallisena märehti.

– En voi ymmärtää sitä, sanoi kylänvanhin lopuksi papille. – Kuinka selität hänen puheensa? – Laama, joka oli lopettanut tarinansa, hypisteli hiljaa rukousnauhaansa.

– Hän on etsijä, vastasi pappi. – Koko maa on täynnä sellaisia. Muistapa vain häntä, joka viime kuussa kävi täällä … fakiiria, kilpikonnineen.

– Niin, mutta silläpä miehellä oli järkeä, sillä Krishna itse oli ilmestynyt näyssä hänelle, luvaten paratiisin ilman kiirastulta, jos hän vaeltaa Prayagiin. Tämä mies ei etsi mitään sellaista jumalaa, jonka minä tuntisin.

– Ole vaiti, hän on vanha ja tulee kaukaa. Sitäpaitsi hän on hupsu, vastasi sileäleukainen pappi. – Kuulehan, – hän kääntyi laaman puoleen, – kolme kosia (n. 10 km) länteenpäin on Kalkuttan suuri valtatie.

– Mutta minä aikoisin Benaresiin.

– Se vie Benaresiin myös. Se kulkee kaikkien tällä puolen Indus-jokea olevien virtojen yli. Minä neuvon sinua, pyhä mies, lepäämään täällä huomiseen. Lähde sitten sitä tietä – hän tarkoitti suurta valtamaantietä – ja koeta jokaista jokea, jonka yli kuljette, sillä ymmärtääkseni sinun jokesi parannusvoima ei ole löydettävissä jossakin erityisessä kohdassa, vaan pitkin joen koko pituutta. Sitten, jos jumalasi sen suo, pääset varmasti vapauteesi.

– Se oli oikein puhuttu. – Laama mielistyi hyvin ehdotukseen. – Me lähdemme huomenaamulla, ja minä siunaan sinua, kun näytit vanhoille jaloilleni niin lähellä olevan tien. – Hän lausui syvällä, laulavalla äänellä kiinankielisen lauseen. Pappikin oli liikuttunut, mutta kylänvanhin pelkäsi pahaa loitsua. Laaman yksinkertaisia vakavia kasvoja katsoessa ei kuitenkaan sellaista voinut kauan epäillä.

– Näetkö oppilaani? laama sanoi nuuskaa tarjoten. Hänen velvollisuutensa oli vastata kohteliaisuudella kohteliaisuuteen.

– Minä näen ja kuulen. – Kylänvanhin katsoi sinne, missä Kim istui puhellen sinipukuiselle tytölle, tämän pannessa rätiseviä oksia tuleen.

– Hänkin etsii omaansa. Ei jokea, vaan härkää … niin, viheriältä niityltä punaista härkää, joka jonakin päivänä korottaa hänet kunniaan. Hän ei ole luullakseni kokonaan tästä maailmasta. Hänet lähetettiin ihan äkkiarvaamatta auttamaan minua etsimisessäni, ja häntä nimitetään "koko maailman pikku ystäväksi".

Pappi hymyili. – Kuules sinä koko maailman pikku ystävä, huusi hän kitkerän savun takana olevalle pojalle, mikä sinä olet?

– Tämän pyhän miehen oppilas, vastasi Kim.

– Hän sanoo että sinä olet but (henki).

– Voivatko henget syödä? kysyi Kim silmäänsä vilkuttaen – Sillä minulla on nälkä.

– Ei se ole pilaa, huusi laama. – Muuan tähtientutkija eräässä kaupungissa, jonka nimen olen unohtanut…

– Umballan kaupungissahan nukuimme viime yön, kuiskasi Kim papille.

– Niin, Umtalla … oliko se Umballa? Hän laittoi horoskoopin ja selitti, että oppilaani pääsisi toiveittensa perille kahden päivän kuluessa. Mutta mitä hän sanoi tähtien ilmoittavan, koko maailman pikku ystävä?

Kim selvitteli kurkkuaan ja katseli ympärillään olevia harmaapartoja.

– Minun tähteni merkitsee sotaa, vastasi hän mahtaillen

Joku nauroi nähdessään pienen rääsyisen olennon siinä tiilipenkillä suuren puun alla. Sen sijaan että joku alkuasukas olisi siitä nolostunut, kuohahti Kimin veri ja hän hypähti pystyyn.

– Niin juuri, sotaa, hän sanoi.

– Se oli hyvin luotettava ennustus, mutisi syvä ääni, – sillä sotaa käydään aina rajalla … mikäli tiedän.

Puhuja oli vanha kuihtunut mies, joka oli ollut sotapalveluksessa alkuasukkaista muodostetussa ratsujoukossa suuren kapinan aikana. Hallitus oli antanut hänelle hyvän asunnon kylässä, ja vaikka hänen poikansa, hekin jo harmaapartaisia upseereita, olivat häntä köyhdyttäneet, oli hän vieläkin huomattava henkilö. Englantilaiset viranomaiset, maaherratkin, poikkesivat usein valtatieltä häntä tapaamaan, ja sellaisissa tilaisuuksissa hän pukeutui entispäivien univormuun ja seisoi vieläkin suorana sotilasasussaan.

– Mutta nyt tulee suuri sota, johon menee kahdeksantuhatta, – kuului tiheäksi keräytyvästä joukosta Kimin kimakka ääni, jota hän itsekin hämmästyi.

– Punatakkisia vaiko omia joukkojamme? kysyi vanha mies melkeinpä niinkuin vertaiseltaan. Hänen äänensävynsä sai muutkin kunnioitten katselemaan Kimiä.

– Punatakkeja, vastasi Kim. – Punatakkeja ja kanuunia.

– Mutta … mutta … eihän tähdistäennustaja sanonut mitään sellaista, huudahti laama kiihkossaan, ottaen hyppysellisen nuuskaa.

– Mutta minä tiedän, minulle on se ilmoitettu, minä kun olen tämän pyhän miehen oppilas. Tulee suuri sota, johon menee kahdeksantuhatta punatakkista. Ne viedään Pindistä ja Peshawurista, se on varmaa.

– Poika on kuullut basaarijuttuja, sanoi pappi.

– Mutta hän on ollut aina mukanani, sanoi laama, – mitenkä hän mahtanee tietää? Minä en ole kuullut siitä.

– Hänestä tulee aika veitikka, kun tuo vanha mies on kuollut, mutisi pappi kylänvanhimmalle. – Mitähän kujeilua tämäkin on?

– Merkki, annahan minulle merkki, jyrähti vanha sotilas äkkiä. – Jos tulee sota, niin minun poikani olisivat jo siitä ilmoittaneet.

– Kun kaikki on valmiina, saavat poikasi siitä tiedon, mutta sinun pojistasi on pitkä matka niihin, joiden käsissä nämä asiat ovat. – Kim innostui asiaansa, sillä se muistutti häntä entisistä seikkailuista, jolloin hän kuljetteli kaikenlaisia kirjeitä ja hyötyäkseen oli usein tietävinään enemmän kuin tiesikään. Mutta nyt hän pelasikin suuremmista asioista … hänen kiihkonsa yltyi, ja hänessä heräsi suoranaista voimantuntoa. Hän rohkaisi itsensä ja jatkoi puhettaan.

– Vanha mies, antakaa minulle merkki. Määräävätkö alipäälliköt kahdeksantuhannen punatakkisen … ja kanuunoitten lähtemisestä?

– Eivät, vastasi vanha mies edelleen aivan kuin Kim olisi ollut hänen vertaisensa.

– Tiedätkö sinä, kuka antaa sellaisen käskyn?

– Olen nähnyt hänet.

– Niin, että tunnet hänet toisenkin kerran?

– Olen tuntenut hänet aina siitä kun hän oli topkhanan (tykistön) luutnantti.

– Pitkä mies, jolla on musta tukka ja joka kävelee näin? Kim astui jäykästi muutamia askelia.

– Niin, mutta senhän kuka hyvänsä on voinut nähdä.

Joukko kuunteli puhetta henkeään pidättäen.

– Se on totta, sanoi Kim, – mutta sanonpa enemmän. Katsos. Ensin tuo suuri mies kävelee näin, sitten hän ajattelee näin. (Kim siveli etusormellaan otsaansa ja poskeansa.) Ja sitten hän kiertää sormensa näin. Ja sitten hän panee hattunsa vasempaan kainaloonsa. – Kim teki tämän liikkeen ja seisoi kuin haikara.

Vanha mies mutisi mykkänä hämmästyksestä, mutta ympärilläolijat suorastaan värisivät.

– Niin … niin … niin. Mutta mitä hän tekee käskyjä antaessaan?

– Hän haroo niskaansa … näin. Sitten hän panee yhden sormensa pöydälle ja tuhisee nenäänsä. Sitten hän puhuu sanoen 'Järjestäkää liikekannalle se ja se rykmentti. Varustakaa ne ja ne kanuunat.'

Vanha mies nousi suoraksi ja tervehti sotilaallisesti.

– 'Sillä' – Kim muutti kansanmurteelle nuo loppulauselmat, jotka hän oli kuullut upseerien keskustellessa Umballassa – 'sillä', hän sanoo, 'meidän olisi pitänyt tehdä tämä jo kauan aikaa sitten. Ei tässä ole kysymyksessä sota … se on vain rankaisuretki. Hnh.'

– Jo riittää. Kyllä uskon sinua. Olen nähnyt hänet tuollaisena taistelun savussa. Sekä nähnyt että kuullut. Hän se on!

– Minä en nähnyt savua. – Kimin ääni muuttui tavallisen kulkuriennustajan ääntä matkivaksi. – Minä näin tämän pimeydessä. Ensin tuli mies, joka laittoi kaikki valmiiksi. Sitten tuli ratsumiehiä. Sitten hän tuli seisten valokehässä. Sitten tapahtui kaikki muu niinkuin olen kertonut. Vanha mies, olenko puhunut totta?

– Hän se on. Aivan epäilemättä hän se on.

Ympärilläseisovat vetivät syvään henkeänsä, tuijottaen vuoroin vanhukseen, joka vieläkin seisoi asennossa, vuoroin Kimiin, joka seisoi ryysyissään, kuvastuen rusottavaa iltataivasta vasten.

– Enkö sanonut … enkö sanonut, että hän on toisesta maailmasta? huusi laama ylpeänä. – Hän on koko maailman ystävä, hän on tähtien ystävä!

– Meitä tämä ei ainakaan koske, huudahti eräs mies. – Kuulehan, nuori ennustaja, jos ennustamislahjasi pysyy kaikkina aikoina … minulla on punatäpläinen lehmä. Se voi olla sinun härkäsi sisar, mikäli minä tiedän…

– Tai minä välitän, sanoi Kim. – Minun tähteni eivät puutu sinun karja-asioihisi.

– Niin, mutta se on niin sairas, pisti eräs nainen väliin. – Minun mieheni on puhvelihärkä, sillä muuten hän ei niin huonosti valitsisi sanojaan. Sanoppa, voiko se lehmä parantua?

Jos Kim olisi ollut tavallinen poika, olisi hän jatkanut leikkiä, mutta hänpä ei ollutkaan turhaan tutustunut Lahoren kaupunkiin, ja vieläkin vähemmän turhaan hän oli tutustunut Taksali-portin luona oleviin fakiireihin jo kolmentoista vuoden aikana, ja niinpä hän olikin oppinut tuntemaan ihmisluonnetta.

Pappi tarkasteli häntä syrjästä päin vähän ärtyisen näköisenä … happamesti hymyillen.

– Eikö teillä ole pappia kylässä? Luulin nähneeni etevän sellaisen äskettäin, huudahti Kim.

– Kyllä … mutta… aloitti vaimo.

– Mutta sinä ja miehesi toivotte saavanne lehmän parannetuksi pelkillä kiitoksilla. – Isku sattui: pariskunta oli tunnettu koko kylän kitsaimmaksi. – Ei ole hyvä koettaa petkuttaa pyhäkköä. Anna nuori vasikka omalle papillesi, ja jolleivät jumalat ole suuttuneet peruuttamattomasti, rupeaa lehmäsi antamaan maitoa kuukauden kuluessa.

– Sinä olet mestari kerjäämään, mutisi pappi hyväksyvästi. – Eipä neljänkymmenen vuoden harjaantuminen olisi sitä paremmin opettanut. Varmasti olet sinä tehnyt vanhan miehen rikkaaksi.

– Vähän jauhoja ja vähän voita ja hyppysellinen mausteita, vastasi Kim, punastuen kyllä kiitoksesta, mutta pysyen yhä varovana, – tuleekohan vain siitä rikkaaksi? Ja lisäksi, kuten voit nähdä, on hän löylynlyömä. Mutta riittääpä se minulle, kun saan ainakin oppia tuntemaan maailmaa.

Hän tunsi Taksali-portin fakiirien elämää ja puhetapoja ja matki heidän oppilaittensa lauseita.

– Etsiikö hän todellakin sitä mitä sanoo, vai tarkoittaako hän sillä salata muita aikeitaan? Ehkäpä hän etsii aarteita.

– Hän on hupsu, usein vallan pöhkö. Siinä kaikki.

Vanha sotilas nousi nyt ja kysyi, tulisiko Kim hänen vieraakseen siksi yöksi. Pappi kehotti häntä tekemään sen, mutta väitti, että laaman hoitaminen kuului temppelille, ja siihen laama hymyili vilpittömän tyytyväisenä. Kim vilkaisi ympärilläolijoihin ja teki omat päätöksensä.

– Missä rahat ovat? hän kuiskasi, vieden vanhuksen hiukan syrjään.

– Povessani. Missäpä muualla?

– Anna ne minulle. Pian ja huomaamatta.

– Mutta miksi? Eihän täällä ole mitään matkalippua ostettavana?

– Olenko minä oppilaasi vai enkö ole? Enkä opasta vanhoja jalkojasi tiellä? Anna minulle rahat, ja aamulla saat ne takaisin. – Hän pisti kätensä laaman vyöhön ja otti esiin kukkaron.

– Olkoon. – Vanhus nyökäytti päätänsä. – Tämä on avara ja kamala maailma. Enpä milloinkaan luullut siinä olevan niin paljon ihmisiä.

Seuraavana aamuna pappi oli hyvin äkäisellä tuulella, mutta laama oli vallan tyytyväinen. Kim puolestaan oli viettänyt hyvin hauskan illan sotavanhuksen seurassa, joka otti esiin ratsumies-miekan ja pitäen sitä laihoilla polvillaan kertoi suuresta kapinasta ja entisistä päälliköistä, jotka jo kolmekymmentä vuotta olivat haudassa maanneet, kunnes Kim nukahti.

– Tässä seudussa on varmasti hyvä ilma, sanoi laama. – Minä nukun niin keveästi, niinkuin ainakin vanhat, mutta viime yönä nukuin heräämättä valoisaan päivään saakka. Vieläkin on pääni raskas.

– Juo vähän kuumaa maitoa, sanoi Kim, joka oli tottunut sangen usein tuomaan sitä lääkettä oopiumin polttajille. – On jo aika lähteä jälleen matkalle.

– Sille pitkälle tielle, joka vie kaikkien Hindustanin jokien yli, sanoi laama iloisesti. – Lähtekäämme. Mutta miten luulet, oppilaani, voivamme palkita näille ihmisille, ja varsinkin papille, heidän suuren hyvyytensä? Tosin he ovat vielä but parasteja, mutta vastaisissa elämänmuodoissa he ehkä saavat valistusta. Ehkäpä annamme yhden rupeen temppelille? Siellä oleva kuva on vain punaiseksi maalattu kivi, mutta ihmisten sydämen hyvyys on tunnustettava, missä vain sen tapaamme.

– Oletko, pyhä mies, milloinkaan kulkenut yksin tietäsi?

– Kim tähysteli ympärilleen terävästi aivan kuin Intian varikset vainioilla hääriessään.

– Olenhan toki, lapsi: Kulusta Pathankotiin… Kulusta, jossa ensimmäinen oppilaani kuoli. Kun ihmiset olivat hyviä meille, annoimme uhreja, ja vuoristossa olivat kaikki hyväntahtoisia.

– Toista on täällä Hindustanissa, sanoi Kim kuivasti.

– Heidän jumalansa ovat monikätisiä ja pahanilkisiä. Jätetään ne rauhaan.

– Minä opastan sinua vähän tielläsi, koko maailman pikku ystävä … sinua ja keltaista miestäsi. – Vanha sotilas tuli ratsastaen kyläkatua, joka vielä oli varjoinen, istuen laihan lenkosäärisen hevoskaakin selässä. – Eilen illalla avautuivat muistojen lähteet jälleen kuihtuneessa sydämessäni, ja se teki minulle hyvää. Totisesti on sotaa ilmassa. Minä tunnen sen hajun. Katsos! Otin miekan mukaani.

Hänen säärensä roikkuivat pitkinä pienen hevosen selästä, ja suuri miekka heilui hänen kupeellaan. Nojaten kädellään satulan nuppiin hän katsoi terävästi pohjoisille lakeuksille päin. Kerrohan minulle vielä, mitenkä hän näyttäytyi sinulle. Tule istumaan taakseni. Kyllä tämä kaksi jaksaa kantaa.

– Minä olen tämän pyhän miehen oppilas, sanoi Kim, kun he pääsivät kylän portista. Kylän asukkaat näyttivät melkeinpä surullisilta heidän mennessään, mutta papin hyvästijättö oli kylmä ja tyly. Hän on suotta tuhlannut oopiumia mieheen, jolla ei ollut lainkaan rahoja.

– Sinä puhuit hyvin. En ole tottunut pyhiin miehiin, mutta hyvä on aina pitää niitä arvossa. Ei ole enää mitään arvonantoa näinä päivinä … eipä edes silloin kun hallituksen sahib tulee minua tervehtimään. Mutta miksi sellainen, jota hänen tähtensä johtaa sotaan, seuraa pyhää miestä?

– Mutta hän on todella pyhä mies, sanoi Kim vakavasti. – Aivan totisesti, ja puheessa ja työssä pyhä. Hän ei ole samanlainen kuin muut. En ole milloinkaan tavannut sellaista. Emme ole ennustajia emmekä temppujentekijöitä emmekä kerjäläisiäkään.

– Ethän sinä ole, senhän voi nähdä; tuosta toisesta en sentään tiedä.

Hän kuitenkin astelee hyvin.

Aamun viileydessä etenikin laama pitkillä, keveillä kameelinaskeleilla. Hän oli syventynyt mietiskelyyn ja sormi eli koneellisesti rukousnauhaansa.

He kulkivat kuoppaista ja kulunutta kylätietä, joka kiemurteli tasangolla tummanvihreiden mangometsien ja idässä häämöttävän lumipeitteisen Himalajavuoriston välillä. Koko Intia oli työssä vainioillaan, ja kaikkialta kuului kaivonvintturien kitinää, kyntömiesten huutoja ja variksien raauntaa. Hevonenkin tunsi virkistyvänsä ja melkein pani juoksuksi, kun Kim tarttui jalustan hihnaan.

– Minua kaduttaa, etten antanut rupeeta pyhäkköön, sanoi laama päästessään rukousnauhansa viimeiseen, yhdenteenyhdeksättä helmeen.

Vanha sotilas mutisi partaansa niin että laama nyt vasta huomasi hänet.

– Lähdetkö sinäkin jokea etsimään? kysyi hän kääntyen.

– Päivähän on vasta alussaan, kuului vastaus. – Mitäpä tarvitsisimme jokea, ennenkuin saadaksemme vettä ennen auringonlaskua? Tulin vain opastamaan sinua tällä pienellä tiellä, ennenkuin valtatielle tullaan.

– Sinun ystävällisyytesi on muistettava, oi hyväntahtoinen mies. Mutta miksikä miekka?

Sotilasvanhus näytti yhtä nolostuneelta kuin lapsi, jota on häiritty mielileikissään.

– Miekkako? sanoi hän sitä tapaillen. – Oh, se oli vain päähänpisto … vanhan miehen päähänpisto. Poliisihan on sanonut, ettei kukaan Intiassa saisi aseita käyttää, mutta (hän rohkaistui ja taputteli miekkansa kahvaa) kaikki konstaapelit täällä tuntevat minut.

– Sehän oli hyvä päähänpisto, sanoi laama. – Mitä hyötyä on ihmisten tappamisesta?

– Eipä paljoakaan … mikäli minä tiedän. Mutta jollei pahoja ihmisiä joskus surmattaisi, ei tämä maailma olisi hyvä aseettomille uneksijoille. En puhu kokemattomana, sillä olen nähnyt koko maan Delhistä etelään saakka verta tulvillaan.

– Mitä mielettömyyttä se sitten oli?

– Jumalat, jotka lähettivät sen kuritukseksemme, yksin sen tietävät. Mielettömyys tunkeutui koko armeijaan, ja sotamiehet kääntyivät upseereitaan vastaan. Se oli ensimmäinen paha, mutta sen olisi voinut korjata, jos olisivat siihen pysähtyneet. Mutta he rupesivat tappamaan sahibien vaimoja ja lapsia. Sitten tulivat sahibit meren takaa ja vaativat heitä mitä ankarimmin tilille.

– Sellaista huhua kuulin luullakseni kauan aikaa sitten. Sitä nimitettiin muistaakseni mustaksi vuodeksi.

– Minkälaista elämää sinä olet viettänyt, kun et tiedä sitä vuotta!

Huhu tosiaankin! Koko maa tiesi sen ja vapisi.

– Meidän maamme vapisi vain kerran … sinä päivänä, jolloin

Mestarimme sai valistuksen.

– Hm. Minä näin ainakin Delhin vapisevan, ja Delhi on maailman keskipiste.

– He siis rupesivat ahdistamaan vaimoja ja lapsia? Sepä oli paha teko.

Rangaistuksen täytyi tulla.

– Monet sitten lymysivät, mutta vähän hyötyä heillä siitä oli. Olin silloin rakuunarykmentissä. Se nousi kapinaan. Kuusisataakahdeksankymmentä miekkaa meitä oli, ja kuinka monen niistä luulette pysyneen uskollisina? Kolme! Ja niistä minä olin yksi.

– Sitä suurempi ansio siitä.

– Ansioko? Noina päivinä emme pitäneet sitä ansiona. Maanmieheni, ystäväni, veljeni jättivät minut. He sanoivat: "Englantilaisten aika on täytetty. Koettakoon jokainen pitää omaa puoltansa!" Mutta minä olin puhutellut Sobraonin, Chillianwallahin, Moodkeen ja Ferozeehahin miehiä. Minä sanoin: "Odottakaahan vähän, niin tuuli kääntyy. Tästä ei koidu mitään hyvää." Niinä päivinä ratsastin seitsemänkymmentä mailia englantilaisen upseerin rouvan ja hänen pienen lapsensa ollessa mukana satulassani. (Oh, siinäpä oli hevonen, jolla kelpasi ratsastaa!) Toimitin heidät turvaan ja tulin takaisin päällikköni luokse … ainoan, joka viidestä oli välttänyt surman. "Anna minulle tehtävää", sanoin, "sillä minä olen hylkiö oman sukuni joukossa, ja miekkani on vielä serkkuni verestä kostea". "Ole huoletta", sanoi hän. "Meitä odottaa suuri työ. Kun tämä hulluus on ohi, on palkinto edessämme."

– Niin, palkinto odottaa, kun hulluus on mennyt ohi, se on varmaa, mutisi laama kuin itsekseen.

– Niinä päivinä ei annettu kunniamerkkejä kaikille, jotka sattumalta olivat kuulleet kanuunanlaukauksen. Ei! Olin yhdeksässätoista kuumassa taistelussa, kuudessaviidettä ratsuväkikahakassa ja lukemattomissa pienemmissä seikkailuissa. Yhdeksän haavaa olen saanut, yhden kunniarahan, neljä solkea ja ritarimerkin ansainnut, sillä päällikköni, jotka nyt ovat kenraaleja, muistivat minua, kun hindujen keisaritar oli hallinnut viisikymmentä vuotta ja koko maa iloitsi. He sanoivat: "Antakaa hänelle brittiläisen Intian ritarimerkki." Se on minulla nyt kaulassani. Sitten minulla on jaghirini (maapalsta), jonka valtio on antanut minulle … aivan vapaasti minulle ja omaisilleni. Niiltä ajoilta tuntemani miehet … ne ovat nyt maaherroja … tulevat luokseni ratsastaen peltojen poikki … istuen korkealla hevostensa selässä, niin että koko kylä näkee … ja me juttelemme muinaisaikain taisteluista ja muistelemme kuolleita tovereita, toisia toistensa perästä.

– Entä sitten? kysyi laama.

– Oh, sitten he menevät pois, mutta eivät ennen kuin koko kylä on heidät nähnyt.

– Ja mitä aiot lopuksi tehdä?

– Lopuksi kuolen.

– Entä sen perästä?

– Pitäkööt jumalat siitä huolen. En ole milloinkaan häirinnyt heitä rukouksilla; en luule heidänkään häiritsevän minua. Katsokaas, olen huomannut pitkän elämäni aikana, että ne, jotka iankaiken ahdistavat tuolla ylhäällä olevia valituksilla ja voivotuksilla ja itkulla, tulevat äkkiä poisotetuiksi niinkuin everstimme usein kutsutti luoksensa hölläleukaisia alamaalaisia, jotka puhuivat liian paljon. Minä en ole milloinkaan jumalia sellaisella väsyttänyt. He kyllä muistavat sen ja antavat minulle rauhallisen paikan, jossa voin keihästäni varjossa heitellä ja odottaa poikieni tuloa. Minulla on vielä kolme sellaista, he ovat ressaldar-rykmenttien päälliköitä.

– Ja he jatkavat samalla tavalla Olevaisuuden Pyörään kytkettyinä elämää toisensa perästä … toivottomuudesta toivottomuuteen, sanoi laama itsekseen, – kiihkeinä, levottomina, tyydyttämättöminä.

– Niin, sanoi vanha sotilas naureskellen tyytyväisenä. – He ovat kaikki kolme rykmentinpäälliköitä. Pelaavat tosin hieman, mutta niinhän minäkin olen tehnyt. Heillä täytyy olla hyvät varukset, eikä nykyään voi hevosta ottaa niinkuin ennen nainen otettiin. No niin, kyllä minä maastani kaikkeen siihen varoja saan. Mitä arvelet siitä? Peltoni ovat hyvin kasteltuja, mutta työmieheni pettävät minua. Minä osaan käskeä vain keihäänkärjellä. Uh, minä suutun ja kiroon heitä, ja he ovat tekevinään parannuksen, mutta takanani nimittävät minua hampaattomaksi vanhaksi apinaksi.

– Etkö milloinkaan ole mitään muuta toivonut?

– Kyllä … kyllä … tuhansia kertoja! Suoraa selkää ja voimakkaita polvia vielä kerran; notkeata kättä ja terävää silmää ja tarmoa, joka tekisi jälleen mieheksi. Voi noita entisiä päiviä … niitä miehuuden voiman päiviä!

– Se voima on heikkoutta.

– Heikkoudeksi se on nyt muuttunut; mutta viisikymmentä vuotta sitten olisin voinut näyttää sen olevan toista, vastasi sotilas painaen kannuksensa hevosensa luiseviin kylkiin.

– Mutta minä tiedän joen, jolla on suuri parannusvoima.

– Minä olen juonut Gungan vettä melkein läkähtyäkseni. Mutta siitä sain vain vilustuksen enkä mitään voimaa.

– Ei se ole Gunga. Se joki, josta puhun, pesee pois kaiken synnin saastan. Ken sen toiselle rannalle nousee, on varman vapauden omistaja. En tunne sinun elämääsi, mutta kasvosi ovat kunniallisen ja hyvän miehen kasvot. Sinä olet pysynyt uskollisena tielläsi, silloinkin kun oli vaikeata sillä kulkea, sinä mustana vuotena, josta nyt muistan muutakin kuulleeni. Tule nyt Keskitielle, joka on vapauden tie. Kuuntele Ylevää lakia äläkä välitä unista.

– Puhu sitten, vanha mies, sanoi sotilas hymyillen ja kunniaa tehden.

– Me vanhathan aina jaarittelemme.

Laama istuutui mangopuun varjoon, jonka lehtien välistä valojuovia lankesi hänen kasvoilleen, sotilas istui jäykkänä hevosensa selässä, ja Kim, tarkastettuaan huolellisesti, ettei käärmeitä ollut läheisyydessä, heittäysi makaamaan ryhmyisten juurien väliin.

Hyönteiset surisivat nukuttavasti kuumassa päivänpaisteessa, kyyhkyset kujersivat ja kaivonvintturien yhtä nukuttava ääni kuului pelloilta. Hitaasti ja juhlallisesti laama rupesi puhumaan. Kymmenen minuutin perästä sotavanhus laskeusi hevoseltaan kuullakseen paremmin, kuten hän sanoi, ja istahti maahan, pitäen ohjakset käsissään. Laaman ääni heikentyi … väliajat pitenivät. Kim tarkasteli hartaasti harmaata oravaa. Kun pieni turkiseläin oksalla keikuttuaan hävisi, olivat sekä saarnaaja että seurakunta vaipuneet syvään uneen, sotilaan teräväpiirteinen pää painuneena käsivarrelle, laama nojautuneena puun koloon, jota vasten hänen kasvonsa loistivat kuin keltainen norsunluu. Alaston lapsi tallusteli siihen lähelle, katseli heitä ja äkillisen kunnioituksentunteen kehottamana teki juhlallisen pikku kumarruksen – laaman edessä, mutta pieni ja lihava kun oli, keikahti nurin, jolloin Kim purskahti nauramaan noita pieniä sätkiviä jalkoja. Lapsi säikähti ja suutahtaen puhkesi kirkumaan.

– Hoi! Hoi! huudahti sotilas hypähtäen pystyyn – Mitä? Mitä käsketään?.. Sehän on vain lapsi! Uneksuin, että annettiin hälytyskäsky. Lapsi kulta … lapsi kulta … älä itke. Olenko nukkunut? Se oli epäkohteliasta!

– Minä pelkään! Minä pelkään! huusi lapsi.

– Mitäpä sinä pelkäisit? Tässähän on vain kaksi vanhaa miestä ja poika? Miten sinusta, prinssiseni, milloinkaan voi tulla sotilas?

Laama oli myöskin herännyt, mutta välittämättä lapsukaisesta näpsäytteli rukousnauhaansa.

– Mitä, mikä se on? kysyi lapsi, pysähtyen kesken poruaan. – En ole milloinkaan sellaista nähnyt. Anna se minulle.

– Ahaa, sanoi laama hymyillen ja heittäen nauhan kiemuraksi ruohikolle hyräili:

"Tämä on täys pivo kardemummaa, tämä on nokare ghi'n; on hirssiä, riisiä, muutakin kummaa suihimme nälkäisiin!"

Lapsi huudahti ilosta ja tavoitti mustia kiiltäviä helmiä.

– Ohoh! sanoi vanha sotilas. – Mistä sinä olet tuollaisen laulun oppinut, sinä maailmanhalveksija?

– Opin sen Pathankotissa … kynnyksellä istuessani, vastasi laama hämillään. – Onhan hyvä olla ystävällinen lapsille.

– Minäpä muistan, että ennenkuin uneen vaivuimme, sinä sanoit, että avioliitto ja lasten synnyttäminen ovat oikean valon pimittäjiä, kompastuskiviä tiellä. Tuleeko sinun maassasi lapsia suoraan taivaasta? Ja kuuluuko sinun lakiisi, että heille lauletaan tuollaisia lauluja?

– Eihän kukaan ole täydellinen, sanoi laama vakavana, kooten uudelleen rukousnauhansa. – Juokse nyt äitisi luo, pienokainen!

– Kuulehan, sanoi vanha sotilas Kimille, – hän häpeää sitä, että on tehnyt lapsen onnelliseksi. Sinusta olisikin tullut hyvin hyvä perheen isä, veljeni. Hei, lapsi! – hän heitti lapsukaiselle rahan. – Makeiset ovat aina makeita. – Ja kun pienokainen hävisi auringonpaisteeseen, jatkoi hän: – Niistä kasvaa miehiä. Pyhä mies, minua pahoittaa, että nukahdin kesken puhettasi. Anna se anteeksi.

– Olemme molemmat vanhoja, sanoi laama. – Vika on minun. Minä kuuntelin sinun puhettasi maailmasta, ja yksi vika johtaa toiseen.

– Kuuleppa vain! Mitäpä jumalasi siitä pahentuisivat, että leikit lapsen kera? Ja se lauluhan oli aika hyvin laulettu. Jatkakaamme matkaa, niin minäkin laulan laulun Nikal Seynistä Delhin luona … sen vanhan laulun.

He lähtivät mangopuun varjosta, ja vanhan miehen kimakka laulu kaikui valituksen tapaisena, kertoen Nikal Seynistä (Nicholsonista) … jota laulua Punajabissa lauletaan vieläkin. Kim oli ihastunut ja laamakin kuunteli kiintyneenä.

– Ahi! Nikal Seyn on kuollut … hän kuoli Delhin luona! Pohjan keihäät kostavat Nikal Seynin kuoleman! – Vanhus lauloi värisevällä äänellä, säestäen loppusointuja miekkansa huotralla hevosen kupeeseen.

– Ja nyt olemme joutuneet suurelle valtatielle, sanoi hän, kun Kim oli häntä laulusta kiittänyt, sillä laama oli aivan vaiti. – Siitä on pitkä aika, kun ratsastin tätä tietä, mutta sinun vilkas puheesi innostutti minua. Katsos, pyhä mies … tässä on suuri tie, koko Intian selkäranka. Enimmäkseen se on neljän puurivin varjostama niinkuin tässäkin, ja keskitiellä, joka on kova, on vilkas liike. Ennenkuin rautatiet tulivat, kulki täällä sadoittain sahibeja. Nyt vain maalaisvankkurit ja muut sellaiset sillä liikkuvat. Oikealla ja vasemmalla on raskaitten kuormien soratie … viljaa ja pumpulia ja puuta, kalkkia ja nahkoja varten. Sitä on turvallinen kulkea, sillä aina muutaman kosin päässä on poliisiasema. Poliisit ovat tosin varkaita ja nylkyreitä (minä puolestani panisin ratsumiehiä, tarmokkaan päällikön komentamia nuoria sotilaita, tietä vartioimaan), mutta eivät he ainakaan siedä muita kilpailijoita. Kaikenlaisia ihmisiä liikkuu täällä, bramiineja ja chumareja, rahamiehiä ja kulkureita, tukanleikkaajia ja pyhiinvaeltajia, savenvalajia ja kaikenkaltaisia, tullen ja mennen. Se on niinkuin joki, josta minut on vedetty maalle kuin puunrunko tulvan jälkeen.

Ja ihmeellisen näyttämön tosiaankin esittää tuo suuri valtatie. Se kulkee aivan suoraan ja välittää tuhannen viidensadan mailin matkan tungoksetta Intian valtavaa liikennettä. Se on sellainen elämänvirta, jommoista ei ole missään muualla maailmassa. He katselivat sen vihreiden puiden kaartamaa, varjojen katkomaa ja etäisyyteen häipyvää valkoista pintaa, jolla näkyi hitaasti kulkevia vaeltajia. Vastapäätä heitä oli poliisiaseman kaksiosainen vahtikoju.

– Kuka se on, joka aseita kantaa vastoin lakeja? huusi nauraen poliisi, nähdessään sotilaan miekan. – Eikö poliisi riitä pitämään kurissa pahantekijöitä?

– Poliisin vuoksi minä sen ostinkin, kuului vastaus. – Onko kaikki järjestyksessä Intiassa?

– Ressaldar sahib, kaikki käy hyvin.

– Minä olen, näetkös, kuin vanha kilpikonna, joka pistää päänsä esiin kuorestaan ja vetää sen jälleen sisään. Niin, tässä on Hindustanin tie. Kaikki ihmiset kulkevat sitä…

– Sinä sian jälkeläinen, onko tuo pehmeä tie aiottu sinulle siinä selkääsi kyhniäksesi? Sinä kaikkien häpeällisten tyttärien isä ja kymmenentuhannen yhtä häpeällisen vaimon mies, sinun äitisi oli paholaiselle antautunut ja hänen äitinsä hänet sille omisti, eikä tädeilläsi ole ollut nenää seitsemään miespolveen. Sisaresi!.. Mikä hullu päähänpisto sai sinut panemaan rattaat poikkiteloin? Särkynyt pyöräkö? Särenpä pääsikin, jotta saat ne molemmat yhteen panna!

Ääni ja kiukkuiset piiskanläimäykset kuuluivat tomupatsaasta puolensadan jalan päästä, missä eräät rattaat olivat särkyneet. Laiha korkea kattiwar-tamma, silmät ja sieraimet punaisina kauhistuksesta, hyppeli korskuen ratsastajansa alla, joka puolestaan ajoi huutavaa miestä. Ratsumies oli pitkä ja harmaapartainen, istuen hurjistuneen ratsun selässä kuin kiinnikasvaneena ja taitavasti ruoskien uhriansa hypähdyksien välillä.

Sotavanhuksen kasvot loistivat. – Se on poikani! sanoi hän, koettaen saada hevosensa päätä kohotetuksi.

– Pitääkö minun tulla ruoskituksi ihan poliisin nenän edessä, huusi kuormanajaja. – Oikeutta, minä vaadin oikeutta…!

– Pitääkö kirkuvan apinan saada tukkia tie pudottamalla kymmenentuhatta säkkiä nuoren hevosen eteen? Sillä tavoinhan voi hevosen tärvellä.

– Hän puhuu totta, hän puhuu totta, mutta hevonen on hyvin opetettu, sanoi vanhus. Kuormanajaja ryömi rattaittensa alle ja sieltä sinkautteli kaikenlaisia uhkauksia.

– Ne ovat väkeviä miehiä nuo sinun poikasi, sanoi poliisi rauhallisesti kaivellen hampaitansa.

Ratsastaja sivalsi vielä ruoskallansa ja tuli sitten nelistäen heitä kohti.

– Isä! hän pysäytti hevosensa kymmenen jalan päähän ja hyppäsi maahan.

Vanha sotilas laskeutui heti alas koniltansa, ja isä ja poika syleilivät toisiansa, niinkuin itämailla on tapana.