Читать книгу Legendoja Kristuksesta - Selma Lagerlöf - Страница 3

Sisällysluettelo

Kun olin viiden vuoden vanha, kohtasi minua suuri suru. En luule, että minulla koskaan on ollut sen suurempaa.

Silloin näet isoäitini kuoli. Aina siihen saakka hän joka päivä oli istunut huoneessaan nurkkasohvassa ja kertonut satuja.

En voi muuta muistaa, kuin että isoäiti istui ja kertoi ja kertoi aamusta iltaan, ja me lapset istuimme hiljaa hänen vieressään ja kuuntelimme. Se oli ihanaa elämää. Sellaista elämää ei kellään muilla lapsilla ollut.

En muista juuri paljon isoäidistäni. Muistan, että hänellä oli kaunis, liidunvalkoinen tukka ja että hän kulki hyvin kumarassa ja että hän aina istui ja kutoi sukkia.

Muistan senkin, että kun hän oli kertonut jonkin sadun, hän laski kätensä minun pääni päälle ja sanoi: "Ja kaikki tämä on niin totta, kuin että minä näen sinut ja sinä näet minut."

Minä muistan myöskin, että hän osasi laulaa lauluja, mutta sitä hän ei tehnyt joka päivä. Eräs noista lauluista kertoi ritarista ja merenhaltiasta, ja jokainen säkeistö loppui seuraavaan kertoon: "Tuuli se puhaltaa ja aallot ne paisuu."

Sitten muistan pienen rukouksen, jonka hän opetti minulle, ja virrenvärssyn.

Kaikista niistä saduista, joita hän minulle kertoi, on minulla vain hämärä ja sekava muisto. Yhden ainoan muistan niin selvästi, että voisin sen kertoa. Se on pieni kertomus Jeesuksen syntymästä.

Niin, siinä on melkein kaikki, mitä isoäidistäni muistan, lukuunottamatta sitä, mikä on painunut syvimmälle mieleeni, nimittäin sitä suurta kaipausta, kun hän oli poissa.

Muistan aamun, jolloin sohvannurkka oli tyhjä ja jolloin en käsittänyt, miten saisin päivän kulumaan. Sen muistan. Sitä en koskaan unohda.

Ja muistan, että meitä lapsia vietiin suutelemaan vainajan kättä. Ja meitä peloitti suudella sitä, mutta silloin sanoi joku, että viimeistä kertaa nyt saimme kiittää isoäitiä kaikesta siitä ilosta, jonka hän meille oli tuottanut.

Ja minä muistan, että sadut ja laulut vietiin pois talosta pitkässä mustassa arkussa ja etteivät ne koskaan palanneet takaisin.

Muistan, että jotakin oli kadonnut elämästä. Tuntui siltä kuin ovi olisi suljettu kokonaiseen kauniiseen, lumottuun maailmaan, jossa me ennen saimme vapaasti kulkea edestakaisin. Eikä kukaan enää kyennyt sitä ovea avaamaan.

Ja minä muistan, että me lapset vähitellen opimme leikittelemään nukeilla ja leikkikaluilla ja elämään niinkuin muut lapset, ja silloin saattoi tuntua siltä, ettemme enää kaivanneet isoäitiämme tai muistaneet häntä.

Mutta vielä tänäkin päivänä, neljänkymmenen vuoden kuluttua, kun istun ja kokoilen niitä legendoja Kristuksesta, joita olen kuullut kaukana itäisellä maalla, muistuu mieleeni pieni tarina Jeesuksen syntymästä, jota isoäitini usein minulle kertoi. Ja minussa herää halu kertoa se uudestaan ja liittää se kokoelmaani.

Eräänä joulupäivänä olivat kaikki muut lähteneet kirkkoon, paitsi isoäiti ja minä. Luulen, että me olimme yksin koko talossa. Emme päässeet mukaan sen vuoksi, että toinen oli liian nuori ja toinen liian vanha. Ja olimme pahoillamme kumpikin, ettemme päässeet joulukirkkoon joulukynttilöitä katselemaan.

Mutta istuessamme yksinämme alkoi isoäiti kertoa.

"Oli kerran mies", hän sanoi, "joka lähti keskellä pimeää yötä tulta lainaamaan. Hän kulki tuvasta tupaan ja kolkutti. 'Hyvät ihmiset, auttakaa minua!' sanoi hän. 'Minun vaimoni on äsken synnyttänyt lapsen ja minun täytyy tehdä tulta, jotta hänellä ja lapsella olisi lämmin.'"

Mutta oli sydänyö, niin että kaikki ihmiset nukkuivat. Ei kukaan vastannut hänelle.

Mies kulki ja kulki. Vihdoin hän näki tulenvalon loistavan kaukaa. Hän kulki silloin siihen suuntaan ja näki, että tuli paloi ulkona kedolla. Valkoinen lammaslauma lepäsi tulen ympärillä, ja vanha paimen istui vartioimassa laumaa.

Kun mies, joka tahtoi lainata tulta, saapui lampaitten luo, hän näki, että kolme suurta koiraa lepäsi paimenen jaloissa. Hänen tullessaan lähelle ne heräsivät kaikki kolme ja aukaisivat laajat kitansa ikään kuin haukkuakseen, mutta ei ääntäkään kuulunut. Mies näki, että niiden selkäkarvat kohosivat pystyyn, hän näki, että niiden terävät hampaat Loistivat kiiltävän valkoisina tulenvalossa ja että ne syöksyivät häntä vastaan. Hän tunsi, että yksi niistä tarttui hampain hänen jalkaansa, toinen hänen käteensä ja kolmas tarrasi hänen kurkkuunsa. Mutta leuat ja hampaat, joilla koirien olisi pitänyt purra, eivät totelleet, eikä miehelle tullut vähintäkään vahinkoa.

Mies aikoi astua edemmäksi saadakseen mitä tarvitsi.

Mutta lampaat makasivat niin lähellä toisiaan, selkä selässä kiinni, ettei hän päässyt eteenpäin. Silloin mies astui lampaitten selkiä myöten tulen ääreen. Eikä kukaan eläimistä herännyt eikä liikahtanut.

Näin pitkälle oli isoäiti saanut rauhassa kertoa, mutta nyt en malttanut olla keskeyttämättä häntä. "Miksi ne eivät sitä tehneet, isoäiti?" kysyin. "Sen saat tietää hetken kuluttua", ja isoäiti jatkoi kertomustaan.

"Kun mies oli aivan tulen lähellä, katsahti paimen häneen. Hän oli vanha, äreä mies, joka oli epäystävällinen ja kova kaikille ihmisille. Ja kun hän näki vieraan tulevan, hän tarttui pitkään, teräväpäiseen sauvaansa, jota hän tavallisesti piti kädessään paimentaessaan laumaansa, ja heitti sen häntä vastaan. Ja sauva lensi viuhuen suoraan miestä kohti, mutta ennen kuin se osui häneen, väistyi se syrjään ja lensi suhisten hänen ohitseen kauaksi kentälle."

Kun isoäiti oli ennättänyt kertoa näin pitkälle, keskeytin minä hänet jälleen. "Isoäiti, miksi keppi ei tahtonut lyödä miestä?" Mutta isoäiti ei huolinut vastata minulle, vaan jatkoi kertomustansa.

"Nyt mies astui paimenen luo ja sanoi hänelle: 'Hyvä ystävä, auta minua ja lainaa minulle hiukan tulta! Vaimoni on äsken synnyttänyt lapsen, ja minun pitää tehdä tulta, jotta hänen ja lapsen olisi lämmin.'

"Paimen olisi mieluimmin kieltänyt, mutta kun hän ajatteli, että koirat eivät voineet vahingoittaa miestä, että lampaat eivät olleet paenneet häntä ja sauva ei tahtonut surmata häntä, niin hän pelästyi hiukan eikä uskaltanut kieltää häneltä sitä, mitä hän pyysi.

"'Ota niin paljon kuin tarvitset!' sanoi hän miehelle.

"Mutta tuli oli palanut melkein loppuun. Ei ollut jäljellä enää puita eikä oksia, ainoastaan suuri hiillos, eikä vieraalla ollut kihveliä eikä kauhaa, millä hän olisi voinut kuljettaa punaisia hiiliä.

"Kun paimen sen huomasi, hän sanoi uudestaan: 'Ota niin paljon kuin tarvitset!', ja hän iloitsi, ettei mies voisi viedä mukanaan mitään tulta.

"Mutta mies kumartui, poimi hiiliä tuhasta paljain käsin ja pani ne vaippaansa. Eivätkä hiilet kärventäneet hänen käsiään, kun hän kosketteli niitä, eivätkä ne myöskään kärventäneet hänen vaippaansa, vaan mies kantoi ne pois, ikään kuin ne olisivat olleet pähkinöitä tai omenia.

"Mutta nyt keskeytettiin sadunkertoja kolmannen kerran. "Isoäiti, miksi hiilet eivät tahtoneet polttaa miestä?"

"Sen saat kuulla", sanoi isoäiti ja kertoi edelleen.

"Kun paimen, joka oli niin ilkeä ja äreä ihminen, näki kaiken tämän, hän alkoi ihmetellä itseksensä: 'Mikähän yö tämä mahtaa olla, kun koirat eivät pure, lampaat eivät pelkää, keihäs ei tapa eikä tuli polta?' Hän kutsui vieraan takaisin ja sanoi hänelle: 'Mikä yö nyt on? Ja mistä johtuu, että kaikki osoittavat sinulle armeliaisuutta?'

"Silloin sanoi mies: 'Minä en voi sanoa sitä sinulle, jollet itse sitä näe.' Ja hän tahtoi mennä tiehensä voidakseen pian tehdä tulta, jotta vaimolla ja lapsella olisi lämmin.

"Mutta silloin mietti paimen, ettei hän tahtonut kadottaa miestä kokonaan näkyvistään, ennen kuin sai tietää, mitä tämä kaikki saattoi merkitä. Hän nousi maasta ja seurasi hänen jäljessään, kunnes hän tuli sinne, mistä mies oli kotoisin.

"Silloin paimen näki, ettei miehellä ollut edes tupaa asuttavanaan, vaan että hänen vaimonsa ja lapsensa makasivat vuorenrotkossa, jossa ei ollut muuta kuin paljaat, kylmät kiviseinät.

"Mutta paimen ajatteli, että viaton lapsi raukka ehkä paleltuisi kuoliaaksi rotkossa, ja vaikka hän oli kova mies, heltyi hänen sydämensä ja hän tahtoi auttaa lasta. Hän irroitti repun hartioiltansa ja otti sieltä esille pehmeän, valkoisen lammasnahan, antoi sen vieraalle miehelle ja sanoi, että hän antaisi lapsen sillä maata.

"Mutta samassa kun hän osoitti, että hän saattoi olla laupias, aukenivat hänen silmänsä ja hän näki sellaista, mitä hän ei ennen ollut nähnyt, ja kuuli mitä hän ei ennen ollut kuullut.

"Hän näki, että hänen ympärillään oli laaja piiri pieniä hopeasiipisiä enkeleitä. Ja kullakin heistä oli harppu kädessä, ja kaikki lauloivat ääneensä, että tänä yönä oli syntynyt vapahtaja, joka vapahtaisi maailman synneistä.

"Silloin hän ymmärsi kaikkien tänä yönä olevan niin iloisia, ettei kukaan tahtonut tehdä mitään pahaa.

"Eikä ainoastaan paimenen ympärillä ollut enkeleitä, vaan hän näki niitä kaikkialla. Ne istuivat rotkossa ja ne istuivat vuorella ja ne lentelivät taivaan alla. Ne astuivat suurena joukkona tietä myöten ja kun ne kulkivat ohi, pysähtyivät ne ja katselivat lasta.

"Oli riemua ja oli iloa ja laulua ja leikkiä, ja kaiken tämän hän näki pimeässä yössä, missä hän ei ennen ollut mitään huomannut. Ilon tunne valtasi hänet, kun hänen silmänsä olivat auenneet, ja hän polvistui maahan ja kiitti Jumalaa."

Mutta kun isoäiti oli kertonut näin pitkälle, huokasi hän ja sanoi: "Mutta sitä, mitä paimen näki, voimme mekin nähdä, sillä enkelit liitelevät taivaan alla joka jouluyö, jos me vain voimme heitä erottaa."

Ja sitten isoäiti laski kätensä päälaelleni ja sanoi: "Pidä tämä kertomus mielessäsi, sillä se on niin totta, kuin että minä näen sinut ja sinä näet minut. Eivät kynttilät ja lamput sitä tee, eikä kuu ja aurinko siinä mitään merkitse, mutta välttämätöntä on, että meillä on sellaiset silmät, jotka voivat nähdä Jumalan kirkkauden."