Читать книгу Legendoja Kristuksesta - Selma Lagerlöf - Страница 4

Sisällysluettelo

Se tapahtui siihen aikaan, jolloin Augustus oli Rooman keisarina ja

Herodes Jerusalemin kuninkaana.

Silloin tapahtui kerran, että hyvin suuri ja pyhä yö laskeutui yli maan. Se oli pimein yö, mitä kukaan sitä ennen oli nähnyt, olisipa voinut luulla, että koko maailma oli joutunut kellariholvin varjoon. Mahdotonta oli erottaa vettä maasta, eikä tutuimmallakaan tiellä voinut astua eteenpäin. Toisin ei voinut ollakaan, sillä taivaasta ei tullut ainoatakaan valonsädettä. Kaikki tähdet olivat pysytelleet kotosalla, ja hempeä kuu oli kääntänyt kasvonsa poispäin.

Ja yhtä syvä kuin pimeys oli myös hiljaisuus ja äänettömyys. Virrat olivat pysähtyneet kesken juoksuansa, tuuli ei liikahtanut ja haavankin lehdet olivat vapisematta. Ken meren rannalla olisi astunut, hän olisi huomannut, ettei laine enää rantaan loiskinut, ken korvessa olisi kulkenut, sen jalan alla ei hiekka olisi narissut. Kaikki oli kivettynyttä ja liikkumatonta, jotta pyhä yö ei häiriytyisi. Ruoho ei uskaltanut kasvaa, kaste ei voinut laskeutua maahan eivätkä kukat rohjenneet tuoksua.

Tänä yönä petoeläimet eivät olleet liikkeellä, käärmeet eivät pistäneet, koirat eivät haukkuneet. Ja vieläkin ihanampaa oli, ettei ainoakaan eloton esine tahtonut häiritä yön pyhyyttä antamalla käyttää itseään mihinkään pahantekoon. Ei mikään tiirikka olisi avannut lukkoa, eikä mikään veitsi olisi kyennyt vuodattamaan verta.

Juuri tänä yönä kulki Roomassa vähäinen joukko ihmisiä keisarin asunnolta Palatinukselta Forumin poikki Capitoliumille. Äsken loppuunkuluneena päivänä olivat nimittäin neuvosherrat kysyneet keisarilta, olisiko hänellä mitään sitä vastaan, että he rakennuttaisivat hänelle temppelin Rooman pyhälle vuorelle. Mutta Augustus ei heti antanut suostumustansa. Hän ei tiennyt olisiko jumalille otollista, että hänellä olisi temppeli heidän rinnallansa, ja hän oli vastannut, että hän ensin tahtoi yöllä uhrata haltiallensa ottaakseen selkoa, mitä mieltä jumalat tästä asiasta olisivat. Hän se nyt muutamien uskottujensa seuraamana lähti toimittamaan tätä uhria.

Augustus antoi kantaa itseään kantotuolissa, sillä hän oli vanha ja Capitoliumin korkeat portaat rasittivat häntä. Hän piteli itse häkkiä, jossa uhrattavat kyyhkyset olivat. Häntä eivät seuranneet papit tai sotamiehet tai neuvosherrat, vaan ainoastaan hänen lähimmät ystävänsä. Tulisoihtujen kantajat kulkivat hänen edellänsä, ikään kuin raivatakseen tietä yön pimeydessä, ja hänen jäljessään kulkivat orjat, jotka kantoivat kolmijalka-alttaria, hiiliä, veitsiä, pyhää tulta ja kaikkea muuta, mitä uhria varten tarvittiin.

Matkalla keisari puheli iloisesti uskottujensa kanssa, ja sen vuoksi ei kukaan huomannut yön tavatonta hiljaisuutta ja äänettömyyttä. Vasta sitten, kun he Capitoliumin huipulla olivat saapuneet sille tyhjälle paikalle, joka oli varattu uutta temppeliä varten, selvisi heille, että jotakin tavatonta oli tekeillä.

Tämä yö ei saattanut olla samanlainen kuin kaikki muut, sillä ylhäällä kallionreunalla he näkivät mitä ihmeellisimmän olennon. He luulivat sitä ensin vanhaksi, vääristyneeksi öljypuun rungoksi, sitten he luulivat, että ikivanha kivikuva oli vaeltanut Juppiterin temppelistä kalliolle. Lopulta he eivät voineet otaksua sitä miksikään muuksi kuin vanhaksi sibyllaksi.

Mitään niin vanhaa, niin ahavoitunutta, niin jättiläissuuruista he eivät olleet koskaan nähneet. Tämä vanha nainen oli kauhuaherättävä. Jollei keisari olisi ollut mukana, kaikki olisivat paenneet kotiin vuoteisiinsa. "Hän se on", kuiskailivat he toisillensa, "jolla on yhtä monta ikävuotta kuin on hiekkajyvästä hänen kotimaansa rannikolla. Miksi hän juuri tänä yönä on tullut ulos luolastaan? Mitä hän ennustaa keisarille ja valtakunnalle, hän, joka kirjoittaa ennustuksensa puiden lehtiin ja tietää, että tuuli kuljettaa oraakkelin sanan sille, jolle se on aiottu?"

He olivat sellaisen kauhun vallassa, että he kaikki olisivat voineet heittäytyä polvilleen ja painaa otsansa maahan sibyllan vähimmästäkin liikkeestä. Mutta tämä istui niin hiljaa, aivan kuin elottomana. Hän istui kumarruksissa kallion uloimmalla reunalla ja tähysteli yöhön varjostaen kädellään silmiänsä. Hän istui siinä, ikään kuin hän olisi kiivennyt kalliolle paremmin nähdäkseen, mitä kaukana tapahtui. Hän saattoi siis nähdä jotakin, hän, tämmöisenä yönä!

Samassa huomasi keisari ja koko hänen seurueensa, kuinka syvä pimeys vallitsi. Ei kukaan heistä voinut nähdä edes kämmenen leveyden päähän. Ja mikä hiljaisuus, mikä äänettömyys! Ei edes Tiberin kumeata kohinaa voinut kuulla. Mutta ilma oli tukahduttaa heidät, kylmänhiki helmeili otsalla ja kädet olivat kankeat ja voimattomat. He arvelivat, että jotakin hirveätä tapahtuisi.

Mutta ei kukaan tahtonut osoittaa pelkoa, vaan kaikki sanoivat keisarille, että enteet olivat hyvät: koko luonto pidätti henkeään tervehtiäkseen uutta jumalaa.

He kehoittivat Augustusta jouduttamaan uhria ja sanoivat, että vanha sibylla varmaan oli noussut rotkostansa tervehtiäkseen hänen haltiaansa.

Mutta vanhan sibyllan huomio olikin niin kokonaan kiintynyt erääseen näkyyn, ettei hän edes tiennyt Augustuksen tulleen Capitoliumille. Hengessään hän oli kaukaisessa maassa ja siellä hän oli vaeltavinaan suurella alangolla. Pimeässä hän satutti jalkansa alituisesti johonkin, jota hän luuli turpeeksi. Hän kumartui ja koetteli kädellänsä. Ei, ne eivät olleetkaan turpeita, vaan lampaita. Hän kulki suurien lepäävien lammaslaumojen keskellä.

Nyt hän huomasi paimenten tulen. Se paloi keskellä kenttää, ja hän pyrki sen ääreen. Paimenet nukkuivat tulen ääressä ja vieressään heillä oli pitkät, teräväpäiset sauvat, joilla he puolustivat laumaa villieläimiltä. Mutta eivätkö nuo pienet eläimet, joilla oli kiiluvat silmät ja pörröiset hännät ja jotka hiipivät tulen ääreen, olleet sakaaleja? Ja kuitenkaan paimenet eivät uhanneet niitä sauvoillansa, koirat nukkuivat yhä edelleen, lampaat eivät paenneet ja villieläimet painautuivat ihmisten viereen maata.

Kaiken tämän sibylla näki, mutta hän ei tiennyt mistään, mitä hänen takanaan vuorella tapahtui. Hän ei tiennyt, että siellä pystytettiin alttari, hiilet sytytettiin, pyhää savua suitsutettiin ja että keisari otti häkistä kyyhkysen uhrataksensa sen. Mutta hänen kätensä olivat niin tunnottomat, ettei hän kyennyt pitämään lintua kiinni. Yhdellä siiven räpäytyksellä kyyhkynen vapautui ja katosi yöpimeään.

Kun tämä tapahtui, katsoivat hoviherrat epäillen vanhaan sibyllaan.

He luulivat, että hän oli syynä onnettomuuteen.

Saattoivatko he tietää, että sibylla mielestään yhä seisoi paimenten hiillostulen luona ja että hän nyt kuunteli heikkoa ääntä, joka värähteli kuolonhiljaisessa yössä? Hän kuunteli kauan ennen kuin hän huomasi, ettei se tullutkaan maasta, vaan korkeudesta. Vihdoin hän kohotti päänsä ja silloin hän näki valoisien, kimaltelevien olentojen soljuvan ylhäällä pimeydessä. Ne olivat pieniä enkeliparvia, jotka suloisesti laulaen ja ikään kuin etsien liitelivät edestakaisin avaralla lakeudella.

Sibyllan kuunnellessa enkelien laulua valmistautui keisari uuteen uhriin. Hän pesi kätensä, puhdisti alttarin ja otti vastaan toisen kyyhkysen. Mutta vaikka hän ponnisteli kaikin voimin pitääkseen sitä kiinni, liukui kyyhkysen liukas ruumis hänen kädestään ja lintu pyrähti läpinäkymättömään yöhön.

Keisari kauhistui. Hän syöksyi polvilleen tyhjän alttarin eteen ja rukoili haltiaansa. Hän rukoili häneltä voimaa torjumaan niitä onnettomuuksia, joita tämä yö näytti ennustavan.

Sibylla ei kuullut tätäkään. Hän kuunteli koko sielullaan enkelien laulua, joka kävi yhä voimakkaammaksi. Lopulta se tuli niin äänekkääksi, että se herätti paimenet. He kohousivat kyynäspäilleen ja näkivät loistavia parvia hopeasiipisiä enkeleitä, jotka liikkuivat ylhäällä pimeydessä pitkissä leijailevissa riveissä aivan kuin muuttolinnut. Toisilla oli kanteleita ja viuluja käsissään, toisilla sitroja ja harppuja, ja heidän laulunsa kajahteli yhtä heleästi kuin lapsennauru ja huolettomasti kuin leivosen liverrys. Kun paimenet sen kuulivat, nousivat he mennäkseen vuoristokaupunkiin, josta he olivat kotoisin, kertomaan ihmettä.

He kulkivat eteenpäin kapeaa, kiertelevää polkua, ja vanha sibylla seurasi heitä. Äkkiä yö kävi valoisaksi vuorella. Suuri, kirkas tähti syttyi heidän yllänsä ja vuoren huipulla sijaitseva kaupunki kimalteli kuin hopea tähtivalossa. Kaikki harhailevat enkeliparvet kiiruhtivat sinne riemuhuutojen kaikuessa ja paimenet kiirehtivät askeleitaan melkein juoksujalkaa. Kun he ehtivät kaupunkiin, he huomasivat, että enkelit olivat keräytyneet matalan tallin yläpuolelle, lähelle kaupunginporttia. Se oli kurja olkikattoinen rakennus, takaseinänä paljas kallio. Tähti loisti sen yläpuolella ja yhä useampia enkeleitä keräytyi paikalle. Toiset istahtivat olkikatolle tai asettuivat jyrkälle kallioseinälle talon taakse, toiset leijailivat lepattavin siivin sen yläpuolella. Korkealla, korkealla kirkastivat ilmaa loistavat siivet.

Samassa hetkessä kun tähti syttyi vuoristokaupungin yläpuolella, heräsi koko luonto, ja miehet, jotka seisoivat Capitoliumin kukkulalla, eivät voineet olla sitä huomaamatta. He tunsivat raitisten ja hyväilevien tuulien tunkeutuvan avaruuden läpi, suloiset tuoksut tulvailivat heidän ympärillään, puut humisivat, Tiber alkoi kohista, tähdet tuikkivat ja kuu kohosi äkkiä korkealle taivaalle ja valaisi maailmaa. Ja ilmasta lensivät maahan molemmat kyyhkyset ja istahtivat keisarin olkapäälle.

Kun tämä ihme tapahtui, nousi Augustus ylpeän iloisena, mutta hänen ystävänsä ja orjansa polvistuivat maahan. "Ave Caesar!" huusivat he. "Haltiasi on antanut vastauksensa. Sinä olet se jumala, jota Capitoliumin kukkulalla on palveltava."

Ja kunnioitus, jota ihastuneet miehet riemuiten keisarille osoittivat, oli niin äänekästä, että vanha sibylla sen kuuli. Se herätti hänet hänen näyistänsä. Hän kohosi paikaltaan kallion reunalta ja astui ihmisten pariin. Tuntui siltä kuin synkkä pilvi olisi kohonnut syvänteestä ja syössyt vuorenkukkulaa kohti. Hän oli hirvittävä vanhuudessaan. Karhea tukka riippui harvoina suortuvina hänen päänsä ympärillä, jäsenien nikamat olivat suuren suuret ja tumma iho ympäröi ruumista kovana kuin kaarna, kurttu kurtun vieressä.

Suunnattomana ja kunnioitusta herättävänä hän astui kohti keisaria. Toisella kädellään hän tarttui hänen ranteeseensa, toisella hän viittasi kaukaista itää kohti.

"Katso!" sanoi hän käskevästi ja keisari kohotti silmänsä ja näki. Avaruus avautui hänen silmiensä eteen ja katse tunkeutui kauas itäiselle maalle. Ja hän näki kurjan tallin jyrkän kallion kupeella ja avonaisessa ovessa muutamia polvistuneita paimenia. Tallin sisällä oli nuori äiti polvillaan pienen lapsen vieressä, joka lepäsi olkikuvolla lattialla.

Ja Sibyllan suuret, luisevat sormet viittasivat köyhään lapseen.

"Ave Caesar!" sanoi sibylla pilkallisesti nauraen. "Tuossa on se jumala, jota Capitoliumin kukkulalla on palveltava!"

Silloin Augustus kauhistuen vetäytyi pois hänestä kuin mielipuolesta.

Mutta sibyllan valtasi voimakas tietäjähenki. Hänen himmeät silmänsä alkoivat palaa, hänen kätensä kohousivat taivasta kohti, hänen äänensä muuttui, niin ettei se tuntunut enää hänen omaltaan, vaan siinä oli sellainen sointi ja voima, että se olisi voinut kuulua yli koko maailman. Ja hän lausui sanoja, joita hän näytti lukevan ylhäältä tähdistä:

Maailman uudistajaa Kapitoolissa palveltakoon,

hän Kristus, hän Antikristus lie, mut ei ihminen raihnas.

Kun hän tämän oli lausunut, hän hiipi pois kauhistuneiden miesten keskeltä, laskeutui vitkalleen vuorenkukkulalta alas ja katosi.

Mutta Augustus kielsi seuraavana päivänä jyrkästi kansaa rakentamasta hänelle temppeliä Capitoliumin kukkulalle. Sen sijaan hän rakensi sinne pyhäkön vastasyntyneelle jumallapselle ja antoi sille nimeksi: Taivaan alttari, Ara coeli.