Читать книгу Legendoja Kristuksesta - Selma Lagerlöf - Страница 6

Sisällysluettelo

Betlehemin kaupunginportin ulkopuolella seisoi roomalainen sotamies vahdissa. Hänellä oli yllään haarniska, kypärä päässä, lyhyt miekka vyöllä ja pitkä keihäs kädessä. Hän seisoi koko päivän melkein liikkumatta, niin että todellakin olisi voinut luulla häntä rautaiseksi mieheksi. Kaupunkilaiset kulkivat edestakaisin portista, kerjäläiset istuutuivat porttiholvin varjoon, hedelmäkauppiaat ja viininmyyjät laskivat korinsa ja astiansa maahan sotamiehen viereen, mutta hänpä tuskin viitsi päätänsä kääntää katsoakseen heihin.

Ei siinä mitään katsottavaa ole, näytti hän aikovan sanoa. Mitä minä välitän teistä, jotka työtä teette ja kauppaa harjoitatte ja kuljette öljyruukkuinenne ja viinisäkkeinenne. Antakaa minun nähdä sotajoukko, joka asettuu riviin hyökätäkseen vihollista vastaan! Antakaa minun nähdä hälinää ja kiivasta tappelua, jossa ratsujoukko hyökkää jalkaväen kimppuun! Antakaa minun nähdä urhoollisia sotureita, jotka kiiruhtavat rientoaskelin noustakseen piiritetyn kaupungin muureille! Ei mikään muu kuin sota voi ilahduttaa minun silmiäni. Minä haluan nähdä Rooman kotkien kiiltävän ilmassa. Minä kaipaan vaskitorvien kuminaa, kiiltäviä aseita, hurmeen punaista kastetta.

Aivan kaupunginportin ulkopuolella alkoi muhkea vainio, jossa kasvoi liljoja. Sotamies katseli joka päivä juuri tätä vainiota, mutta hänen mieleensä ei hetkeksikään juolahtanut ihailla kukkien erinomaista kauneutta. Joskus hän huomasi, että ohikulkijat pysähtyivät ihailemaan liljoja, ja häntä ihmetytti, että he viitsivät keskeyttää kulkuaan katsellakseen jotakin niin vähäpätöistä. Nämä ihmiset eivät ymmärrä, mikä on kaunista, hän ajatteli.

Ja tätä ajatellessaan hän ei enää nähnyt edessään Betlehemiä ympäröiviä vihertäviä vainioita ja öljypuukukkuloita, vaan hän vaelsi unelmissaan polttavan kuumaan erämaahan auringon paahtamassa Libyassa. Hän näki legioonan sotamiehiä kulkevan pitkässä, suorassa rivissä keltaisella, jäljettömällä hiekalla. Ei missään ollut suojaa auringonsäteiltä, ei missään vilvoittavaa lähdettä, ei missään näkynyt loppua erämaalle eikä päämäärää vaellukselle. Hän näki sotamiesten nälkäisinä ja janoisina kulkevan eteenpäin horjuvin askelin. Hän näki paahtavan auringonhelteen kaatavan maahan toisen toisensa jälkeen. Mutta siitä huolimatta kulki joukko kuitenkin vankasti ja horjumatta eteenpäin, ajattelemattakaan pettää päällikköään tai kääntyä takaisin.

Kas, se vasta on kaunista! ajatteli sotamies. Kas, sitä urhoollisen miehen kannattaa katsella!

Kun sotamies päivästä päivään seisoi vahtina samalla paikalla, hänellä oli hyvä tilaisuus katsella kauniita lapsia, jotka leikittelivät hänen ympärillään. Mutta lapset merkitsivät hänelle yhtä vähän kuin kukkasetkin. Hän ei ymmärtänyt, että heitä kannattaisi katsella. Mitä ilon syytä siinä voi olla? ajatteli hän, kun hän näki ihmisten hymyilevän katsellessaan lasten leikkiä. Ihmeellistä, että joku voi tyhjästä iloita.

Eräänä päivänä, kun sotamies tavallisuuden mukaan seisoi vahtimassa kaupunginportilla, hän näki pienen noin kolmivuotiaan pojan tulevan niitylle leikkimään. Lapsi oli köyhä, pieni lammasnahka yllään, ja hän leikitteli aivan yksin. Sotamies seisoi ja tarkasteli tulokasta melkein huomaamattaan. Hänen huomionsa kiintyi ensin pienokaisen kepeään juoksuun vainiolla, kun poika näytti miltei liitelevän heinänkorsien varassa. Mutta kun sotamies rupesi seuraamaan hänen leikkejään, hän hämmästyi vieläkin enemmän. "Miekkani pantiksi", sanoi hän vihdoin, "tuo lapsi ei leiki samalla tavalla kuin muut! Mitähän hän oikein puuhaa?"

Lapsi leikki vain parin askelen päässä sotamiehestä, niin että hän saattoi pitää silmällä hänen toimiaan. Hän näki, miten tämä ojensi kätensä pyytääkseen mehiläistä, joka istui kukan lehdellä ja oli niin täynnä siitepölyä, että tuskin jaksoi nostaa siipensä lentoon. Hän näki ihmeekseen, että mehiläinen antoi ottaa itsensä kiinni yrittämättä paeta ja käyttämättä pistintään. Mutta kun pienokainen oli saanut mehiläisen hyppystensä väliin, hän juoksi kaupunginmuurin luo, jonka halkeamassa mehiläisparvella oli asuntonsa, ja laski sen halkeaman edustalle. Ja kun hän täten oli auttanut yhtä mehiläistä, hän juoksi avustamaan toista. Koko päivän näki sotamies hänen pyytävän mehiläisiä ja kantavan niitä pesälle.

Tuo poika on tosiaankin mielettömämpi kuin kukaan muu, ajatteli sotamies. Kuinka hänen päähänsä voi pälkähtää, että hän koettaisi auttaa näitä mehiläisiä, jotka tulevat niin hyvin toimeen ilman häntäkin ja jotka päälle päätteeksi voivat pistää häntä pistimellään? Millainen ihminen tuosta tulee, jos hän saa elää?

Pienokainen palasi joka päivä ja leikki ulkona niityllä, eikä sotamies voinut olla ihmettelemättä häntä ja hänen leikkejänsä. Onpa se kumma, ajatteli hän, minä olen nyt ollut vahtina tällä portilla kokonaista kolme vuotta, enkä tähän asti ole nähnyt mitään, mikä olisi kietonut ajatuksiani, paitsi tämän lapsen.

Mutta sotamies ei laisinkaan iloinnut tästä lapsesta. Päinvastoin pienokainen sai hänet ajattelemaan erään vanhan juutalaisen tietäjän hirvittävää ennustusta. Tämä oli näet ennustanut, että rauhan aika koittaisi kerran koko maailmalle. Tuhannen vuoden kuluessa ei vuodatettaisi verta, ei käytäisi sotaa, vaan ihmiset rakastaisivat veljinä toisiaan. Kun sotamies ajatteli, että niin hirveä ennustus voisi toteutua, kävi väristys hänen ruumiinsa läpi, ja hän tarttui lujasti keihääseensä ikään kuin etsien siitä tukea.

Ja nyt, mitä useammin sotamies näki pienokaisen ja hänen leikkinsä, sitä useammin hän tuli ajatelleeksi tuhat vuotista rauhan valtakuntaa. Tosin hän ei pelännyt, että se nyt jo olisi voinut alkaa, mutta hän ei ajatellut mielellään sellaista, mikä oli niin inhottavaa.

Kerran, kun pienokainen leikki kukkien keskellä kauniilla vainiolla, tuli kova sadekuuro rapisten alas pilvistä. Kun hän huomasi kuinka suuria ja raskaita ne pisarat olivat, jotka iskivät arkoihin liljoihin, hän näytti käyvän levottomaksi kauniitten ystäviensä puolesta. Hän kiiruhti suurimman ja ihanimman liljan luo ja taivutti jäykän varren, joka kannatti kukkia, maata kohti, niin että sadepisarat osuivat kupujen alapuoleen. Ja heti taivutettuaan yhden kukkavarren hän kiiruhti toisen luo ja taivutti samalla tavalla senkin, niin että kukkakuvut kääntyivät maata kohti. Ja samoin kolmannen ja neljännen luo, kunnes kaikki niityn kukat olivat suojatut ankaralta sateelta.

Sotamies naureskeli itsekseen katsellessaan pojan puuhaa. "Enpä usko, että liljat ovat hänelle tästä kiitollisia", sanoi hän. "Jokainen varsi on tietenkin katkennut. Muulla tavalla näitä kankeita kasveja ei voi taivuttaa."

Mutta kun sadekuuro vihdoin lakkasi, näki sotamies pienen pojan kiiruhtavan liljojen luo ja kohottavan ne pystyyn. Ja hänen äärettömäksi ihmeekseen taivutti lapsi ilman pienintäkään vaikeutta kankeat varret paikoilleen. Ei ainoakaan niistä ollut taittunut tai vahingoittunut. Lapsi kiiruhti kukasta kukkaan ja kaikki pelastetut liljat säteilivät pian täydessä loistossaan vainiolla.

Kun sotamies tämän huomasi, hän joutui ihmeellisen vihan valtaan. Tuollainen lapsi! ajatteli hän. Käsittämätöntä, että hän saattoi tehdä tuommoista mielettömän työtä. Millainen mies hänestä koituu, kun hän ei kärsi nähdä liljankaan turmeltuvan? Mitenkähän hänen kävisi, jos hänen täytyisi lähteä sotaan? Mitä hän tekisi, jos hän saisi käskyn sytyttää tuleen talon, joka olisi täynnä vaimoja ja lapsia, tai ampua upoksiin laivan, joka kelluisi veden päällä koko miehistö mukanaan?

Taaskin hän tuli ajatelleeksi vanhaa ennustusta ja hän rupesi pelkäämään, että se aika ehkä sittenkin oli tullut, jolloin se saattoi käydä toteen. Koska tämäntapainen lapsi oli voinut syntyä, ajatteli hän, niin ehkäpä tuo hirveä aika oli lähelläkin. Rauha vallitsi nyt jo koko maailmassa ja luultavasti sodan päivä ei enää koskaan valkenisi. Tästä lähtien muuttuu kaikkien ihmisten mieli samanlaiseksi kuin tämän lapsen. He pelkäävät vahingoittaa toisiaan, niin, he eivät edes henno turmella mehiläistä tai kukkasta. Suuria urotöitä ei enää suoriteta. Ihania voittoja ei saavuteta eikä kukaan enää pane toimeen loistavaa voittokulkuetta Capitoliumille. Urhoollisella miehellä ei ole enää mitään toivomisen varaa.

Ja sotamies, joka yhä vielä toivoi uusia sotia ja halusi urotöillä päästä valtaan ja rikkauteen, oli niin. suuttunut pieneen kolmivuotiaaseen, että hän ojensi uhkaavasti keihäänsä pienokaista kohti, kun tämä taas juoksi hänen ohitsensa.

Toisen kerran taas ei pienokainen koettanutkaan auttaa mehiläisiä tai liljoja, vaan hän teki jotakin, joka tuntui sotamiehestä vieläkin tarpeettomammalta ja epäkiitollisemmalta.

Oli kauhean kuuma päivä ja auringonsäteet, jotka paahtoivat sotamiehen kypärää ja haarniskaa, kuumensivat ne siinä määrin, että hän mielestään kantoi yllään tulipukua. Ohikulkevista näytti siltä kuin hän olisi hirveästi kärsinyt kuumuudesta. Hänen silmänsä tuijottivat verestävinä päässä ja nahka hänen huulissaan kurtistui, mutta sotamies, joka oli karaistunut kestämään Afrikan erämaan polttavaa hellettä, arveli, että tämä oli vain vähäpätöinen asia, eikä hänen mieleensäkään juolahtanut siirtyä tavalliselta paikaltaan. Päinvastoin hän mielihyvin tahtoi osoittaa ohitsekulkeville, kuinka voimakas ja kestävä hän oli, niin ettei hänen tarvinnut etsiä auringolta suojaa.

Hänen täten seisoessaan ja melkein paistuessaan elävältä, tuli pieni poika, jolla oli tapana leikitellä vainiolla, äkkiä hänen luokseen. Hän tiesi kyllä, ettei sotamies ollut hänen ystäviään, ja hän varoi tavallisesti, ettei hän joutunutkaan liian lähelle hänen keihästään, mutta nyt hän juoksi hänen luokseen, katseli häntä kauan ja tarkasti ja kiiruhti sitten juoksujalkaa tietä pitkin. Kun hän hetken kuluttua palasi takaisin, hän toi kahmalossaan ikään kuin maljassa muutamia vesipisaroita.

Olisikohan lapsi nyt tehnyt sen tyhmyyden, että hän olisi juossut hakemaan minulle vettä? ajatteli sotamies. Hänhän on aivan mieletön. Eikö roomalainen sotilas muka kärsisi hiukan kuumuutta! Mitä varten tuo poikanen juoksentelee auttamassa niitä, jotka eivät tarvitse apua! Minä en kaipaa hänen armeliaisuuttaan. Toivoisin, ettei häntä eikä ketään hänen kaltaistaan olisi maailmassa.

Pienokainen astui hyvin vitkaan. Hän piti sormensa lujasti yhteen puristettuina, jotta ei mitään läikkyisi eikä vuotaisi! Lähestyessään sotamiestä hän katseli niin huolissaan vesipisaraista, jota hän kuljetti mukanansa, ettei hän huomannut tämän ryppyihin painunutta otsaa eikä torjuvia katseita. Vihdoin hän seisahtui aivan sotilaan eteen ja tarjosi hänelle vettä.

Hänen kulkiessaan olivat hänen paksut, vaaleat kiharansa valuneet yhä alemmaksi otsaan ja silmille. Hän ravisti useita kertoja päätänsä saadakseen hiukset pois tieltä ja voidakseen kohottaa katsettansa. Kun se vihdoinkin hänelle onnistui ja hän huomasi kovan ilmeen sotamiehen kasvoissa, hän ei kuitenkaan pelästynyt, vaan seisoi paikoillaan ja kehoitti suloisesti hymyillen häntä juomaan tuomaansa vettä. Mutta sotamies ei ollut halukas vastaanottamaan hyvyyttä tältä lapselta, jota hän piti vihollisenaan. Hän ei silmännyt lapsen kauniisiin kasvoihin, vaan seisoi jäykkänä ja liikkumatta eikä osoittanut vähimmälläkään tavalla ymmärtävänsä, mitä lapsi hänestä tahtoi.

Mutta poikanen ei tahtonut myöskään ymmärtää, että toinen aikoi käskeä hänet luotaan. Hän hymyili yhä yhtä luottavaisesti, nousi varpailleen ja ojensi kätensä niin korkealle kuin mahdollista, jotta kookas sotamies helpommin voisi saada vettä.

Sotamies puolestaan oli loukkautunut siitä, että lapsi tahtoi häntä auttaa, ja hän tarttui keihääseensä ajaakseen hänet karkuun.

Mutta tapahtui, että samassa kuumuus ja auringonpaiste virtasi niin voimakkaasti sotamieheen, että hän näki punaisia liekkejä silmissään ja tunsi aivojensa päässään sulavan. Hän pelkäsi auringon tappavan hänet, jollei hän hetken kuluttua saisi virkistystä.

Ja kauhistuen sitä vaaraa, joka häntä uhkasi, heitti hän keihään maahan, tarttui molemmin käsin lapseen, nosti hänet maasta ja imi sen verran kuin saattoi vettä hänen käsistänsä.

Hän sai täten vain pari pisaraa kielelleen, mutta enempää ei tarvittukaan. Heti kun hän tunsi veden huulillaan, tunkeutui suloinen viileys hänen ruumiiseensa, eikä kypärä ja haarniska häntä enää polttanut eikä painostanut. Auringonsäteet olivat kadottaneet kuolettavan voimansa. Hänen kuivat huulensa pehmenivät jälleen, eikä punaisia liekkejä hypellyt enää hänen silmissänsä.

Ennen kuin hänellä oli ollut aikaa huomata tätä kaikkea, oli hän laskenut lapsen maahan ja tämä juoksi taas niitylle leikkimään. Ihmeissään sotilas ajatteli itsekseen: Mitähän vettä tuo lapsi minulle tarjosi? Se oli ihana juoma. Minun pitää todellakin osoittaa hänelle kiitollisuuttani.

Mutta koska hän vihasi pienokaista, hän karkotti pian nuo ajatukset. Sehän on vain lapsi, ajatteli hän, eikä hän tiedä, mitä hän milloinkin tekee. Hän leikkii vain sitä leikkiä, mikä on hänelle enimmin mieleen. Osoittavatkohan mehiläiset tai liljat hänelle kiitollisuutta? Tuon pojan tähden ei minun tarvitse vaivautua. Hän ei edes tiedä auttaneensa minua.

Hän oli jos mahdollista vieläkin suuttuneempi lapseen, kun hän pari silmänräpäystä myöhemmin näki Betlehemiin sijoitettujen sotilaiden päällikön astuvan portista ulos. Kas, ajatteli hän, mihin vaaraan olin joutua tuon pienokaisen kujeiden vuoksi! Jos Voltigius olisi astunut tästä ohitse hetkeäkin varhemmin, hän olisi nähnyt minut lapsi sylissä.

Mutta päällikkö astui suoraan sotamiehen luo ja kysyi häneltä, voisivatko he täällä puhua kenenkään heitä kuulematta. Hänellä oli salaisuus ilmaistavana. "Jos siirrymme vain kymmenen askelta portilta", vastasi sotilas, "ei kukaan voi meitä kuulla."

"Sinä tiedät", sanoi päällikkö, "että kuningas Herodes kerta toisensa jälkeen on koettanut anastaa erään lapsen, joka kasvaa täällä Betlehemissä. Hänen tietäjänsä ja pappinsa ovat sanoneet hänelle, että tämä lapsi nousee hänen valtaistuimelleen, ja sitä paitsi he ovat ennustaneet, että tämä uusi kuningas on perustava tuhatvuotisen rauhan ja pyhyyden valtakunnan. Sinä ymmärrät siis, että Herodes mielellään tahtoo tehdä hänet vaarattomaksi."

"Kyllä ymmärrän", sanoi sotamies innokkaasti, "mutta sehän pitäisi olla helpoin asia maailmassa."

"Olisihan se hyvinkin helppoa", sanoi päällikkö, "jos kuningas vain tietäisi, kuka kaikista Betlehemin lapsista on se oikea."

Sotamiehen otsa vetäytyi ryppyyn. "Sepä vahinko, etteivät hänen tietäjänsä voi sitä selittää."

"Mutta nyt Herodes on keksinyt kavalan keinon, jonka avulla hän luulee voivansa saattaa vaarattomaksi nuoren rauhanruhtinaan", jatkoi päällikkö. "Hän lupaa suuren palkinnon jokaiselle, joka tahtoo häntä auttaa."

"Mitä ikinä Voltigius käskee, se tulee tehdyksi palkkiotta ja lahjattakin", sanoi sotamies.

"Kiitos", vastasi päällikkö. "Kuule siis kuninkaan aietta! Hän aikoo viettää nuorimman poikansa syntymäpäivää juhlalla, johon kutsutaan kaikki Betlehemin kaksi- ja kolmivuotiaat poikalapset ja heidän äitinsä. Ja tässä juhlassa — — —"

Hän keskeytti puheensa ja nauroi, kun hän huomasi sotamiehen kasvoille leviävän inhon ilmeen.

"Ystäväni", jatkoi hän, "sinun ei tarvitse pelätä, että Herodes aikoisi käyttää meitä lastenhoitajina. Kallista nyt korvasi huulieni tasalle, niin ilmoitan sinulle hänen aikeensa."

Päällikkö kuiskutteli kauan sotamiehen kanssa, ja kun hän oli ilmoittanut hänelle kaikki, niin hän sanoi:

"Minun ei tarvinne sanoa sinulle, että vaiteliaisuus on välttämätöntä, jotta aie onnistuisi."

"Tiedät, Voltigius, että voit luottaa minuun", sanoi sotamies.

Kun päällikkö oli poistunut ja sotamies taas seisoi yksin vahtipaikallaan, katsoi hän, minne lapsi oli joutunut. Se leikitteli yhä kukkien keskellä ja sotamies huomasi hämmästyksekseen ajattelevansa, että se liiteli niiden keskellä yhtä keveästi ja suloisesti kuin perhonen.

Äkkiä alkoi sotamies nauraa. "Se on totta", sanoi hän, "minun ei tarvitse enää olla suutuksissani tuosta lapsesta. Hänetkin kutsutaan Herodeksen juhlaan tänä iltana."

Sotamies seisoi vahtipaikallaan koko päivän, aina iltaan saakka, ja oli jo aika sulkea yöksi kaupungin portit.

Kun se oli tehty, hän vaelsi kapeiden ja pimeiden katujen kautta komeaan palatsiin, jonka Herodes omisti Betlehemissä.

Suunnattoman palatsin sisäpuolella oli suuri, kivetty piha, jota rakennukset ympäröivät, ja niiden sivuilla oli kolme avonaista parveketta, toinen toisensa päällä. Ylimmällä parvekkeella oli kuningas määrännyt juhlan Betlehemin lapsille vietettäväksi.

Tämä parveke oli kuninkaan nimenomaisesta käskystä järjestetty siten, että se muistutti katettua käytävää jossakin ihanassa yrttitarhassa. Katossa kiertyi viiniköynnöksiä, joista riippui reheviä viinirypäleitä, ja seinillä ja pilarien kyljissä seisoi pieniä granaatti- ja appelsiinipuita, täynnä kypsiä hedelmiä. Lattialle oli sirotettu riivittyjä ruusunlehtiä niin paksulti, että ne muodostivat ikään kuin pehmeän maton, ja pitkin kaidepuita, katonreunustaa, pitkin pöytiä ja matalia leposohvia oli kierretty valkoisista, loistavista liljoista solmittuja seppeleitä.

Tässä kukkatarhassa oli siellä täällä suuria marmorialtaita, joissa kultakimalteiset ja hopeanhohtoiset kalat uiskentelivat läpikuultavassa vedessä. Puissa istui kirjavia kaukaisten maiden lintuja ja häkissä oli vanha korppi, joka lakkaamatta jutteli.

Kun juhla alkoi, saapui lapsia ja äitejä parvekkeelle. Lapsille puettiin ylle heti palatsiin tullessa valkoiset, purppurareunuksiset vaatteet ja ruususeppele painettiin heidän tummille kiharoilleen. Naiset tulivat komeina sisään punaisissa ja sinisissä puvuissaan, päässä valkoiset hunnut, jotka riippuivat alas korkeista, suipoista päähineistä, joita kultarahat ja ketjut koristivat. Jotkut kantoivat lastaan olkapäällään, toiset taluttivat poikaansa kädestä, ja toiset taas, joiden lapset olivat ujoja ja arkaluontoisia, olivat nostaneet ne syliinsä.

Naiset kävivät istumaan parvekkeen lattialle. Heti kun he olivat istahtaneet, asettivat orjat matalia pöytiä heidän eteensä ja niille kannettiin oivallisia ruokia ja juomia, niinkuin kuninkaan juhlassa sopikin, ja kaikki nämä onnelliset äidit rupesivat syömään ja juomaan luopumatta ylpeästä, miellyttävästä arvokkaisuudestaan, joka on Betlehemin naisten suurin kaunistus.

Pitkin parvekkeen seiniä, melkein kukkaskiehkuroitten ja hedelmäpuiden peitossa seisoi sotamiehiä kaksinkertaisissa riveissä täysissä varusteissaan. He seisoivat aivan liikkumatta, ikään kuin heillä ei olisi ollut mitään tekemistä ympäristönsä kanssa. Naiset eivät voineet kuitenkaan joskus olla heittämättä ihmettelevää katsetta tähän rautapukuiseen joukkoon. "Arveleeko Herodes, ettemme osaisi käyttäytyä? Luuleeko hän tarvittavan näin paljon sotamiehiä meidän vartioimiseksemme?"

Mutta toiset kuiskasivat, että niin pitikin olla kuninkaan luona. Aina kun Herodes pani toimeen juhlan, hänen talonsa oli täynnä sotamiehiä. Heidän kunniaksensa nuo aseistetut sotamiehet seisoivat vahdissa.

Juhlan alussa lapset olivat ujoja ja arkoja ja pysyttelivät äitiensä vieressä. Mutta pian he alkoivat liikkua päästäkseen osallisiksi niistä ihanuuksista, joita Herodes heille tarjosi.

Lumottu oli se maa, jonka kuningas oli luonut pienille vieraillensa. Kun he vaelsivat parvekkeella, löysivät he mehiläispesiä, joista he saivat riistää hunajaa ainoankaan äreän mehiläisen estämättä heitä. He näkivät puita, jotka kumartaen taivuttivat hedelmistä raskaita oksiaan heidän puoleensa. He löysivät eräässä nurkassa noitatemppujen tekijöitä, jotka silmänräpäyksessä loihtivat heidän taskunsa täyteen leikkikaluja, ja toisessa parvekkeen kulmauksessa eläintenkesyttäjän, joka näytti heille pari niin kesyä tiikeriä, että he saattoivat ratsastaa niiden selässä.

Mutta tämän paratiisin kaikkien riemujen joukossa ei ollut kuitenkaan mitään, mikä olisi kiinnittänyt pienokaisten huomiota samassa määrässä kuin pitkä sotamiesjono, joka seisoi liikkumatta parvekkeen toisella sivustalla. Heidän silmiään viehättivät näiden loistavat kypärät, ankarat, ylpeät kasvot ja lyhyet miekat runsaasti koristetuissa huotrissaan.

Leikkiessään ja teuhtaroidessaan keskenään he kuitenkin lakkaamatta ajattelivat sotamiehiä. He pysyttelivät vielä heistä loitolla, mutta he halusivat päästä heidän läheisyyteensä nähdäkseen, olisivatko he eläviä ja osasivatko he todellakin liikkua.

Leikki ja juhlailo kohosi yhä korkeammalle hetki hetkeltä, mutta sotamiehet seisoivat yhä liikkumattomina. Pienokaisista tuntui aivan käsittämättömältä, että ihmiset saattoivat seisoa niin lähellä näitä viinirypäleitä ja kaikkia näitä herkkuja ojentamatta kättänsä ja tarttumatta niihin.

Vihdoin yksi poikasista ei voinut enää hillitä uteliaisuuttaan. Hän lähestyi hiljaa ja pakoon valmiina rautapukuista miestä, ja kun sotamies yhä pysyi liikkumattomana, hän tuli yhä lähemmäksi. Vihdoin hän oli niin likellä, että hän ylettyi koskettelemaan hänen sandaaliensa hihnoja ja säärivarustuksiaan.

Silloin, ikään kuin tämä olisi ollut kauhea rikos, liikahtivat samalla kertaa kaikki rautaihmiset. Hirveällä raivolla he hyökkäsivät lasten kimppuun ja ottivat heidät kiinni. Toiset heilauttivat heitä ikään kuin heittoaseita päänsä päällä ja viskasivat heidät lamppujen ja kiehkuroitten välistä parvekkeen kaiteitten yli maahan, jossa he kuolleina kolahtivat marmorikiveystä vasten. Toiset vetivät miekkansa esille ja puhkaisivat lasten sydämet, toiset taas murskasivat heidän päänsä seinää vasten, ennen kuin heittivät ruumiit yön pimentämälle pihalle.

Hyökkäyksen ensi hetkenä vallitsi syvä hiljaisuus. Pienet ruumiit liehuivat vielä ilmassa, vaimot olivat hämmästyksestä kivettyneet. Mutta yhdellä kertaa kaikki nämät onnettomat heräsivät ja käsittivät, mitä oli tapahtunut, ja hyökkäsivät kauheasti kirkuen sotamiesten päälle.

Parvekkeella oli vielä jäljellä lapsia, joita ei ollut otettu kiinni ensi hyökkäyksessä. Sotamiehet ajoivat niitä takaa ja äidit heittäytyivät niiden eteen ja tarttuivat paljain käsin paljastettuihin miekkoihin torjuakseen kuoliniskua. Muutamat vaimot, joiden lapset jo olivat kuolleet, hyökkäsivät sotamiesten kimppuun, tarttuivat heitä kurkkuun kiinni ja koettivat kostaa pienokaistensa kuoleman yrittämällä kuristaa heidän murhaajiansa.

Tämän hirveän sekasorron aikana, jolloin kauheita huutoja kajahteli palatsissa ja mitä julmimpia verituhoja tehtiin, seisoi sotamies, jonka oli tapana vahtia kaupunginportilla, aivan liikkumattomana portaitten yläpäässä, jotka johtivat alas parvekkeelta. Hän ei ottanut osaa taisteluun eikä murhaamiseen; vain niitä vaimoja, joiden oli onnistunut riistää lapsensa luokseen ja jotka koettivat paeta heidän kanssaan alas portaita, hän uhkasi miekallaan, ja yksin hänen näkönsäkin, kun hän seisoi siinä synkkänä ja liikkumattomana, oli niin kauhistava, että pakenevat mieluummin heittäytyivät alas parvekkeelta tai palasivat takaisin taistelun hälinään kuin yrittivät henkensä uhalla tunkeutua hänen ohitsensa.

Voltigius teki tosiaankin oikein sijoittaessaan minut tähän paikkaan, ajatteli sotamies. Nuori, ajattelematon sotilas olisi jättänyt paikkansa ja mennyt toisten mukana melskeeseen. Jos olisin antanut viekoitella itseni tästä pois, niin ainakin kymmenkunta lasta olisi päässyt pakoon.

Tätä ajatellessaan hänen huomionsa kiintyi nuoreen vaimoon, joka oli riistänyt lapsensa luokseen ja nopeasti paeten hyökkäsi nyt häntä kohti. Ei kukaan niistä sotamiehistä, joiden ohi hänen täytyi syöksyä, voinut sulkea häneltä tietä sen vuoksi, että he olivat täydessä tappelussa toisten vaimojen kanssa, ja siten hän oli päässyt aina parvekkeen päähän asti.

Kas tuossa yksi, joka on pääsemäisillään onnellisesti karkuun! ajatteli sotamies. Ei kumpikaan ole haavoittunut. Jollen minä nyt seisoisi tässä — — —

Vaimo tuli sotamiestä kohti aivan kuin lentämällä, eikä tällä ollut aikaa tarkastaa vaimon eikä lapsen kasvoja. Hän ojensi vain miekkansa heitä kohti, ja vaimo hyökkäsi sitä vastaan lapsi sylissä. Sotamies odotti, että seuraavassa silmänräpäyksessä sekä hän että lapsi kaatuisivat lävistettyinä maahan.

Mutta samassa kuuli sotamies ilkeää surinaa päänsä yläpuolelta ja heti sen jälkeen hän tunsi kovaa kipua silmässänsä. Se oli niin kovaa ja kiusallista, että hän huumautui, joutui typerryksiinsä ja miekka putosi hänen kädestään maahan.

Hän kosketti kädellään silmäänsä, sai kiinni mehiläisen ja huomasi, että pienen elukan pistin oli saanut aikaan tuon hirveän kivun. Hän kumartui nuolennopeasti ottamaan ylös miekkansa ja toivoi, ettei olisi liian myöhäistä seisahduttaa pakolaisia.

Mutta pieni mehiläinen oli tehnyt tehtävänsä erinomaisesti. Sinä lyhyenä aikana, jolloin se oli sokaissut sotamiehen, oli nuoren äidin onnistunut rientää hänen ohitsensa portaita alas, ja vaikka hän nopeasti kiiruhti hänen jälkeensä, ei hän voinut häntä enää löytää. Vaimo oli kadonnut eikä koko suuressa palatsissa kukaan voinut saada hänestä selkoa.

Seuraavana aamuna seisoi sotamies muutamien toveriensa keralla vahdissa kaupunginportin sisäpuolella. Oli varhainen aamu, ja raskaat portit olivat vasta avatut. Mutta tuntui siltä, ikään kuin ei kukaan olisi odottanut niiden aukaisemista tänä aamuna, sillä kaupungista ei vaeltanut joukoittain maatyöntekijöitä niinkuin tavallisesti muulloin aamulla. Yöllinen verilöyly oli herättänyt Betlehemin asukkaissa sellaista kauhua, ettei kukaan uskaltanut lähteä kotoaan.

"Miekkani pantiksi", sanoi sotamies seisoessaan ja tähystellessään ahdasta katua, joka johti portille, "luullakseni Voltigius on tehnyt epäviisaan päätöksen. Paljon parempi, jos hän olisi pitänyt portit suljettuina ja antanut etsiä joka talon kaupungissa, kunnes se poikanen olisi löytynyt, joka pääsi eilen juhlasta pakoon. Voltigius otaksuu, että vanhemmat koettavat viedä pois hänet täältä niin pian kuin he saavat tietää, että portit ovat avoinna, ja hän toivoo, että minä saan hänet kiinni juuri tällä portilla. Mutta pelkään, ettei tämä laskelma ole viisas. Kuinka helposti he voivatkaan piilottaa lapsen!"

Ja hän ihmetteli, koettaisivatkohan he piilottaa lapsen hedelmäkoriin aasin selkään, vai johonkin suunnattomaan öljyruukkuun, vai karavaanin viljapaalien joukkoon.

Seisoessaan ja odottaessaan että häntä koetettaisiin tällä tavalla pettää, huomasi hän miehen ja vaimon, jotka kiireesti astuivat katua myöten porttia kohti. He kulkivat nopeasti ja katselivat levottomasti taaksensa, ikään kuin he pakenisivat jotakin vaaraa. Miehellä oli kirves kädessä ja hän piteli siitä lujasti kiinni, ikään kuin hän olisi päättänyt väkivallalla raivata itselleen tietä, jos joku yrittäisi häntä estää.

Mutta sotamies ei tarkastellut niin paljon miestä kuin vaimoa. Hän ajatteli, että tämä oli yhtä kookas kuin se nuori äiti, joka edellisenä iltana pääsi häneltä karkuun. Hän huomasi myöskin, että tämä oli heittänyt hameensa pään yli. Hän koetti siten ehkä salata, ajatteli sotamies, että hänellä oli lapsi käsivarrellansa.