Читать книгу Liljecronan koti - Selma Lagerlöf - Страница 3

Sisällysluettelo

Tapaninpäivänä vuonna 1800 raivosi sellainen myrskytuuli Lövsjön kihlakunnassa Värmlannissa, jotta Jumala paratkoon. Olisipa melkein voinut luulla, että se tempaisisi irti kaikki mitä maailmassa oli ja tekisi siellä puhdasta jälkeä.

Älkää koettakokaan väittää, että yhtä kovia myrskytuulia olisi raivonnut sekä ennen että jälkeenkinpäin, älkää väittäkö sitä ainakaan vanhoille Lövsjöläisille, sillä he ovat lapsesta saakka saaneet kuulla, ettei toista sellaista myrskytuulta voi ollakaan.

He voivat vielä tänä päivänäkin luetella kaikki ne aidat, jotka silloin kaatuivat kumoon ja kaikki ne olkikatot, jotka lensivät hajalleen ja kaikki ne navetat, jotka suistuivat maahan, jotta elukat hautaantuivat useammiksi päiviksi katonkannattimien alle. He voivat näyttää kaikki ne paikat, missä tuli pääsi irti ja jota ei saatu myrskytuulessa sammumaan, ennenkuin koko kylä oli palanut poroksi. Ja he ovat käyneet kaikilla niillä harjuilla ja kukkuloilla, missä toinen puu kaatui toisensa viereen, kunnes maa tuli aivan paljaaksi.

Tiedättehän, että ihmisillä on tapana sanoa, ettei niin pahaa, ettei hyvää sen mukana, mutta kukapa olisi uskonut, että tuo sananlasku tässäkin kohdin olisi pitänyt paikkansa, sillä näkiväthän kaikki, että tämä Tapaninpäivän myrsky tuotti vain toisen onnettomuuden toisensa jälkeen.

Se, joka kaikkein vähimmin saattoi odottaa, että tämä myrskytuuli tuottaisi jotakin hyvää, oli Koltorpin "pikkupiika". Hänen kanssaan ei olisi ollut hyvä laskea leikkiä Tapaninpäivän aamuna, kun hän seisoi metsänlaidassa ja katseli alas laaksoon, missä tuprutteli lunta ja tuhkaa ja rikkoja ja jos jotakin, mitä tuuli sai mukaansa riuhdotuksi.

Ei koskaan koko hänen elämässänsä, ja hän oli kuitenkin jo kolmetoista täyttänyt ja kävi neljännellätoista, tällainen vastoinkäyminen ollut kohdannut häntä. Kyllähän hän muuten pysyi hyvällä mielellä, vaikka hän sai kovaakin kokea, mutta tämä oli sentään pahempaa kuin mitä hän jaksoi kantaa.

Vähälläpä kyyneleetkin olivat pusertua esiin suurista, kirkkaista silmistä ja vieriä pitkin kalpeita ja laihoja kasvoja.

"Pikkupiika" oli astunut vähän matkaa metsänlaidasta ikäänkuin tunnustellaksensa tuulta, ja myrskytuuli raastoi pääliinaa ja paukutteli lyhyttä, valkeaa lammasturkkia ja kääri kotikutoisen hameen niin lujalle hänen jalkojensa ympärille, että hän oli vähällä kaatua kumoon.

Hän ei ollut yksinään, vaan äiti ja "pikkupoju" olivat myös matkassa. Molemmat olivat samanlaisissa pukimissa kuin "pikkupiikakin", heillä oli lyhyet, valkoiset lammasnahkaturkit ja mustat, jäykät sarkahameet yllä. Sehän oli aivan luonnollista, sillä "pikkupiika" peri kaikki vaatteensa äidiltä ja "pikkupoju" peri taas vuorostaan "pikkupiialta". Mutta he olivat kuitenkin paremmassa asemassa kuin hän, sillä vaikka he olivat yhtä lämpimästi puetut kuin "pikkupiikakin", niin he eivät olleet lähteneet metsänreunaa ulommaksi, vaan seisoivat tuulensuojassa.

Äiti ja pikkupoju olivat yhtä laihat ja riutuneet kasvoiltaan kuin pikkupiikakin ja heidän silmänsä olivat myös yhtä viisaat ja kirkkaat kuin hänen, ja kumpikin ajatteli aivan niinkuin hänkin, että tämä myrskytuuli vasta oli oikea onnettomuus, ja heillä oli niin paha mieli, että olisivat kernaasti vaikka purskahtaneet itkuun.

Mutta he eivät näyttäneet sittenkään niin surkeilta kuin pikkupiika.

Hän seisoi juuri tuolla mäennystyrällä, tiedättehän, Bäckgårdin yläpuolella Bron pitäjässä, ja sieltä hän saattoi seurata katseellaan tietä, joka kulki kiemurrellen monessa mutkassa aina Bron kirkolle saakka. Ja hän näki, että ihmiset, jotka olivat lähteneet kotoansa kirkkoon, kääntyivät tieltä takaisin. Sen enempää hänen ei tarvinnut nähdä ymmärtääkseen, että äidin ja pikkupojun olisi aivan mahdotonta kulkea kaksi kokonaista peninkulmaa Nygårdiin asti, Svartsjön pitäjään, jonne he olivat aikeissa lähteä joulupitoihin.

Hän ei malttanut olla puristamatta kättään nyrkiksi kintaan sisällä, kun tuo seikka hänelle selvisi.

Kunpa metsässä, jossa he asuivat, ei olisi ollut niin tyyntä! Kunpa he vain olisivat ymmärtäneet millainen ilma oli, ennenkuin he olivat päässeet aina metsänlaitaan saakka! Silloin he eivät yhtään olisi lähteneetkään matkaan, ja se olisi ollut paljoa parempi.

Sillä hän oli nyt kerta sellainen, ettei mikään ollut hänestä kiusallisempaa kuin kääntyä tieltä takaisin eikä päästä perille sinne, minne hän kerta oli aikonut.

Kunpa hän ei pitkin koko vuotta olisi ajatellut tätä Tapaninpäivää, jolloin hän pääsisi Nygårdiin! Kunpa hän ei juuri tällä elävällä hetkellä olisi nähnyt edessään kaikki suuret, pihisevät padat, valkeilla liinoilla katetut pitkät pöydät ja kaikki hanhenpaistit! Jospa hän ja pikkupoju eivät joka kerta, kun äidillä ei ollut heille ruokaa annettavana, olisi lohduttaneet toisiaan: "Sitten kun me pääsemme sedän luo Nygårdiin joulukesteihin, syömme me oikein kylläksemme!"

Kuinka surkeata ajatella, että siellä keitettiin rusinasoppaa ja riisiryynipuuroa ja että siellä oli leivoksia, hilloa, kahvia ja voikakkuja, ja ettei hän saanut maistaa noita herkkuja!

Hän oli niin pahoillaan, että hän olisi toivonut voivansa purkaa sisuaan jollekulle. Hän tuumi, että myrskytuulen olisi pitänyt ymmärtää olla tulematta juuri tänä päivänä. Olihan pyhä ja talvi, jotta sitä ei kaivattu merelläkään, vaan olisi se kernaasti voinut pysyä alallansa. Mutta turhaa sitä oli sanoa myrskytuulelle.

Pahin osa matkaa heillä oli nyt edessään: oli kuljettava Helgesäterin ohi ja Brobyn mäkiä pitkin Löveniä ja kirkkoa kohti ja sitten pappilan maiden poikki, sillä tie kulki aukeitten ja metsättömien seutujen läpi. Jos he vain pääsisivät tuon matkan ja jaksaisivat kiivetä Hedebyn mäkiä, niin vaara olisi voitettu, sillä sieltä tie kulki metsän halki.

Ei matka tuntunut niinkään pitkältä. Ainakin heidän pitäisi yrittää.

Eihän heidän kuitenkaan voisi käydä sen pahemmin kuin huonosti.

Hän oli kuitenkin hyvillään niin kauan kuin äiti seisoi paikallaan ja tuumi. Olihan mahdollista, että hän päättäisi jatkaa matkaa. Mutta samassa hän huomasikin, että äiti kääntyi takaisin metsään päin, ja pikkupoju seurasi tietenkin äitiä.

Silloin pikkupiika alkoi astua päinvastaiseen suuntaan mäkeä alas. Ensin aivan hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin, sillä tuuli puhalsi takaa ja hoputti häntä eteenpäin, jotta hänen miltei oli pakko juosta. Hän ei katsonut kertaakaan taakseen, sillä hän pelkäsi, että äiti ja pikkupoju voisivat ehkä viitata hänelle ja käskeä häntä palaamaan takaisin. Hän oli melkein varma siitä, että he huusivat ja hoilottivat hänelle, mutta siitä hänen ei tarvinnut välittää, sillä nyt, kun hän oli tullut keskelle myrskytuulta, niin kumisi ja ryskyi hänen ympärillään niin kovasti, ettei hän voinut kuulla mitään.

Tuskinpa äiti saattoi saavuttaa häntä, sillä täytyihän hänen taluttaa pikkupojua, jottei tuuli kaataisi häntä kumoon, ja siksi hän ei päässyt yhtä nopeasti eteenpäin.

Siitä syystä ei pikkupiika ajatellutkaan kääntyä takaisin, hänellä ei ollut siihen vähintäkään halua, mutta hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän koskaan ollut luullut myrskytuulta niin kovaksi kuin se oli. Hänen päänsä yläpuolella leijaili suuria, mustia, siipiään räpytteleviä lintuja, joita tuuli ajoi eteenpäin ja raastoi ne aivan rikki, jotta niiden höyhenet ja ruumiit menivät säpäleiksi. Hän ei ollut mielestään koskaan nähnyt mitään niin kammottavaa, kunnes hän huomasi, että ne olivatkin suuria olkikarahkoja, jotka olivat irtaantuneet jostakin olkikatosta.

Jos hän astui askeleenkin vastatuuleen, niin kohosi se hänen eteensä kuin pillastunut hevonen ja oli kaataa hänet kumoon, ja jos hän astui myötätuuleen, niin se työnsi häntä eteenpäin niin kovalla voimalla, että hänen täytyi kulkea notkistetuin polvin ja selkä kumarassa voidakseen kestää sitä. Hän väsyi taistellessaan tuulta vasten, jotta hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi vetänyt kuormaa.

Pohjoisesta myrsky puhalsi ja oli niin kylmä, ikäänkuin se olisi kisaillut ruumisten kanssa. Se oli niin voimakas ja terävä, että se tunkeutui sekä lammasnahkaturkin että sarkahameen läpi ja jähmetti koko ruumista. Eihän hän sellaisesta suuresti välittänyt, mutta sittenkin hän tunsi, että varpaat jäykistyivät pikisaumakengissä, ja sormet kohmettuivat villakintaissa, ja että korvia nipisteli pääliinan alla. Hän astui kuitenkin eteenpäin, kunnes hän pääsi koko pitkän mäen alle. Kun hän tuli alas laaksoon, pysähtyi hän odottamaan toisia.

Kun he vihdoinkin olivat päässeet lähelle, astui hän heitä vastaan.

Parasta kai sittenkin oli palata kotiin, sanoi hän. Mahdotonta oli kai päästä Nygårdiin saakka.

Mutta nyt oli äiti harmissaan ja pikkupoju myöskin, ja he tuumivat itseksensä, ettei tuo tyttöletukka saisi hallita heitä ja määrätä, milloin he saisivat kulkea eteenpäin ja milloin kääntyä takaisin.

"Ei, tiedätkös", sanoi äiti, "emme me käänny kotiin, vaan sinä saat lähteä joulukesteihin, koska sinulla on sinne niin suuri halu".

"Niin, nyt sinä saat niin paljon tuulta, että sitä piisaa moneksi viikoksikin", sanoi pikkupoju.

Ja äiti ja pikkupoju alkoivat astua eteenpäin, ja pikkupiika sai seurata perässä niin hyvin kuin jaksoi.

Kun he saapuivat Nygårdin kohdalle, tuli Kulkija-Lotta ja Kerjuu-Jon heitä vastaan. Ja nuo molemmat, joilla oli tapana kiertää pitäjää sekä pyhänä että arkena ja olivat tottuneet kaikenlaiseen säähän, nostivat kätensä torveksi suun eteen ja huusivat heille, että heidän kaikin mokomin piti palata kotiin, sillä järven puolella oli niin kylmä, että he voisivat paleltua kuoliaaksi.

Äiti ja pikkupoju astuivat sittenkin edelleen. He olivat yhä pahoillaan pikkupiialle, ja tahtoivat, että hän saisi oikein tuntea millainen ilma oli.

He kohtasivat Fallasin Erikin hevosen, joka veti perässään tyhjää rekeä, sillä Fallasin Erik oli tuulessa kadottanut hattunsa, ja juostessaan aitoja pitkin, kiivetessään niiden yli ja ryömiessään ojien pohjia saadakseen sen kiinni, ei hevonen malttanut enää seisoa alallaan myrskyssä, vaan oli lähtenyt kotiin päin juoksemaan.

Mutta äidin ja pikkupojun mielestä ei siinä näyttänyt olevan mitään merkillistä. He jatkoivat vain matkaansa.

He ponnistelivat eteenpäin kunnes he tulivat Brobyn mäkien korkeimmalle harjalle. Mutta siellä he joutuivat keskelle suurta ihmisjoukkoa, hevosia ja rekiä, jotka eivät päässeet paikaltaan. Sillä Brobyn suuri mänty, joka oli ollut niin korkea, että se oli näkynyt yhtä kauaksi kuin Gurlitan harju, oli kaatunut myrskyssä kumoon ja asettunut poikittain tielle. Siellä seisoi Gullåsan Jan ja Kringåsan Britta, joita tänään piti vihittämän Bron kirkossa. Ja siellä seisoi Gullåsan vanha Jan Jansa ja Kringåsan vanha muori ja naapureita ja sukulaisia ja Pelimanni-Jöns ja Högsjön kaunis Gunnar ja paljon muita ihmisiä, jotka kaikki olivat yhtyneet morsiussaattoon. He huusivat ja kertoivat, että kahdesti matkan varrella olivat kaatuneet puut estäneet heidän kulkuaan, toiset oli saatu pois tieltä, mutta tälle puulle ei kukaan voinut mitään tehdä. Ja Gullåsan vanha vaari kulki ympäri tarjoten viinaa, mutta he seisoivat sittenkin siinä paikoillansa. Morsian oli noussut reestä ja itki, kun kirkkomatkalla oli ollut niin paljon esteitä. Ja tuuli raasti punaisia tylliruusuja ja vihreitä silkkilehtiä hänen hameensa reunuksesta, jotta ihmiset, jotka myöhemmin päivällä matkustivat pitäjällä, eivät voineet uskoa muuta kuin että myrskytuuli oli saanut käsiinsä orjantappurapensaan ja riistänyt siitä kukkia ja lehtiä, joita se oli siroitellut pelloille ja ojareunoille.

Mutta äiti ja pikkupoju eivät pysähtyneet, vaikka mänty olikin poikittain tiellä, vaan he ryömivät sen alitse ja jatkoivat matkaansa. He arvelivat, ettei pikkupiika vieläkään ollut saanut kyllikseen myrskytuulesta.

Ja he kulkivat aina tienhaaraan ja Brobyn kestikievaritaloon asti!

Siellä he kohtasivat majuurinrouva Samzeliuksen, joka ajoi parihevosilla ja kuomureellä. Vasta silloin he huomasivat, kuinka paha ilma oli, kun he näkivät, että majuurinrouva istui katoksen alla, sillä hän ei muuten ollut juuri arkalasta kotoisin. Majuurinrouva pisti kätensä kuomun alta esiin ja pui heille nyrkkiään. Ja hän huusi heille kovalla äänellä, joka kuului myrskyn kohinassakin: "Mene kotiin, Koltorpin Marit! Älä kulje ulkona lapsinesi tällaisessa ilmassa, jolloin minunkin on pakko ajaa kuomureessä."

Mutta äiti ja pikkupoju arvelivat, että pikkupiika saattoi vielä vähän aikaa taistella myrskytuulta vasten.

Kun he nyt saapuivat sillalle, joka kulki kapean salmen yli, täytyi heidän ryömiä nelinkontin sillan kaidepuuta pitkin. Täällä painoi tuuli niin hirveällä voimalla, että he olisivat lentäneet sulaan salmeen, jos he olisivat yrittäneet kulkea pystyssä.

Päästyään sillan yli, olivat he jo puolitiessä. Pikkupiika alkoi jo todellakin luulla, että he pääsisivät joulukesteihin.

Mutta tuskin hän oli päässyt tuon ajatuksen loppuun, kun taaskin tuli vastus eteen. Varmaankin kova kylmyys sillalla oli tehnyt lopun pikkupojusta. Hän oli aivan kuin jääkappale. Hän heittäytyi tielle eikä tahtonut astua askeltakaan kauemmaksi. Äiti riisti hänet syliinsä ja juoksi lähimpään mökkiin hänen kanssaan.

Pikkupiika oli niin pelästyksissään seuratessaan äitiä tupaan, että hän oli aivan suunniltaan. Sillä jos pikkupoju oli paleltunut, niin oli se kokonaan hänen syynsä. Äiti ja poju olisivat varmaan palanneet kotiin, jollei hän olisi ollut mukana.

He olivat tulleet mökkiin, jossa asui aivan sanomattoman ystävällistä väkeä. He sanoivat heti paikalla, etteivät vieraat millään ehdolla saaneet jatkaa matkaansa, ennenkuin myrskytuuli oli hiukan asettunut. Ja he sanoivat, että oli oikea Jumalan onni, että he olivat tulleet heidän luokseen. Jos he olisivat kulkeneet vielä pappilan maille asti, niin he olisivat varmaan paleltuneet kaikki kolme.

Näyttipä siltä kuin äitikin olisi iloinnut siitä, että he olivat nyt päässeet katokseen. Hän istui siinä niin tyytyväisenä, ikäänkuin hän ei lainkaan olisi tiennyt, että Nygårdissa parhaillaan käännettiin paistinvartaita ja rasvaa kuorittiin suurista lihapadoista.

Kun isäntäväki oli saanut oikein kyllikseen puhua siitä, miten hyvä oli, että he olivat jääneet heidän luokseen, niin sattuivat he kysymään heiltä, miksikä he oikeastaan olivat lähteneet tällaisessa myrskyssä matkaan. Olivatko he ehkä aikoneet mennä kirkkoon?

Silloin äiti kertoi heille, että hän oli aikonut mennä Per Jansasin luo Nygårdiin. Per oli hänen lankonsa, vaikka lanko olikin yhtä rikas kuin hänen miehensä oli ollut köyhä. Joka vuosi Tapaninpäivänä pidettiin talossa kestit, ja hän, joka oli hänen kälynsä, oli itsestäänmäärätty vieras. Olihan ilma hänen mielestään ollut kovin huono, mutta nämät olivat ainoat kestit, joihin heillä vuoden kuluessa oli tilaisuutta päästä.

Mökkiläiset tulivat jälleen pahalle mielelle kuullessaan tämän. Heidän oli sääli äitiä, joka ei päässyt kesteihin Per Jansasin luo, sillä siinä talossa oli kylläkin komeata. Mutta mahdotontahan oli uudestaan lähteä myrskyn käsiin. Se voisi maksaa heille hengen.

Äitikin myönsi, että se oli aivan mahdotonta eikä hänen näyttänytkään olevan yhtään vaikea istua alallaan tämän köyhän väen luona, vaikka muualla häntä odottikin niin paljon hyvää.

"Jollei teillä olisi lapsia mukananne", sanoivat mökkiläiset, "niin ehkäpä te yksin pääsisitte perille".

Äitikin myönsi samaa. Kyllä hän olisi päässyt perille, jolleivät lapset olisi olleet matkassa. Mutta heitä oli enää mahdoton viedä tuohon ilmaan.

Ei, sitä asiaa oli enää mahdoton auttaa, siitä he olivat yhtä mieltä. Heidän oli niin kovin sääli äitiä. Heidän kasvoistaan saattoi aivan nähdä, kuinka kovasti heidän oli häntä sääli.

Mutta äkkiä emännän päähän pälkähti ajatus, joka ilahdutti häntä suuresti. "Hyvänen aika!" sanoi hän. "Voittehan jättää lapset tänne meidän luoksemme, jos teidän tekee mieli mennä."

Tuo ajatus ilahdutti heitä suuresti, sekä emäntää että isäntää. He eivät voineet käsittää, miksikä he eivät jo aikaisemmin olleet keksineet sitä.

Äiti kursaili hiukan aluksi, mutta myöntyi piankin. He päättivät, että lapset jäisivät sinne koko päiväksi ja yöksikin, ja että seuraavana päivänä äiti tulisi heitä hakemaan.

Ja äiti läksi ja pikkupiika jäi tupaan istumaan.

Nyt kaikki toivo oli mennyttä, sen hän huomasi, ei hän joulukesteihin enää voisi päästä. Mutta turhaa hänen oli sanoa, että hän olisi tahtonut mennä äidin mukana, sillä mökkiläiset, joiden luo he olivat joutuneet, olivat niin kovin ystävällisiä, eivät he olisi päästäneet häntä ulos. Eivätkä he molemmat myöskään olisi voineet jättää pikkupojua.

Mökkiläiset yrittivät puhella hänelle ja hauskuuttaa häntä, mutta hän ei saanut sanaakaan vastatuksi. Hän käänsi heille vaan selkänsä ja asettui ikkunaan katselemaan kahta suurta koivua, jotka heiluivat edestakaisin myrskytuulessa.

Hänen mieleensä nousi kaikenlaisia toiveita seisoessaan siinä. Muun muassa hän toivoi, että myrskytuuli tarttuisi voimakkaasti tähän mökkiin ja kaataisi sen kumoon, jotta hän pääsisi siitä pois.

Vaan, kas — — Tuopa näytti, merkilliseltä. Katsellessaan koivuja tuntui hänestä, ikäänkuin ne eivät enää olisi heiluneetkaan yhtä kovasti. Ja melu ja kohina, joka seurasi myrskyä, tuntui hänestä myös vähenevän eikä enää ilmassa lennellyt lastuja eikä olkia.

Tuskin hän saattoi uskoa silmiään, mutta ilma oli todellakin jo niin tyyntynyt, että riippakoivujen oksat enää vain hiukan värähtelivät.

Mökkiläiset lepertelivät pikkupojun kanssa, eivätkä huomanneet mitään, ennenkuin pikkupiika sanoi, että myrskytuuli oli tauonnut.

He hämmästyivät suuresti ja säälittelivät, ettei se ollut tauonnut varhemmin, jotta lapsetkin olisivat päässeet joulukesteihin. Sillä mitäpä hauskaa heidän oli istua kaiken päivää täällä, sen he kyllä ymmärsivät.

Silloin sanoi pikkupiika, että jos he vain sallivat, niin hän lähtisi pikkupojun kanssa Nygårdiin. Suora maantie johti sinne, jotta hän kyllä löytäisi perille, eikä heille voinut myöskään näin keskellä päivää tapahtua mitään pahaa.

Mökkiläiset olivat niin tavattoman hyviä ja ystävällisiä. He eivät tahtoneet pahoittaa kenenkään mieltä, vaan he antoivat heidän mennä, sekä pojun että pikkupiian.

Nyt oli kaikki hyvin. Ilma oli kaunis ja tyyni ja käveleminen kävi aivan helposti, ei kukaan voinut myöskään pakoittaa pikkupiikaa istumaan alallaan tai palaamaan kotiin, kun hänen mielensä teki eteenpäin.

Mutta kas, yksi asia sittenkin teki hänen mielensä rauhattomaksi. Hänen mielestään aurinko taivaan etelärannalla painui kovin nopeasti mailleen. Ei hän tiennyt ajasta mitään, mutta mitäpä, jos olikin jo niin myöhäistä, että vieraat jo istuivat pöydässä Nygårdissa! Kokonainen peninkulma oli vielä jäljellä, mitäs jos hänen päästessään perille padat olisivatkin jo tyhjät ja vain kalutut luut jäljellä!

Pikkupoju oli vain seitsemän vuoden vanha. Ei hän päässyt kovin nopeasti kulkemaan. Hän oli myös väsynyt ja haluton kaikkien tämänpäiväisten kärsimysten jälkeen.

Kun he tulivat Hedebymäen juurelle, pysähtyi pikkupiika ja katseli alas Löven-järvelle, jonka pintaa peitti kova, kiiltävä jää.

Hän kysyi, muistiko pikkupoju minä päivänä äiti kotiintullessaan oli kertonut, että Löven oli jäätynyt. Äiti oli niin kovin ihmetellyt, että järvi jäätyi jo ennen joulua, jotta hän puhui siitä koko illan. "Niin, se oli jouluaaton aattona", sanoi pikkupoju. Siitä hän oli aivan varma.

"Sitten se on ollut jo neljä päivää jäässä", sanoi pikkupiika. "Aivan varmaan jää on jo niin vahvaa, että se kannattaa meitä."

Pikkupoju reipastui heti paikalla, kun hän käsitti, että pikkupiika aikoi kulkea järven yli.

"Lasketaan luikua Nygårdiin!" huudahti pikkupoju.

"Tämä tie on sopivin", sanoi pikkupiika, "sillä Nygård on järven rannalla".

Pikkupiika epäili tosin vielä hiukan, mutta tällä kertaa pikkupoju yllytti häntä. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan maamatkasta. Hän tahtoi suoraa päätä alas jäälle.

"Sinä saat sanoa äidille, että sinä sitä tahdoit", sanoi pikkupiika, "sillä hän ei suutu sinuun".

Järven rantaan ei ollut pitkä matka. Hetken kuluttua he olivat jäällä. Se oli yhtä liukas kuin ankerias, sen kirkkaampi se ei juuri olisi voinut ollakaan. He tarttuivat toisiaan käteen kiinni ja alkoivat laskea luikua pitkin Löven-järveä.

Se kävikin paljoa paremmin kuin maantiellä tallustaminen. Tällä tavalla he varmaan pääsisivät perille ennenkuin suuret kestipäivälliset olivat loppuneet.

Mutta sitten kuuli pikkupiika kohinaa ja jyskettä takanaan, joka oli hänelle liiankin tuttua. Hänen ei tarvinnut katsoa taakseenkaan tietääkseen mitä se oli. Hän tunsi sen jo niskassaan. Myrskytuuli alkoi nyt taas uudelleen.

Tuntuipa siltä kuin myrskytuuli olisi pysytellyt alallaan vain viekoitellakseen lapset alas jäälle. Ja nyt se tuli ja tarttui kiinni heihin ja kaatoi heidät nurin.

Heidän oli aivan mahdoton päästä jäällä eteenpäin, nyt kun myrskytuuli taas oli kiihtynyt. He eivät voineet seisoa pystyssä. He eivät voineet muuta kuin ryömiä takaisin rantaan.

Olisipa voinut luulla, että pikkupiian voimat nyt olisivat olleet lopussa. Hän oli järjestänyt heidän asiansa siten, että tuntui melkein mahdottomalta ajatella, että he pääsisivät enää ihmisten ilmoille. Jäällä he eivät voineet kulkea, ja kun he saapuivat rantaan, niin kohosi sillä kohdalla korkea vuori ja tiheä metsä eikä tietä ollut minkäänlaista.

Ja pikkupoju oli niin väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen, että hän vain itki.

Pikkupiikakin jäi hetkeksi seisomaan rannalle ja näytti aivan kuin pilvistä pudonneelta.

Mutta miten lieneekään ollut, niin hän muisti äkkiä, millä tavalla hän tavallisesti laski mäkeä kotona, kun kallionrinne oli jäässä. Ja hän alkoi heti taittaa kuusenoksia ja keräsi niitä kahteen kasaan. Toiselle kasalle hän pani pikkupojun istumaan ja kävi itse polvilleen maahan ja työnsi sekä pojun että molemmat kuusikasat alas jäälle.

Kun he tulivat kovimpaan tuuleen, kävi hän istumaan toiselle kasalle ja sekä poju että hän ottivat käteensä aika karahkan ja pitelivät sitä tuulessa.

Hui! sanoi myrskytuuli, ja hei! sanoi myrskytuuli. Se pudisteli heitä ja keikautti heitä sivulle ikäänkuin koetellaksensa, voisiko se saada heidät valtaansa.

Mutta sitten se tarttui koko voimallaan heihin kiinni ja lapset kiitivät matkaan. Ja niin sitä mentiin, aivan kuin tuulessa, vaikkeivät he tunteneetkaan tuulta, olisivatpa melkein voineet luulla istuvansa paikoillaan, jolleivät rannat olisi kiitäneet heidän ohitsensa.

Pikkupoju kirkaisi ilosta, mutta pikkupiika istui puristaen huulensa lujasti yhteen ja katseli ympärilleen tokko joku uusi este taaskin nousisi hänen ja joulukestien väliin.

Niin nopeasti ei hän ennen eläissään ollut kulkenut. Ei kestänyt montakaan minuuttia, ennenkuin he tulivat niemen kohdalle, jossa Nygård sijaitsi.

Nygårdissa väki huomasi heidät juuri sinä hetkenä, kun he aikoivat käydä pöytään, eivätkä he malttaneet olla kiiruhtamatta ulos katsomaan, mikähän kumma siellä järvellä kulki.

Ymmärtäähän sen kuinka he hämmästyivät, sekä Per Jansa että Per

Jansan vaimo ja pappi ja koko kesti väki, kun he näkivät heidät.

Ainoa, joka ei näyttänyt olevan kovin ihmeissään, oli äiti. "Tuo tyttö ei anna myöten, ennenkuin hän saa tahtonsa perille", sanoi hän. "Koko ajan olen odottanut, että hän tulisi tänne lentäen luudan varrella."

Mutta kaikki sinä iltana kehuivat kilvan pikkupiikaa ja sanoivat, että hänestä tulee vielä kelpo nainen.

Äiti sai istua pappilanrouvan vieressä sohvassa kauan aikaa ja puhua tytöstään.

Hän ei ollut niinkään huono kehräämään, niin pieni kuin hän olikin, ja hän oli poiminut marjoja koko viime kesän ja myönyt niitä Helgesäteriin, ja hän oli saanut aapisen kapteeninrouvalta, ja Helgesäterin neiti oli neuvonut häntä, jotta hän osasi nyt sekä lukea että kirjoittaa.

Svartsjön pappi oli ollut monta vuotta leskenä, mutta kesällä hän oli mennyt uusiin naimisiin. Uusi pappilanrouva oli pienikasvuinen nainen, hänen hiuksensa olivat aivan valkoiset, mutta kasvot hienohipiäiset ja sileät. Ei kukaan voinut sanoa kuinka vanha hän oli. Häntä kehuttiin tavattoman toimeliaaksi talossaan. Sanottiinpa myöskin, että hän ensi näkemältä osasi jo jokaisesta sanoa, mikä hän oli miehiään.

Nyt sanoi tämä uusi pappilanrouva äidille, että hän jo kauan oli aikonut ottaa taloon nuoren tytön, joka saisi palvella hänen tytärpuoltaan, jotta sisäköllä olisi enemmän aikaa kutoa. Hän kysyi äidiltä, sallisiko hän pikkupiian muuttaa ensi syksynä pappilaan.

Kuinka ei äiti sitä sallisi! Olipa sekin kysymys! Hän ei voinut ajatellakaan suurempaa onnea pikkupiialle kuin päästä palvelijaksi Lövdalaan.

Koko illan pappilanrouva seurasi katseillaan pikkupiikaa. Näyttipä siltä kuin hän ei olisi voinut muuta ajatellakaan.

Hetken kuluttua hän kutsui äidin jälleen luokseen.

"Onko se totta", sanoi hän, "että tyttö osaa sekä kirjoittaa että lukea?"

Ja äiti vakuutti, että se oli totta. "No, silloin me päätämme, että hän tulee nyt jo Lövdalaan", sanoi pappilanrouva. "Te voitte kulkea Lövdalan kautta mennessänne kotiin näistä kesteistä, ja silloin tyttö voi jäädä sinne samalla matkalla."

Siten se asia sovittiin.

Mutta sittenkin pappilanrouva istui vaan katsellen pikkupiikaa, ikäänkuin hän ei olisi voinut katsella häntä kyllikseen.

Hetken kuluttua hän tahtoi jälleen puhua Koltorpin Maritin kanssa.

"Mikä sinun tyttösi nimi on?" kysyi hän.

"Niin, hänen nimensä on Eleonora, mutta me kutsumme häntä vaan

Noraksi."

"Onko se aivan totta, eikä vain turhaa kerskailua, että hän osaa lukea ja kirjoittaa?" sanoi pappilanrouva.

Äiti vakuutti hänelle, että se oli aivan totta.

"Minä olen tuuminut, että hän saa ajaa meidän kanssamme reessä kotiin jo tänä yönä", sanoi pappilanrouva. "Me tarvitsemme Lövdalassa juuri sellaista kuin hän on ja siksi hän voi yhtä hyvin nyt jo alottaa palveluksensa."

Kävi niinkuin pappilanrouva tahtoi, kuinkas muuten. Hän oli sellainen, ettei kukaan mielellään ruvennut häntä vastustelemaan.