Читать книгу Liljecronan koti - Selma Lagerlöf - Страница 5

Sisällysluettelo

Kaikki viisi palvelijatarta istuivat ompelusormukset sormessa ja vahaa ja rihmarullia vieressään paikaten vanhoja vaatteita. Heidän laitansa oli aivan varmaan sama kuin räätälienkin, he tahtoivat istua korkealla ommellessansa, sillä kaikki viisi olivat kiivenneet korkealle jakkaralle. Vanha emännöitsijä yksin istui tuolilla.

Pikkupiika seisoi ikkunan ääressä ja katsoi ulos. Hänen eteensä avautui avara pihamaa, johon lumiauralla oli kynnetty teitä korkeiden kinosten väliin. Suuria rakennuksia oli joka taholla, ja pikkupiika koetti äidin kertomusten mukaan arvata mitä kukin oli. Tuo pitkä, matala rakennus asuinrakennuksen edessä oli kai navetta, talli oli sen itäpuolella ja panimo sekä siihen kuuluva kamari länsipuolella. Rakennukset eivät olleet rakennetut kiinni toisiinsa, mutta niitä ympäröi aitaus, jotta ei voinut päästä taloon muutakuin kapeista veräjistä, jotka olivat nyt talvella avoinna. Tallin itäpuolelta siinsi useiden rakennusten kattoja ja päätyjä, jotka ympäröivät toista, vieläkin suurempaa pihaa. Siellä oli lammaskarsina ja sikala, ruoka-aitta ja makasiini, vilja-aitat, ladot ja halkovajat, renkitupa ja kalustohuone. Useat rakennuksista seisoivat pylväitten varassa, toisissa oli portaita, jotka nousivat päädyn ulkoseinää pitkin ja johtivat mataliin luhteihin. Minne ikänä hän katsoi, siellä oli lisärakennuksia, ullakkohuoneita, pieniä pimeitä ikkunaruutuja ja pitkiä solia. Useimmissa rakennuksissa oli paksuja olki- tai turvekattoja, sen lisäksi peitti niitä nyt paksu lumikerros. Pikkupiian mielestä ne olivat kaikki käärityt pehmeihin, lämpimiin peittoihin ja vällyihin. Rauha ja hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ikäänkuin vanhat talot olisivat nukkuneet talviuntaan.

Yksi palvelustytöistä oli vasta tullut taloon ja päälle päätteeksi vieraasta pitäjästä. Hän aikoi kai käyttää hyväkseen tätä hiljaista hetkeä ja tiedustella jotain isäntäväestään. Hän teki kysymyksen toisensa jälkeen pappilanneidestä ja rouvasta ja itse papistakin, mutta hän ei saanut ainoatakaan vastausta. Kaikki muut istuivat ääneti ja ompelivat, eivätkä olleet tietävinään mitään.

Lopulta hän kai huomasi, ettei hän voinut saada heistä mitään tietää, sillä nyt hän alkoi kysyä muuta. "Miksi tämän pitäjän nimenä on Svartsjö?" Hän ei voinut ymmärtää, mistä se oli saanut nimensä. Hän oli kuullut, että pitäjässä oli kolme järveä paitsi Löveniä, mutta ei yhdenkään nimi ollut Svartsjö, sen verran hän tiesi.

No, tähän kysymykseen ei olisi ollut vaarallista vastata, mutta pahaksi onneksi ei kukaan palvelijoista tiennyt, mistä pitäjä oli saanut nimensä. Näyttipä siltä, kuin hän tästä asiasta ei olisi saanut tietää sen enempää kuin toisistakaan. Mutta silloin vanha emännöitsijä laski helmaansa ompelunsa ja pyyhkäisi silmälasit nenältään.

Eihän se niin kummaa ollut, että pitäjä oli nimeltään Svartsjö, se oli saanut nimensä samannimisestä järvestä, joka muinoin oli ollut tällä paikkakunnalla, mutta sittemmin kuivunut.

Vieras palvelijatar oli kai tavattoman iloinen saadessaan vihdoin tämän vastauksen. Hän kysyi heti, millä seudulla pitäjää tuo järvi oli ollut.

Niin, se oli ollut laaksossa Lövdalan alapuolella. Emännöitsijä kääntyi etelänpuolista ikkunaa kohti ja viittasi ulos. Hän luuli, että vesi oli ulottunut aina panimon alapuolella olevan mäen rinteeseen. Siellä oli ainakin niin hienoa hiekkaa, kuin tavallisesti järven rannoilla.

Vieras palvelijatar käänsi myös päänsä ikkunaan. Asuinrakennus sijaitsi niin korkealla kummulla, että ympäröivät matalat rakennukset eivät estäneet näköalaa. Navetan katon yli saattoi nähdä peninkulman pituisen laakson, jonka pohja oli sileä kuin lattia.

Mutta hän ei voinut uskoa, että emännöitsijä arveli tuota tasaista maata vanhaksi järvenpohjaksi. Hän oli aina luullut, että entisen järven paikalla maa olisi epätasaista ja rosoista.

Emännöitsijä ei vastustanut häntä. Hän ei välittänyt siitä, mitä juomanpanija luuli. Hän oli vain kertonut sen, minkä hän tiesi.

Ja emännöitsijä asetti silmälasit paikoilleen nenälle ja alkoi taas ommella.

Vieras palvelijatar nauraa tirskutti halveksivasti. Ihmeellistä, että vanhat ihmiset eivät koskaan voineet sietää vastaansanomista. Mitä ikänä he sanoivat, sitä olisi heidän mielestään pitänyt uskoa.

Ei kukaan toisista palvelijattarista sanonut sanaakaan emännöitsijän puolustukseksi. Keittiössä oli aivan hiljaista. Pikkupiian olisi kovin tehnyt mieli kertoa, mitä hän oli kuullut Svartsjöstä, mutta hän ei tiennyt, sopisiko hänen sekaantua keskusteluun.

Silloin kyökkikamarin ovi avautui, ja mamseli Maija Liisa tuli keittiöön.

Aluksi hän ei sanonut sanaakaan, vaan katseli vain toisten työtä.

Sitten hän astui pikkupiian luo, joka seisoi yhä ikkunassa.

"Sanoppa, Nora", sanoi hän istahtaessaan puutuolille ikkunan ääreen ja ottaessaan pikkupiian käden omaansa, "oletko käynyt niin pitkällä, että olet nähnyt muitakin järviä kuin Lövenin?"

Pikkupiika lensi tulipunaiseksi, kun pappilanneiti puhutteli häntä. Töin tuskin hän pääsi sen verran ääneen, että hän sai sanotuksi nähneensä jo niin monta järveä, ettei hän voinut niitä edes luetella.

"Teeppäs minulle sitten mieliksi ja ajattele jotakin niistä", sanoi pappilanneiti. "Saat ajatella mitä niistä mielesi vaan tekee, kunhan se vain on pitkä ja kapea ja sijaitsee kahden pitkän metsäisen harjun välissä."

Pikkupiika painoi leukansa rintaa vasten ja katsoi alas lattiaan.

Mutta pian hän katsahti taas ylös. Nyt hän jo oli tuuminut.

Pappilanneiti katsoi veitikkamaisesti häneen, mutta ääni oli yhä kovin vakava.

"Näetkö sinä sen vain oikein selvästi edessäsi?" sanoi hän. "Huomaatko, että pohjoisestavirtaa siihen pieni kirkas puro ja että kaukana etelässä se on kavennut niin kapeaksi, ettei siitä ole enää muuta kuin toinen pieni joki jäljellä?"

Niin, sen pikkupiika näki selvästi.

"Jos näet kaiken tämän, niin näet kai senkin, että rannat ovat täynnä pitkiä lahtia ja polvia?" sanoi pappilanneiti. "Ja että siellä täällä pistäikse kapeita, hienoja niemiä esiin, joiden rannoilla riippakoivut kumartuvat veden pinnan yli. Ja että keskellä järveä on pieniä kivikkosaaria, joissa kasvaa tuomia ja pihlajia ja jotka kukkivat keväällä, jotta ne näyttävät yhtä koreilta kuin kruunupäiset morsiamet?"

Aivan oikein, pikkupiika näki kaiken sen, josta pappilanneiti puhui.

Mamseli Maija Liisa katsoi ikkunasta alas pitkään laaksoon. Sitten hän kääntyi pikkupiian puoleen ja hymyili, mutta hänen äänessään oli aivan erityinen paino, kun hän jatkoi puhettaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut, että pikkupiika painaisi kaikki hänen sanansa tarkasti muistiinsa. "Jos näet kaiken tämän, niin näet kai senkin, että toisella puolella on hiekkaranta, jossa lapset uivat pitkin kesää, ja toisella korkea vuoriseinä ja suuria synkkiä kuusia, joiden paksut juuret ovat kietoutuneet toisiinsa kuin käärmeet? Ja sinä näet varmaan, että tuolla toisella puolella maa on rämeistä ja että siellä kasvaa niin tiheää lepikkoa, että hädin tuskin pääsee eteenpäin, ja että vastakkaisella puolella on kauniita, tasaisia niittyjä, missä karja käy laitumella?"

Pikkupiika oli mies näkemään kaikkea sitäkin.

"Jos näet kaiken tämän, niin näet kai myös nuo suuret kivet rannalla, joilla ihmiset sunnuntaisin onkivat ahvenia?" sanoi pappilanneiti, "ja pienet ruuhet, jotka ovat kiinnitetyt pitkin rantaa sekä pienet ränstyneet ja vanhat kalastajamökit, jotka seisovat kallellaan niemien nenissä?"

"Kyllä", sanoi pikkupiika. Hän näki ne ja vielä paljon muutakin.

"Niin, jos näet kaiken tämän, niin näet kai senkin, että järven ympärillä on joka puolella talonpoikaistaloja ja peltoja ja aitoja, mutta ne eivät ole yhtä lähellä järveä kuin kalastajamökit, vaan hiukan ylempänä rannasta? Ja talojen takana on kaskimaita ja koivuahoja, mutta sitten alkaa kuusimetsä, joka peittää koko vuoren sen ylintä harjua myöten?"

Niin, senkin saattoi pikkupiika nähdä.

Nyt pappilanneiti vaipui äkkiä mietteihinsä. "Mutta nyt tulee pahin, tiedätkös. Jos nyt jonakuna päivänä tuo järvi, jota sinä olet ajatellut, sattuisikin kuivumaan, niin ettei siinä olisi enää ainoatakaan pisaraa vettä, niin miltähän sinä luulet siellä sitten näyttävän?"

Sellaiseen kysymykseen ei pikkupiika osannut vastata. Hän tuijotti vain pappilanneitiin.

"Niin, en minäkään tiedä sitä niin tarkoin", sanoi pappilanneiti, "mutta minä luulen, että parin vuoden kuluttua alkaisi ruoho kasvaa järven pohjassa, ja sitten ihmiset ottaisivat sen haltuunsa ja viljelisivät sitä, jakaisivat sen keskenään ja pystyttäisivät siihen aitoja ja tekisivät sinne teitä aivan niinkuin muuallekin. Mutta kaikki muu jäisi kai ennalleen."

Pikkupiika tuijotti eteensä. Hän näytti olevan aivan pyörällä päästään.

"Sinä olet varmaan jonkun kerran ollut Helgesäterin vieraskamarissa ja nähnyt sen suuren kultakehyksisen peilin, joka riippuu ikkunoiden välissä? Joku vuosi sitten rikkoontui siitä lasi, eikä kapteenilla ole ollut varaa panettaa siihen uutta, vaan he ovat päällystäneet puupohjan vihreällä kankaalla. Mutta kultakehys, se on ennallansa. Ero on vain siinä, ettei sen keskellä enää ole peiliä."

Pikkupiika katsahti nopeasti pappilanneitiin. Hän alkoi jo ymmärtää.

"Samoin kävi kai myös tuon järven, josta me puhuimme", sanoi pappilanneiti. "Kaikki se, mitä oli rannalla, jäi paikoilleen, vaikka vesipeili sen keskellä katosikin. Riippakoivut jäivät niemien neniin, vaikkeivät ne enää voineetkaan peilailla itseään veden pinnassa, hiekkaranta jäi paikoilleen, vaikkei kesäpäivinä enää kukaan tullutkaan sinne uimaan, ja onkikivet, nekin ovat kai paikoillaan, vaikkei kukaan siellä enää ongikaan kaloja. Pienet pihlajasaaret, nekin ovat entisillä sijoillaan, vaikka kynnetyt pellot ympäröivät nyt niitä, ja kaikki talot järven rannoilla ovat myös paikoillaan, vaikka nuoriso, joka asuu niissä, ei voikaan enää käydä soutelemassa kauniina kesäiltoina."

Niin, senkin pikkupiika käsitti.

Mutta nyt kääntyi pappilanneiti äkisti ikkunaan.

"Katsoppas ulos, Nora, ja te muut myöskin!" sanoi hän ja viittasi alas laaksoon. "Mitä te luulette tuolla näkevänne?"

Ihme ja kumma, kun pikkupiika nyt katsoi ulos, niin yhdellä silmäyksellä hän näki kaiken sen, mistä pappilanneiti oli puhunut! Tuossa oli laakea järvenpohja ja sen ympärillä entinen rantaäyräs, joka kiemurteli monissa lahdissa ja mutkissa. Siinä olivat koivut niemien nenissä ja peltojen keskellä pienet lehdot, jotka ennen olivat olleet saaria, ja toisella puolella oli jyrkkä vuori ja kuusimetsä, toisella tiheä lepikkö. Vuoren rinteellä olivat kaikki talonpoikaistalot. Ja metsäinen harju ja kasket, kaikki ne olivat siellä.

Palvelustytöt pikkupiian takana katselivat ja näkivät aivan samaa kuin hänkin.

Kas, etteivät he koskaan ennen olleet sitä huomanneet!

Totta tosiaan, Svartsjö oli ollut tällä paikalla. Ja tietysti tämä oli entinen järvenpohja.

"Niin se onkin", sanoi pappilanneiti. "Peili, joka kerran oli Lövdalan alapuolella, on kadottanut lasinsa. Monen mielestä on kovin sääli, että se on poissa ja ettei peili ole enää mikään peili."

Mutta nyt teki pikkupiian kovasti mieli kertoa, mitä hän tiesi tuosta järvestä. Hän ei voinut sen kauemmin enää olla vaiti.

"Äitikin puhui usein järvestä, joka sijaitsi Lövdalan alapuolella", sanoi hän.

"Vai niin", sanoi pappilanneiti. "Sinä olet kai kuullut paljonkin

Lövdalasta äidiltäsi."

"Äiti sanoi", jatkoi pikkupiika ja puhui hyvin nopeasti, "että järvi kuivuessaan jätti kolme pahaa jälkeensä. Ensinkin kylmän viiman, joka aina huokuu tässä laaksossa, toiseksi kylmän usvan, joka nousee täällä syksyisin ja kolmanneksi — — —"

Mutta mitä tuo kolmas oli, sitä pikkupiika ei saanut sanoa.

Pappilanneiti keskeytti äkkiä hänen puheensa.

"Vai niin, eikö mitään muuta", sanoi hän. "Niin, sen me tiedämme jo ennestäänkin."