Читать книгу Liljecronan koti - Selma Lagerlöf - Страница 7

Lövdalan kyökkikamarissa kuului naurun tirskunaa ja puhetta, jotta pikkupiika ei voinut saada unen päästä kiinni, vaikka hän tänä yönä nukkuikin oikeassa pienessä vuoteessa, joka häntä varten oli tuotu huoneeseen.

Mamseli Maija Liisan kasvatussisar, Anna Brogren, joka oli naimisissa Lövstedtin rovastin kanssa Ransäterissä, oli tullut vieraisille ja hänen oli määrä viipyä seuraavan päivän yli. Hänelle oli varattu makuusija yläkerroksessa päätyhuoneeseen, mutta heti kun pappi ja hänen rouvansa olivat menneet levolle, oli hän hiipinyt alas.

Hän olisi tahtonut puhua kahden kesken mamseli Maija Liisan kanssa, mutta hän pettyi pahasti nähdessään, että pikkupiika nukkui kyökkikamarissa. Yhä uudestaan hän kynttilällä valaisi hänen kasvojaan tutkiakseen nukkuiko hän. Lopulta pikkupiika puristi silmänsä kiinni ja makasi aivan liikkumatta, sillä hänestä oli ikävä olla heidän tiellään.

"Nyt hän varmaan nukkuu", sanoi ruustinna ja otti taaskin kynttilän käteensä mennäkseen katsomaan häntä.

"Ei, ei hän vielä nuku", sanoi pappilanneiti. "Kuinka sinä voit luulla, että hän olisi nukahtanut meidän puhellessamme?"

"Ehkä olisi parasta, jos olisimme hetken ääneti", ehdoitti Anna

Brogren.

Kun he olivat olleet vaiti vain pari minuuttia, oli Anna Brogren jo aivan varma asiastaan. Hän kuuli nyt, että tyttö nukkui, ja hyvä se olikin, sillä vaikka hänen olisi pitänyt valvoa koko yö, niin hän ei olisi lähtenyt Lövdalasta, ennenkuin oli saanut kuulla, miten kaikki oikeastaan oli käynyt. "Ei hän nuku, siitä olen varma", sanoi pappilanneiti. "Mutta koetetaanpa muuta keinoa. Minäpä kerron sinulle sadun odottaessamme. Sinä muistat kai monta satua, joita aikoinani olen sinulle kertonut."

"Pelkäänpä pahoin, että silloin hän vasta tulee oikein hereilleen", sanoi Anna Brogren, "mutta tee niinkuin tahdot. Minkä sadun sinä kerrot?"

"Enköhän minä kerro satua Lumikki neidosta."

"Vai senkö!" sanoi ruustinna, eikä ääni kuulostanut kovinkaan iloiselta. "Niin, onhan siitä jo pitkä aika, kun viimeksi sen kuulin."

"Oli kerran papin rouva", sanoi pappilanneiti, "joka oli kovin pahoillaan siitä, ettei hänellä ollut lapsia".

"Ei, nyt sinä erehdyt", sanoi ruustinna. "Sehän oli kuningatar."

"Minä olen aina kuullut, että hän oli papin rouva", sanoi pappilanneiti, "enkä minä osaa kertoa satua toisella tavalla".

Ja hän kertoi edelleen papin rouvasta, joka toivoi itselleen tytärtä, niin punaista kuin veri ja niin valkoista kuin lumi ja joka kuoli heti, kun hänen toiveensa oli täyttynyt.

"Kyllä me minun mielestäni voisimme puhua jostakin hauskemmasta asiasta", sanoi kasvatussisar.

"Kyllä minä tiedän, että sinä muistat tuon sadun", sanoi pappilanneiti, "ja siksi en kerrokaan, millainen Lumikki neidon lapsuus oli. Muistathan kyllä, ettei hänellä silloin ollut mitään hätää, vaikka hänen äitinsä olikin kuollut, sillä hänellä oli kiltti täti, joka hoiti hänen kotiansa, ja kiltti kasvatussisar ja kiltti veli, vaikka tämä enimmäkseen olikin poissa opintojaan harjoittamassa, sekä kiltti isoäiti. Mutta kaikkein kiltein oli sittenkin isäkulta. Hän oli Lumikki neidon paras leikkitoveri ja hänelle hän kertoi kaikki huolensa. Isäkulta ei tahtonut, että häntä kohdeltaisiin ankarasti niinkuin muita lapsia, ja siksi hän sai tehdä mitä ikänä hän halusi. Ihmiset arvelivat tietenkin, että isäkulta hemmoitteli häntä, mutta sitä tämä ei ottanut korviinsakaan."

"Ehkäpä Lumikki neito oli niin kiltti, ettei hän voinut tulla hemmoitelluksi", sanoi ruustinna ja hänen äänensä kuulosti nyt äkkiä kovin vakavalta.

"Ei kukaan koko maailmassa ollut yhtä onnellinen kuin Lumikki neito", sanoi pappilanneiti. "Varsinkin oli hän kovin tyytyväinen, kun täti muutti pois talosta ja hän sai yksin pitää huolta talosta ja hoitaa isäkultaa. En usko, että hänellä moneen vuoteen oli ollut muuta surua, kuin että hänen kasvatussisarensa meni naimisiin ja muutti toiseen pitäjään. Ja jos joku siihen aikaan olisi sanonut hänelle, että isäkulta kylmenisi häntä kohtaan, niin luulenpa, että hän olisi nauranut sille vasten kasvoja. Kuinka hän ja isäkulta voisivat joutua epäsopuun? Ei edes unissaan hän olisi voinut ajatella mitään niin hullua."

"Tuskinpa kukaan muukaan olisi uskonut, että niin voisi käydä", sanoi

Anna Brogren yhtä vakavalla äänellä kuin äskenkin.

"Eikä koskaan Lumikki neidon ajatukset olleet niin kaukana kaikista onnettomuuksista kuin eräänä kauniina aamuna viime kesänä, jolloin hän läksi isäkullan kanssa katsomaan heinänniittoa."

"Viime kesänäkö?" kysyi Anna Brogren reippaasti. "Minä luulin, että

Lumikki neito eli tuhat vuotta sitten."

"Aina minä olen kuullut sanottavan, että Lumikki neito elää yhä vieläkin", sanoi pappilanneiti, "ja sinä päivänä, jolloin hän läksi ulos isäkullan kanssa, oli hän juuri täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja isäkulta oli viidenkymmenen vuoden vanha, vaikka sitä tuskin olisi voinut uskoa hänestä. Hänellä oli peruukki päässä, röyhelys rinnassa ja suuret soljet kengissä. Lumikki neito tuumi mielessään, että hän näytti kovin hienolta. Hän itse oli vanhassa pumpulihameessaan, suuri hilkka päässään. Hän ei näyttänyt miltään isäkullan rinnalla."

"Minulle on aina kerrottu, ettei kukaan koko maailmassa ollut niin kaunis kuin Lumikki neito", sanoi ruustinna, mutta pappilanneiti jatkoi kertomustaan välittämättä keskeytyksestä.

"Hilkka oli kuitenkin hyvä olemassa, sillä se peitti kasvoja. Muuten isäkulta olisi huomannut, että hän oli pahalla tuulella. Oi, voi! Kylläpä Lumikki neidolla siihen aikaan oli varaa panna pahakseen sellaista, että hänen täytyi lähteä ulos isäkullan kanssa. Hän olisi mielemmin kutonut kangasta. Mutta kun isäkulta itse tuli kyökkikamarin ikkunan edustalle ja kutsui häntä, niin ei hän voinut kieltäytyä."

"Enpä usko, että hän olisi voinut kieltää mitään isäkullalta", sanoi kasvatussisar.

"He astuivat navetan ja vasikkahaan ohi, sillä heidän oli määrä mennä eteläpuolella olevalle niitylle, missä Pitkä-Bengt ja molemmat Vetterin pojat niittivät heinää. Eihän sinne ollut kovin pitkä kävelymatka, mutta sittenkin kului koko lailla aikaa isäkullan kanssa kävellessä.

"Hän pysähtyi katsomaan lehmiä ja hän pysähtyi juttelemaan karjapiian kanssa. Kun he saapuivat koivumäelle, seisahtui hän ja kääntyi katselemaan uutta asuinrakennusta, jonka hän itse oli rakennuttanut. Ja vähän kauempana hän pysähtyi taaskin ja tuki erästä nuorta mäntyä, joka oli potkittu nurin.

"Mutta se minun on sanottava, ettei Lumikki neito koskaan voinut olla kauan pahalla tuulella, kun hän oli isäkullan seurassa. Hänen täytyi aina ihmetellä, kuinka isäkulta saattoi olla sellainen kuin hän oli.

"Minun mielestäni oli ihmeen kaunista ja liikuttavaa, että isäkulta oli koko elämänsä ajan ollut pienen köyhän seurakunnan pappina kaukana Värmlannissa. Hän, joka oli niin oppinut ja mm suun kaunopuhuja, ja joka sitä paitsi oli niin komea ja miellyttävä, olisi varmaan voinut tulla tuomiorovastiksi tai piispaksi, jos hän vain olisi halunnut. Etkö sinäkin usko sitä?"

"Mitäpä minä voisin sanoa Lumikki neidon isästä", sanoi ruustinna, "mutta kyllä minä luulen, että hän olisi voinut saavuttaa mitä ikinä hän olisi halunnut".

"Enhän minä voi ilmaista Lumikki neidon tunteita. Mutta luulenpa melkein, että hän ajatteli itseksensä: sinä, Lumikki, joka et ole mitään etkä osaa mitään etkä ole mitään kokenut, etkö sinä häpeä olla pahalla tuulella? Ajattelehan isäkultaa, joka ei koskaan valita eikä koskaan toivo mitään itsellensä ja aina näyttää kaikille ihmisille iloista naamaa! — Lumikki neito puolusti itseään sillä, että hän kovin mielellään olisi tahtonut saada pellavakankaansa valmiiksi ennen kotoalähtöään. Sillä hänen oli pakko lähteä isoäidin kanssa Lokan kylpylaitokseen tänä kesänä. Viime talvena oli luuvalo kovasti rasittanut isoäitiä. Se oli koukistanut hänen kätensä, niin että oikein itketti. Koko kevään oli Lumikki neito kehoittanut häntä matkustamaan, mutta hän tiesi, ettei isoäiti tahtonut lähteä matkaan, jollei hän seurannut hänen mukanaan.

"Hänen mieleensä juolahti, että hänen pitäisi pyytää isäkultaa määräämään lähtöpäivän. Mutta kumma kyllä, hänen oli niin vaikea sitä tehdä! Hän tunsi, että isäkulta oli pahoillaan, kunhan viipyisi poissa kokonaista kuusi viikkoa, ja että hän tahtoi siirtää matkan niin pitkälle kuin suinkin. Lumikki neito päätti kulkiessansa, että jos niityllä olisi paljon heinää, niin että isäkulta tulisi oikein hyvälle mielelle, niin hän rohkaisisi mielensä ja puhuisi hänelle matkasta.

"Tosiaankin näytti siltä, kuin hän hyvin pian pääsisi lähtemään, sillä kun he tulivat niitylle, oli siellä kovin runsaasti heinää. Lumikki neito huomasi heti, että isäkulta oli mielissään, sillä hän alkoi laskea leikkiä Pitkän-Bengtin kanssa, joka on pisin mies koko pitäjässä, ja sanoi, että hänen pitäisi kasvaa vielä hiukan. Sillä hän oli vaan niin pitkä, että heinä juuri peitti hänet.

"Pitkä-Bengt oli heti valmis vastaamaan. Hän sanoi, että jos pastori hoiti yhä edelleen maitaan näin hyvin, niin ei hän kohta puoleen saisi ketään niittämään heinäänsä. Kova työ siinä oli, kun täytyi tällaisen vallin läpi tunkeutua. Ja molemmat Vetterin pojat olivat samaa mieltä kuin Pitkä-Bengtkin ja vakuuttivat, että he mielemmin tappelisivat kaikkien länsigötalaisten kanssa Brobyn markkinoilla kuin niittäisivät uudelleen tällaista heinää.

"Tähän täytyi isäkullan vastata yhtä kohteliaasti, ja he seisoivat kaikki ääneti piirissä hänen ympärillään ja odottivat vastausta. Ah, kylläpä luulen, että Lumikki neito muistaa aina isäkullan sellaisena kuin hän seisoi siinä, iloisena ja ystävällisenä väkensä keskellä ja oli tuumivinaan vastausta, jotta se tekisi heihin oikein hyvän vaikutuksen.

"Mutta kas vaan! He eivät saaneet koskaan kuulla isäkullan vastausta, sillä samassa tapahtui jotakin aivan odottamatonta, joka veti kaikkien huomion toisaalle.

"Mikähän tuolta tuli korkean heinän läpi heitä vastaan? Mikähän se oli, joka ei kävellyt, vaan horjahteli joka askeleella, eikä ollut hetkeäkään ääneti, vaan huusi koko ajan ja puhui ääneensä itsekseen?

"Nyt on sanottava, ettei Lumikki neito koskaan ollut nähnyt mitään niin kammottavaa. Kuinka naisihminen saattoikaan olla sellaisessa tilassa! Vaatteet riippuivat märkinä ja savisina hänen ympärillään. Hiukset olivat soljuneet alas ja riippuivat pitkinä suortuvina hartioille. Mutta kauheinta oli se, että hänen kasvonsa ja kätensä olivat veressä.

"Pitkä-Bengt ja Vetterin pojat kääntyivät pois ja sylkäsivät kolme kertaa, ikäänkuin he olisivat nähneet peikon, ja vähälläpä isäkultakin oli tehdä samoin.

"Mutta samassa Lumikki neito luuli tuntevansa hänet ja kuiskasi isäkullalle, että varmaan tuo oli neitsyt, joka hoiti kreivinnan taloutta Borgin kartanossa.