Читать книгу Jerusalem I-II - Selma Lagerlöf - Страница 14

Sisällysluettelo

Ei ole ihmekään, että vanha koulumestari toisinaan käy hieman itsetietoiseksi. Onhan hän kokonaisen miespolven ajan jaellut lähimmäisillensä tietoa ja oppia. Hän tietää, että kaikki talonpojat elävät juuri hänen antamansa opin nojalla ja ettei yksikään tiedä enempää kuin mitä hän lapsina heidän päähänsä pänttäsi. Onko sitten kumma, jos hänestä pitäjäläiset vanhempinakin yhä vielä ovat koululapsen kannalla ja jos hän pitääkin itseään muita viisaampana? Tuskin sellainen oikein piintynyt kouluttaja edes tottuu kohtelemaan muita aikaihmisinä; hänen silmissään he yhä pysyvät samoina pyöreäposkisina, vakaasilmäisinä, hartaasti kuuntelevina lapsina kuin kouluaikanaan.

Eräänä talvipyhänä kirkkoherra ja koulumestari olivat jumalanpalveluksen loputtua jääneet pieneen holvikattoiseen sakastiin varta vasten puhellakseen pelastusarmeijasta. — "On sekin kummallinen laitos", sanoi kirkkoherra, "enpä olisi uskonut saavani vielä sellaistakin nähdä." Koulumestari rypisti äkäisesti kulmiaan, sillä hänen mielestään kirkkoherra laski sopimatonta leikkiä. Kuinka sellaista saattoi ajatellakaan, että tuo hullutus pääsisi heidän pitäjäänsä! — "Enpä ota uskoakseni, että sitä saattekaan nähdä, kirkkoherra", sanoi hän hiukan ärtyneenä.

Kirkkoherra, joka itsekin tunsi olevansa heikko, murtunut mies, antoi useimmiten koulumestarin sanoa viimeisen sanan, mutta ei silti voinut olla häntä kiusoittelematta. — "Mistä te, Storm, niin varmaan tiedätte, ettei pelastusarmeija tännekin tunkeudu?" hän sanoi. — "Siitä", Storm vastasi, "että missä pappi ja koulumestari ovat yksissä neuvoin, sieltä tuollainen lemmon laitos pysyttelee loitolla." — "Ettepä te, Storm, juuri näytä minun neuvoistani huolivan", sanoi kirkkoherra hiukan tylysti. "Ominpäinnehän te vain siellä Siionissanne saarnaatte." Siihen koulumestari ei ensiksi vastannut, mutta sanoi sitten hyvin tyynesti: — "Mutta ettehän te, kirkkoherra, ole koskaan kuullut, miten minä saarnaan."

Tuo rukoushuone oli oikea loukkauskivi. Kirkkoherra ei ollut kertaakaan sen ovea avannut. Kun se nyt tuli puheeksi, pelästyivät he kumpikin, että olivat loukanneet toisiaan. Taitaa se Storm sittenkin olla oikeassa, kirkkoherra ajatteli, sillä näinä neljänä vuotena, jolloin hän on joka pyhäilta pitänyt selityksiä rukoushuoneessaan, on aamujumalanpalveluksissa kirkossa käynyt väkeä entistä enemmän, enkä minä ole huomannut mitään hajaannusta. Hän ei ole särkenyt seurakuntaa, niinkuin odotin. Hän on uskollinen ystävä ja palvelija. Minä koetan osoittaa, että ymmärrän hänen työnsä arvon.

Ja tästä aamupuolen kahahduksesta oli seurauksena, että kirkkoherra tuli illalla lähteneeksi kuulemaan Stormin selitystä. Ilahdutanpa nyt kerran Stormia oikein tuntuvasti, hän ajatteli. Menen kuuntelemaan, miten hän siellä Siionissaan saarnaa.

Sinne kävellessään kirkkoherra muisteli niitä aikoja, jolloin rukoushuonetta rakennettiin. Kuinka monenlaisia ennustuksia silloin lausuttiinkaan ja kuinka varmasti hänkin silloin uskoi, että Jumala valmisteli jotakin suurta! Mutta sillensä oli kaikki rauennut. Herra on tainnut unohtaa, mitä silloin aikoi, hän ajatteli, mutta samalla häntä naurattivat omat lapsekkaat tuumailunsa Herran aikeista.

Koulumestarin Siion oli suuri, sisältä valkoiseksi maalattu sali. Sivuseinällä oli kaksi puupiirrosta, Lutherista ja Melanktonista, jotka oli kuvattu turkkitakit yllään. Katonrajaan oli kauniilla punaisilla kirjaimilla maalattu raamatunlauseita, ja niiden kehys oli sommiteltu kukista sekä enkelien pasuunoista. Huoneen perällä oli puhujalava ja sen kohdalla seinässä pieni öljypainotaulu Hyvästä paimenesta.

Sali olisi muuten näyttänyt paljaalta ja kolkolta, mutta se oli väkeä täynnä, eikä se sen juhlallisempaa koristusta tarvinnutkaan. Useimmat olivat näet pukeutuneina pitäjän vanhaan kauniiseen kuosiin, ja naisten kovitetut, sykerön yli kohollaan leijuvat valkoiset päähineet näyttivät melkein siltä kuin sali olisi ollut täynnä suuria valkosiipisiä lintuja.

Storm oli jo alkanut esitelmänsä, kun hän näki kirkkoherran tulevan sisään ja istuvan etupenkille. "Sinäpä, Storm, olet ihmeellinen mies", hän sanoi silloin itsekseen, "kaikki sinulta luonnistuu. Tuossa nyt kirkkoherrakin vihdoin viimein tulee kunnioittamaan sinua käynnillään."

Näissä selityksissään koulumestari oli jo ennättänyt Raamatun ensi sivulta viimeiselle. Tänä iltana hänen oli puhuttava Ilmestyskirjan taivaallisesta Jerusalemista ja iankaikkisesta autuudesta. Ja hän oli niin riemastunut kirkkoherran tulosta, että hän itsekseen ajatteli: Omasta puolestani en sen parempaa iankaikkisen elämän onnea haluaisi kuin saada ikuisesti seisoa oppituolissani ja ohjata viisaita ja taipuvaisia lapsia. Ja jos sitten itse Herra Jumala kerran tulisi minua kuuntelemaan, niinkuin nyt kirkkoherra tuli, olisi minun onneni suurin koko taivaassa.

Mutta kirkkoherran mieltä kosketti enimmän se, että nyt oli puhe juuri Jerusalemista, ja hänen ihmeelliset aavistuksensa heräsivät taas henkiin.

Kesken selitystä ovi aukeni ja sisään tuli yhdessä joukossa parikymmentä henkeä, jotka seisahtuivat ovensuuhun, etteivät tekisi häiriötä. Kas sitä, enkös arvannut, ettei tämä maineitta mene, ajatteli kirkkoherra.

Ja heti kun Storm oli päässyt aameneen, rupesi yksi niistä vastatulleista puhumaan: "Minä tahtoisin niin mielelläni saada sanotuksi muutamia sanoja."

Ääni oli hyvin hento ja hyvin ystävällinen. Eiköhän liene Höökin Matti Erkinpoika, ajattelivat kirkkoherra ja monet muut kääntyessään katsomaan sinnepäin. Ei kenelläkään muulla koko pitäjässä ole niin vienoa lapsenääntä.

Samalla jo pujotteleikse ihmisten välitse puhujalavaa kohti pieni, hyvänsävyisen näköinen mies, jota saatteli joukko muita miehiä ja naisia, nähtävästi häntä rohkaistakseen.

Kirkkoherra, koulumestari ja muut läsnäolijat istuivat liikahtamatta. Höökin Matti on tullut puhumaan jostakin kovasta kohtalon iskusta, he ajattelivat. On joko kuningas kuollut tai sota syttynyt, taikka on joitakuita ihmispoloisia tapaturmassa hukkunut jokeen.

Höökin Matti ei kuitenkaan näyttänyt pahan sanoman tuojalta. Hän oli juhlallisen totinen ja kasvoissa huolekas kalpeus, mutta kuitenkin niin iloissaan, että suupielet väkisin vetäytyivät hymyyn. — "Tahtoisin kertoa koulumestarille ja muille läsnäoleville", hän sanoi, "että minä toissapyhänä yht'äkkiä sain saarnaamishengen. Emme olleet iljanteen vuoksi päässeet tulemaan tänne Stormin selityksille ja istuimme palvelusväen kanssa tuvassa haluten kuulla jumalansanaa, ja silloin minä tunsin itsessäni, että olin saanut saarnanlahjan. Nyt minä jo olen pitänyt selityksiä kahtena pyhänä, ja nyt sanovat kotiväet ja naapurit, että minun pitäisi tulla tänne puhumaan kaikelle kansalle."

Höökin Matti sanoi vielä ihmettelevänsä, että saarnanlahja oli annettu niin halpasäätyiselle kuin hänelle. "Mutta eihän koulumestarikaan ole muuta kuin talonpoika", hän sanoi luottavasti.

Tämän johdannon jälkeen Höökin Matti pani kätensä ristiin ja aikoi heti käydä saarnaamaan. Mutta nyt koulumestarin ensi hämmästys oli ehtinyt tasaantua. — "Odottakaas, Höökin Matti, aiotteko saarnata tässä nyt heti?" hän keskeytti. — "Kyllä se oli aikomukseni", mies sanoi. Hän hätääntyi kuin lapsi nähdessään Stormin noin tuimana. "Niin, nimittäin jos koulumestari ja muut ensin antavat luvan", hän sanoi nöyrästi. — "Tänä iltana ei enää sovi", sanoi Storm päättävästi. Mies pahainen alkoi oikein pyytämällä pyytää. — "Kun saisin puhua edes muutaman sanan. Se on kaikki sellaista, joka on tullut mieleeni kyntöpellolla tai sysimiilua katsoessa, ja nyt se pyrkii pääsemään kuuluville." Mutta koulumestari, joka tänään oli omaksi osakseen saanut niin paljon kunniaa, pysyi säälimättömänä. — "Luuletteko, Matti Erkinpoika, että teidän päänne pälkähdykset olisivat Jumalan sanaa?" sanoi hän nuhdellen.

Höökin Matti ei tohtinut kinailla, ja koulumestari selaili virsikirjaansa. — "Veisataan virsi 187", hän sanoi. Hän luki ensin ääneen koko virren ja alkoi sitten laulaa: "Jerusalemia kohti avaa ikkunasi!"

Laulaessaan hän ajatteli: Sattuipa kirkkoherra tulemaan sopivaan aikaan; nyt hän näkee, että minä saan pidetyksi järjestyksen Siionissani.

Mutta jo viimeistä värssyä veisattaessa nousi muuan mies kuulijajoukon keskeltä odottamaan puheenvuoroa. Se oli Ljungo Björn Olavinpoika, uljasryhtinen mies, Ingmarien vävyjä ja ison talon omistaja.

"Me täällä ajattelemme", sanoi Ljungo Björn hyvin sävyisästi, "että ehkä koulumestarin olisi pitänyt kysyä meidänkin mieltämme, ennen kuin hylkäsi Matti Erkinpojan pyynnön."

"Vai teidänkin mieltänne, poikaseni!" sanoi koulumestari aivan samalla äänellä kuin pienelle pojannallikalle, "vai et sinä vielä tiedä, ettei tässä huoneessa ole sananvaltaa kenelläkään muulla kuin minulla?"

Veret sävähtivät Ljungo Björnin kasvoihin. Eihän hän ollut puhunut riitaa hakien, vaan ainoastaan lohduttaakseen hellämielistä Höökin Mattia. Mutta tuollaisesta vastauksesta hän tietysti ärtyi. Ennen kuin hän kuitenkaan ennätti vastata, puuttui puheeseen muuan Höökin Matin saattajista:

"Minä olen kuullut Höökin Matin puhetta jo kahdesti, ja ihan ihmeellistä se on. Kyllä kaikkien täällä olijainkin taitaisi olla hyvä häntä kuulla."

Koulumestari vastasi heti samalla puolittain ystävällisellä, puolittain moittivalla äänellä, jota hän käytti nuhdellessaan koulupoikia:

"Mutta etkö nyt ymmärrä, Kristo Laurinpoika, ettei se sellainen mitenkään sovi? Jos minä tänään annan Höökin Matin puhua, tahdot sinä päästä saarnaamaan ensi pyhänä ja Ljungo Björn sitä seuraavana." Tämä koulumestarin sukkeluus nauratti joitakuita, mutta silloin kuului Ljungo Björnin totinen ja luja vastaus: "Mikä sitten estäisi Kristo Laurinpoikaa ja minua olemasta ehkä yhtä sopivia saarnaajiksi kuin te itse, koulumestari?"

Timmin Halvor nousi ehkäisemään riidan puhkeamista. — "Niillä, jotka ovat keränneet tämän huoneen rakennusrahat, on tietysti päätösvalta, ketkä täällä saavat saarnata." — Mutta nyt Kristo Laurinpoikakin antoi heti äkäisen vastauksen: "Muistanpa, että tätä huonetta rakennettaessa nimenomaan päätettiin, että siitä tulee rukoushuone eikä mikään kirkko, jossa yksi ainoa saa saarnata paukuttaa."

Kriston tätä sanoessa tuntui kuin kaikki läsnäolijat olisivat syvään huoahtaneet. Vielä tunti sitten ei heidän päähänsä olisi pälkähtänyt sellaista toivetta, että koskaan saisivat kuulla muiden kuin koulumestarin selityksiä, mutta nyt he ajattelivat: Olisi hauskaa saada tänne kerran jotakin uutta, kuulla uusia sanoja ja nähdä toiset kasvot tuolta lavalta pöydän takaa.

Tuskin kiistaa kumminkaan olisi jatkunut ilman Kolåsin Gunnaria. Tämäkin oli Timmin Halvorin lankomiehiä, kasvultaan pitkä ja laiha, tummaverinen ja tuikeasilmäinen. Hän piti koulumestarista yhtä paljon kuin muutkin, mutta vielä enemmän räiskyvästä riidasta. — "Niin, kyllä silloin tätä huonetta rakennettaessa puhuttiin suuria vapaudesta", hän sanoi, "mutta siitä lähtien ei täällä ole kuulunut vapauden sanaa."

Koulumestari punastui otsaa myöten. Vasta noissa sanoissa hän huomasi oikein tahallista niskoittelua. — "Jos et ennen ole tiennyt, niin nyt saat tietää, Kolåsin Gunnar, että täällä on saarnattu oikeata vapautta, sitä, jota Luther julisti, mutta täällä ei ole annettu vapaata valtaa saarnata sellaisia uutuuksia, jotka eivät kukoista päivää kauempaa."

"Koulumestari uskottelee meille, että kaikki uutuus 'opin asioissa' on pahasta", sanoi mies tyynemmin ja ikään kuin peräytyen. "Hän kyllä tyrkyttää meille uusia maanviljelyskoneita ja kehuu uusia karjanhoitotapoja, mutta uusista Jumalan pellon kyntöaseista hän ei anna tietoa ensinkään." Koulumestari alkoi uskoa, ettei Kolåsin Gunnar niin pahaa tarkoittanut kuin miltä hänen puheensa kuulosti. — "Sitäkös sinä, Gunnar, tahtoisit", hän sanoi, yrittäen kääntää leikiksi, "ettei täällä yhä saarnattaisi tuota yhtä ja samaa Lutherin oppia?" — Gunnar sydäntyi yht'äkkiä ja sanoi pistävästi: "Ei tässä ole puhetta uusista opeista, vaan saarnaajista, ja minkä tiedän ei Matti Erkinpoika ole sen huonompi luterilainen kuin koulumestari tai kirkkoherrakaan."

Koulumestari ei vähään aikaan ollut muistanut kirkkoherraa, mutta nyt hän kääntyi sinnepäin. Kirkkoherra istui hiljakseen etukumarassa, leuka kepin varassa, ja hänen silmissään oli outo loiste. Ja Storm tapasi lakkaamatta tuon tuijottavan katseen, joka ei hänestä hetkeksikään väistynyt.

Taisi sentään olla paha, että hän juuri tänään tuli, ajatteli koulumestari.

Hänen mieleensä johtui entinen kuva, joka oli ihan tämän kaltainen. Sattui jonkin kerran kouluaikana olemaan oikein kaunis kevätpäivä, ja pikku lintunen tuli istumaan koulun ikkunalle ja lauloi siinä laulamistaan. Ja samassa kaikki lapset alkavat pyytää lupaa, heittävät lukemisen, telmivät ja tuiskivat eikä heitä saa asettumaan. Samalla tavalla oli Höökin Matin tulo vaikuttanut näihin kuulijoihin. Mutta koulumestari tahtoi näyttää papille ja muille, että kyllä hän jaksaa tuollaisen metelin hillitä.

Olkoot nyt valloillaan vähän aikaa, viimeinpähän väsynevät, hän ajatteli ja istahti aivan tyynesti tuolille puhujanpöydän taakse.

Samassa vastarinta puhkesi ilmoille kuin rajuilma, sillä nyt levisi mielestä mieleen ajatus: Kaikkihan me olemme koulumestarin vertaisia. Miks'eivät sitten muut kuin hän saisi sanoa, mitä meidän on uskottava ja mitä ei?

Ne ajatukset tuntuivat olevan useimmille uusia, mutta puheista kuitenkin kuuli, että ne olivat alkaneet heissä itää siitä lähtien, kun koulumestari rakensi rukoushuoneen ja osoitti, että tavallinen rahvaanmieskin saattaa pystyä selittämään jumalansanaa.

Hetken kuluttua koulumestari ajatteli: Ovat kai nuoret jo pauhanneet kyllikseen. Nyt minä heille näytän, kuka tämän talon isäntä on.

Hän nousi seisaalleen, täräytti nyrkillään pöytään ja sanoi kovalla äänellä: "Ja nyt lopettakaa! Mitä jankuttamista tämä on? Minä lähden tieheni, ja niin menkää muutkin, että saan sammuttaa tulet ja panna oven lukkoon."

Jotkut nousivatkin, sillä he olivat Stormin entisiä oppilaita ja tiesivät, että kun hän kerran iski nyrkkiä pöytään, niin silloin ei auttanut niskoitella, mutta useimmat jäivät hätääntymättä paikoilleen.

"Koulumestari taitaa pitää meitä vielä poikanulikkoina", he sanoivat.

"Emme me enää siitä säikähdä, vaikka hän iskeekin nyrkkiä pöytään."

He puhelivat edelleen siitä, että he tahtoivat kuulla uusia saarnaajia, mutta eivät olleet selvillä, keitä kutsuttaisiin. Syntyi jo kaksi puoluetta, joista toinen tahtoi waldenströmiläisiä, toinen evankelisen seuran saarnaajia.

Koulumestari tuijotti heihin aivan kuin kammoksuen. Sillä tähän asti hän oli kaikkien ihmisten kasvoista nähnyt vain lapsenmielen. Mutta nyt katosivat kaikki nuo pyöreät, hienohipiäiset lapsenposket ja vaaleat lapsenkiharat ja hartaat lapsensilmät. Ja koulumestari näki vain joukon karheapiirteisiä, totisia miehiä ja naisia ja tunsi, että nuo olivat jo hänen vallastaan irtautuneet. Tuskin hän edes tiesi, millä tavalla heille oli puhuttavakaan.

Hälinää jatkui ja se yltyi yltymistään. Koulumestari oli vaiti, koettamattakaan sitä hillitä. Kolåsin Gunnar ja Ljungo Björn ja Kristo Laurinpoika olivat kiihtyneimmät. Höökin Matti, jonka vuoksi tämä meteli sai alkunsa, nousi ylös vähän väliä ja pyysi toisia vaikenemaan, mutta hänestä ei välitetty.

Koulumestari katsahti jälleen kirkkoherraan. Siellä hän istui yhä samassa asennossa ja katsoi häneen yhtä tuijottavin silmin. Hän muistelee varmaankin sitä iltaa neljä vuotta sitten, jolloin minä hänelle sanoin aikovani rakentaa rukoushuoneen, ajatteli koulumestari.

Niin, hän se sittenkin oli oikeassa, mietiskeli Storm edelleen, nyt se villitys, harhaopin ja eripuraisuuden henki on ehtinyt tännekin, ja tuskin se olisi päässytkään, jollen minä olisi itsepäisesti rakentanut Siioniani.

Samassa kun tämä koulumestarille selvisi, hän kohotti päänsä pystyyn ja oikaisi selkänsä suoraksi. Hän otti taskustaan pienen, kiiltävän, teräksisen avaimen, jolla hän omin käsin aina avasi ja sulki rukoushuoneen oven. Hän käänsi avainta valoa kohti, jotta se välähteli ja näkyi yli koko huoneen.

"Panen tämän avaimen tuohon pöydälle", hän sanoi, "enkä siihen tästä lähtien koske. Sillä nyt näen, että sillä olen päästänyt ovesta sisään kaiken sen, minkä olin aikonut sulkea ulos."

Näin sanoen koulumestari laski avaimen pöydälle, otti hattunsa ja astui suoraan kirkkoherran luokse. "Paljon kiitoksia, kirkkoherra, että tänä iltana tulitte selitystäni kuulemaan", hän sanoi. "Sillä jollette olisi tullut tänään, niin tuskinpa se olisi tapahtunut enää koskaan."