Читать книгу Jerusalem I-II - Selma Lagerlöf - Страница 8

Ingmar Ingmarinpoika oli saapunut kaupunkiin ja nousi hitain askelin pitkin loivasti viettävää puistokujaa lääninvankilaan päin, joka sijaitsi kauniilla ja laajalle näkyvällä paikalla. Päätä kääntämättä ja silmäluomet puoliummessa hän kävellä laahusti tarmottomasti kuin vanhus. Hän oli päivän kunniaksi vaihtanut kauniin maalaispukunsa mustiin verkavaatteisiin ja tärkkipaitaan. Hänestä tuntui hyvin juhlalliselta, mutta yhä vielä hän arkaili ja kulki kuin vasten tahtoaan.

Ingmar astui vankilan edessä olevalle hiekoitetulle pihalle ja kysyi vartijalta, tänäänkö se Briitta Eerikintytär pääsee vapaaksi. — "Taitavat ne laskea tänään yhden irti", vartija sanoi. — "Se on muuan, joka on ollut kiinni lapsenmurhasta", selitti Ingmar. — "Juuri se sama; hän pääsee vapaaksi nyt aamupäivällä."

Ingmar ei mennyt edemmäs, vaan jäi siihen odottamaan, nojaten selkäänsä puuta vasten ja kääntämättä katsettaan ovesta. "Onpa yksi ja toinenkin tainnut käydä tuosta ovesta sisään ilman suuria iloja", hän ajatteli. "En huoli liioitella", hän jatkoi, "mutta eiköhän moni siitä sisään mennessään liene ollut kevyemmällä mielellä kuin minä, vaikka seisonkin ulkopuolella.

"Olkoon vaikka niinkin, mutta nyt on Suur-Ingmar tuonut minut tänne noutamaan morsiantani vankilasta", hän sanoi sitten. "Mutta sitä en Pikku-Ingmarista voi sanoa, että hän olisi oikein hyvillänsä; mieluisempaa hänestä olisi, että morsian astuisi kunniaportista ja että hänen äitinsä seisoisi vieressä jättämässä hänet sulhaselle. Ja sitten he ajaisivat kirkkoon suuressa saatossa. Ja morsian istuisi koreassa morsiuspuvussa hänen rinnallaan ja hymyilisi hänelle kruununsa alta."

Ulko-ovi avautui useita kertoja, kerran siitä tuli pappi, toisen kerran vankilanjohtajan rouva ja neidit, jotka lähtivät kaupungille. Vihdoin tuli Briittakin. Kun ovi aukeni, tunsi Ingmar sydämensä vavahtavan. Nyt se on hän, hän ajatteli. Hänen silmänsä painuivat kiinni, hän kävi aivan hervottomaksi eikä voinut liikahduttaa jäsentäkään. Kun hän viimein rohkaisihe ja nosti silmänsä, seisoi Briitta rappusilla oven ulkopuolella.

Ingmar näki, kuinka hän siihen hetkiseksi seisahti. Hän työnsi huivinsa otsaltaan ja katseli kirkkain, avoimin silmin edessään avautuvaa näköalaa. Vankilan paikka oli pienellä kummulla, siitä hän näki koko kaupungin ja metsäiset mäet aina kotiseudun siintäviin vuoriin asti.

Sitten Ingmar näki hänen vapisevan ja pään painuvan kuin näkymättömän voiman edessä. Hän peitti käsillään kasvonsa ja istui kivirapuille. Sinne asti, missä Ingmar seisoi, kuului hänen nyyhkytyksensä.

Ingmar astui nyt pihan poikki, jäi seisomaan lähelle häntä ja odotti. Briitta itki niin, ettei kuullut mitään, ja Ingmar sai odottaa kauan. — "Älä nyt noin itke, Briitta", sanoi hän viimein. Briitta nosti silmänsä. — "Taivaan Jumala, sinäkö olet täällä!" hän huudahti. Samassa hetkessä muistui hänen mieleensä kaikki, mitä hän oli Ingmarin kiusalla tehnyt ja kuinka raskasta tuon hänen tänne tulonsa oli täytynyt olla. Hän aivan huudahti ilosta, tuli ja kävi Ingmarin kaulaan ja purskahti uudelleen itkuun.

"Kun sinä tietäisit, kuinka minä ikävöin sinua tänne!" hän sanoi. — Ingmarin sydän alkoi sykkiä siitä ilosta, että Briitta oli niin riemastunut hänen tulostaan. — "Mitä sanot, Briitta, tosiaanko ikävöit?" hän sanoi liikuttuneena. — "Pitihän minun edes pyytää sinulta anteeksi."

Ingmar ojentui suoraksi ja kylmeni aivan kivipatsaaksi. — "Siihen on vielä kyllin aikaa", hän sanoi, "mutta tässä me emme voi seista kauempaa." — "Eihän tällaiseen paikkaan tee mieli jäädä", sanoi Briitta nöyrästi. — "Minä jätin hevosen kauppias Löfbergille", sanoi Ingmar, kun he kävelivät puistotietä alaspäin. — "Siellä on minunkin matka-arkkuni." — "Kyllä minä sen näin", sanoi Ingmar, "mutta se on niin iso, ettei se mahdu näille rattaille; parasta on jättää se tänne, kunnes on vastedes asiaa." — Briitta seisahtui ja katsoi kummastunein silmin Ingmariin. Nuo olivat hänen suustaan ensimmäiset sanat, jotka ilmaisivat, että hän aikoi viedä Briitan kotiinsa. — "Sain tänään kotoa kirjeen, jossa isä sanoo, että sinunkin mielestäsi minun on paras lähteä Amerikkaan." — "Ajattelin, että eihän ole haitaksi, kun on valitsemisen varaa. Ei ollut niin varmaa, että sinä minun mukaani lähtisit." Briitta kyllä huomasi, ettei hän sanonut sitä toivovansa, mutta saattoihan siihen olla syynä se, ettei Ingmar tahtonut nyt uudelleen väkisin houkutella häntä. Hän tunsi epäröivänsä. Ei kai ole hauska viedä hänenlaistaan emännäksi Ingmarilaan. "Sano hänelle, että lähdet Amerikkaan, se on ainoa hyvä työ, minkä voit hänelle tehdä", — sanoi hän itselleen. "Sano se hänelle, sano se hänelle", yllytti hän itseään. Hänen parhaillaan sitä ajatellessaan kuuluivat hänen korviinsa kuin vieraan sanat: — "Minua pelottaa se Amerikan matka. Siellä pitää kuulemma tehdä ylenmäärin työtä, ja minä olen niin heikko." — "Niinhän sanotaan", vastasi Ingmar aivan hiljaa. Briittaa hävetti; hän muisti aamulla sanoneensa papille, että hän nyt lähtee maailmaan uutena, parempana ihmisenä. Hän paheksui itseään, astui kotvan aikaa mitään puhumatta ja mietti päänsä ympäri, kuinka saisi peruutetuksi sanansa. Mutta aina kun hän aikoi puhua siihen suuntaan, pidätti häntä ajatus, että jos Ingmar hänestä hyvinkin pitää, olisi pahinta kiittämättömyyttä nyt uudelleen työntää hänet luotaan. Voi voi, kun saisin selville hänen ajatuksensa, hän huokasi itsekseen.

Jonkin matkaa kuljettua Ingmar näki Briitan pysähtyvän ja jäävän nojaamaan seinää vasten. — "Päätäni huimaa tämä melu ja ihmisvilinä." Ingmar ojensi hänelle kätensä, hän tarttui siihen, ja sitten he kävelivät käsitysten katua pitkin. Nyt me näytämme ihan kihlatuilta, ajatteli Ingmar, mutta samalla hänen mielessään pyöri se, minkälaiseksi elämä kotona muodostuu, kuinka hän saa tehdyksi selon äidille ja kaikille muille.

Tultuaan Löfbergin pihaan Ingmar sanoi, että hänen hevosensa oli levännyt tarpeeksi, niin että jollei Briitalla ollut estettä, he voisivat ajaa ensimmäiset kyytivälit jo samana päivänä. Nyt, Briitta ajatteli, sinun on sanottava, ettet tahdo. Sano nyt vain kiitokset kaikesta ja selitä, että et tahdo. Siinä seistessään hän oikein rukoili Jumalalta selvyyttä, oliko Ingmar tullut vain säälistä. Sillä välin Ingmar veti rattaat esille katoksen alta. Rattaat olivat vastamaalatut, nahkainen polvipeite kiilsi, ja istuintyynyissä oli uudet päälliset. Edessä olevaan likasuojukseen oli kiinnitetty kimppu puolikuihtuneita tienvarsikukkia. Briitta jäi mietteissään niitä katselemaan, ja sillä aikaa Ingmar ehti mennä talliin, panna valjaat hevosen selkään ja tuoda sen ulos. Briitta näki sen länkien päässä samanlaisen puolikuihtuneen kukkavihkon, rupesi uudelleen uskomaan, että Ingmar oli iloinnut häntä ajatellessaan, ja piti parhaana olla puhumatta. Muutoin Ingmar voisi ajatella, että hän on kiittämätön eikä ymmärrä hänen tarjouksensa suuruutta.

He lähtivät ajamaan. Briitta koetti saada aikaan keskustelua kyselemällä yhtä ja toista kotiseudun oloista. Jokaisesta hänen kysymyksestään muistui Ingmarin mieleen joku henkilö, jonka arvostelua hän pelkäsi. Kuinkahan se ja sekin ihmettelee, hän ajatteli, kuinkahan se ja sekin ilkkuu! Hän vastaili vain yksikantaan, ja vähän väliä leimahti Briitan mieleen, että hänen pitäisi pyytää kääntymään takaisin. Hän ei välitä minusta, minä en miellytä häntä ensinkään. Hän tekee tämän vain säälistä.

Pian hän jätti kyselynsä, ja he ajoivat peninkulmittain eteenpäin vaihtamatta sanaakaan. Mutta eräässä majatalossa oli heitä vartomassa vehnäskahvit, ja tarjottimella oli taas kukkia. Hän arvasi, että Ingmar eilen tästä ajaessaan oli käskenyt niin laittaa. Oliko hän senkin tehnyt vain hyvänhyvyyttään ja säälistä? Oliko hän eilen iloinen? Ja tänäänkö vasta hän uudelleen pahoittui, nähdessään hänen tulevan vankilasta? Huomiseksi hän varmaan lauhtuu, kun se ennättää haihtua hänen mielestään.

Briitta oli nyt hyvin katuvainen ja nöyrtynyt. Hän ei tahtonut tuottaa uutta surua. Kuka tiesi, eikö Ingmar sentään sittenkin — —.

He olivat yötä eräässä majatalossa, mutta lähtivät jo hyvissä ajoin matkalle, niin että jo kello kymmenen aikaan ennättivät kotipitäjän kirkolle. Kun he nousivat kirkkomäkeä, oli tie väkeä täynnä ja kellot soivat. — "Herra Jumala, nythän on sunnuntai", sanoi Briitta ja pani huomaamattaan kätensä ristiin. Kaikki muu unohtui häneltä sen ajatuksen tieltä, että nyt hän menee kirkkoon Jumalaa kiittämään. Hän tahtoi pyhittää tämän uuden elämänsä jumalanpalveluksella vanhassa kirkossa.

"Minä menisin mielelläni kirkkoon", hän sanoi Ingmarille. Hän ei sinä hetkenä tullut ollenkaan ajatelleeksi, että Ingmarin saattoi olla vaikea näyttäytyä siellä hänen kanssaan, tunsi vain mielessään hartautta ja kiitollisuutta. — Ingmar oli vähällä jyrkästi kieltää; hän ei luullut rohkenevansa kestää noita teräviä silmäyksiä ja kärkkäitä kieliä. Mutta kerran se sittenkin on tehtävä, hän ajatteli ja käänsi hevosen kirkkotielle. Samantekevä, milloin se tapahtuu.

Kun he ajoivat kirkkomäelle, istui sen kiviaidalla joukko ihmisiä odottaen jumalanpalveluksen alkamista ja tarkastellen tulijoita. Nähdessään Ingmarin ja Briitan he alkoivat kuiskia, nykiä toisiaan ja viittoa. Ingmar katsahti Briittaan, mutta tämä istui kädet ristissä eikä näyttänyt tietävän mistään. Hän ei edes huomannut ihmisiä, mutta Ingmar näki ne sitä paremmin; joitakuita juoksikin rattaiden jäljessä. Hän ei yhtään kummastellut, että he juoksivat ja kurkistelivat. He varmaan eivät tahtoneet uskoa silmiään. Heistä kaiketi oli ihmettä nähdä hänen ajavan Jumalan huonetta kohden lapsenmurhaajan kanssa. Tuo on jo liikaa, hän ajatteli. Tätä minä en enää kestä.

"Eiköhän ole parasta, että sinä menet jo edeltäpäin kirkkoon", hän sanoi auttaessaan Briittaa rattailta. — "Niin onkin", sanoi Briitta, sillä kirkkoon mennäkseen hän oli tullutkin eikä ihmisiä katselemaan. Ingmar viivytteli jotenkin kauan riisuessaan hevosta ja antaessaan sille rehua. Monet seurasivat häntä silmillään, mutta yksikään ei tullut puheille. Kun hän viimein kävi sisään, istuivat useimmat jo paikoillaan ja alkuvirttä veisattiin paraikaa. Astuessaan pitkin keskikäytävää Ingmar näki, että naisväen puolella olivat kaikki muut penkit täynnä paitsi yksi, jossa ei istunut kuin yksi ainoa. Hän näki heti, että se oli Briitta, ja arvasi, ettei kukaan ollut tahtonut istua hänen kanssaan. Ingmar astui vielä pari askelta, mutta kääntyi sitten naisten puolelle, kävi penkkiin ja istui Briitan rinnalle. Hänen tullessaan Briitta nosti päänsä penkistä ja kummastui suuresti. Hän ei ollut sitä ennen huomannut mitään, nyt vasta hän näki istuneensa yksinään. Samassa hävisi hänen suuri pyhätunnelmansa ja sen sijalle nousi syvä murhe. Mitähän tästäkin tulee, mitähän tästäkin tulee? Ei hänen olisi pitänyt lähteä Ingmarin mukaan.

Kyynelet työntyivät hänen silmiinsä, ja välttääkseen itkua hän otti edestään penkkihyllyltä vanhan virsikirjan ja alkoi lukea sitä. Hän selaili sekä virret että evankeliumit näkemättä yhtään sanaa, sillä hän ei voinut pidättää kyyneleitänsä. Silloin yht'äkkiä välähti sivujen välistä jotakin punaista, kirjanmerkki, johon oli painettu punainen sydän. Hän otti sen ja työnsi Ingmarin eteen.

Hän näki kuinka Ingmar peitti sen suurella kädellään ja salaa vilkaisi sitä. Heti sen jälkeen se putosi lattialle. Mitähän meistä tulee, mitähän meistä tulee, humisi Briitan päässä, ja hän itki kumartuneena virsikirjan yli.

He lähtivät kirkosta heti, kun pappi laskeutui saarnastuolista. Ingmar valjasti kiireesti hevosen, ja Briitta oli apuna. Kun kirkkoväki herransiunauksen ja loppuvirren jälkeen alkoi virrata ulos, olivat he jo lähteneet. Kumpikin mietti matkalla melkein samaa. Se, joka on tehnyt niin suuren rikoksen, ei voi elää muiden ihmisten parissa. Molemmat tunsivat istuneensa häpeäpenkissä. Ei tätä jaksa kumpikaan kestää, he ajattelivat.

Kesken Briitan syvää murhetta leimahtivat hänen silmiensä eteen Ingmarilan hohtavan punaiset rakennukset, joita hän tuskin oli tuntea. Hän muisti, kuinka oli monesti ollut puhetta siitä, että talo oli maalattava sinä vuonna, jona Ingmar viettää häitään. Viime kerrallahan häät oli lykätty juuri sen tähden, ettei Ingmarin kannattanut maalauttaa. Briitta ymmärsi, että hän nyt oli aikonut tehdä kaikki oikein perin pohjin, mutta että se lopulta oli käynyt hänelle liian vaikeaksi.

Kun he ajoivat pihaan, istui väki päivällispöydässä. "Isäntä näkyy tulevan", sanoi muuan renki katsoessaan ikkunasta. Martta emäntä tuskin ennätti avata unisia silmiään, kun jo oli pystyssä. "Pysykää kaikki täällä sisällä", hän sanoi. "Ei kenenkään tarvitse nousta pöydästä."

Eukko astui raskain askelin lattian poikki, ja väki, joka katseli hänen menoaan, huomasi, että hän saadakseen arvonsa näkyviin oli pannut päällensä pyhäpuvun, hartioillensa silkkisaalin ja päähänsä silkkihuivin. Hän seisoi jo rappusilla, kun hevonen pysähtyi pihaan.

Ingmar hyppäsi heti rattailta, mutta Briitta jäi istumaan. Ingmar kiersi hänen puolelleen ja aukaisi polvipeitteen. "Etkö nouse jo pois rattailta?" — "En minä nousekaan." — Briitta oli purskahtanut itkuun ja peitti käsin kasvojaan. — "Minun ei olisi ensinkään pitänyt tulla takaisin", hän sanoi nyyhkyttäen. — "No, mutta nouse nyt pois", sanoi Ingmar. — "Päästä minut palaamaan kaupunkiin, minä en ole sinulle kyllin hyvä." — Ingmar taisi ajatella, että Briitta oli oikeassa, eikä vastannut mitään, seisoi vain liikahtamatta paikallaan ja odotti. — "Mitä se sanoo?" kysyi Martta emäntä rappusilta. — "Hän sanoo, ettei hän ole kyllin hyvä minulle", selitti Ingmar, sillä Briitta ei itkultaan saanut ääntänsä kuulumaan. — "Ja mitä se itkee?" emäntä kysyi. — "Sitä, että minä olen niin suuri syntinen", sanoi Briitta, puristaen käsin sydäntään, joka tuntui olevan pakahtumaisillaan. — "Mitä se sanoi?" kysyi eukko taas. — "Että hän on niin suuri syntinen", vastasi Ingmar.

Kun Briitta kuuli Ingmarin noin kylmästi ja välinpitämättömästi toistavan hänen sanansa, välähti totuus yht'äkkiä hänen mieleensä. Aivan mahdotonta oli, että Ingmar olisi tuolla tavalla toistanut äidilleen hänen sanojansa, jos hän olisi hänestä pitänyt, jos hänen sydämessään olisi ollut hiukkasenkaan rakkautta. Nyt oli Ingmarin mieliala hänelle selvinnyt, sen enempää hänen ei tarvinnut tietää.

"Miks'ei hän nouse pois rattailta?" kysyi emäntä. Briitta sai itkunsa hillityksi ja vastasi itse kuuluvasti: "Siksi, etten minä tahdo tehdä Ingmaria onnettomaksi." — "Oikeassa hän taitaa siinä ollakin", sanoi emäntä. "Päästä hänet lähtemään, Pikku-Ingmar. Sen saat ainakin tietää, että muuten lähden minä, sillä minä en nuku yhtäkään yötä tuollaisen kanssa saman katon alla."

"Lähdetään Jumalan tähden", sanoi Briitta tuskissaan. Ingmar käänsi sadatellen hevosensa ja hyppäsi rattaille. Häntä kyllästytti kaikki tyynni, hän ei viitsinyt ponnistella enempää.

Maantiellä tuli vähän väliä kirkkoväkeä heitä vastaan. Ingmar kiusaantui siitä yhä enemmän, ja viimein hän yht'äkkiä käänsi kapealle metsätielle, joka ennen oli ollut maantienä. Se oli täynnä kiviä ja kuoppia, mutta yhdellä hevosella sitä sentään voi ajaa.

Juuri kun he poikkesivat tieltä kuului joku huutavan Ingmaria. Hän katsoi taakseen ja näki postimiehen, jolla oli hänelle kirje. Ingmar pisti sen taskuunsa ja ajoi eteenpäin.

Päästyään niin kauas metsään, ettei heitä näkynyt maantieltä, hän seisahdutti hevosen ja otti kirjeensä esiin. Samassa Briitta tarttui hänen käsivarteensa. "Älä lue sitä", hän pyysi. — "Miks'en minä sitä lukisi?" — "Ei, älä lue, ei siinä ole mitään." — "Mistä sinä sen tietäisit?" — "Se on minun lähettämäni, se kirje." — "Kerro sitten itse, mitä siinä on." — "En, en minä voi."

Ingmar vilkaisi häneen. Briitta oli niin punastunut, että luuli veren tipahtavan hänen kasvoistaan, ja silmissä paloi tuska. — "Mutta minäpä luen sen kirjeen sittenkin", sanoi Ingmar. Kun hän alkoi avata sitä, yritti Briitta riistää sen hänen käsistään. Ingmar torjui hänet luotaan ja sai kuoren auki. — "Voi hyvä Jumala", vaikeroi Briitta, "eivätkö minun kärsimykseni koskaan lopu?"

"Kuule Ingmar", hän pyysi, "lue se vasta parin päivän kuluttua, sitten kun minä jo olen matkalla." Ingmar piti kirjettä jo levällään edessään ja alkoi sitä silmäillä. Briitta peitti sen kädellään. "Ingmar, kuule nyt, vankilan pappi minut sai sen kirjoittamaan, ja hän lupasi panna sen postiin vasta sitten, kun minä jo olisin merellä. Nyt hän on lähettänyt sen liian aikaisin. Sinulla ei ole oikeutta lukea sitä. Päästä minut vain ensin matkalle, Ingmar, ennen kuin sen luet."

Ingmar katsoa tuijotti häneen vihaisesti, hyppäsi alas rattailta saadakseen olla rauhassa ja asettui lukemaan kirjettä. Briitan mieli oli yhtä kuohuksissa kuin aina ennenkin, milloin hänen tahtoaan ei noudatettu. — "Se ei ole totta, mitä siinä sanotaan. Pappi minut viekoitteli sillä lailla kirjoittamaan. Minä en sinusta pidä, Ingmar." Ingmar katsoi kesken lukemistaan häneen suurin, ihmettelevin silmin. Silloin Briitta vaikeni, vankilassa opittu nöyryys täytti hänen mielensä ja hillitsi sen. Hän tunsi täydellisesti ansainneensa tämän häpeän.

Ingmar koetti parastansa saadakseen kirjeestä selvää. Yht'äkkiä hän rutisti sen kouraansa ja hänen kurkustaan pääsi melkein korahtava ääni. "En minä saa siitä tolkkua", hän sanoi polkien jalkaansa maahan. "Kirjaimet pyörivät silmissäni." Hän kiersi Briitan puolelle rattaita ja pusersi hänen käsivarttaan. "Sanotaanko siinä kirjeessä tosiaankin, että sinä pidät minusta?" Hänen äänensä kähisi ja hän oli hirveän näköinen. Briitta ei vastannut. "Sanotaanko siinä kirjeessä, että sinä pidät minusta?" kysyi Ingmar uudelleen, melkein kiljahtaen. — "Sanotaan", vastasi Briitta soinnuttomalla äänellä.

Ingmar riuhtoili hänen kättään ja singahdutti sen pois luotansa. — "Voi sinun valheitasi", hän sanoi, "voi voi sinun valheitasi!" Hän nauroi ääneensä ja raa'asti ja hänen kasvonsa vääntyivät rumiksi. — "Jumala sen tietää", Briitta sanoi, "että minä joka päivä rukoilin saadakseni nähdä sinut ennen kuin lähden matkalle." — "Mihinkäs sinä sitten matkustat?" — "Kyllä kai minä lähden Amerikkaan." — "Mutta sinä et lähde, lempo vie."

Ingmar oli aivan suunniltaan, hän käydä hoipersi pari askelta metsään päin, heittäytyi suulleen maata vasten, ja nyt hän vuorostaan itki. Briitta tuli jäljestä ja istui hänen viereensä, hän oli niin riemuissaan, että suupielet vältä väkisin tahtoivat vetäytyä nauruun. — "Ingmar, Pikku-Ingmar", hän sanoi, kutsuen häntä hyväilynimellä. — "Sinähän pidät minua niin rumana." — "Niin minä pidänkin." — Ingmar sysäsi pois päänsä päältä hänen kätensä. — "Annas nyt minun selittää se asia sinulle." — "Puhu pois vaan." — "Muistatko, mitä sinä sanoit kolme vuotta sitten käräjillä?" — "Muistan." — "Että me menisimme naimisiin, jos minun mieleni muuttuisi." — "Kyllä muistan." — "Sen jälkeen minä aloin sinusta pitää, sillä en koskaan minä olisi uskonut, että ihminen voi sellaista sanoa. Se oli yli ihmisvoimain mitä sinä minulle sanoit, Ingmar, sen jälkeen mitä minä olin tehnyt sinulle. Kun minä silloin katsoin sinuun, näytit sinä kauniimmalta kuin kukaan niistä muista, sinä olit viisain heistä kaikista ja ainoa, jonka kanssa olisi ollut hyvä elää. Minä ihan mielettömästi rakastuin sinuun, ja minusta tuntui, että sinä kuuluit minulle ja minä sinulle. Ja ensin minusta olikin aivan luonnollinen asia, että sinä tulisit minua noutamaan, mutta sitten en enää uskaltanut siihen luottaa."

Ingmar kohottausi istumaan. "Miks'et sitten kirjoittanut?" — "Kirjoitinhan minä." — "Ja pyysit minulta anteeksi; mitä kirjoittamista siinä oli!" — "Mistäs minun olisi pitänyt kirjoittaa?" — "Siitä toisesta asiasta." — "Enhän minä mitenkään tohtinut siitä kirjoittaa." — "Nyt oli vähällä, etten olisi tullutkaan." — "Mutta Ingmar, mahdotontahan minun oli kirjoittaa sinulle kosintakirjeitä sellaisten tekojeni jälkeen. Silloin viime päivää vankilassa ollessani minä sinulle kirjoitin, kun pappi sanoi, että minun täytyi. Hän lupasi toimittaa kirjeen sinulle sitten, kun minä olisin matkalla. Ja nyt hän sen jo lähetti."

Ingmar tarttui hänen käteensä, ojensi sen sormet maata vasten ja löi niitä. — "Minun tekisi mieleni lyödä sinua", hän sanoi. — "Tee minulle mitä tahdot, Ingmar." Ingmar katsoi hänen silmiinsä ja huomasi, että hän oli kärsimyksissä kaunistunut. Hän kiersi molemmat kätensä hänen kaulaansa ja jäi siihen riipuksiin aivan kuin lapsi. — "Nyt minä hyvin vähällä olin antaa sinun lähteä." — "Et sinä sentään voinut olla tulematta." — "Mutta tiedätkö, että minä en pitänyt sinusta!" — "Sen minä hyvin ymmärrän."

"Minä tulin niin hyvälle mielelle, kun kuulin sinun lähtevän Amerikkaan." — "Niinhän isä kirjoitti, että sinä olit hyvilläsi." — "Kun vain katselin äitiä, tuntui minusta, etten voisi tuoda hänelle sellaista miniää kuin sinä." — "En minä siksi kelpaakaan." — "Minulla oli paljon harmia sinun tähtesi, kukaan ei tahtonut kääntää päätänsäkään minuun päin, kun minä muka olin menetellyt niin huonosti sinun kanssasi." — "Tee nyt niin kuin äsken sanoit", sanoi Briitta, "ja lyö minua." — "Ei sitä ihmisäly saata käsittää, kuinka vihainen minä olen sinulle."

Briitta istui vaiti. "Kun minun mieleeni muistuvat kaikki nämä päivät ja viikot", alkoi Ingmar taas. — "Voi, älä puhu siitä, Ingmar." — "En minä siitä olekaan vihoissani, mutta minähän olin aivan päästämäisilläni sinut lähtemään." — "Etkö sinä pitänyt minusta, Ingmar?" — "En." — "Etkö koko matkalla?" — "En hetkeäkään. Olin vain kiukuissani koko ajan." — "Milloinkas sinun mielesi muuttui?" — "Kun sain tuon kirjeen." — "Minä näin kyllä, että sinulta oli kaikki rakkaus loppunut, ja sen tähden minua niin hävetti tunnustaa, että minun rakkauteni nyt vasta alkoi."

Ingmar nauraa hyrähteli itsekseen. "Mitä sinä naurat, Ingmar?" — "Sitä minä vain ajattelen, kuinka me lähdimme pakoon kirkosta ja kuinka meidät ajettiin kotoa pois." — "Eihän se ole mikään naurun asia." — "Eikös ole? Mehän joudumme elämään kuin maantiekulkurit. Kunpa isä sen näkisi." — "Tänään se sinua naurattaa, mutta ei se sillä lailla käy, Ingmar, ja minun on syyni." — "Minustapa se käy", sanoi Ingmar, "sillä nyt minä en välitä tuon taivaallista muusta kuin sinusta."

Murhe melkein tukahdutti Briitan äänen, mutta Ingmar antoi hänen yhä vain uudelleen kertoa, kuinka hän oli häntä ajatellut ja kaivannut. Ingmar rauhoittui vähitellen, niinkuin lapsi kehtolaulua kuunnellessaan. Kaikki tämä oli aivan toista kuin Briitta oli odottanut. Hän oli ajatellut, että jos hän vankilasta päästessään tapaisi Ingmarin, hän heti kertoisi, kuinka rikos häntä ahdistaa ja kuinka paha hän tuntee olevansa. Hän olisi sanonut Ingmarille tai hänen äidilleen tai kenelle tahansa, jonka olisi kohdannut, että hän tietää olevansa paljoa huonompi heitä ja ettei hän edes pyrikään heidän rinnalleen. Mutta tästä hän ei ensinkään päässyt puhumaan Ingmarille.

Silloin Ingmar keskeytti hänet ja sanoi hyvin hiljaa: —"Sinulla taitaa olla jotain muutakin sanomista." — "Niin minulla on." — "Jota olet ajatellut koko ajan." — "Yöt ja päivät." — "Ja joka ahdistaa mieltäsi lakkaamatta." — "Niin se tekee." — "Puhu se nyt minulle, niin saamme kantaa sen yhteisesti." Hän katsoi Briittaa silmiin ja näki niissä arkuutta ja mieletöntä tuskaa. Hänen puhuessaan niihin tuli rauhallisempi ilme. — "Nyt sinun on parempi olla", sanoi Ingmar, kun Briitta pääsi loppuun. — "Tuntuu aivan kuin siitä olisi vapautunut", sanoi Briitta. — "Sillä nyt se on meidän yhteisenä tietonamme. Et sinä nyt enää taida pyrkiä matkalle?" — "Voi, kyllä minä niin mielelläni jäisin", sanoi Briitta, ja hänen kätensä kävivät ristiin.

"Sitten me lähdemme kotiin", sanoi Ingmar, nousten seisaalleen. — "Ei, minä en uskalla", sanoi Briitta. — "Äitiä ei tarvitse pelätä", Ingmar sanoi, "kun hän huomaa, että minä teen oman pääni mukaan." — "Mutta missään tapauksessa hänen ei pidä minun tähteni lähteä kotoaan. En minä näy voivan muuta tehdä kuin sittenkin lähteä Amerikkaan." — "Kuules, kun minä sanon", Ingmar hymyili salaperäisesti, "älä pelkää suotta. Meillä on yksi auttaja." — "Kuka se on?" — "Isä. Hän pitää kyllä kaikesta huolen."

Metsätiellä tuli joku. Se oli Kaisa, vaikka hän nyt käydä lippasi ilman vehnäsvasujaan, niin että he eivät olleet häntä tuntea. — "Päivää, päivää", sanoivat he, ja eukko tuli luokse ja tervehti kädestä pitäen. — "Täälläkös te istutte, sillä aikaa kun kaikki talon rengit ovat teitä etsimässä?"

"Lähditte kirkosta sellaisella kiireellä", eukko jatkoi, "etten päässyt tapaamaan teitä siellä, mutta minun teki niin mieleni tervehtiä Briittaa, että päätä pahkaa lähdin Ingmarilaan. Rovasti ajoi sinne samaan aikaan ja astui sisälle väentupaan jo ennen kuin ennätin tervehtiäkään. Heti ovesta tultuaan, ehtimättä edes kättelemäänkään, hän huusi Martta emännälle: 'Nyt te Martta emäntä saatte iloa Ingmaristanne, nyt hän on näyttänyt olevansa vanhaa juurta, ja tästä lähtien kutsukaa häntä Suur-Ingmariksi!' — Martta emäntä on luonnostaankin harvasanainen ja nyt hän vain seisoi ja solmeili huiviaan. — 'Mitä rovasti sanoo?' tuli häneltä viimein. — 'Hän on käynyt noutamassa Briitan', sanoi rovasti, 'ja uskokaa minun sanani, Martta emäntä, siitä hän saa kunniaa niin kauan kuin elää.' — 'Jokohan nyt!' sanoo emäntä. — 'Minä aivan hölmistyin, kun näin heidät kirkossa, se saarna oli parempi kuin mitä minä voin pitää. Ingmarista tulee meidän kaikkien esikuvamme, samanlainen kuin hänen isänsä oli.' — 'Aimo uutisiapa rovasti kertoo', sanoi Martta emäntä. — 'Eikös hän itse vielä ole tullut?' — 'Ei hän ole kotona, mutta ehkä he ensiksi ovat ajaneet Bergskogiin.'"

"Niinkö äiti sanoi?" Ingmar huudahti. — "Niin sanoi, ja tällä välin hän jo on lähettänyt viestin toisensa jälkeen teitä etsimään."

Kaisalla riitti puhetta, mutta Ingmar ei kuunnellut, hänen ajatuksensa olivat etäällä. — "Sitten minä astun väentupaan", hän ajatteli, "missä isä istuu kaikkien entisten Ingmarien kanssa. — 'Terve tulemaasi, sinä Suur-Ingmar Ingmarinpoika', — sanoo isä ja käy minua kohti. — 'Jumal'antakoon, isä, ja kiitoksia avustanne.' — 'Niin, nythän sinä joudut hyviin naimisiin', isä sanoo, 'nyt tulee kaikki muukin ihan itsestään.' — 'En minä omin voimin olisi saanut sitä tehdyksi, jollette te olisi ollut apuna', minä sanon. — 'Ei siinä ollut mitään kummaa', sanoo isä. 'Meidän Ingmarien ei tarvitse muuta kuin käydä Jumalan teitä!'"