Читать книгу Jerusalem I-II - Selma Lagerlöf - Страница 5

Oli kesäaamu, ja nuori mies kulki auran jäljessä kesantoa kyntäen. Päivä paistaa helotti, ruohossa tuntui aamukaste, ja ilman raikkaus oli sanoin kuvaamaton. Hevoset aamuaurinko teki raisuiksi, ja kuin leikiten ne kiskoivat auraa. Niiden käynti oli paljon rivakampaa kuin muulloin, mies sai vähän väliä ottaa juoksuaskelen, ettei jäisi jälkeen.

Auran kääntämä maa loisti tuoreutta ja voimaa, ja kyntömiehen mielessä väikkyi ilo siitä, että pian tuohon pääsi ruista kylvämään. Hän huomasi miettivänsä näin: "Miksi minua toisinaan painavat niin raskaat huolet ja elämä tuntuu vaikealta? Mitä muuta tarvitsee kuin auringonpaistetta ja kaunista ilmaa ollakseen yhtä huoleton kuin Jumalan lapset taivaassa?"

Se oli pitkä, leveä laakso, ja siinä oli sarakkeen muotoisina tilkkuina keltaisia ja keltaisen vihreitä laihoja, niitettyjä apilapeltoja, kukkivia perunamaita ja pieniä, sinikukkaisia pellavasarkoja, joiden yllä leijaili suunnaton joukko valkoisia perhoja. Ja tämän kaiken sitoi eheäksi kokonaisuudeksi laakson keskeltä kohoava jykevä, iäkäs maalaistalo, jossa oli kihermä harmaita ulkosuojia ja niiden keskellä kookas, punaiseksi maalattu asuinrakennus. Sen päätyseinän suojassa seisoi pari korkeata, omin valloin kasvanutta päärynäpuuta, porttia vartioi kaksi nuorta koivua, suuria halkopinoja oli vihreällä pihamaalla ja tarhassa muhkeita olkiaumoja. Se näytti yhtä kauniilta siinä tasaisten peltojen keskellä kuin iso purjelaiva, joka korkeine mastoineen ylenee aavan meren pinnasta.

"Ja kuinka hyvä onkaan sinun talosi!" jatkuivat kyntömiehen ajatukset. "Siinä on monta vankkatekoista huonetta, on kaunis karja ja rivakoita hevosia, ja palvelusväki on uskollista kuin kulta. Ei koko kihlakunnassa ole sinua rikkaampaa, eikä sinulla koskaan ole köyhyydestä pelkoa.

"Mutta enhän minä köyhyyttä pelkääkään", hän jatkoi kuin oman ajatuksensa vastaukseksi. "Eikä mieltäni painaisi mikään muukaan, kun vain olisin yhtä miesten mies kuin olivat isäni ja isoisäni.

"Suotta minä sentään aloin tätä ajatella", hän sanoi, "sillä äsken olin niin hyvällä tuulella. Mutta mietinpä nyt sen loppuun asti. Isä oli aikanaan kaikkien naapurien esikuva; kun hän alkoi heinäntekonsa, alkoivat hekin, ja samana päivänä kuin meillä Ingmarilassa alettiin kesannon kyntö, painoivat koko laakson talot auransa ketoon. Mutta nyt minä olen tässä kyntänyt jo pari tuntia, eikä missään ole alettu edes auranvannasta teroittaa.

"Luulen hallinneeni taloa yhtä hyvin kuin kuka tahansa muu Ingmar Ingmarinpoika", hän tuumi. "Heinäkaupoissa minä olen hyötynyt enemmän kuin isä, ja minun teettämäni pellonojat eivät kasva ruohoa niinkuin hänen. Ja toden sanoakseni minä en tärvele metsääkään kaskea kaatamalla, niinkuin hän.

"Usein kyllä mieli tahtoo painua apeaksi", oli mies puhelevinaan, "ei aina tunnu yhtä kevyeltä kuin tänään. Isän ja isoisän aikana sanottiin, että Ingmarien suku on niin vanhaa, että he tietävät, millaiseksi Luoja maailmansa aikoi, ja silloin heitä vallan pyytämällä pyydettiin olemaan pitäjän valtiaina. He asettivat papit ja lukkarit, he määräsivät milloin joki oli perattava ja mihin laitettava koulu. Mutta minulta ei kysy neuvoa kukaan, minulla ei ole mitään sananvaltaa.

"Omituista sentään, kuinka huolet ovat helppoja kestää näin aamuisin; nytkin tuo kaikki minua melkein naurattaa. Ja kuitenkin minä pelkään, että syksyllä käy pahemmin kuin koskaan ennen. Jos teen sen, mitä nyt aion, ei rovasti eikä tuomari vastedes tule kirkkomäellä lyömään kättä kanssani, niinkuin he tähän asti vielä ovat tehneet. Ei minua valita edes köyhäinhoitohallitukseen, ja saan aivan heittää mielestäni toivon, että minusta tehtäisiin kirkonisäntä."

Mietiskely ei milloinkaan suju niin helposti kuin tuolla lailla astellessa yhtä auran kyntämää vakoa toisen jälkeen. On yksin, ei muuta ajankuluksi katseltavaa kuin varikset, jotka kävelevät kynnöksellä nokkimassa matoja. Miehestä tuntuivat ajatukset syntyvän niin vaivatta, kuin jos joku olisi kuiskaillut niitä hänen korvaansa. Ja hän iloitsi ja elpyi siitä, sillä hyvin harvoin hän tunsi päänsä niin selväksi ja sukkelaksi. Huolet alkoivat näyttää turhilta, hän lohduttautui sillä, että eihän kukaan vaadikaan häntä syöksymään onnettomuuteen.

Jospa isä olisi elossa, voisi pyytää hänen neuvoaan nyt, niinkuin aina ennenkin tukalissa tiloissa. Hän kävi tuskaiseksi, melkein kuin lapsi, kun ei ole isä likellä, jolta saisi kysyä.

"Kun vain osaisin hänen luokseen", hän sanoi ja myhähti jo sitä ajatellessaan, "niin varmaan lähtisin. Mitähän ihmettä Suur-Ingmar sanoisikaan, kun minä kerran ilman aikojani kävelisin hänen luokseen. Tuntuu kuin hänen pitäisi asua suuressa kartanossa, missä on laajat pellot ja niityt ja isot rakennukset ja lukuisa ruskea karja ilman yhtään mustaa tai kirjavaa, niinkuin hän täällä maan päällä halusi. Kun minä sitten astun väentupaan…"

Kyntömies seisahtui yht'äkkiä keskelle peltoa, ojensihe pystyyn ja naurahti. Hän iloitsi sanomattomasti noista mielikuvista, ne juoksivat kuin kilpasilla hänen kanssaan, niin että hän tuskin tiesi, seisoiko enää maassa. Oli kuin hän siinä tuokiossa olisi kohonnut isänsä luo taivaaseen.

"Kun minä sitten astun väentupaan", hän jatkoi, "istuu siellä lavitsat täynnä talonpoikaisukkoja, kaikilla harmaanpunertava tukka ja valkoiset kulmakarvat ja hieman riippuva alahuuli, ja kaikki niin isän näköisiä kuin marja on toisensa näköinen. Kun tupa on noin täynnä väkeä, kainostuttaa minua vähäisen ja minä seisahdun ovensuuhun. Mutta kun isä minut näkee, lausuu hän paikaltaan pöydän päästä: — 'Terve tultuasi, Pikku-Ingmar Ingmarinpoika!' Ja sitten isä tulee luokseni. — 'Tahtoisin puhua kanssanne pari sanaa, isä', minä sanon, 'mutta tässä on sellainen joukko vieraita läsnä.' — 'Ei se mitään, ne ovat kaikki omaa heimoa', isä sanoo, 'nämä ovat joka mies asuneet Ingmarilassa, vanhin heistä jo pakanuuden aikaan.' — 'Niinkö; mutta minä tahtoisin kuitenkin puhua asiani kahden kesken.'

"Isä käänteleikse sitten vähäisen ja miettii, mentäisiinkö oikein peräkamariin, mutta kun vieras ei ole sen parempi kuin minä, menee hän keittiöön. Siellä hän istahtaa uuninpankolle ja minä hakkuutukille. — 'Teillähän on täällä oiva talo, isä', minä sanon. — 'Onhan se', isä sanoo. 'Kuinkas kotona Ingmarilassa jaksetaan?' — 'Hyvin', minä sanon, 'viimekin vuonna saatiin kaksitoista taaleria heinäkippunnasta' [kippunta = 20 leiviskää]. — 'Onko se mahdollista?' isä sanoo. 'Ethän vain ole tullut tänne hullutuksia uskottelemaan, Pikku-Ingmar?'

"'Mutta minun itseni laita on huonosti', jatkan minä. 'Alati kuulen kehuttavan, kuinka viisas te, isä, olitte, mutta minusta ei välitä kukaan.' — 'Eivätkö ole valinneet sinua kunnallislautakuntaan?' kysyy nyt isäukko. — 'Ei koulu- eikä kirkkoneuvostoon, saati sitten lautakuntaan.' — 'Mitä pahaa sinä sitten olet tehnyt, Pikku-Ingmar?' — 'Enpähän mitään, mutta sanovat että sen, jolle annetaan hoidettavaksi muiden ihmisten asioita, pitää ensin osata järjestää omansa.'

"Sitten isä-ukko varmaan painaa silmänsä lattiaan ja miettii itsekseen. — 'Sinun pitää mennä naimisiin ja etsiä itsellesi hyvä vaimo', hän sanoo kotvasen kuluttua. — 'Mutta juuri sitäpä minä en voi, isä', minä vastaan. 'Ei koko pitäjässä ole niin köyhää talollista, joka antaisi minulle tyttärensä.' — 'Kerro nyt järjestään, miten tämän kaiken laita oikein on', isä sanoo, ja hänen äänessään on leppeämpi sointu.

"'Niin, nähkääs isä, kun neljä vuotta sitten talo jäi minun haltuuni, kosin minä Bergskogin Briittaa.' — 'Odotas', sanoo isä, 'ovatko bergskogilaiset sukua meille?' Hän näyttää vieraantuneen näistä meidän oloistamme. — 'Ei, mutta ne ovat muuten varakasta väkeä, ja muistattehan, isä, että Briitan isä on valtiopäivämies.' — 'Niin niin, niinpä kyllä, mutta sinun olisi pitänyt naida omasta suvusta, jotta olisit saanut vaimon, joka tuntee suvun tavat.' — 'Totta puhut, isä, sen minä kyllä sainkin kokea.'

"Istumme nyt isä ja minä hetken ääneti, mutta sitten isä alkaa: — 'Tyttö oli kai kauniin näköinen?' — 'Oli kyllä', sanon minä, 'hänellä oli musta tukka ja siniset silmät ja raikkaanpunaiset posket. Mutta muutenkin hän oli kelpo ihminen, ja äiti oli mielissään siitä, että minä hänet ottaisin. Kaikki olisi kyllä ollut hyvin, mutta, nähkääs, hän ei olisi huolinut minusta.' — 'Onhan jotenkin ykskaikkista, mitä sellainen tytönletukka tahtoo.' — 'Vanhemmat hänet taisivatkin pakottaa suostumaan.' — 'Mistä tiedät, että häntä pakotettiin? Iloissaan hänen olisi pitänyt olla päästessään niin rikkaaseen taloon kuin sinun, Pikku-Ingmar Ingmarinpoika.'

"'E-ei, iloissaan hän ei ollut, mutta meidät kuitenkin kuulutettiin ja hääpäivä määrättiin, ja Briitta muutti Ingmarilaan jo ennen häitä äidin avuksi, sillä äiti-muori alkaa jo käydä vanhaksi ja huonovoimaiseksi.' — 'Ei minusta tuossa kaikessa ole mitään pahaa, Pikku-Ingmar', sanoo isä ikäänkuin rohkaistakseen minua.

"'Mutta sinä vuonna eivät pellot tahtoneet kasvaa mitään, perunoista tuli kato ja lehmät sairastelivat, niin että äiti ja minä pidimme parhaana lykätä häät toiseen vuoteen. Minusta nähkääs ei vihkimisellä ollut niin kovaa kiirettä, kun jo kuulutuksissa oltiin, mutta se taisi olla tapana vain vanhan kansan aikaan.' — 'Olisit ottanut jonkun meidän suvustamme, niin hän kyllä olisi malttanut odottaa', isä sanoo. — 'Minä kyllä näin', minä vastaan, 'ettei Briitta siitä lykkäyksestä pitänyt, mutta niinkuin sanoin, minusta meillä ei ollut muuta neuvoa. Hautajaisetkin olivat olleet keväällä, eikä olisi tahdottu ottaa rahoja pois pankista.' — 'Niin, oikeinhan se sitten oli että odotit', isä sanoo. — 'Mutta minä yhä pelkäsin, että ehkä Briitta pahastuu, jos saa pitää ristiäiset ennen häitä.' — 'Ennen kaikkea on tietenkin katsottava, että on varaa.'

"'Mutta Briitta kävi päivä päivältä hiljaisemmaksi ja kummallisemmaksi, ja minä usein ihmettelin, mikä häneen oli mennyt. Luultiin, että hänellä oli ikävä omaisiaan, sillä hän oli aina ollut kotirakas ja pitänyt vanhemmistaan. Kyllä hän siitä tasaantuu, minä ajattelin, kunhan perehtyy taloon. Vielä hän tulee pitämäänkin olostaan Ingmarilassa. Minä maltoin mieltäni jonkin aikaa, mutta sitten kysyin äidiltä, miten Briitta oli käynyt niin kalpeaksi ja oudon näköiseksi. Äiti selitti, että hän oli raskaana, mutta että hän kyllä tulee ennalleen, kun se on ohi. Minä kyllä itsekseni aavistin, että Briitta pahoitteli sitä häiden lykkäystä, mutta en tullut siitä kysyneeksi. Olitte aina sanonut, isä, muistattehan, että sinä vuonna, jona minä viettäisin hääni, oli huoneetkin maalattava. Ja siihen talon maalaamiseen eivät varat sinä vuonna mitenkään riittäneet. Kun päästään ensi vuoteen, niin kaikki kyllä käy hyvin, ajattelin.'"

Kyntömies käveli, ja hänen huulensa liikkuivat. Hän oli niin ajatuksissaan, että oli aivan selvästi näkevinään edessään isänsä kasvot. Parasta on selittää isälle kaikki juurta jaksain, hän ajatteli, jotta hän voi antaa hyvän neuvon.

"'Niin meni talvi, ja minä mietin usein, että jos Briitta yhä vain pitkittää tuota murehtimistaan, olisin mieluummin tahtonut luopua hänestä tykkänään ja lähettää hänet kotiinsa Bergskogiin, mutta nyt se oli jo myöhäistä sekin. Kunnes sitten eräänä toukokuun iltana huomattiin hänen lähteneen kotoa sanomatta kenellekään mitään. Etsimme häntä oikein etsimällä koko yön, ja aamulla hänet muuan palvelustyttö löysi.'

"Tähän päästyäni minä olen hetken ääneti, sillä minun on vaikea jatkaa, ja sitten isä kysyy: — 'Eihän toki, Herran tähden, hengetönnä?' — 'Ei, ei hän', minä sanon, ja isä kuulee miten ääneni värisee. — 'Oliko lapsi syntynyt?' kysyy isä. — 'Oli', minä vastaan, 'ja hän oli kuristanut sen. Se makasi kuoliaana hänen vieressään.' — 'Mutta eihän hän sitten ollut täydessä järjessään, koko ihminen.' — 'Kyllä hän oli', sanon minä. 'Hän teki sen tekonsa kostaakseen minulle siitä, että olin hänelle väkisin työntäytynyt. Ei hän sitä sentään olisi tehnyt, jos olisimme olleet naimisissa, mutta nyt hän sanoi ajatelleensa, että kun minä en tahdo lasta kunniallisesti omistaa, en minä sitä saakaan.' Isän painaa murhe aivan äänettömäksi. — 'Olisitko sinä mielelläsi pitänyt lapsen, Pikku-Ingmar?' hän lopulta kysyy. — 'Olisin', vastaan minä. — 'Sääli sinua, joka jouduit kehnon naisen pariin.'

"'Hän kai istuu linnassa nyt?' sanoo isä. — 'Niin, hänet tuomittiin kolmeksi vuodeksi.' — 'Ja senkö takia sinulle ei kukaan anna tytärtään?' — 'Niinpä kai, mutta en minä ole ketään kysynytkään.' — 'Ja senkö vuoksi sinulle ei ole annettu kunnassakaan sananvaltaa?' — 'Ollaan sitä mieltä, ettei Briitan olisi tarvinnut käydä niin huonosti. Jos minä olisin ollut yhtä viisas kuin te, sanotaan, niin minä olisin neuvottelemalla saanut häneltä selvän siitä, mitä hän pahoitteli.' — 'Ei ole, ei ole helppo miehen ottaa selvää sisukkaasta naisesta.' — 'Ei niin isä', minä sanon, 'ei Briitta ollut sisukas, mutta ylpeä hän oli.' — 'No, se on melkein sitä samaa', vastaa isä.

"Kun nyt huomaan, että isä alkaa kallistua puolelleni, sanon: — 'Monen mielestä minun olisi pitänyt peittää koko asia ja selittää, että lapsi oli kuollut syntyessään.' — 'Miksei hänen sitten olisi pitänyt kärsiä rangaistustaan?' sanoo isä. — 'Sanotaan, että jos tuo olisi tapahtunut teidän aikaanne, olisitte te kyllä saanut sen palvelustytön, joka hänet löysi, pitämään suunsa kiinni, niin että kaikki olisi pysynyt salassa.' — 'Ja olisitko sinä sitten nainut hänet?' — 'En, siinä tapauksessa minun ei olisi sitä tarvinnut. Olisin parin viikon kuluttua lähettänyt hänet kotiinsa ja saanut kuulutuksen peruutetuksi sillä syyllä, ettei hän viihtynyt.' — 'Voi olla niin, mutta eihän voi vaatia, että sinä, nuori mies, voisit menetellä yhtä viisaasti kuin vanha.'

"'Koko pitäjä on sitä mieltä, että minä menettelin huonosti Briittaa kohtaan.' — 'Itse kai hän teki vielä huonommin saattaessaan häpeää kunniallisille ihmisille.' — 'Niin, mutta minähän hänelle työntäysin.' — 'Siitä hän olisi päinvastoin saanut olla iloissaan', sanoo isä.

"'Eikö hän teidän mielestänne joutunut linnaan minun tähteni?' — 'Minusta hän teki itse minkä teki.' — Silloin minä nousen paikaltani ja sanon hitaasti: 'Teidän mielestänne, isä, minun sitten ei tarvitse tehdä mitään hänen hyväkseen, kun hän nyt syksyllä pääsee vapaalle jalalle?' — 'Ja mitäs sinä tekisit, naisitko hänet?' — 'Niin kai minun pitäisi tehdä.' — Isä vilkaisee minuun kulmainsa alta ja kysyy: — 'Pidätkös hänestä?' — 'En, rakkauden hän lopetti minusta tykkänään.' Isän silmäluomet painuvat puoliumpeen, ja hän alkaa mietiskellä sanomatta sanaakaan.

"'Nähkääs, isä, siitä minä en mihinkään pääse, että onnettomuus on minun syyni', minä sanon. Isäukko istuu paikallaan ääntä päästämättä. — 'Kun käräjillä hänet viimeksi näin, oli hän niin lauhtunut, että itki aivan itkemistään sitä, ettei hänellä enää ollut lasta. — Minusta hän ei sanonut yhtään pahaa sanaa, vaan otti kaikki omaksi syykseen. Monet itkivät, ja vähällä piti, etteivät tuomarinkin silmät kostuneet. Eikä hän hänelle tuominnutkaan kuin kolme vuotta.'

"Mutta isältä ei kuulu sanaakaan.

"'Vaikeaksi hänelle käy nyt syksystä lähtien elämä kotonaan. Ei hänelle tule monta ilonpäivää Bergskogissa. Vanhempien mielestä hän on tuottanut heille häpeätä, eikä ole sanottu, etteivätkö he siitä häntä nuhtelekin. Saa istua kotona päivät päästään, tuskin on lähtemistä kirkkoonkaan. Raskaaksi sellainen elämä käy kaikin puolin.'

"Mutta isä ei vastaa.

"'Paha tosin minunkin on hänen kanssaan naimisiin mennä', minä sanon. 'Ei ole hauskaa niinkin isoon taloon kuin meidän ottaa emäntää, jota rengit ja piiat ylenkatsovat. Äiti ei liioin siitä pitäisi. Enkä luule, että sen koommin voisimme kutsua herrasväkeä vieraisille, enempää häihin kuin hautajaisiinkaan!'

"Isä on yhä vain vaiti.

"'Käräjillä minä häntä auttaakseni tulin sanoneeksi tuomarille, että syy oli minun, kun minä olin hänet vasten tahtoaan ottanut. Sanoin vielä pitäväni häntä niin viattomana, että heti paikalla kun vain hänen mielensä minua kohtaan muuttuisi, veisin hänet vihille. Sen sanoin sitä varten, että hän saisi helpomman tuomion. Mutta vaikka hän sen jälkeen on kirjoittanut minulle kaksi kirjettä, ei niistä ollenkaan näy, että hän olisi muuttanut mieltään. Ymmärrättehän siis, isä, ettei se sana minua sido menemään naimisiin hänen kanssaan.'

"Ja isä istuu vain ajatuksissaan ja on ihan vaiti.

"'Tiedän kyllä, että minä nyt puhun ihmismielen mukaan ja että me

Ingmarit aina olemme tahtoneet pyrkiä tekemään niinkuin Jumala tahtoo.

Mutta toisinaan tulee mieleen ajatus, että kenties Jumala ei salli

sellaista murhaajan korottamista.'

"Ja isä on yhä vain ääneti.

"'Olettehan kokenut, isä', sanon minä, 'kuinka vaikeata on olla, kun antaa toisen kärsiä koettamatta auttaa. Varmaankin tulevat kaikki pitäjäläiset sanomaan minulle, että teen väärin, mutta näinä vuosina on elämäni ollut niin raskasta, etten voi olla tekemättä jotakin hänen hyväkseen, kun hän pääsee linnasta.'

"Isä ei liikahdakaan.

"Silloin melkein nousee itku kurkkuuni, ja minä sanon: 'Niin, isä, olen vielä nuori ja menetän paljon, jos hänet otan. Ennen jo sanottiin minun menetelleen hullusti, mitä sitten tästä sanottaneenkaan.'

"Mutta isää minä en saa virkkamaan sanaakaan.

"'Olen minä ajatellut sitäkin, että ihmeellistä on, kuinka me Ingmarit olemme pysyneet tilallamme monta sataa vuotta, kun kaikki muut tilat ovat vaihtaneet omistajaa. Ja siihen minusta näyttää syynä olevan se, että Ingmarit aina ovat koettaneet käydä Jumalan teitä. Meidän Ingmarien ei tarvitse pelätä ihmisiä, kun vain pysymme Jumalan teillä.'

"Silloin isäukko nostaa silmänsä ja sanoo: 'Ei ole helppo kysymykseesi vastata, Ingmar. Parasta on ehkä käydä kysymässä toisten Ingmarinpoikain mieltä.' Sitten hän lähteekin väentupaan, ja minä jään istumaan. Ja kotvan minä saankin istua ja odottaa, eikä isää vain kuulu. Istuttuani sillä lailla monta tuntia minä kyllästyn odottamiseen ja lähden isän luo. 'Malta nyt istua siellä hieman aikaa, Pikku-Ingmar', sanoo isä, 'tämä on vaikea kysymys.' Ja minä näen, kuinka kaikki vanhukset istuvat ja mietiskelevät, silmät ummessa. Ja minä odotan odottamistani, ja sitä kai minä odotan vielä nytkin."

Hän käveli hymysuin auran jäljessä, joka nyt eteni vallan hiljaa, sillä hevoset näyttivät haluavan levähtää. Päästyään pientaren laitaan hän kiristi ohjia ja pysäytti hevoset. Hän oli nyt taas aivan vakava.

"On ihmeellistä, että kun kysyy toiselta neuvoa, silloin itse jo kysyessään huomaa, mikä on oikein; silloin tuossa tuokiossa selviää, mitä ennen ei keksinyt koko kolmessa vuodessa. Nyt käyköön niinkuin Jumala tahtoo."

Hän tunsi, että hänen oli pakko se tehdä, ja samalla se tuntui niin vaikealta, että hänen rohkeutensa aivan luhistui kokoon sitä ajatellessa. "Jumala minua auttakoon", hän sanoi. — —

Ingmar Ingmarinpoika ei sentään ollut yksin ulkona tänä varhaisena aamuhetkenä. Peltojen välistä polkua pitkin käveli vanha äijä. Hänen ammattinsa oli helppo huomata, sillä olalla riippui punamaalisuti ja koko miehen puku lakista kengänkärkeen oli täynnä maalitahroja. Kiertelevien punamaalarien tavoin hänkin käveli katselemassa, mikä talo olisi maalaamaton tai mikä kaipaisi uutta maalaamista. Hän luuli näkevänsä milloin yhden, milloin toisen, joka olisi sopinut, mutta paha oli päättää, mikä niistä olisi paras. Vihdoin hän nousi pienelle mäentöyräälle, mistä näkyi Ingmarila suurena ja uhkeana tasaisen laakson pohjalla. "Mutta siinäpä talo!" hän huudahti ääneensä ja pysähtyi iloissaan siihen paikkaan. "Asuinrakennusta ei ole maalattu sataan vuoteen, sehän on vallan mustunut, ja ulkohuoneita ei ole maalattu ilmoisna ikänä. Ja sitä rakennusten paljoutta", hän huudahti, "tässä minulle riittää työtä syksyyn asti."

Käveltyään vähän matkaa hän huomasi pellolla kyntömiehen. Siinähän on tämän puolen mies, joka tuntee paikkakunnan, ajatteli punamaalari, häneltä minä saan tuosta talosta tiedot, joita tarvitsen. Hän poikkesi tieltä kesannolle ja kysyi Ingmarilta, mikä tuon suuren talon nimi oli ja luuliko hän, että se annettaisiin maalata.

Ingmar Ingmarinpoika säpsähti ja katsoi mieheen kuin aaveeseen. Herran nimessä, sehän on talonpunaaja, hän ajatteli, ja tulee juuri nyt. Hän aivan tyrmistyi eikä saanut sanaa suustaan.

Hänen mieleensä muistui ihan selvästi, että joka kerta, kun joku oli sanonut hänen isälleen: "Teidän, Ingmar-isä, pitäisi maalauttaa suuri talonne, se on jo niin ränstyneen näköinen", ukko oli vastannut, että hän tekee sen sinä vuonna, jona Ingmar viettää häitään.

Punamaalari kysyi uudestaan ja vieläkin uudestaan, mutta Ingmar oli vaiti, aivan kuin ei olisi ymmärtänyt.

"Onko taivaassa nyt tehty asiastani päätös?" hän kysyi itseltään. "Tuoko tämä nyt isän vastauksen, että minun on tänä vuonna mentävä naimisiin."

Se ajatus koski häneen niin, että hän oitis otti miehen taloonsa työhön.

Sitten hän astui auransa jäljessä hyvin liikuttuneena, melkein onnellisena. "Saat nähdä, ettei sen tekeminen tästä lähtien tunnu niin vaikealta, kun kerran olet selvillä siitä, että isä sitä tahtoo", hän sanoi.