Читать книгу Hovin Roosa - Spielhagen Friedrich - Страница 4

Sisällysluettelo

Olipa se seikka miten hyvänsä, neiti Roosa itse kantoi tuota nimitystä sangen keveästi, muuten ei hänen astuntansa olisi voinut olla niin notkea, kun hän eräänä ihmeen kauniina syyskesän aamuna astui puiston pitkää varjokäytävää myöten lempipaikallensa, kuten tapansa oli tehdä kauniina päivinä, siellä hetkisen lukeaksensa, mietiskelläksensä ja unelmoidaksensa. Varjokäytävän muodostivat suuren suuret kauniit pyökkipuut, jotka tuuheilla oksillaan peittivät leveän tien kokonaan. Ainoastaan siellä täällä tunkeusi auringon säde tuuhean lehtikaton lävitse kultaamaan maata ja nuorta neitoa, joka iloissaan viileydestä, kirjakori vasemmalla käsivarrellaan, oikeassa kädessään leveäreunaista olkihattua heilutellen, katseli milloin puiden latvoihin, milloin pitkää, auringon kirkastamaan maisemaan vievää käytävää pitkin. Siinäpä olisi ollut suloinen kuva sille, joka hänet niin olisi nähnyt nopein askelin vaaleassa pukimessaan suurien, tummain puiden välitse liihoittelevan. Mutta häntä ei nähnyt kukaan, eikä nuori neitonenkaan ajatellut mitään vähemmän kuin huomion herättämistä. Kahteen vuoteen, joina hän usein päivä päivänsä perästä oli puiston läpeensä kuleskellut, ei hän ollut vielä kohdannut ketään, ellei lukuun oteta vanhaa palvelijaa Wengeliä, joka pyssy kädessä usein kävi tarkastelemassa, koska hän toimitustensa pitkää luetteloa ei olisi metsä- ja puunvartijan viratta pitänyt täydellisenä. Paitsi Wengeliä ja silloin tällöin paria kylän miestä, jotka talven tarpeiksi puita hakkasivat, ei puistossa ollut ketään tavattavana, niin että Roosa täällä viheriäin puiden ja sinisen taivaan alla tiesi yhtä yksin olevansa kuin oman kammarinsa seinien välillä, jonka ikkunoista saattoi ulkohuoneiden kattojen ylitse suosittuun puistoon katsella. Eikä voitukaan helposti löytää toista aluetta, jonka olisi yksinäisyys tehnyt niin suosituksi, niin viehättäväksi. Monen moneen vuoteen ei ollut tehty mitään puiston ylläpitämiseksi, joten se vähitellen taas oli omistanut neitsyellisen metsäluonnon alkuperäisen luonteen. Oikeata koristepuistoa hietakivisine kuvapatsaineen, kiinalaisine temppelineen, sammalmajoineen ja muine semmoisine keksintöineen, joita esi-isiemme mielikuvitus runsaasti loi, ei tässä ollut koskaan ollut; mutta nyt olivat nuo muinoiset laajat nurmikotkin peittyneet kaikenmoisilla kanervilla, jotka saivat vapaasti levitellä siemeniään; ruohoa kasvoi käytävillä, joista ainoastaan leveillä ajo- ja ratsasteillä oli enää mahdollinen esteettömästi kulkea, sillä kapeammat vaivaloisesti kiertelivät oikealta ja vasemmalta tunkeutuvien pensasten välitse. Kun ruostunutta pyssyä, jota vanha palvelija Wengel tarkastusmatkoillaan puistossa olallaan kantoi, ani harvoin lau'aistiin ja se silloinkin vaan erittäin heikon, juurikuin näivettyneen paukauksen vaikutti, niin pitivätkin kaikenlaiset eläinlajit tätä aluetta turvallisena pakopaikkana tämän maailman vaaroissa. Etenkin laululinnut tunsivat olonsa suloiseksi noissa tiheissä pensastoissa, jotka olivat kasvaneet läpipääsemättömiksi varvikoiksi, sillä keväällä ja alkukesällä oli tuossa viheriässä erämaassa kaikkialla riemua, iloa ja kuherrusta; mutta kuhersipa siellä metsäkyyhkykin ja käki kukkui, ja erääsen osaan, missä muutamat ikivanhat tammet kohottivat jättiläispäitään nuorempaa sukupolvea paljon korkeammalle, oli majoittunut varisperhe, jonka raakkuvien jäsenten luku vuosi vuodelta kasvoi. Eipä otuseläimiäkään puuttunut; jänikset hyppelivät niin verkkaisessa tahdissa tien yli, kuin olisivat aivan hyvin tienneet vanhan Wengelin pyssyn tavallisesti vasta kolmannella kerralla laukeavan; ja iltasilla, kun ensimäiset tähdet tummansinisellä taivaalla tuikkivat ja puissa ja pensaissa alkoi humista ja kahista, saattoi useastikin nähdä metsäkauriiden tulevan niitylle ja hienoa ruohoa syöden maahan taivutetuin kauloin hitaasti metsän reunaa taas lähestyvän.

"Se on väärin", sanoi vanha Wengel, "me voisimme vuosittain parin sadan taalerin edestä puita myödä, kuten silloin kun armollinen rouva vainaja, toimellinen emäntämme, vielä eli; ja voisimme nyt, kun metsästysaika taas on käsissä, pari kertaa viikossa saada paistia pöydälle, mutta eihän armollinen herra tahdo; jos te, armollinen neiti, kerran armolliselle herralle —"

Vaan armollinen neiti piti yhtä vähän lukua tämmöisestä suositun puistonsa hyväksikäyttämisestä kuin hänen isänsäkin, vaikka ehkä toisenlaisesta syystä. Se ei olisi loukannut hänen ylpeyttänsä eikä runollista mieltänsä, jos olisikin hakattu ja maahan kaadettu nuo vanhat tammet ja pyökit, joiden latvojen yli purjehtivia kesäpilviä hän niin usein ihastuneena oli katsellut. Että täällä kaikki pysyi semmoisenaan, kuin ne nyt olivat, eikä mikään muu kuin luonnon lempeä, kaikkivaltias käsi koskenut hänen pyhää metsäänsä — tämä varmuus kuului siihen runollisuuden maailmaan, jossa hän sitä mieluummin ja sitä vapaammin oleskeli, mitä vähemmin hän — ainakin viime vuosina — sai ulkomaailmasta nähdä ja kuulla.

Hän ei tosin suuresti halunnut tuohon todelliseen maailmaan, joka oli hänen rakkaan isänsä tehnyt erakoksi, melkeinpä ihmisten vihaajaksi. Hän ei kuitenkaan sitä maailmaa vihannutkaan, sillä siksi oli hän liian nuori, ja hänen henkensä liian vahva. Jotenkin rauhallisesti voi hän muistella kaikkea loistoa ja ihanuutta, jotka hän kaksi vuotta sitte oli jättänyt, seuratakseen isäänsä yksinäisyyteen; täytyipä hänen usein hymyilläkin, kun hän ajatuksissaan kuvaili entistä tilaansa hallitsevan herttuattaren hovineitsyenä, kun hän muisteli, miten tämä korkea nainen häntä rakasti melkein kuin sisartansa, miten hallitseva herra imartelevaisella huomiolla häntä kohteli, miten hovin juhlissa nuoret ja vanhat, jotta tahtoivat päästä korkean herrasväen hyvin tunnetun lemmikin suosioon, häntä kilvalla imartelivat ja koettivat voittaa puolellensa. Miellyttävä hymy kuvasteli aina hänen kasvoissaan, kun hän itseään semmoiseksi kuvaeli, kuten unissa usein tapahtuikin, ja sitten tähän loistavaan unikuvaan vertasi tyttösen, joka yksinkertaisimmassa, koruttomimmassa keveässä kesäpuvussa — kiharakutrit otsalle jaettuina, että aamutuuli voi niitä mielin määrin heilutella, kirjakorinen vasemmalla käsivarrella, leveäreunainen olkihattu oikeassa kädessä, iloisena, milloin ilo miellytti, ajattelevaisena, jos miettiminen näytti viehättävämmältä, niin vapaana, kuin puiden lehdillä sirkuttaen leikkivät linnut — usein kuljettua varjokäytävää lemmikkipaikalleen astui.

Tänään heräili ja rallatteli hän lakkaamatta kappaleita mieleisimmistä lauluistaan, ja ken hänet tarkemmin tunsi, tiesi hänen nyt olevan erinomaisen hyvällä tuulella. Hänellä olikin syytä olla tyytyväinen. Ensiksikin oli isänsä monen ajan perästä näyttänyt aamiaispöydässä niin virkeältä ja hyvinvoivalta sekä osanottavaiselta, jopa iloiseltakin; sitten oli juuri syödessä tullut isälle herttuattaren omakätinen kirje, jossa hän pyysi "kunnianarvoista ystäväänsä kumminkin rakkaalle Roosallensa antamaan lupaa tulla muutamiksi viikoiksi hänen luoksensa, koska hänen (herttuattaren) nyt kerran oli täytynyt luopua toivosta häntä itseänsä (Roosan isää) luonansa nähdä". Kolmanneksi oli kieltävä vastine, jonka hän oli kammarihusaarin mukana lähettänyt, hänestä onnistunut niin hyvin, niin perin kauniisti ja taitavasti, ettei ruhtinatar siitä suinkaan voinut loukkaantua; ja neljänneksi oli ilma niin tuoksuinen ja rakas puisto aamuauringon paisteessa niin hiljainen, ja puiden latvojen välitse loisti korkea taivas niin kirkkaan siniseltä. Roosa huomasi, että maailma oli varsin, varsin kaunis, ja tiesi jo edeltäpäin, että hänen tämänpäiväinen lukuhetkensä mielikkipaikalla oli vielä erittäin tuleva nautintorikkaaksi.

Roosan lemmikkipaikka oli lähellä varjokäytävän päätä, missä metsä oikealle ja vasemmalle hevosenkengänmuotoisesti erosi, jättääkseen tilaa hiukan viettävälle nurmikolle, jonka toisella puolen oli aukea, tasainen keto. Missä keto ja nurmikko yhtyivät, oli puiston senpuoleinen raja, jota kuusiriu'uista pantu aita ja oja olivat muinoin selvemmin osoittaneet, kuin nyt, jolloin aita oli hajonnut tai kylän vaimoin ja lasten saaliiksi joutunut, ja melkein kokonaan kuivanut oja oli runsaan ruohon peitossa. Viljavan, hyvin asutun tasangon tuolla puolen oli kukkularivistö, alin rappu metsävuoristoa, joka säännöttömine pengermineen kohosi niiden takaa ja vihdoin ikäänkuin sinisinä vuoriaaltoina rajoitti näköalan. Kukkularivin juurella tahi ehkä vähän ylempänä — muutenhan sitä ei olisi voinut niin selvästi nähdä — oli valkeanhohtava linna. Se kohosi ylpeästi viheriästä metsästä, jonka peitossa linnaan kuuluva kylä kokonaan oli. Kauempana oli muitakin kyliä siellä täällä tasangolla, joka ulottui kauimmaksi oikealle päin, mistä pienen pääkaupungin tornien huiput sillä puolen syvemmästä laaksosta näkyivät.

Tämän kaikki voi puiston reunalta, leveäoksaisten vaahterain alta yht'aikaa nähdä, ja sentähden olikin Roosa vanhan Wengelin avulla siihen laittanut turvepenkin ja sen eteen pystyttänyt pienen pyöreän kivipöydän, jonka Wengel oli puistosta löytänyt. Roosa rakasti luontoa ja piti sangen paljon kauniista maisemista, vaikka hänen täytyi lyhytnäköisyytensä vuoksi käyttää kaukolasia, milloin tahtoi tarkemmin tuntea kaukaisemmat esineet. Niinpä seisoi hän tänäkin aamuna, pantuaan hatun ja kirjan pöydälle, nojaten vasemmalla kädellään pöytään, ja katseli ihastellen seutua, joka tuskin koskaan oli niin suloiselta näyttänyt kuin tänään. Tosiaankin koreili se tänään kuin juhlapuvussaan; niin kirkkaasti valaisi aurinko vainioita, joilla näkyi ihmisiä siellä täällä elonkorjuun toimessa; niin vehreinä loistivat niityt; niin ihanasti sinertivät vuoret, niin hohti taivas, niin välkkyi lauhkeanlämmin ilma, jossa valkoisia hämähäkin lankoja tuntumattoman tuulen hengen kantamina edestakaisin häilyi.

Roosa katsoi kauan pääkaupungin tornien huippuja. Hänen ajatuksensa kiiruhtivat kirjeen edelle, joka hovihusaarin sapelin taskussa juuri nyt oli matkalla sinne. Hän näki ruhtinattaren avaavan kirjettä, lukevan ja omituisella tavallaan sulomielisesti päätään pudistaen kokoon käärivän. Roosasta tuntui, kuin kirjoituksensa, joka juuri äsken oli näyttänyt hänestä niin kauniilta, ei kuitenkaan olisi ollut sopiva vastine niin lempeään ja ystävälliseen kirjeesen. — Tuo lause "poissaolon onnesta" oli kyllä sangen nerokkaasti kyhätty, ja herttuatar, joka Göthensä niin hyvin tunsi, on kyllä ymmärtävä sanain tarkoituksenkin, mutta olisinhan minä voinut löytää sydämellisemmänkin lauseen. Ja hän oli niin iloinnut tulostani — 'vaikkapa vaan muutamiksi päiviksi, rakas Roosaseni' — vaan miksi taas lähtisin maailmaan, josta olen luopunut.

Hänen täytyi nauraa näitä sanoja itsekseen puhuessaan. Äkkiä täytti hänet nuoruutensa, voimansa, ehkäpä vähän myöskin muotonsa viehättävyyden tunto; tähän oman arvon tuntemiseen ei tuo nunnamainen maailmasta kieltäymisen ilo kuitenkaan oikein tahtonut sopia. Juuri silloin oli hän myöskin näkevinään muutamain nuorten hoviherrain kasvot, jotka ennen olivat kilvalla osoittaneet kunnioitustaan ruhtinattaren suositulle; ja nämä kasvot hymyilivät niin epäileväisesti, että hänenkin täytyi nauraa. Mutta hän muuttui yhtä nopeasti taas vakaiseksi, entistään totisemmaksi. Hänelle juohtui — hän ei itsekään tiennyt miksi — yht'äkkiä mieleen lapsivaimo, Klaus Weberin nuori vaimo, niinkuin hän hänet eilen oli nähnyt köyhässä majassa olkivuoteella, paikattu villanuttu niukkana peitteenä, äskensyntynyt rinnoillansa. Miten oli Anna katsellut lasta katseella täynnä sydämellisintä rakkautta, autuainta ihastusta! miten selvästi oli katse sanonut: juo, lapsi, lapseni, se on minun vertäni; mutta sinä saat sen, saat kaikki, viimeiseen pisaraan saakka.

Roosan suuret siniset silmät saivat omituisen kankeuden, joka tavallisesti ennustaa kyyneltulvaa; hänen hengityksensä kävi nopeammin ja raskaammin, ja levottomasti kohoeli hänen kaunis rintansa. Molemmilla käsillään tavoitti hän äkkiä ilmaa ja vei sitä sydäntänsä vasten, juurikuin hän olisi tahtonut rakastettua elävää olentoa siihen sijoittaa; ja tuoksuavasta kanervikosta jalkojen juuresta kaikui hänen korvaansa kuin hienon hieno lapsen nauru.

Näky riensi ohi kuin hämähäkin langat; mutta Roosa ei nauranut kuten ennen; hän antoi kätensä vaipua, pyyhkäsi sitten otsaansa ja kasvojansa, istuutui huoahtaen penkille ja avasi kirjan jotenkin innokkaasti, juurikuin olisi tahtonut niin pian kuin mahdollista päästä toisten ajatusten piiriin. Mutta hän ei aikonut kohta lukea, vaan katsoi taas kaukaisuuteen jäykillä silmillä, jotka vihdoin kiintyivät vaaleanhohtavaa linnaa katselemaan, luultavasti sentähden, että se helpommin näkyi hänen lasittomiin silmiinsä. Muuten ei se häntä erittäin viehättänyt. Se oli jo vuosikausia, niin kauan kuin Roosa muisti, ollut asujaimitta. Vanha kreivi von Lengsfeld oli kuollut kohta puolisonsa hänelle pojan ja perillisen synnytettyä. Leski, joka oli puolisoansa perin innokkaasti rakastanut, oli poikineen paennut erään preussiläisen tilansa yksinäisyyteen, ja siellä muutamien vuosien kuluttua eronnut elämästä, jonka ihanin aika häneltä jo oli mennyt. Nuori kreivi jäi Preussiin enonsa ja holhoojansa luo, jonka perheestä hän meni kadettikouluun, ja pääsi sieltä, saavuttuaan tarpeelliseen ikään, upseerina ulos. Uuden isänmaansa puolustamistoimi ei liene häntä erittäin miellyttänyt, sillä jo kahden vuoden kuluttua, heti tuon häpeällisen Schleswig-Holsteinin sotaretken perästä, jätti hän palveluksensa ja läksi matkoille, joilta hän ei vielä nytkään, kymmenen vuoden kuluttua, ollut palannut. Roosa tiesi tämän kaikki osittain isältänsä, osittain entisistä kanssapuheista hovissa, jossa sitä pidettiin anteeksi antamattomana huomaamattomuutena, että pikkuvaltion vanhimman ja rikkaimman suvun perillinen kulutti Palmyrassa ja Abu Simbelissä aikaansa, jota hän olisi voinut suloisemmin ja sopivammin viettää korkea-arvoisen hallitsijansa luona, ja siihenhän olisi siveellisyydenkin pitänyt häntä velvoittaa. Mutta nuo kaikkein armollisimmat valitukset eivät varmastikaan vaikuttaneet mitään seikkailijaan, jos ne ollenkaan tulivat hänen korviinsa. Vielä oli Lengsfeldin linna tyhjänä, ja sitä ajatteli Roosa nyt. Olisikohan sielläkin yksinäistä noissa loistavissa huoneissa ja kuvasaleissa, joita hän ainoastaan kerran lapsena äitinsä ja muutamain muiden naisten seurassa muisti nähneensä? Lengsfeldin linna muistutti hänelle "Wilhelm Mestari"-nimisen kertomuksen kreivin linnasta, johon hän eilen illalla sankarin ja hänen kummallisen seuransa kanssa oli saapunut. Nyt otti hän merkin kirjastaan, nojasi päänsä kättänsä vasten, ja kohta oli Göthen taiteen lumovoima hänet kokonaan vienyt todellisuudesta runollisuuden maailmaan.

Hyvän hetken oli Roosa siinä lukenut, pää syvälle kirjaan painuneena, kuten tapansa oli. Silloin säikytti häntä aivan hänen läheltään kuuluva pyssyn pamaus. Jänis, jota laukaus oli tarkoittanut, tuli täyttä laukkaa metsäniemekkeestä suorastaan häntä kohti, kääntyi hänet huomattuaan takaisin pensaikkoon, juuri silloin kun pitkäkorvainen, ruskea lintukoira siitä näkyviin riensi ja nenä jänön jälillä samaa tietä laukkasi, kääntyi juuri samassa paikassa, missä jäniskin oli kääntynyt ja katosi metsään siitä, mistä kurja elukkakin oli etsinyt pelastustaan. Samassa kaikui heleä vihellys ja vahva miehen ääni huusi: "Toveri tänne, tänne Toveri!"

Pitkäkorvainen koira ja voimakas ääni eivät suinkaan voineet olla vanhan Wengelin omaisuutta, vaan epäilemättä tuon harmaapukuisen ja huopahattuisen metsästäjän, joka, pyssy ylhäällä kädessään, yhdellä harppauksella hyppäsi ojan yli, tunkeutui pensasaidan läpi, joka juuri tässä kohden oli hyvin piikikäs, ja vielä kerran turhaan huudettuaan: "Toveri tänne!" alkoi maahan laskemaansa pyssyä uudestaan ladata.

Tämä kaikki tapahtui niin nopeasti, että Roosa, joka tosiaankin oli vähän säikähtänyt, yhä vielä istui penkillään ja ihmetellen katseli vieraalle alalle tunkeutunutta. Metsästäjä sijoitti pyssyn oikeaan kainaloonsa, astui ensin pari askelta Roosasta poispäin ja sitten äkkiä käännyttyään vasta huomasi, ettei hän siellä ollutkaan yksin. Hän säpsähti, katsahti nopeasti nuorta neitoa, pani pyssyn olallensa ja astui kukkulaa ylöspäin, neitiä yhä tarkasti katsellen. Roosa oli noussut ja ylpeän aatelisen ylpeä tytär seisoi siinä, hoikka vartalo suorana, levollisesti, valmiina vastaan ottamaan sen anteeksi pyyntöjä, joka oli uskaltanut neiti von Weissenbachia isänsä maalla ja tilalla niin sopimattomalla tavalla häiritä. Metsästäjää miellytti nähtävästi nuoren neidin muhkea muoto. Hänen alussa nopea käyntinsä kävi hitaammaksi; hänen miehellisen kauniissa kasvoissaan kuvautui sekaisin hämmästys ja kummastus; hän seisattui vähän matkan päähän, kohotti harmaata huopahattuansa ja kumarsi seuramiehen sievyydellä, jonka hänen yksinkertainen jahtipukunsa teki vielä huomattavammaksi.

"Pyydän anteeksi", sanoi hän matalalla, hyvin soinnukkaalla äänellä, "että olen tahtomattani niin sopimattomasti häirinnyt teidän rauhaanne. Minä tulin vasta muutama päivä sitte näille seutuville. Pehtorini ei ole, luulen minä, kyllin hyvästi osoittanut minulle metsästyspiirini rajoja, tai lienee ehkä intonikin vienyt minut liian kauaksi; nimeni on kreivi Lengsfeld".

Kreivi kumarsi vielä kerran ja paljon syvempään kuin ensi kerralla; eikä hänen hämmästyksensäkään ollut suinkaan vähentynyt.

Siinä oli varmaankin jotain tarttuvaista. Neiti von Weissenbach oli tuon kauniin, pulskan miehen hänen edessään seisoessa kadottanut jotenkin paljon kuninkaallisesta ryhdistänsä; hänen kasvojaan poltti puna, jota hän itsekseen paheksui, koska hän huomasi sen varsin sopimattomaksi, ja silmänsä, jotka ensin olivat niin ankarasti ja vaativaisesti katselleet, kääntyivät maahan.

"Oi, minä pyydän", sanoi hän epävakaisella äänellä, "kuinka te voitte tietää — isäni on varmaankin sangen mielellään sitä salliva —"

Hän vaikeni, koska hänelle juuri silloin juohtui mieleen, että isänsä päinvastoin ei ollenkaan tahtonut, että kukaan pitäisi Weissenbachin puistoa omaan metsästysalueesensa kuuluvana.

Hän katsahti ylös ja oli näkevinään kreivin paljon-sanovissa silmissä hymyä piileskelevän, luultavasti hänen ujoutensa ja neuvottomuutensa vuoksi. Se tuotti nuorelle, ylpeälle neidille silmänräpäyksessä takaisin hänen kadotetun ryhtinsä.

"Minä en tahdo teitä kauemmin pidättää huvitustanne pitkittämästä", sanoi hän ottaen hattunsa ja kirjansa.

Vähän kumartaen meni hän yhä vielä hattu kädessä seisovan kreivin ohitse puiston reunaa pitkin ja poikkesi sitten varjokäytävälle, jota myöten hän oli tullut.

Kreivi katsoi hänen jälkeensä, niin kauan kun hän näki hänen ruusunväriset vaatteensa vilkkuvan puiden runkojen välitse, ja seisoi samassa asemassa vielä kauan hänen kadottuansakin.

Toveri oli tiheässä varvikossa häipynyt jäniksen jäliltä ja tuli nyt juosten viidakosta. Laiminlyödyn velvollisuuden ja suoran tottelemattomuuden tähden peloissaan lähestyi se herraansa, katuvaisesti häntäänsä heilutellen. Mutta ansaittua rangaistusta ei tullutkaan. Toverin täytyi viimein pistää kuononsa herransa käteen, huomauttaakseen häntä palaamisestaan. Silloinkaan ei satanut lyöntiä eikä torumista; herra otti pyssyn olaltaan ja pani sen hanan alas laskettua selkäänsä, astui alas kukkulalta ja hyppäsi ojan yli. Toveri seurasi. Metsästyksestä ei nähtävästi enää ollut kysymystäkään, vaikka oli juuri vasta päästy alkuintoon. Toveri ei tiennyt, mitä tämä merkitsi.