Читать книгу Hovin Roosa - Spielhagen Friedrich - Страница 6

Sisällysluettelo

Oli kauniiden, kirkkaiden päiväin aika, jolloin loppuva kesä ei vielä voi luopua rakkaista kedoistaan ja metsistään, ja syksy antaa kesän kestää, varmana siitä, että hänenkin aikansa on tuleva. Ilma oli niin hiljaisen tyyni; loistavat hämähäkin langat liikkuivat tuskin paikaltaan ja puusta irtaantunut keltainen lehti liiteli suoraan alas, pysyen sitten aivan liikahtamatta. Linnun laulua kuultiin enää harvoin hiljaisessa metsästysalueessa ja silloinkin kaikui se vienommin ja valittavammin kuin ennen. Kesä on kulunut, kulunut on kesä; mitä tuoneekin tulevaisuus? — niin lauloivat linnut, niin sanoivat kellastuneet lehdet, niin kuiskaili tyyni, kirkas, lämmin ilma.

Mitä on tuottava tulevaisuus?

Roosa oli harvoin elämässään niin paljon ajatellut tulevaisuutta kuin näinä päivinä. Tietämättänsä miksi, tunsi hän itsensä surullisemmaksi ja hellemmäksi, vaikka hän muuten voi vallan hyvin. Olipa hänelle tullut pari kertaa kyyneleitäkin silmiin, hänen katsellessaan kammarinsa ikkunasta pääskysiä, jotka levähtämättä edestakaisin lennellen nuorruttivat siipiänsä pitkää matkaa varten. "Mitä on tulevaisuus tuova? onko se aina oleva niin hiljainen, selkeä ja lämmin, kuin nyt? Kesää seuraa synkkä syksy, synkkää syksyä suruisa talvi. Ja luonto, puut ja kasvit saavat sitte taas kevään, mutta ihmiselämän syksyä ja talvea ei seuraa mikään kevät, vaan kuolema. Kuolla ja jättää — jättää kaikki, mikä on rakasta, se on niin surullista; mutta surullisempaa on jäädä eloon, jäädä rakastetusta, olla yksin, elää ainoastaan itseään varten. Ainoastaanko itseään varten? eikö sitte maailmassa ole paljon kurjuutta, paljon kyyneliä kuivattavia, monta polttavaa otsaa jäähdytettävää? Eikö onnettomia ole suuri seurakunta, jossa emme koskaan voi olla yksin! Miten pian, miten pian tulee aika, jolloin minua ainoastaan onnettomat sitovat maailmaan; sillä onnelliset eivät minua tarvitse".

Roosa pani leveäreunaisen olkihattunsa päähän, otti korisensa kävivarrelleen ja meni köyhän kuumetaudissa makaavan lapsivaimon luo, joka, hänen tultuaan vuoteen viereen, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja kostutti niitä kyynelillä. Mitä tulisi hänen lapsestaan, jos hän kuolisi? kyllähän hänen miehensä on sangen hyvä, vaan hän on niin heikko eikä voi luopua viinasta ja kun hän kuolee, jättäytyy hän varmaan viinan omaksi ja sitten, ja sitten — vaimoparka heltyi itkuun ja puristi lasta suruista rintaansa vasten. Roosa lohdutti häntä, miten paraiten taisi: hän ei ole kuoleva ja mitä lapseen tulee, niin olihan se hänenkin lapsensa eikä hän sitä ole jättävä. Nuoren tyttösen ääni oli niin lempeä, totinen ja juhlallinen; vaimo raukka luuli kuulevansa enkelin puhuvan. "Hänen ei tarvitsisi kuolla; hänen lapsensa ei jäisi hyljätyksi". Hän vaipui vuoteellensa ja sulki silmänsä; "ei jäisi hyljätyksi". Hän ei ollut saanut unta siitä saakka, kun Roosa oli eilen ollut siellä; nyt voi hän nukkua. Roosa otti lapsen ja antoi sille nuorta lämmintä maitoa, jota hän oli hovista tuonut mukanaan, pani sen sitten taas pehmitetylle ja puhdistetulle vuoteelle makaamaan ja valvoi nukkuvan luona. Mies tuli työstään kotiin ja avasi rajusti oven; mutta huomattuaan neidin ja miten hän pani sormen huulillensa ja häntä suurilla sinisillä silmillään niin vakavasti ja lempeästi katseli, silloin veti hän oven hiljaa kiinni, astui hiljaa ja pani hiljaa kapineensa nurkkaan. Roosa kutsui häntä viitaten luoksensa ja kuiskasi korissa olevan häntä varten leipää ja lihaa ja vähän rahaa paperissa muita puuttuvia tarpeita ostaaksensa. Mies nyykäytti päätään ja istuutui nurkkaan syömään. Tuo raaka mies ei kolissut, ei heitellyt mitään, tuskin kuultiin hänen liikkumistansa. Roosa nousi ja otti hattunsa. Mies nousi samoin. Roosa pani kätensä hänen käsivarrellensa. "Anna sanoo: hän on niin hyvä, Klaus Weber! Minäkin uskon sen; sillä ken ei olisi hyvä niin suloista olentoa kohtaan, hän ei ansaitsisi elää. Osoitappa nyt kerran olevasi hyvä! tahdotko?"

Hän tarjosi hänelle kätensä. Mies pani suuren, ryppyisen kätensä siihen vitkastellen, ei sentähden, ettei hän olisi mielellään antanut lupausta, vaan hän ei olisi uskaltanut koskea hentoa, valkoista kättä. Veri nousi hänen ruskettuneisin kasvoihinsa. "Teetkö kaikki, mitä Anna sinulta pyytää?" kysyi Roosa. "Teen!" sanoi hän. Roosa katsoi häntä silmiin; hän tiesi nyt hänen pitävän sanansa.

Roosan astuessa ulos mökistä, oli aurinko jo mailleen menemäisillään. Kuitenkin oli vielä valoisa ja pääskyset lentelivät viserrellen kylän katuja edestakaisin ja matalain huoneiden kattojen ympärillä. Kahden lehmän vetämät elovaunut tulivat hänelle vastaan; aukealla paikalla koulun luona oli vanhoja vaimoja pakisemassa ja pieniä lapsia ryömi heidän ympärillään maassa; suuremmat pojat ja tytöt olivat hippasilla ja piilosilla. Roosa näki ja kuuli kaikki, mutta lasten nauru ja huuto kaikui, kuin kuuluisivat äänet kaukaa ja olisivat tiellä kadottaneet kaiken korvia loukkaavan kimeytensä, ja ihmiset ja esineet — kaikki liikkui ja näkyi kuin taikapeilissä. Roosalla oli usein tämmöisiä hetkiä, jolloin henki näyttää ikäänkuin päässeen ruumiin kahleista, mutta ei koskaan useammin kuin vähän ennen ja vähän jälkeen auringon laskua. Tähän tilaan ei hän voinut mielin määrin päästä; olisipa se heti poistunutkin, jos hän olisi ruvennut sitä ajattelemaan. Hän tiesi sen aivan hyvin, sillä näissä unelmissa avoimin silmin, näissä "päivänäyissä", kuten hän niitä nimitti, oli omituinen, salaisesti ilmoittava voima, jota hän katsoi joksikin syvästä, tutkimattomasta luonnon vaikutuksesta lähteneeksi ja antoi sen esteettömästi vallita. Niinpä näki hän nyt oman suhteensakin isäänsä täyden totuuden valossa. Hän tunsi, miten puhdas ja syvä hänen oma rakkautensa tähän jalomieliseen, pehmeäsydämmiseen, kiivaasen, innokkaasen mieheen oli; miten tätä rakkautta ei sekään voinut heikontaa, että hän ikäänkuin sielunsa siivillä voi kohota ylä-ilmoille, mihin isänsä ei häntä koskaan voinut seurata; hän tunsi miten hän monessa asiassa ja kohdassa ei ainoastaan ollut viisaampi, vaan vahvempikin, oli tuki, tarvitsematta itse tukemista. Mutta yhtä selvästi tunsi hän, että tämä rakkaus ei täyttänyt hänen sydäntänsä, tai paremmin, hänen sydämmessä oli maailmoita, hämäriä maailmoita, joissa rakkaudella oli vielä sanomatta tuo tenhosanansa: "tulkoon". Ja Roosa tiesi — tänä hiljaisena iltahetkenä, jona hän katseli ikäänkuin hengen silmillä esineitä ja omaa sydäntänsä — että tämä luomishaluinen "tulkoon"-sanastaan iloitseva rakkaus oli oleva rakkaus mieheen, joka olisi häntä itseään vahvempi, viisaampi ja jalompi; jonka edessä hänen, vaikka olikin ylpeä, täytyisi nöyristyä, ja oi! miten mielellään hän nöyrtyisikin; mieheen, jolla olisi kaikki ajan suuret kysymykset syvimmässä sydämmessään, joka niitä paljon selvemmän järjen mukaan tuomitsisi, kuin hänen isänsä, joka niistä ei tahtonut tietää mitään, tai tuomitsi yksipuolisella ja itsepintaisella kiivaudella ennakkoluulojensa ja säätyeroitus-sääntöjensä mukaan. Missä oli se mies? se jalo, viisas, voimakas mies?

Pääskysten ilmassa sirkutellessa kuvasti moni menneen päivän kuva nuoren tyttösen sydämmessä.

Moni mies oli niinä päivinä lähestynyt häntä. Monta oli hän heistä unhottanut, muutamia muisti hän vielä jotenkuten; harvat olivat häntä miellyttäneet eikä yksikään ollut hänessä vaikuttanut innokkaampaa ihastusta.

Ristiin rastiin liitelivät pääskyset ja — ajatukset.

"Ja jospa nyt semmoista miestä ei ollenkaan olisi? Jospa hyvä vanha isäsi yksipuolisuuksineen ja oikkuineen kumminkin olisi parempi ja jalompi heitä kaikkia? Miten hyvin hänelle kuitenkin sopii kaikki, yksin ylpeytensäkin! Miten sievästi sointui, mitä hän tänä aamuna sanoi: 'jos hän nyt ei tule sitä miestä tervehtimään, joka on kantanut hänet kasteelle ja jonka hän tietää olleen isänsä paraimman ystävän — sitä pahempi hänelle; minulle ei siitä ole vähintäkään vahinkoa'. — Hänen olisi pitänyt tulla, vaikkapa vaan isäni tähden, isänsä tähden? kenenkä tähden sitte? Tunnusta vaan! Olit kyllin turhamainen uskoaksesi jotakin vaikuttaneesi häneen; ja nytkin soisit vallan mielelläsi niin olevan! — Miksi sitte en soisi! — Olethan kuitenkin, kun sinulla oli heitä yltäkyllin tarjona, tuntenut semmoistenkin miesten mieltymyksen itseäsi huvittavan, jotka eivät lähimainkaan olleet tämän vertaisia komeudessa eikä muhkeudessa. Kummallinenko, kuten pastori sanoi, olisi kreivi? Ovatko siis kaikki miehet, joita on enemmän kuin paljon, kummallisia? Mutta mistä minä sitte tiedän, että kreivi olisi missään suhteessa muita parempi?"

Pääskyset kävivät tyytymättömiksi niin monen vaikean kysymyksen vastaamisesta; sirkuttavana pilvenä lensivät ne nuolen nopeudella Roosan ohitse ja hän heräsi unelmistaan.

Lehmuksien alla hovin portin edessä talutti harmaasen pukuun ja kaulussaappaisin puettu ratsaspalvelija kahta kaunista hevosta edestakaisin. Se oli Roosasta harvinainen näkö hänen isänsä talon edessä ja hän tunsi veren nousevan kasvoihinsa. Ottaen ratsustimet vasempaan käteensä kohotti mies Roosan ohi mennessä lakkiaan. Hetkisen pysähtyi Roosan jalka, ja hän oli kysymäisillään: kenen ovat ne hevoset? mutta hän ei sanonut mitään, sillä hän tiesi ilmankin, kuka nyt juuri oli sisällä isän luona.