Читать книгу Hovin Roosa - Spielhagen Friedrich - Страница 7

Sisällysluettelo

Kreivi Hugo von Lengsfeld oli kohtauksen perästä vaahteripuiden alla ottanut joka päivä pyssyn olallensa ja kuleskellut etenkin Weissenbachin puoleista seutua laveassa metsästysalueessaan, jonka talonhoitaja oli hänen käskystään vuokrannut; mutta Toveri, tuo pitkäkorvainen, ruskea lintukoira oli harvoin osannut olla niin vähän isäntänsä mieliksi kuin juuri näinä viimeisinä päivinä. Se kyllä ei ollut Toverista mitään uutta, että herransa antoi hänen seista koko neljännestunnin lintukarjan edessä kolmella jalalla ja vihdoin veltosti tultuaan joko ei ollenkaan ampunut tai ampui sivuitse; mutta niin perinpohjin kuin näinä päivinä ei hän kuitenkaan vielä ennen ollut laimin lyönyt jalon metsästystaidon kaikkia sääntöjä. Turhaan etsi uljas koira yhden naurismaan toisensa perästä ja ajoi jäniksiä esiin. Joka kerran kun hän palasi lyheiltä ajomatkoiltaan, joka ei juuri ollut hauskaa työtä pitkien naattien välissä, löysi hän herransa, pyssy olalla tai kainalossa kuten ennenkin, niin miettiväisesti maahan tuijottaen naurismaan piennarta astumasta, että Toveri viimein näki sopivimmaksi luopua koko metsästyksestä ja ainoastaan seurata uneksijaa muutaman askeleen päässä. Kreivillä ei ollut siihen mitään sanomista; hän ei tosiaankaan ajatellut mitään vähemmän kuin, mikä Toverista oli niin tärkeä asia.

Kreivistä tuntui niin omituiselta siitä saakka, kun hän laaksoon tuli, josta hän oli peräisin, jossa hänen sukunsa vuosisatoja oli asuskellut; siitä saakka, kun hän oli asettunut kylään, jonka mukaan hän oli nimensä saanut. Hänellä ei ollut pienintäkään muistoa tästä seudusta; olihan hän jo pienenä lapsena joutunut vieraille maille! Ja kuitenkin oli hänestä täällä kaikki niin tuttavaa, niin kotoista, kuin olisi kuin näitä vuoria, joiden sinertävät aaltoviivat näkyalan reunaan yhtyivät, näitä metsiä, joiden latvoissa niin kammottavasti humisi, näitä niittyjä, joiden läpi pajurikkaat puroset kiertelivät, näitä ketoja, jotka niin rauhassa levisivät pitkin vuoren juurta, — kuin olisi hän kaikki nämät tuntenut nuoruudestaan saakka ja niitä aina rakastanut. Ystävälliset, kohteliaat ihmisetkin teeskentelemättömine puheineen, miehet leveäreunainen hattu päässä, pitkä palttinanuttu yllä, vaimot pitkään liiviin, kyynäränpituisiin leveisin silkkinauhoihin ja ahtaasen myssyyn puettuina — nämäkin juohduttivat hänelle kotimaata paremmin mieleen kuin tähän saakka mikään kymmenenä viime vuotena näkemistään monilukuisista kansakunnista. Hän ei ollut varmaan päättänyt eikä aikonut jäädä kotiinsa asumaan; hän oli palannut painattaakseen — luonnollisesti omalla kustannuksellaan — matkoillaan suurella mieltymyksellä ja ahkeruudella kirjoittamaansa kauppatieteellistä teosta, ja sentähden, että hänen läsnäolonsa Lengsfeldissä oli ainakin vähän aikaa välttämätöntä, kun uusia välikirjoja oli tehtävä muutamain arentimiesten kanssa. Ja näitä toimia selvitellessään, aluettaan kuleksiessansa ja joka päivä aina enemmän tähän suloiseen luontoon perehtyessään juolahti hänelle mieleen — niinä kahtena viime vuotena oli aina useammin ja painavammin hänen sielussaan soinut — että hän jo oikeastaan oli kylläksi matkustanut ja että jo olisi aika vihdoinkin tuntea, mitä "olla kotona" merkitsee. Suuri, linnamainen rakennus, etupuolella leveä terassi, jolla on kaktus- ja muita kukkia kiviastioissa kasvamassa, takapuolella kahdeksannentoista vuosisadan ranskalaismallin mukaan rakennettu puisto, sisällä joukko suurempia ja pienempiä huoneita, kaikki asumattomilta hajahtavia — tämä ei tosiaankaan vielä merkitse "kotona", varsinkin kun saa tuntikausia kävellä edestakaisin terassilla tai harhailla puistossa ja huoneissa kohtaamatta ketään, paitsi ehkä vanhaa emännöitsijää ja käsityöläisiä — puuseppiä, maalaria y.m. —, jotka kreivi oli kutsunut kaupungista koettaakseen, eikö heidän avullansa voisi saada hauskemman näköiseksi alakerran oikeata puolta, jonka hän oli asunnokseen valinnut. "Kotona" sana, arveli kreivi, käsittää toki enemmin, ellei vaimoa ja lapsia, niin kumminkin toimen, jota voi innolla tehdä, tai ainakin seuran, jota ravitsee ja kokee huvittaa, vaikkapa vaan sitä varten, että edes sillaikaa olisi itselläänkin vähän hauskempi. — Kreivi ei ollut koskaan niin hyvin huomannut, miten yksinään hän oikeastaan oli, tai pikemmin, miten rasittavaksi yksinäisyys voi tulla; sillä eihän hän nyt ollut yksinäisempi, kuin hän oli ollut koko elämänsä ajan — kadettikoulussa, linnaväessä ja sotaretkellä sekä Kolosseumin ja Karnakin raunioilla. Kreivi alkoi ymmärtää, että hän tosin ei ollut koskaan ollut varsin nuori, vaan että hän nyt, täytettyään kolmekymmentä vuotta, alkoi tuntuvasti vanheta.

"Sillä se on vanha", puhui kreivi itsekseen, kädet selän takana kävellessään terassilla, "se on vanha, jolle elämä on käynyt arvottomaksi, joka nousee ylös aamusilla, kun hän terveenä ollen ei jaksa enää virua vuoteellaan, ja joka iltasilla käy levolle, kun on vaivaloista istua kaiket yöt kirjojen ääressä. Jos olisin köyhä, että minun pitäisi tehdä työtä elääkseni, niin olisi edes puute kiihoittajana; jos olisin kunnianhimoinen, niin miellyttäisi se minua, että kun tuskin olen palannut ja lisäksi vielä muukalaisena isieni maahan, kuitenkin jo olen huomion esine ja valtiollisten puolueiden kiistaomena. Miksi viivyttelen vastaustani vapaamielisten toimikunnalle, että minä kaikin puolin suostun sen ohjelmaan ja olen kokeva voimieni mukaan työskennellä yhteisen asian eduksi? Eikö ole jo aika käydä sanoista työhön ja lähteä kirjojeni parista ihmisten ilmoille? Oi, jospa vaan ihmisiä enemmän kunnioittaisin ja rakastaisin! Olenhan — sen taidan itsestäni todistaa — aina tarkoittanut ihmisten hyvää; minä olen mennyt kansani edestä taistelemaan ja kuolemaankin tarvittaessa; minä näin, että riveissämme vallitsi petollisuus, että neuvoton ja pelkuri kansa ei tiennyt, mitä se tahtoi, eikä tahtonut mitään, minkä se tiesi olevan välttämätöntä. Mitä oli minulla muuta neuvoa kuin joko ruveta kivikovaan työhön tai lähteä pois maasta. Olisi kenties ollut rehellisempää ja tarkoituksenmukaisempaa valita edellinen tie; mutta rehellisyys ja tarkoituksenmukaisuus ovat, kuten perästäpäin olen huomannut, niin harvinaisia avuja, että voin kyllä antaa anteeksi itselleni sen, että minulla niitä ei silloin ollut, ehkäpä ei nytkään vielä riittävästi. No, entä yksityiset? Hyviä ja kunnon ihmisiä on; minäkin olen kohdannut monta elämässäni — kerran kuumeessa raivotessani hoiteli ja suojeli minua jalomielinen Bash-Aga-El-Mokrani viikkokausia teltissään; Wienin rehellinen ajuri toi minulle toisena aamuna asuntooni takaisin kultarahan, jonka kohtuullisesta jalomielisyydestä annoin hänelle edellisenä iltana; Konstantinopolissa oli Ranskan lähettilään apulainen — mikä olikaan hänen nimensä? — ihmeen kaunis mies, mutta, pelkään, naisista, viinasta ja pelistä enemmin pitävä, kuin hänelle olisi sopinut — hän rakasti minua, luulen, todellisesti ja olisi antanut minulle jalkavaimonsa ja henkensä, jos olisin niitä halunnut — sitte on — niin, kukapa sitte vielä? heitä ei olekaan varsin monta. Ah! tuo vanha Jesulaisten kasvatti, joka rukoili Jumalaa lähettämään edes yhtä ihmistä hänen luoksensa — hän tunsi ihmiset. Minä tahtoisin rakastaa yhtä ihmistä, yhtä ainoata oikein sydämen pohjasta — silloin olisin, luulen mä, löytänyt elämän salaisuuden avaimen".

Näihin alakuloisiin mietteisin vaipunut oli kreivi, kun hän neljä päivää sitte Weissenbachin puiston reunalla ampui sivuitse jäniksestä, ja hänet silloin Toveri, joka sinä aamuna osoitti vielä suurempaa intoa kuin muulloin, houkutteli metsästysalueensa rajan yli Weissenbachin puistoon. Siinä näkyi hänelle Roosan korkea, hoikka vartalo niin odottamatta, niin äkkiä, melkein kuin taivaallinen ilmiö, ja teki häneen vaikutuksen, jommoista — siitä oli hän selvillä jo ensi hetkestä asti — ei yksikään vaimo eikä mikään muukaan ollut häneen koko elinaikanaan tehnyt. Oliko hänen mielensä juuri sinä hetkenä valmiimpi kuin muulloin ulkoapäin tulevaa vaikutusta kokonaan ja täysinäisenä omistamaan; oliko tämä neiti enemmän kuin kaikki tähän asti näkemänsä naiset sen ihannekuvan (ideaalin) kaltainen, jota hän tietämättänsä kantoi sydämessään — siitä hän ei voinut tehdä itselleen tiliä, tuskinpa hän sitä ajattelikaan; hän tunsi ainoastaan, että hänen elämäänsä ohjaamaan oli ryhtynyt jokin uusi voima, joka ei enää voinut kadota, vaan joka tavalla tahi toisella oli vaikuttava ja vallitseva hänen jälellä olevana elinaikanaan. Ja kuitenkin oli neitonen puhunut vaan pari sanaa ja sekin oli ollut itsessään vähäpätöistä — mutta hänen puhetapansa, äänensä, ryhtinsä, ylpeä, tuskin huomattava pään nyökkäys — kreivi ei väsynyt tätä kaikkea lakkaamatta muistelemasta. Hän tunnusti nähneensä jo kauniimpiakin naisia, jos kasvopiirteiden säännöllisyys, värin sulavuus ja silmien loisto yksistään on kauneutena pidettävä; kreivi ei muistanut tyttösen muodon osoittaneen yhtäkään näistä eduista silmiinpistävämmin kuin monen muun; mutta sen sijaan oli se ollut kokonaan ihmeellisen sopusoinnun valaisema, sopusoinnun, joka viehättävimmällä tavalla suli yhteen kaunisten jäsenten säännöllisyyden ja suloisten liikkeiden tasaisuuden kanssa. Kreivi näki neitosen kuvan käydessään ja seisoessaan; hän näki sen aina liihoittelevan edessänsä; hän näki sen ennen nukkumistansa; hän näki sen unissansa; hän näki sen heti silmät auki saatuaan aamusilla.

Kuitenkaan ei hän — ainakaan ensi päivinä — tehnyt mitään saadakseen tarkempaa tietoa tyttösestä. Hän oli niin kauan elellyt ihannemaailmassa ja pitkillä matkoillansa niin tottunut kauniin naisen ohimennen huomaamaan kauniiksi, kuten kuvan kuvastossa tai maiseman tai kirkkaan aamun, että hän tuskin viitsi kysyä: kuka on hän? mikä on hänen nimensä? Tällä kertaa oli hän toimettomampi kuin tavallista senkin vuoksi, että hän pelkäsi saavansa kuulla jotain, mikä ei olisi ollut hänelle mieluista. Vihdoin kolmantena päivänä tarjoutui itsestään tilaisuus, jota kreivi siihen saakka oli varta vasten karttanut.

Lengsfeldin pappi oli palannut kirkolliskokouksesta. Kaksiviikkoisen poissaolonsa vuoksi oli häneltä — todelliseksi suruksensa — jäänyt herransa ja suojelijansa kotiintulo, niin odottamaton palaaminen asianmukaisesti koulunuorison laululla ja jumalanpalveluksella viettämättä. Nyt kiiruhti hän luonnollisesti huolimattomuuttansa korjaamaan ja meni kreiviä tervehtimään. — Lengsfeldin pappi oli kirkon taisteleva ase, innokas, oikeaoppinen, orjamainen, kuten sopi hänen avuillensa ja kunnianhimollensa; sen lisäksi taipuva herkulliseen elämään, kuten hänen nuoruutensa — hän oli tuskin kolmekymmentä vuotta vanha — näytti vaativan ja hänen lihavuutensa todistavan. Kulmilta oli hänen pyöreä, kiiltävä otsansa jo jotenkin paljas, hänen pienet silmänsä peittyivät kahden soikean lasin taakse, joiden sangat olivat mitä hienoimmat. Papilla oli tänä aamuna musta hännystakki päällään ja valkea huivi kaulassa, ne samat, jotka olivat kirkolliskokouksen aikana niin usein loistaneet puhelavalla; ja ehkäpä oli hänen tervehdyksessänsä kreiville vielä jotakin siitä innosta, joka oli tehnyt hänen esityksensä tuossa innokkaidenkin miesten seurassa niin huomattaviksi.

Kreivi otti pappinsa vastaan tuolla vakavan, ystävällisen, kylmäkiskoisen ja lämpimän sekaisella tavalla, joka oli hänessä omituista, etenkin vieraita henkilöitä kohtaan. Kun hänellä oli paljon puhuttavaa hengellisen herran kanssa ja oli juuri suuruksen aika, kutsui hän kylmää ruokaa ja pullon viiniä. Viini oli hyvää, ja pappi, joka oli hyvä viinin tuntija, kävi, kirkon ja koulun asioista selvittyä, aivan puheliaaksi pitäen vallan varmana, että hänen korkeasukuinen isäntänsä oli isiensä poika, valitteli hän haikeasti kansavaltaisten periaatteiden levenemistä sekä yleensä maailmassa että erittäin Lengsfeldissä ja sen ympäristöllä. Paheen ilmiöt ovat välistä hirvittäviä ja paheen juuri on siinä, että koko maassa on aatelisia suhteellisesti vähän, ja nekin vähät ovat sen lisäksi v. 1848, jolloin aatelisten tilat veroitettiin ja alustalaiset saivat ruveta talojansa perinnöksi ostamaan, valitettavasti kadottaneet sen luonnollisen ja oikeutetun mahtivallan, joka heillä kaikesta huolimatta muuten vielä oli".

"Vuosi tuhat kahdeksansataa neljäkymmentä ja kahdeksan, herra kreivi", huudahti pappi, "kulki kuin paha ruoste arvokkaan aatelismetsän yli, ja moni jalo puu seisoo siitä asti kuivana. Meillä on siitä oma seutumme silmiinpistävänä ja, saatanpa sanoa, liikuttavana esimerkkinä. Herra kreivi, te tunnette herra von Weissenbachin; ettekö? Ettekö nimeltäkään? No, sepä kummallista; mutta tosiaankin, te olette vasta niin vähän aikaa olleet näillä mailla! Te voitte täältä ikkunasta nähdä Weissenbachin puiston; juuri tuon terassi-pylvään ylitse; minä luulen, teidän naurismaanne ovat siinä vieressä. Puisto on kaunis; mutta, hyvä Jumala, siinäpä se onkin koko omaisuus! Herra von Weissenbachilla oli sen lisäksi Bolau ja Gommern, joihin kolmeen aatelistaloon kuului vähän tiluksia (Weissenbachiin ei niitä kuulu paljon nimeksikään), mutta pitkä ja tuottava luettelo veroja ja maksuja. Weissenbachit ovat ainakin kolmekymmenvuotisesta sodasta saakka täällä asuneet ja luultavasti jo paljoa ennenkin, jos, kuten näyttää, ne Weissenbachit, jotka Naumburgin tappelussa taistelivat Ludvig Rautaista vastaan, ovat samaa sukua kuin nämä Weissenbachit. Nyt on nykyinen herra von Weissenbach jalon suvun oikea vesa, ja kun v. kahdeksantoistasataa neljäkymmentä ja kahdeksan hyvä vanhus kukistui ja uudenaikaiset ihmiset riemuitsivat, ei hän tahtonut ulvoa susien kanssa, vanu möi talonsa, paitsi Weissenbachia, jota ei kukaan ostanut, meni kaupunkiin kadotti muutamissa vuosissa — olen kuullut, yhdessä ainoassa onnettomassa yrityksessä — tilojen myynnistä ja Weissenbachin kylän vapaaksilunastuksesta karttuneet varat ja on nyt, paha kyllä, köyhempi kuin kukaan kylän kahdestakymmenestä talonpojasta, jotka maalaavat huoneensa valkoisiksi, lähettävät poikansa lukioon ja tyttärensä pensionikouluun ja joilla on kahden sadan taalerin piano asuinhuonetta koristamassa".

Kreivi oli tämän pitkän selityksen kestäessä mennyt ikkunan luo ikäänkuin papin antamien tietojen mukaan tarkoin tutkiakseen, missä Weissenbachin puisto oli, mutta oikeastaan salatakseen punastusta, joka, papin mainitessa puistoa, oli kohonnut hänen kasvoillensa.

"Onko herra von Weissenbachilla perhettä?" kysyi kreivi yhä vielä selin pappiin.

"Yksi ainoa tytär, herra kreivi". Kreivi tunsi sydämensä tykkivän nopeammin. Niin levollisena kuin mahdollista kysyi hän edelleen: