Читать книгу Leo Mechelinin elämä - Th. Rein - Страница 3

Sisällysluettelo

1839-1856.

Suku ja vanhemmat. Lapsuudenaika. Kotielämä, matkat. Koulunkäynti ja kotiopetus. Haminan seuraelämä.

Mechelinin suvussa kulkevan perinnäistiedon mukaan on suku kotoisin Mechelnin kaupungista Alankomailta, mutta siirtyi, asuttuaan jonkin aikaa Saksassa ja silloisessa Ruotsin alusmaassa Pommerissa, 1600-luvulla Ruotsiin ottaen alkuperäisen kotipaikkansa muistoksi nimekseen "Mechelinus" tahi "Mechelin". Suvun erään jäsenen, Jacob Mechelinin, kerrotaan asuneen Suomassa, Helsingissä, ja olleen ammatiltaan kauppias. Hänen poikansa Henrik tuli papiksi ja Kuopion pitäjän kappalaiseksi sekä jätti jälkeensä poikia, joista nuorin, Henrik, 1700-luvun ensi vuosikymmeninä raivoavan Isonvihan ja koululaitoksen silloisen rappiotilan johdosta ei päässyt opin tielle, vaan rupesi talonpojaksi. Hänen pojastaan Adamista, joka asettui Juvan pitäjään asumaan, tuli puuseppä, rakennusmestari ja sahankirjuri.

Adam Mechelinin poika Henrik Johan, syntynyt v. 1774; osotti aikaisin lukuhalua, pantiin kouluun, tuli ylioppilaaksi Turussa sekä filosofian maisteriksi ja tohtoriksi, vihittiin papiksi, tuli Kesälahden kappalaiseksi, v. 1818 Viipurin läänin Jaakkiman kirkkoherraksi, Sortavalan rovastikunnan lääninrovastiksi ja kuoli v. 1840. Avioliitossaan Maria Kristina Costianderin kanssa hänellä oli monta lasta, muiden muassa pojat Gustaf Johan ja Henrik Adolf, joka viimeksi mainittu sittemmin toimi Venäjän pääkonsulina Kristianiassa, nimitettiin Suomen senaatin jäseneksi, aateloitiin v. 1886, merkittiin Suomen ritarihuoneen jäsenluetteloon N:o 265:n kohdalle ja kuoli v. 1899. Tyttäristä vanhin oli nimeltään Charlotta. Kirkkoherra H.J. Mechelin oli perin oppinut mies ja pani paljon huolta lastensa kasvatukseen; opettipa hän muun muassa ei ainoastaan pojilleen, vaan Charlotta tyttärelleenkin latinaa, jota tämän mainitaan käyttäneen keskustellessaan veljiensä kanssa, minkä tähden häntä oli tapana nimittää "Latina-Lotaksi". Runojakin hän sepitteli. Avioliitossa kappalaisen, sittemmin rovasti P.F. Brofeldtin kanssa tuli hänestä kirjailija Juhani Ahon isoäiti.

Mainituista veljistä vanhempi, Gustaf Johan, tämän elämäkerran esineen isä, oli syntynyt v. 1807 Kesälahdella ja tuli, Savonlinnan silloisen saksalaisen koulun käytyään, ylioppilaaksi, filosofian maisteriksi ja tohtoriksi Turussa. Hänen sanotaan aikoneen antautua yliopistonopettajan uralle, mutta Turun palon takia luopuneen tästä aikeestaan. Sen sijaan hän tuli Haminan kadettikoulun opettajaksi, saman laitoksen opetuksen tarkastajaksi ja sai valtioneuvoksen arvonimen. Hän oli laajatietoinen mies ja opetti monta ainetta: luonnontieteitä, sielutiedettä, maantietoa, historiaa ja Suomen lainoppia sekä ruotsia, suomea ja venättä. Suomen kielen opetus otettiin kadettikoulussa käytäntöön 1830-luvulla, ja Mechelin antoi ensimäisenä opetusta tässä aineessa, jonka tuntemista pidettiin tarpeellisena vastaisille upseereille heidän joutuessaan tekemisiin kotimaisten sotamiesten kanssa. — Muissa julkisissa oppilaitoksissamme suomen kieli otettiin opetusaineeksi vasta 1840-luvun alussa. — Mechelin kirjoitti myös yleisen kieliopin oppikirjan, joka tarkastettuna painettiin valtion kustannuksella ja otettiin kadettikoulussa käytäntöön valmistuksena varsinkin uusien kielien opiskeluun. Hän oli jonkin verran perehtynyt lääketaitoonkin ja kuuluu muun muassa kerran parantaneen erään sukulaisensa polvivian sähköllä. Soitannollisiakin taipumuksia hänellä oli. Hän oli muuten käytöstavaltaan maailmanmies, vartaloltaan ryhdikäs ja täyteläinen, kuuluupa olleen aika väkeväkin. Kerrankin oli raju härkä, päästyään kuljettajaltaan karkuun, kadettikoulun puistossa hyökännyt Mecheliniä vastaan, mutta hänen onnistui pistämällä sauva härän sarvien väliin kaataa hurja elukka kumoon. — Valtioneuvos G.J. Mechelin kuoli v. 1863.

Hän oli nainut Amanda Gustava Sagulinin, Viipurin pitäjän kruununnimismiehen, sotakomisarius Benjamin Sagulinin ja tämän vaimon Gustava Stålhandsken tyttären. Amanda tytär kasvoi Viipurin kaupungissa ja nautti opetusta sikäläisessä hyväksi tunnetussa saksalaisessa tyttökoulussa. Hän joutui kahdesti naimisiin, ensi kerran Lappeen tuomiokunnan tuomarin G.J. Costianderin, toisen kerran tämän sisarenpojan G.J. Mechelinin kanssa. Hänellä oli ensimäisestä avioliitostaan kaksi poikaa, Robert ja Torsten, joista niinmuodoin tuli hänen jälkimäisen miehensä poikapuolet ja Leo Mechelinin velipuolet. Rouva Amanda Mecheliniä pitivät kaikki, jotka häntä lähemmin tunsivat, varsin älykkäänä naisena. Hän oli sukkelasanainen, kielitaitoinen ja sangen musikaalinen. Asuessaan Turussa leskenä ensimäisen miehensä kuoltua hän antoi soitonopetusta, ja mentyään toisiin naimisiin v. 1837 sekä muutettuaan Haminaan hän otti osaa tämän paikkakunnan soitannollisiin rientoihin. Hän oli erittäin uuttera, piti kotinsa hyvässä kunnossa, mutta toimi sen ohessa kaikenlaisissa yleishyödyllisissä yrityksissä, perusti Haminaan köyhäin lasten koulun ja naisyhdistyksen, joka hankki varattomille työtä.

Tässä avioliitossa syntyi marraskuun 24 p:nä 1839 poika Leopold Henrik Stanislaus, perheen keskuudessa tavallisesti kutsuttu Leoksi, jonka nimen hän myöhemminkin sai lähemmässä toveripiirissään pitää. Perheessä, johon paitsi Leoa kuului hänen neljä täysisisarustaan (kolme sisarta ja veli) sekä molemmat Costiander velipuolet, jotka kumpikin saivat suorittaa kadettikoulun kurssin ja antautua sotilasuralle, vallitsi mitä ystävällisin suhde jäsenten kesken. Hieno sivistys, joka oli saanut leimansa sekä tieteen ja kirjallisuuden että taiteen harrastuksesta, oli ominaista tälle kodille, missä nuoren Leon runsaat luonnonlahjat saivat otollisissa olosuhteissa kehittyä. Puhekielenä käytettiin perheessä enimmäkseen saksaa, kuten vielä siihen aikaan useissa Kaakkois-Suomen sivistyneissä perheissä oli laita. Ruotsiakin sentään puhuttiin Mechelinin perheessä. Eräät tallessa olevat Leo M:n muistiinpanot hänen poikavuosiltaan osottavat hänen jo silloin täydellisesti tainneen sekä saksaa että ruotsia. Mutta sen lisäksi hän nuoruudessaan oppi käytännöllisesti sekä ranskaa äidiltään, joka oli siihen kieleen hyvin perehtynyt, että venättä isältään. Suomen kieli oli siihen aikaan, kuten tunnettua, säätyläisten keskuudessa syrjäytetyssä asemassa, ja lapset oppivat sitä enimmäkseen palvelusväen kanssa puhellessaan. Leokin saavutti siinä nuoruudessaan jonkinlaisen taidon, jota hän sittemmin opetuksen ja opintojen avulla lisäsi, pääsemättä kuitenkaan niin pitkälle kuin olisi halunnut. Eräässä ylioppilasaikanaan kirjoittamassaan kirjeessä velipuolelleen Torsten Costianderille hän lausuu: valitettavasti minä, kuten tiedät, olen niitä monia onnettomia, jotka osaavat kaikkea muuta paremmin kuin oman maansa kieltä ("als ihre Landessprache").

Perhe, joka Haminassa asui eräässä kadettikoulun kylkirakennuksessa, vietti tavallisesti kesänsä kaupungin lähellä olevassa pienessä Malina nimisessä huvilassa, kauniin järven rannalla ja siimeisen puiston reunassa. Siellä lapset pääsivät viettämään ulkosalla hauskaa elämää maalaisaskareineen ja leikkeineen. Leon varhaisimpia lapsuudenmuistoja sanotaan olleen kaunis valkoinen hevonen, jonka hänen isänsä oli saanut isältään Jaakkimasta. Se oli lasten suosikki ja salli heidän ratsastaa selässään. Suru oli sen vuoksi suuri, kun eräänä talvena heidän rakas hevosensa putosi heikkoihin jäihin ja hukkui.

Toisinaan tehtiin matkoja, jolloin nuoret saivat oppia tuntemaan maamme eri seutuja. Kesällä 1845 perhe teki matkan Turkuun ja sieltä Pöytyän pitäjän Yläneen kappelissa olevalle Uudenkartanon maatilalle, jonka omisti isän ystävä ja opettaja, professori Carl Reinhold Sahlberg, tunnettu etevänä luonnontutkijana ja "Pro fauna et flora fennica" seuran perustajana. Hänen vanhin tyttärensä oli rouva Mechelinin läheinen ystävä. Professori Sahlberg oli Yläneelle perustanut erinomaisesti hoidetun, aikoinaan Suomen suurimman ja varsinkin omenistaan ja hyötymansikoistaan kuulun hedelmäpuutarhan. Kaksitoistavuotiaana Leo sai omaistensa mukana tehdä toisen matkan, tällä kertaa Itä-Suomeen, perheen vanhaan kotiseutuun Jaakkimaan, missä valtioneuvos Mechelinin lanko, kruununnimismies Savander, omisti luonnonihanan Rantalan maatilan. Tällä matkalla käytiin myös Saimaalla ja Imatralla, jotka nuoren pojan mieleen jättivät pysyväisiä vaikutelmia.

Leo Mechelinin luonnonlahjat herättivät aikaisin huomiota, ja isä pani erikoista huolta hänen kasvatukseensa, totuttaen häntä työhön, järjestykseen ja ankaraan velvollisuuden täyttämiseen. Muun muassa isä neuvoi häntä aina sanomaan sanottavansa sievästi, ei huolimattomasti eikä töykeästi, ja tämä tapa juurtuikin poikaan koko elämän ajaksi. On vielä tallella pieni paperipalanen, johon kymmenvuotiaan pojan lapsellisella käsialalla on kirjoitettu:

'Täten allekirjoittanut sitoutuu aina huolellisesti pitelemään kirjojaan ja olemaan jättämättä läksyjään viime hetkeen, vaan lukemaan ne kohta kotiin tultuaan. Niinikään hän lupaa pitää luetteloa kirjoistaan. Jos hän tämän rikkoo, alistuu hän mihinkä rangaistukseen hyvänsä.

Marraskuun 18 p:nä 1849.

Leop. Mechelin.'

Saatuaan lyhyen aikaa opetusta Forsblomin neitien johtamassa, aikoinaan hyväksi tunnetussa yksityisessä oppilaitoksessa, joka pääasiallisesti oli aiottu tytöille, mutta johon poikiakin otettiin, ja sitten jonkin aikaa oltuaan isänsä oppilaana suoritti Leo vuosina 1851-53 kahden ylemmän luokan kurssin Haminan niin sanotussa suurkoulussa eli yläalkeiskoulussa. Eräs tästä koulusta annettu lukukausitodistus osottaa opettajain havainneen hänen tietojensa miltei kaikissa aineissa ansaitsevan korkeimman arvosanan. Hän jatkoi vielä tämän jälkeen jonkin aikaa lukujaan ylioppilastutkintoa varten, taaskin enimmäkseen isän johdolla. Ainoastaan matematiikassa antoi hänelle erityistä opetusta tämän tieteen silloinen opettaja kadettikoulussa, etevänä matemaatikkona tunnettu Edvard Neovius. Isä oli jonkin aikaa aikeessa lähettää poikansa johonkin lukioon, mutta koulun rehtori esteli, koska nuorukainen pian pelkillä kotiopinnoillakin kykenisi suorittamaan loistavan ylioppilastutkinnon.

Leon erinomainen ahkeruus tuotti toisinaan hänen omaisilleen hieman huoltakin. Niinpä äiti alkukesästä 1854 kirjoittaa pojalleen Torstenille: "jos hän [Leo] kauan jatkaa nykyiseen tapaansa, menee hänen terveytensä pilalle, sen vuoksi saa hän kesällä hoitaa sitä ja huvituksiaan niin paljon kuin me voimme saada aikaan". Toisessa kirjeessä hän kirjoittaa: "Leo on kaikkien ilo ja kaikkien huvi tasaisen, hyvän mielenlaatunsa tähden, joka ei häntä milloinkaan petä. — — Hänen hellyyttään minua kohtaan on suloista tuntea."

Paitsi taipumusta ja halua opintoihin oli Leo Mechelinillä soitannollisiakin lahjoja, ja laulutaidon hän oppi luultavasti äitinsä johdolla. Ja että hän nuorukaiseksi varttuneena täytti kaikki vanhempainsa toiveet, käy ilmi eräästä todistuksesta, jonka isä kirjoitti pojan täyttäessä 15 vuotta. Todistus, saksaksi kirjoitettu, on suomennettuna seuraava:

'Rakkahin Leoni!

Tänä tärkeänä hetkenä, jolloin täytät 15 vuotta, en voi antaa sinulle parempaa muistolahjaa kuin tämän:

Liikutetuin mielin kiitän Jumalaa, että hän on antanut minulle sinut. Sinä olet ollut minulle sydämellisen rakas poika. Milloinkaan et ole tuottanut minulle huolta, paitsi kun sairastuit, tai kun ajattelin, etten kenties voisi tarpeeksi huolehtia sinun tulevaisuudestasi. Olen vakuutettu sielusi ja sydämesi puhtaudesta. Jumala on suonut sinulle runsaat luonnonlahjat, ja sinä olet tähän asti rehellisesti, ahkerasti ja miltei kaikin puolin parhaalla menestyksellä kehittänyt niitä. Sinä ansaitset kiitosta ja tunnustusta pyrkimyksistäsi. Olen varma siitä, että edelleenkin jatkat näin — ilman itserakkautta, ilman itsekylläistä uskoa omaan täydellisyyteen. Olkoon aina vaatimaton sävyisyys sinulle ominaista. Mutta esiinny miehuullisesti siinä, missä totuuden ja velvollisuuden tunto kaipaa ääntäsi. Multum didicit, qui tacere, plus qui dicere didicit. [Paljon on se oppinut, joka oppi vaikenemaan, enemmin se joka oppi puhumaan.] Opi niin kauan kuin elämääsi kestää. Tule oppineeksi, tule viisaaksi, mutta älä silti laiminlyö kaunotaiteita ja sivistyneen, jalostavan seuraelämän iloja. Kehitä itseäsi ihmisenä kaikinpuolisesti hyvässä, — niin ei sinulta enää riitä aikaa eikä halua pahaan. Siten olet joka päivä varmasti edistyvä maallisen onnen ja ikuisen elämän tiellä ja aina tekevä onnellisiksi hellät vanhempasi, joiden korkein, hartain toivomus maallisessa elämässään on lastensa menestys. Onneksi olkoon! Älä unohda hyvää, kunnianarvoisaa isoisääsi! Kaikki tämä täydestä, rakastavasta sydämestä

isäsi.'

Sotakesä 1854 vietettiin taas professori Sahlbergin luona, joka oli kutsunut Mechelinin perheen Uuteenkartanoonsa turvaan sodan häiriöiltä. Seuraavana kesänä 1855 vihollisten sotalaivoja taas liikuskeli Suomenlahdella, ja todellakin sattui heinäkuun 20 p:nä, että ranskalaisia sotalaivoja lähestyi rannikkoa Haminan seutuvilla pari tuntia pommittaen sikäläisiä venäläisiä rantapattereita, jotka vastasivat tuleen. Perhe oli silloin huvilassaan Malinassa, ja nuoret katselivat kalliolta laukausten vaihtoa sekä näkivät, miten haavoittuneita venäläisiä ja suomalaisia sotilaita vietiin sairaalaan.

Toivomus, jonka isä edellä esitetyssä kirjeessään oli lausunut 15-vuotiaalle pojalleen, ettei tämän tulisi vähäksyä sitä hyötyä, minkä sivistynyt ja jalostava seuraelämä tarjosi hänen kehitykselleen, ei suinkaan jäänyt täyttämättä. Haminan seuraelämä oli näihin aikoihin sangen hienoa ja sivistynyttä. Huvituksina olivat tanssi, musiikki ja seuranäytännöt. Sikäläisen seurapiirin keskipisteenä oli humaani ja hyväntahtoinen kenraali, vapaaherra J. Reinhold Munck, joka oli kadettikoulun johtajana vuosina 1843-1855, sekä hänen perheensä. Vapaaherra Munck, joka aikaisemmin palvellessaan Venäjän pääkaupungissa oli hyvin perehtynyt sikäläisten ylhäisten piirien elämään, tahtoi suomalaisia kadetteja kasvatettavaksi seurustelutaitoisiksi ja kykeneviksi esiintymään ei vain kasarmissa ja sotilasrivin edessä, vaan salongeissakin. Usein pantiin senvuoksi toimeen kutsuja ja tanssiaisia, joihin nuorisoa pyydettiin karkeloimaan kadettikoulun juhlasalissa. Tietysti sai Leo Mechelinkin oppilaitoksen opettajan poikana usein ottaa osaa näihin seurahuveihin. Vaikka isä olikin määrännyt hänet toiselle kuin sotilasuralle, sai hän läheisiä ystäviä nuorten kadettien joukosta, niistä sellaisiakin, jotka myöhemmin kohosivat varsin huomattavaan asemaan maassamme. Näitä olivat esim. Waldemar von Daehn, josta tuli kenraali, senaattori ja Suomen ministerivaltiosihteeri, sekä Johan Galindo, sittemmin aatelinperimyksen nojalla vapaaherra Cronstedt, tunnettu taitavana finanssimiehenä, Suomen suurimman yksityispankin, Yhdyspankin johtajana. Mechelinin nuoruudenystäviä oli myös Robert Lagerborg, joka suoritti kadettikoulun kurssin ja v. 1854 alotti sotilasuransa, minkä hän kuitenkin pian jätti siirtyäkseen sanomalehtialalle, jolla Mechelin jälleen tuli hänen kanssaan läheisiin väleihin. Mechelin sai niinmuodoin monenlaisia vaikutelmia kadettikoulun elämästä ja siellä vallitsevasta hengestä. Se ympäristö, jossa hän kasvoi, se seuraelämä, johon hän jo aikaisin otti osaa, kehitti osaltaan hänessä jo kodissa saavutettua maailmanmiehen esiintymistapaa, joka sittemmin aina oli hänelle ominaista ja joka, kun hän sen lisäksi kykeni lausumaan ajatuksensa monella kielellä ja oli ulkomuodoltaan komea, saattoi hänet varsin sopivaksi sivistyneen Europan edessä edustamaan pientä, syrjäistä maataan ja siten hyödyttämään tätä. Haminan seuraelämän vaikutus ei suinkaan heikontanut, vaan pikemmin elähytti nuoren miehen päätöstä koettaa käytettävinään olevilla luonnonlahjoilla hyödyttää isänmaataan. Sillä niiden ulkonaisten muotojen alla, joissa sotilaskorkeakoulun elämä liikkui, kyti aina harras isänmaallinen mieli. Tällä oppilaitoksella katsottiin — ja täydellä syyllä — olevan suuri isänmaallinen merkitys, koska sille oli uskottu upseerien kasvatus, joiden tehtävänä osittain oli johtaa kotimaista sotaväkeämme, osittain Venäjän sotapalveluksessa ylläpitää kansamme hyvää mainetta Venäjällä. Kuten tunnettua oli kenraali Munck palvelusaikanaan siellä saavuttanut silloisen perintöruhtinaan, sittemmin keisari Aleksanteri II:n suuren luottamuksen, joka soi hänelle tilaisuutta monasti hyödyttää isänmaataan.

Tammikuussa 1856 Leo matkusti isänsä kera Helsinkiin suorittamaan ylioppilastutkintoa. Siihen tarvittiin koulutodistus, minkä hän — arvatenkin suoritettuaan yksityistutkinnon — sai Helsingissä silloin toimivan yksityisen n.s. "ylioppilasleipomon" johtajalta, tohtori Robert Lagukselta. Kerrotaan että Leo, levottomana ylioppilastutkinnon tuloksesta, oli miltei sairas. Levottomuus osottautui kuitenkin turhaksi, sillä hän suoritti tutkintonsa loistavasti ja sai korkeimman, "laudatur"-arvosanan 33 äänellä, minkä jälkeen hänet kirjoitettiin historiallis-kielitieteelliseen ylioppilastiedekuntaan valmistautuakseen maisterinarvoa varten. Vastoin vallitsevaa tapaa, jonka mukaan tapahtumaa vietettiin toverikemuilla, hän matkusti samana iltana Haminaan ilahuttamaan omaisiaan uutisella saavuttamastaan ylioppilaslyyrystä. Parin päivän kuluttua hän kuitenkin palasi sieltä yliopistokaupunkiin alottaakseen akateemiset opintonsa.