Читать книгу Leo Mechelinin elämä - Th. Rein - Страница 4

Sisällysluettelo

1856-1864.

Ylioppilasvuodet. Työ ja huvitukset. Toverielämä ja ystävät. Tilapäisrunoilua. Lainopilliset opinnot. Alkava sanomalehtimiestoiminta. Yleinen valtiollinen kanta.

Mechelinin tullessa ylioppilaaksi vallitsi maassamme varsin toivorikas aika. Edellisenä vuonna oli hallitukseen ryhtynyt keisari Aleksanteri II, jolta meillä odotettiin muuttunutta, vapaamielisempää sisäpolitiikan suuntaa, mikä toive toteutuikin. Maaliskuussa 1856 keisari saapui Helsinkiin m.m. ylioppilaiden tervehtimänä soihtukulkueella ja laululla. Vain paria päivää myöhemmin tehtiin Parisissa rauha, minkä johdosta hallituksen kävi mahdolliseksi häiriintymättä kääntää huolenpitonsa sisäisiin yhteiskuntakysymyksiin. Toiveita alkoi olla valtiopäiväin kokoonkutsumisesta, ja niitä julkituotiin m.m. siinä pontevassa puheessa, minkä professori F.L. Schauman syksyllä 1856 piti yliopiston keisarinkruunauksen johdosta viettämässä juhlassa. Yliopiston hallinnossa oli jo ennen sodan loppua johonkin määrin vapaampi suunta päässyt vallalle kenraali Munckin tultua nimitetyksi sijaiskansleriksi. Edellisen hallituksen vainooma Juhana Vilhelm Snellman nimitettiin filosofisten tieteiden professoriksi, mitkä tieteet olivat jonkin aikaa olleet yliopistosta kokonaan karkoitettuina; ylioppilaiden valvonta kävi vähemmän ankaraksi, univormupakkoa lievennettiin, ylioppilastiedekunnat saivat oikeuden kurinpidollisesti valvoa jäsentensä käytöstä.

Verraten virkeämmän mielialan ilmauksena käy pitäminen, että vanhat ylioppilasosakunnat, jotka oli lakkautettu v. 1852, uudestaan elpyivät, vaikka aluksi pelkkinä yksityisinä toveriseuroina. Näitä oli uusmaalainenkin osakunta, johon Mechelin kirjoittautui jäseneksi. Opinnoitaan kandidaattiarvoa varten hän harjoitti uutterasti ja menestyksellä. Muun muassa hän kuunteli Snellmanin luentoja, mistä on todistuksena säilynyt vihko muistiinpanoja Snellmanin kevätlukukaudella 1857 filosofisesta oikeustieteestä pitämistä luennoista. Aine, joka vieläkin enemmän kiinnitti hänen mieltään, oli kaunokirjallisuus, jonka historiaa Fredrik Cygnaeus luennoi lukuisalle ja hartaalle kuulijakunnalle. Mechelin oli jo poikana kotonaan lukenut paljon kaunokirjallisuutta, varsinkin saksalaista, josta eritoten Schillerin sanotaan häntä miellyttäneen, ja hän jatkoi tätä lukemistaan ylioppilasaikanaan. Hän lienee yhteen aikaan ajatellut valmistautua estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden opettajan toimeen yliopistossa, mutta sittemmin luopunut tästä aikeestaan m.m. siksi, ettei katsonut voivansa kilpailla siitä vanhemman ystävänsä Carl Gustaf Estlanderin kanssa, joka sai tohtorinarvon samassa promotsionissa, missä Mechelin tuli maisteriksi. Taiteen- ja runoudenharrastuksensa hän kuitenkin säilytti koko elämänsä ajan.

Silloisessa ylioppilaspolvessa tehtiin alotteita monenmoisiin uusiin yrityksiin. Niinpä oli ylioppilaiden kesken perustettu näytelmäseura, joka esitti pieniä teatterikappaleita ja yksityisiä kohtauksia suuremmista. Mechelin esiintyi joskus niissä, osottaen melkoisia taipumuksia näyttämötaiteeseen, kuten esim. August Blanchen "Matkustava teatteriseurue" nimisessä hauskassa huvinäytelmässä, jossa M., varsin naurattavalla tavalla esitti vanhan teatterinjohtajan Sjövallin osaa. Keväällä 1858 esitettiin "Oelzen salongissa" suuremmalle yleisölle moniosainen teatterikappale "Dramatiskt ditt och datt" (Näytelmällistä sekalaista), josta ainakin enimmän osan oli kirjoittanut ylioppilas, kreivi Carl Mannerheim. Se esitti ylioppilaita, joille jalkamatkalla ollessaan oli pistänyt päähän näytellä teatteria Sortavalassa, ja jotka näyttelivät siellä muutamia pieniä kappaleita, muun muassa erään "Esivanhemmat" (Anoma) nimisen. Tämän kappaleen, johon Karl Collan oli säveltänyt musiikin, katsottiin sisältävän jonkinlaisia viittauksia silloisen, varsin vähän suositun kenraalikuvernöörin, kreivi Bergin nuoreen sukupuuhun ja hänen puolisonsa, italialaisen kreivittären Cicognan vanhaan sukujuureen. C.G. Estlander kertoo tästä "Ungdomsminnen" (Nuoruudenmuistelmia) nimisessä kirjoituksessaan [Finsk Tidskrift, toukokuun vihko 1913]: "Jonkinlaisessa ruumisalttarin tapaisessa Leo Mechelin, silloin kahden vuoden ylioppilas, makasi laulaen esivanhempain osaa tavattoman kumealla ja vahvalla, haudankolkolla bassoäänellä."

Näiden ylioppilasnäytäntöjen tarkoituksena oli varojen kerääminen ylioppilastalon rakentamiseen, josta asiasta päätös oli tehty vähän aikaisemmin yleisessä ylioppilaskokouksessa maaliskuun 13 p:nä 1858. Yrityksen toteuttaminen vaati kokonaista kaksitoista vuotta, jolla aikaa varoja kerättiin monella tavalla, dramaattisilla näytännöillä, arpajaisilla, ylioppilaskonserteilla, kirjallisilla esitelmillä y.m. Muun muassa esitettiin toukokuussa 1858 Helsingin teatterissa Z. Topeliuksen kaksinäytöksinen laulunäytelmä "Saaristolaisseikkailu", jossa amiraali Ankarstormin osaa esitti Mechelin. Eräässä kirjallisessa iltamassa, joka samassa tarkoituksessa pantiin toimeen Helsingissä rakennusyrityksen jo ollessa toteutumaisillaan, hän piti maaliskuun 29 p:nä 1870 esitelmän "Camillo Cavourista ja Italian yhdistymistaistelusta".

Useissa soitannollisissa juhlatilaisuuksissa Mechelin esitti lauluosia, joissa hänen bassoäänensä esiintyi sangen hyvin edukseen. Lausujanakin hän esiintyi, esimerkiksi joulukuussa 1858 ylioppilaiden lauluseuran iltamassa, joka yliopiston juhlasalissa pantiin toimeen 1808 vuoden sotavanhusten hyväksi ja jossa, kuten August Schauman kertoo [Från sex årtionden, II s. 291], "19-vuotias ylioppilas L. Mechelin pontevasti lausui Topeliuksen kirjoittaman prologin". Kun Helsingin uusi teatteritalo marraskuun 28 p:nä 1860 vihittiin, lausui hän Fredr. Cygnaeuksen sepittämän, päivän merkitystä tulkitsevan prologin, ja eräässä ylioppilastalon rakennusvarojen keräämiseksi toimeenpannussa kirjallisessa iltamassa, jossa C.G. Estlander esitelmöi Artus-tarusta, hän lausui "Pilven veikon".

Mechelinillä oli suuri kyky pitää tilapäispuheita, jotka aina esitettiin hyvin ja olivat muodoltaan moitteettomia, selviä ja loogillisia. Hänellä oli nopea käsityskyky, ei hän milloinkaan joutunut ymmälle odottamattomissa tilanteissa, hän oli kekseliäs tekemään vastaväitteitä keskusteluissa ja sanakiistoissa, mistä hänen ystävänsä Montgomery sai aihetta sanoa: "Mechelin on kuin kissa, aina hän putoo jaloilleen."

Toveripiireissä hän herätti huomiota lahjakkuudellaan, kookkaalla, komealla vartalollaan ja käytöstavallaan, joka erinäisissä kohdin erosi siihen aikaan yleensä tavallisesta. Hänen ei milloinkaan kuultu kiroilevan, ei myöskään huomattu hänen hilpeässä seurassa liiaksi nauttineen Bakkuksen antimia. On sentähden ymmärrettävissä, että häntä muutamilla tahoilla pidettiin liian isoisena eikä kyllin "kansanomaisena". Hän saattoi joskus keskustelussa olla toiselle hieman ivallinen, mutta mikäli hänestä riippui, ei tämän tarvinnut häiritä ystävyyttä, sillä pohjaltaan hän aina oli hyväntahtoinen, ei suonut kenellekään pahaa, ei milloinkaan ollut pitkävihainen eikä kostonhaluinen. Hänen seurustelutovereistaan ylioppilasvuosina ja lähinnä seuraavana aikana mainittakoon Robert Montgomery, Carl Gustaf Estlander, Anders Herman ja Johan Jacob Chydenius, Thiodolf Saelan, Lorenzo Runeberg, Carl Mannerheim, Karl Fogelholm [sittemmin lääkäri Oulussa], August Schauman, Robert Lagerborg, Fredrik Idestamin [sittemmin tehtaanomistaja] huonetoverina hän ylioppilaana oli pitemmän aikaa. Useat mainituista henkilöistä luettiin siihen ryhmään, jota oli tapana nimittää "verettömiksi" [de blodlösa] ja jonka mielipiteet kansallisissa ja valtiollisissa kysymyksissämme poikkesivat J.V. Snellmanin "Litteraturblad'issaan" ajamasta suomalaiskansallisesta suunnasta, minkä johdosta Snellman ahdistelikin heitä. Vaikka Mechelin olikin monen tämän ryhmän jäsenen personallinen ystävä ja joskus otti osaa heidän seuroihinsa, ei häntä kuitenkaan luettu varsinaisesti siihen kuuluvaksi, eikä hänen nimeänsä liioin ole sen vastalauseen allekirjoittajain joukossa, minkä "verettömät" keväällä 1858 suuntasivat Litteraturbladia vastaan lehden hyökkäyksen johdosta. Otaksumaan, että hän milloinkaan olisi hyväksynyt Emil von Qvantenin tapaisten valtiollisia haaveiluja Suomen uudesti-liittymisestä Ruotsiin, mitkä ainakin osittain herättivät vastakaikua silloisessa ylioppilasnuorisossa, on sitäkin vähemmän aihetta, kun hänet kotonaan oli kasvatettu aivan toiseen katsantotapaan ja hän, terävä-älyinen kun oli, varmasti käsitti, että tämänsuuntaiset yritykset tosioloissa vain tuottaisivat Suomelle turmiota.

Muiden taitojensa ohessa oli Mechelinillä kyky sepittää runoja. Hänen nuoruudenajoiltaan on niitä tallessa, osin alkuperäisiä, osin käännöksiä. Itse ei hän näihin tuotteisiin pannut mainittavaa arvoa, mutta koska ne eivät näytä aivan ansiottomilta säilytettäviksi, esitettäköön niistä tässä suomennoksina muutamia näytteitä. Runo, joka nähdäksemme todistaa hänen mielensä herkkyyttä luonnonvaikutuksille, on nimeltään:

Kevätpuro.

Lystikkäästi luikerrellen

Puro juoksi juoksuaan,

Usein tuota tarkastellen

Ihantelin kulkuaan.

Kuohahdellen laineet loiski,

Pyörrepäissä pakeni,

Vedenpisaroita roiski,

Kiilteli ja hohteli.

Kiven kaulaan joskus syntyy

Siellä täällä koskikin,

Kohta kuitenkin se tyyntyy,

Laskee alas aaltoihin.

Lintu nokkasensa kasti

Usein veteen viileään,

Viserrellen viisahasti

Lehahti se lentämään.

Joskus aivan aavistellen

Puro korvaa kohistaa,

Kohta jälleen riemahdellen

Lorisee ja loiskuaa.

Aatoksissa astuskelin

Puron vartta vihreää,

Mielelläni mietiskelin

Ystäväni elämää.

Kului aikaa jonkin verta,

Kauas jäi mun puroni,

Kunnes kotipuistoon kerta

Taas mun poikkes polkuni.

Lähden lemmittyni luokse,

Keväällisen kultasen.

Mitä! Eikö enää juokse,

Niinkuin ennen, puronen?

Turhaan tutkin veden uomaa,

Etsin paikkaa purosen,

Lainetta ei luojan luomaa!

Vaienneet on laulut sen.

Puro pieni päiväsestä

Pohtavast' on nääntynyt,

Kesän kuuman heltehestä

Kuolon laaksoon kääntynyt.

Runolahjaansa Mechelin enimmäkseen käytti mielialan ilmaisuun perhejuhlissa ja muissa hupaisissa tilaisuuksissa. Muuan ylioppilaskemujen johdosta sepitetty runoelma seuraa tässä:

Kerran "kestissä".

Pois nyt huolet, mieliala musta,

Virkistykää, mielet myrtyneet!

Haarikoista saadaan huojennusta,

Häätäkää te tunteet tyrtyneet.

Tora tohtoreitten, rikkiviisas,

Oppikammareitten kankeus,

Kyllä sitä kerraksi jo piisas —

Sijan saakoon leikki, huvitus.

Pois nyt politiikka joukostamme,

Siin' on usein nurjan mielen syy,

Siit' ei huoli, pojat, puhuamme,

Että kerran sappi selventyy!

Riemu raikukoon ja soitot soikoon!

Ilolaulun teille, veljet, luon!

Nuoruus-aikaa kukin kunnioikoon —

Senpä muistoks juhlamaljan juon!

Terve teille, haaveet vastaisuuden,

Terve mietteet kullanhohtoisat,

Rinnoissamme kodon, aina uuden,

Saatte, armahaiset unelmat.

Terve teille, neidot rakkahamme,

Joihin sydämemme syttyivät,

Terve, tulisilmät tuttavamme,

Ylioppilaista ystävät.

Pian kyllä meiltä riemut raukee,

Tullen, mennen ilo pilkahtaa,

Huomisaamu ankarana aukee,

Suru sydämissä asustaa.

Suru siitä, että päivän varjos

Meiltä erhetykset elon pois;

Vaikka pojat isänmaalle tarjos

Henkensä ja kuolla sille sois.

Helmikuun 20 p:nä 60.

Leo.

Vieläkin muuan sepitelmä, joka ei kuitenkaan liene Mechelinin yksin laatima, vaan hänen ja muutamain ystäväinsä yhteistyötä, pantakoon tähän näytteeksi tässä piirissä vallinneesta hengestä. Tämä leikillinen runo on alkuisin edellisiä hiukan myöhemmältä ajalta, sillä se sepitettiin v. 1867, sen johdosta että maisteri August Schauman, Hufvudstadsbladetin silloinen toimittaja, aikoi solmia avioliiton. Se lienee laulettu Schaumanin "poikamieskekkereissä", jotka Schaumanin ystävät panivat hänen kunniakseen toimeen aivan häitten edellä. Runo on suomennettuna seuraava:

Hufvudstadsbladin-myyjäiset.

Korpin kertomuksia. [Tarkoittaa E.F. Jahnssonin novellisarjaa

"Korpens berättelser" jota julkaistiin Hufvudstadsbladetin

kaunokirjallisessa osastossa.]

Mies aatoksissa

Käy katuviertä

Kuin murehissa

Ois mieli vain.

On ryhti poissa

Ja katseet, joissa

Kuin salamoissa

Ol' liekki ain.

Ja huolissansa

On ruokamuori,

Kun oveansa

Hän jyskyttää:

Ei tee hän työtään,

Ei nuku yötään,

Ei syö, mut vyötään

Vain kiristää.

Ei muori arvaa,

Hän mitä aikoo,

Ja missä harhaa

Nyt miettehet.

Ei viihdy missään,

On ikävissään,

Kuin näännyksissään

Ois aatokset.

Hän palstat täyttää

Vain muiden töillä,

Vaikk' Otto näyttää [Otto Schauman, Augustin vanhempi veli]

Jo hampaitaan.

Mut a-ï-a! elää, [Adelaide Ehrnrooth, kirjailijatar]

Ja kannel helaa —

Ei tehne tenää

Se milloinkaan.

Ja posti tuopi

Myös avustukset,

Ne Svedberg luopi,

[Kansakoulunjohtaja, valtiopäivämies Anders Svedberg

kirjoitleli taajaan Hufvudstadsbladetiin.]

Mies Munsalon.

Näin vuottavalla

Ja ahkeralla

On latojalla

Työ loputon.

Yleisöltä.

Arkisävel.

Kas, uljaan uutisen äsken kaupunki kuuli,

Sen ehkä ensiksi a-ï-a vääräksi luuli,

Se kiinnitti kaikki mielet (bis)

Ja pani liikkeelle kahvitanttien kielet.

Se kuului: "Maisteri Schauman kihloissa lie nyt,

Ja rauhan mieheltä neiti Kuhlman on vienyt.

Ois miehemme, vailla vertaa, (bis)

Jo saanut morsion monen montakin kertaa.

Mut eipä huolinut sitä maisteri, joskaan

Ei ylenkatsonut sukupuolta hän koskaan.

Ja siksipä onkin juuri (bis)

Nyt tämä kihlaus oikein uutinen suuri!"

Nuortenmiesten kuoro.

Sävel: Laps' Hellaan…

Äl' August Schauman vaihda, oi,

Sun osaas ihanaa!

Ei naineen miehen elo voi

Näin olla rattoisaa.

Ei rauhaa hälle yökään suo

Ja tyyten kuivuu riemun vuo.

Äl' August j.n.e.

Sä nuorenmiehen päivät nää

Siis muista ainiaan!

Ei ihanaksi elämää

Mies nainut sanokkaan.

Jos minne tiensä olkohon,

Niin kätkyt jalkain juuress' on.

Sä nuorenmiehen j.n.e.

Yhteinen kuoro.

Pois nyt pila, muistakaamme

Laulun määrää oikeaa!

Maljaa riemuin maistakaamme,

Schauman neitoineen sen saa.

Maljas veikko vaan!

Kaikki riemuitaan.

Lempi onnen teille ohjaa,

Siksi juodaan malja pohjaan!

Ylioppilasaikanaan Mechelin oleskeli suuren osan vuotta 1859 kreivi Stewen-Steinheilin omistamalla Karhunsuon maatilalla Viipurin lähellä kreivin kymmenvuotiaan pojan kotiopettajana, ja vakuutetaan hänen saaneen perheen puolelta varsin ystävällistä kohtelua osakseen. Hänellä oli siellä hyvä tilaisuus harjoittaa omiakin opinnoitaan, mutta hän näkyy tänä aikana antautuneen enemmän mielikuvitteluihin — kenties jonkinmoisten rakkaushaaveilujen johdosta — kuin vakaviin tutkintolukuihin. Torsten veljelleen saman vuoden keväällä kirjoittamassaan, sävyltään hieman surunvoittoisessa (saksankielisessä) kirjeessä hän sanoo: "Tunnen, että kouluaikainen rautainen ahkeruus on minussa häviämistään hävinnyt. Mielikuvitukseni ja ajatukseni ovat ylimalkaan levottomia, lukiessa pyörii päässäni usein niin monenlaista, että minun huumaantuneena täytyy panna kirja pois. Ja semmoinen saattaa monasti todella kiusata — vaikka tämä haavemaailma toisaalta usein tuottaa paljon nautintoakin arkiolojen levottoman hyörinän viihdykkeenä." Mechelin lähettää kirjeen mukana veljelleen muutamia runokokeitaan, lisäten: "Runoileminenkin on taito, johon täytyy olla tottunut, jos mieli onnistua panemaan paperille enemmän kuin sisäisten kuvien pelkän varjon." Näytteenä näistä runoista esitämme tässä sepitelmän:

Keväällä.

Lämmin henkää etelästä,

Päivä paistaa Suomellen,

Kohta haihtuu hanget tästä,

Saapuu suvi suloinen.

Kylmän kahleet murtuu, haihtuu,

Laineet laukoo rikki jään,

Talven valkovaippa vaihtuu

Toivon väriin vihreään.

Siintävältä taivahalta

Leivon riemulaulut soi,

Päästi ahdistuksen alta,

Uutta uskallusta loi.

Sumehista silmistäni

Pois ma kuivaan kyyneleet.

Kaikki huolet, ikäväni

Viekööt kevätvirran veet.

Sulakaa te hanget, hallat

Päivän kuumaan suuteloon!

Pois te murheen valjut vallat!

Surun muistot suistukoon!

Kukkain kanssa, joita tuhlaa

Kevään kyllyydestä maa,

Sydämeni viettää juhlaa,

Toivo taasen virkoaa.

Rakastaa ma taasen tahdon,

Elon aamu-unelmaan

Vaihtaa myrskysäitten vahdon,

Päästä rauhan valkamaan.

Osa Mechelinin tämänaikuisia runoja on käännöksiä Goethen, Heinen ja Emanuel Geibelin teoksista. Alkuperäisistä on osa kirjoitettu saksaksi, enimmät kuitenkin ruotsiksi.

Eräälle nuoruudenystävälleen antamansa vuodelta 1861 olevan muotokuvan selkäpuolelle on M. kirjoittanut seuraavan mietelmän:

Jos unelmain on kaunis vain,

Niin lyhyt olkoon tuo,

Mut kuohuinen ja kiireinen

Kuin kevätvirran vuo.

Keväällä 1860 Mechelin, kuulustelut käytyään, tuli toukokuun 18 p:nä kandidaatiksi historiallis-kielitieteellisessä tiedekunnassa saaden arvosanan laudatur estetiikassa ja nykyiskansain kirjallisuudessa, magna cum laude historiassa, suomen kielessä ja filosofiassa sekä approbatur latinassa. Hänen kandidaattiansa varten suorittamansa kirjallinen koe oli käsitellyt Schillerin merkitystä lyyrillisenä runoilijana. Maisterinvihkiäisissä toukokuun 31 p:nä hän vastaanotti laakeriseppeleen silloisen promoottorin, professori E.J.W. af Brunérin kädestä.

Luovuttuaan varhaisemmasta aikeestaan antautua opiskelemaan esteettisiä tieteitä Mechelin päätti kääntyä lainopilliselle alalle ja kirjoittautui maisteriarvon saavutettuaan lainopilliseen tiedekuntaan. Tämän elämänuran käänteen vaikuttimista sisältää eräs hänen vanhemmilleen kirjoittamansa kirje näiltä ajoilta tarkempaa selvitystä: "Olen", hän kirjoittaa, "kunnianhimoinen, haaveilin voivani saada aikaan jotakin suurempaa, jotakin merkityksellisempää kuin mitä enimmät voivat. Mielikuvitukseni tahtoi minusta tehdä kirjailijankin. — Olen kehittynyt kypsemmäksi ja havaitsen, 1) ettei milloinkaan saa arvata kykyään liian suureksi, 2) että aikana, jolloin paljon kirjoitetaan, toiminta on ainakin yhtä hyödyllistä kuin kirjoittelu ja niinmuodoin kelvollinen virkamies yhtä hyvä kuin kynäilijä, 3) ettei millään ehdolla saa antautua ytimettömäksi ja veltoksi kaunosieluksi siinä, missä pikemmin täytyy aukaista itselleen ura todellisuuden maailmassa."

Lainopillisista tieteistä hän erityisesti kiinnitti huomionsa ja harrastuksensa valtio-oikeuteen ja siihen liittyviin tieteenhaaroihin. Kameraali- ja politialainopin sekä valtiotieteen professorina oli v:sta 1860 Johan Wilhelm Rosenborg, sama mies, jonka vähää ennen 1863 vuoden valtiopäiväin kokoontumista julkaisema teos "Om riksdagar" on osaltaan tuntuvassa määrässä selvittänyt säätyvaltiopäiviemme oikeuksia ja velvollisuuksia ja siten ollut suureksi hyödyksi näiden toiminnalle. Rosenborg on epäilemättä melkoisesti edistänyt Mechelinin kehittymistä Suomen valtiojärjestyksen tieteelliseksi selvittäjäksi.

Tähän suuntaan kohdistetulle elämäntoiminnalle avautui näihin aikoihin, niinkuin jo mainittiin, varsin lupaavia työaloja. Määräävissä piireissä tosin vielä 1860-luvun alussa oltiin epäröivällä kannalla Suomen kansaneduskunnan uudestielvyttämiseen nähden. Huhtikuun 10 p:nä 1861 annettiin julistuskirja sittemmin n.s. "tammikuun-valiokunnan" kokoonkutsumisesta, joka toimenpide, niinkuin tunnettu, valtiosäätyjen lainsäädäntöoikeutta loukkaavana herätti yleistä tyytymättömyyttä. Helsingissä Henrik Borgström nuoremman luona pidettyihin kokouksiin, joissa keskusteltiin tilanteen vaatimuksista sekä päätettiin hallitsijalle toimittaa maassamme vallitsevaa yleistä levottomuutta ilmaiseva adressi, otti Mechelinkin osaa. On vieläkin tallella niiden henkilöjen nimiluettelo, jotka sitoutuivat takuuseen yleisen nimienkeräyksen aiheuttamista kustannuksista, ja joukossa on Leo Mechelininkin nimi. Niinkuin tunnettua, julkaistiin kuitenkin kohdakkoin julistuskirjan selitys, joka siltä poisti sen valtiosäännönvastaisen luonteen, minkä johdosta adressi kävi tarpeettomaksi ja jätettiin sikseen.

August Schaumanin vuosina 1859 ja 1860 toimittamassa "Papperslyktan" nimisessä sanomalehdessä Mechelin alotti sanomalehtimiestoimintansa julkaisemalla erinäisiä vähäisiä kirjeitä ja saksan kielestä kääntämiään runoja. Syksyllä 1861 Ernst Linder julkaisi Helsingissä "Barometern" nimistä viikkolehteä, joka käsitteli taloudellisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä vapaamielisessä hengessä. Mechelin kirjoitteli siihen kronikkoja päivän tapahtumista. Lehti lakkasi vuoden lopussa, mutta seuraavan vuoden alusta ilmestyi "Helsingfors Dagblad", jonka edeltäjänä Barometern-lehteä käy pitäminen. Dagbladiakin, jolla sanomalehtikirjallisuudessamme on ollut huomattava sija, Mechelin avusti kirjoitellen siihen sangen ahkerasti valtiollisista ja taloudellisista kysymyksistä, minkä vuoksi hänen v. 1882 tullessaan hallituksen jäseneksi lehden silloinen päätoimittaja Robert Lagerborg lausui, että tämä oli tuntuva tappio Dagbladille, joka siten kadotti uutteran avustajan. Mechelin lienee senkin jälkeen silloin tällöin kirjoitellut mainittuun lehteen. Niinikään kirjoitteli hän Aug. Schaumanin v. 1864 perustamaan "Hufvudstadsbladet" lehteen. A.H. Chydeniuksen vuosina 1864-65 julkaisemassa "Litterär tidskrift" nimisessä aikakauskirjassa, Lainopillisen yhdistyksen aikakauskirjassa, joka alkoi ilmestyä v. 1865, "Finsk Tidskrift'issä", jonka perustajia hän v. 1876 oli, Taloudellisen seuran julkaisusarjassa sekä myöhempinä aikoina "Nya Pressen" lehdessä on Mechelin julkaissut lukuisia kirjoitelmia.

Ne sanoma- ja aikakauslehdet, joiden avustajana Mechelin toimi, olivat tuontuostakin kynäsodassa J.V. Snellmanin kanssa maamme yleisistä kysymyksistä. Personallisesti ei Mechelin kuitenkaan ollut vihamielisissä väleissä Snellmanin kanssa, muun muassa siitä päättäen, että hän — arvatenkin Snellmanin pyynnöstä — avusti viimeksi mainittua kääntämällä ranskaksi Venäjän valtiopankin uudistussuunnitelman, jonka Snellman oli Venäjän raha-asiainministerin kehotuksesta 1860-luvun keskivaiheilla laatinut. [J. V. Snellmanin elämä, kirjoittanut Th. Rein, II, s. 566 toinen painos.]

Esimerkkinä Mechelinin varhaisemmasta sanomalehtimiestoiminnasta mainittakoon pari Litterär tidskriftissä julkaistua kirjoitelmaa, jotka osottavat mitä asioita hän näihin aikoihin erikoisesti harrasti. Muuan "diplomatiaa" käsittelevä kirjoitus — alkuaan M:n pitämä esitelmä, joka sittemmin julkaistiin painosta — selittää diplomatian olevan se elin, jonka avulla eri valtiot yhteisissä asioissa vaihtavat mielipiteitä siten valvoakseen etujaan. Historiallisesti näytetään toteen, ettei diplomatia suinkaan aina ole menetellyt niin kuin sen tehtävä olisi vaatinut, vaan että se on toiminut toisinaan hyvin, toisinaan huonosti. Diplomatian tulee, täyttääkseen tarkoituksensa, työskennellä valtiosääntöä noudattaen kansakunnan ja sen edustajain toivomusten mukaisesti. Toinen samassa aikakauskirjassa julkaistu kirjoitus käsittelee "maaveroa". 1863-64 vuoden valtiopäivillä oli tästä keskusteltu, jolloin varsinkin talonpoikaissäädyssä oli ilmaistu tyytymättömyyttä maassamme voimassa oleviin maaveroihin ja vaadittu niiden poistamista tai ainakin huojentamista. Mechelin asettaa kysymyksen pohjaksi sen peruskäsityksen, että kunkin kansalaisen on suhteellisesti varojensa (= puhtaiden tulojensa) mukaan otettava osaa valtion menoihin. Mutta tämä periaate ei ole käytännössä toteutettavissa maaomaisuuteen nähden. On yritetty veronvähennyksellä tasoittaa maanomistajia sangen epätasaisesti rasittavaa maaveroa, mutta tästä on ollut vain vähän apua. Parasta sen vuoksi olisi, hänen käsityksensä mukaan, poistaa koko maavero ja panna sijaan tulovero.

Mechelin oli valtiollisilta mielipiteiltään ehdottomasti vapaamielinen; hänen toiveittensa päämääränä oli aina sellainen hallitusmuoto ja lainsäädäntö, jotka ovat kansan eduskuntansa kautta ilmilausuman tahdon mukaiset ja takaavat jokaiselle yksityiselle kansalaiselle mahdollisimman suuren vapauden, s.o. vapauden, joka ulottuu niin laajalle kuin muiden vapaus sallii. Vapaamielisyyden kannalta on vapaus yleisen menestyksen, sekä aineellisen hyvinvoinnin että henkisen kulttuurin elinehto. Vapaamieliset aatteet, jotka Ranskan vallankumousaikaa seurannut taantumus 1800-luvun alussa oli työntänyt syrjään, elpyivät pian jälleen ja saavuttivat yhä suurempaa jalansijaa Europan sivistyspiireissä sekä purkautuivat ilmoille 1830 ja 1848 vuosien vallankumouksissa. Meidänkin maassa levisi vapaamielinen ajatuskanta valtiollisissa kysymyksissä sivistyneisiin piireihin, sitäkin enemmän kun oli kyllästytty maamme hallinnossa jo kauan vallinneeseen virkavaltaiseen järjestelmään.

On oltu, eikä luullaksemme syyttä, sitä mieltä, että 1800-luvun alkupuoliskolla Europan yleisessä ajatussuunnassa vallinnut liberalismi oli taipuvainen arvostelemaan asioita hieman liian optimistisesti. Antaa, niin arvelivat liberaalit, vain antaa ihmisten vapaasti hoitaa asioitaan oman mielensä mukaan, hallituksen niihin puuttumatta ja lainsäädännön niitä mahdollisimman vähän säännöstelyn, niin kaikki on kääntyvä parhain päin. Kansantalouden alalla kannatettiin Adam Smithin perustamaa ja muiden edelleen kehittämää oppia, että yksityisten, niin yksilöjen kuin yhteiskuntaluokkainkin, on itsensä saatava valvoa etujaan, valtiovallan sekaantumatta asiaan, vapaan kilpailun tulee vallita, niin kaikkien edut tyydytetään. Näin kannatettiin "taloudellisten voimien sopusoinnun" teoriaa. Valtion tuli toimia noudattaen periaatetta "laissez faire, laissez passer" (antaa tehdä, antaa mennä). Kansallisuuskysymyksiin sovellettiin samallaisia näkökohtia. Samaan valtiolliseen yhteyteen kuuluvain eri kansallisuuksien pyrkiessä saavuttamaan tunnustusta ja vaikutusvaltaa toistensa rinnalla katsottiin tätä olevan sallittava niin pitkälle kuin kunkin voimia riitti; vapaa keskinäinen kilpailu muka takaisi hyvän tuloksen. Johdonmukaisissa vapaamielisissä piireissä senvuoksi usein suhtauduttiin jokseenkin välinpitämättömästi oman maan kansallisuus- ja niiden yhteydessä oleviin kieliharrastuksiin. Antaa niiden, niin arveltiin, mennä menojaan miten parhaiten voivat; niihin ei katsottu olevan syytä vaikuttaa puoleen eikä toiseen. Mutta kokemus osotti pian, että tämänlaatuinen vapaamielisyys oli puutteellinen siinä, ettei se pannut tarpeeksi huomiota tosioloihin. Osottautui, että vapaa kilpailu, johon valtiovalta ei millään tavoin puuttunut, monasti vei siihen, että varakkaampi, vahvempi luokka tahi kansallisuus kohtuuttomasti sorti heikompaansa, ja että valtiovallan, turvatakseen oikeuden vaatimuksia, täytyi ryhtyä positiivisiin lainsäädäntötoimenpiteisiin. Kävi tarpeelliseksi säätää yhteiskunnallisia lakeja ruumiillista työtä tekeväin luokkain taloudellisten etujen turvaamiseksi ja heidän suojelemisekseen kapitalistien näännytykseltä. Ja samaten osottautui tarpeelliseksi erityisillä lainsäädäntötoimenpiteillä turvata niiden kansallisuuksien oikeus, jotka historiallisten olojen johdosta olivat joutuneet sellaiseen tilaan, etteivät yksistään omin voiminsa kyenneet vapaasti kehittymään. Näiden kokemustensa johdosta on liberalismi vähitellen omaksunut vähemmän abstraktisen, enemmän todellisuuteen perustuvan suunnan. Se on pysynyt perusajatuksessaan kaikkien oikeuden vaatimusten mukaisesta vapaudesta. Mutta se on yhä enemmän tunnustanut välttämättömäksi ettei saa luottaa yksistään "vapaan kilpailun" elähyttävään voimaan, vaan että on koetettava positiivisin keinoin korjata yhteiskunnassa vallitsevia epäkohtia. Se köyhempäin luokkain tilan parantamista tarkoittava yhteiskunnallinen lainsäädäntö, joka sivistysmaissa on vapaamielisten puolueitten avulla pantu alulle, vaikkakaan sitä ei vielä kokonaan ole toteutettu, on tästä todistuksena. Englannin vapaamielisen puolueen aikaansaama Irlannin "homerule"-laki on esimerkkinä konkreettisen vapaamielisyyden soveltamisesta kansallisuuskysymyksiin.

Tällaista liberalismin kehitystä on meidänkin maassa ollut havaittavissa. Ja Mechelinin valtiollisen katsantokannan kehitystä käy tässä kohden pitäminen tyypillisenä. Lähtien vapaamieliseltä peruskatsantokannalta, jolla hän aina pysyi, vakaantui hän vakaantumistaan siinä käsityksessä, että oli tarpeellista lainsäädäntötoimin järjestää sekä maamme eri yhteiskuntaluokkain että kieliryhmäin väliset olot siten, että kaikkien oikeutetut vaatimukset täyttyisivät eikä kukaan kärsisi sortoa. Hän asettui siten tavallaan yhteiskunta- ja kielipuolueiden ulko- ja yläpuolelle. Mutta hänen tärkeimmäksi silmämääräkseen jäi, että kansamme ennen kaikkea tuli säilyttää valtiollinen itsemääräämisoikeutensa. Ja todella täytyy kansan, joka, vaikka kansatieteellisesti katsoen käsittääkin eri kansallisuuksia, historiallisen kehityksen johdosta on tullut valtiolliseksi kokonaisuudeksi ja tahtoo semmoisena pysyä, saada itse säätää lakinsa tahi olla osallisena niitä säätämässä, jos mieli sen yhteisten tarpeiden tulla tyydytetyiksi tarkoituksen ja oikeuden mukaisella tavalla. Jos lainsäädäntö on vieraan kansan lakiasäätäväin laitosten käsissä, niin pääsevät epäilemättä sen suuntaa määräämään näkökohdat, jotka ovat vieraita niille, joita se koskee, ja senvuoksi sopimattomat. Kansalla, joka muodostaa yhtenäisen subjektin ja sivistystasonsa puolesta kykenee itse hoitamaan asiansa, tulee olla oikeus tehdä se, mikäli se ei siten loukkaa muiden kansain itsemääräämisoikeutta: tämä on oikeuden mukaisen vapausperiaatteen vaatimus. Oli siis täysin Mechelinin koko valtiollisen katsantotavan mukaista, että hän asetti elämänsä päätehtäväksi toiminnan Suomen valtiollisen autonomian turvaamiseksi, semmoisena kuin tämä autonomia oli maallemme v. 1809 ja sittemmin useamman kerran juhlallisesti taattu.

Hän oli tällä välin jatkanut lainopillisia lukujaan. Helmikuun 23 p:nä 1864 hän suoritti lakitieteenkandidaattitutkinnon, saaden siinä aineessa, johon hänen harrastuksensa parhaasta päästä oli kiintynyt, nimittäin valtio-oikeudessa ja siihen liittyvissä oppiaineissa, korkeimman arvosanan, "laudatur".