Читать книгу Huutolaiset - Theodolinda Hahnsson - Страница 3

Sisällysluettelo

Oli kaunis, valoisa talviaamu. Täysikuu kumotti taivaalla ja kynttiläin valo näkyi joka ikkunasta K:n pitäjän kirkonkylässä, sillä nyt oli jouluaamu, ja silloinhan köyhinkin mökkiläinen hankkii itsellensä kynttilän.

Seppälän kestikievaritalossa oli kello täsmälleen viisi, kun pieni tyttönen astui tupaan. Hän seisahtui ovelle ja kysyi hyvää huomenta lausuttuaan: »Mitä kello on?» Emäntä, joka tuvassa askaroitsi, katsoi seinässä olevaan kelloon, vastaten: »Kelloko? Viisihän se on. Mitäpä sinä tyttö riepu näin aikaiselta liikkeellä olet?»

»Minä pääsen kirkkoon! Äiti antoi takkinsa ylleni, ja lukkarin matamilta sai Iiri lainaksi hänen tyttö-vainajansa takin. Matami myöskin lupasi kirkonaikana käydä sairaan äitimme luona.»

»Kyllä karja-Marikin saa mennä äitiänne katsomaan. Hely rukka, tuossa on sinulle voileipä. Kuivanpuolista teillä kyllä lienee, kun on äitikin kipeä. Ei taida juuri joulusta tietoa olla.»

»On meillä kolmihaarainen kynttilä. Koska äidillä oli vähä talia, niin hän sen laittoi, vaikka olikin kipeä. Ruukussa hänellä oli talia, ja siihen hän vain kynttilää kastoi. Hän on aina joka joulu Vapahtajan tuloksi laittanut meille kolmihaaraisen kynttilän. Nyt on meidän tupa niin valoisa, että Marttikin sanoi Jeesuksen näkevän joka nurkan ja pielen — hän ei ymmärtänyt, että Jeesus kyllä kaikki näkee pimeässäkin.»

»Vanhako hän nyt on?»

»Kynttilänä täyttää kahdeksan.»

»Hm — pieni olisi äidistä jäämään.»

Huomenkello rupesi soimaan, ja Hely riensi kotiinsa, joka oli vastapäätä kestikievaritaloa.

Tarkastakaamme tätä pientä kotia, johon Hely nyt tuli. Se oli ulkonäöltään samanlainen kuin tavalliset mökit, joita joka kylässä näkee, mutta jos astumme sisään, niin jäämme ihmettelemään, miten tuo viisikyynäräinen huone, jossa asuu äiti ja kolme lasta, saattaa olla noin siistinä. Siellä on kullakin lapsella pieni nurkansoppi, missä, mikin pitää lelunsa — pulikoita, kuusenkäpyjä y. m. Ikkunalla palaa kolmihaarainen kynttilä levittäen suloista juhlallista jouluvaloa huoneeseen; mutta lasten äiti, jonka ohjaavan käden jälkiä tarkastamme — hän makaa sairasvuoteella. Hän on köyhä leski. Miehensä, joka herraskartanossa palveli, on jo ollut kuolleena muutaman vuoden. Lapset eivät kuitenkaan köyhyydestä ole tietäneet, sillä äiti eli Antin-Liisa, joksi häntä nimitettiin, on heille aina heidän pienet tarpeensa työllään hankkinut niin kauan kuin hän terveenä oli, ja niin hän vielä nytkin on toimittanut heille heidän joulutarpeensa. Jaksaako hän enää muuta — sitä on vaikea päättää, sillä heikolta sairas äiti näytti, kun hän luoden raukean katseen tyttöseensä, joka kievarista palasi, sanoi:

»Joudu, Hely, ottamaan takki yllesi! Iiri pieneni, kiirehdi sinäkin, jotta pääsette penkkiin, ennenkuin ahdinko tulee. Hely, ota sukkanauhani ja sido se vyötäröillesi, että takki paremmin sinua lämmittää.»

Lapset tekivät, kuten äiti käski. Ennenkuin läksivät, juoksi Iiri vielä hyväilemään äitiänsä sekä peittämään rahilla nukkuvaa pikku Marttia, ja sitte he menivät kirkolle. Kun kirkkoon ennättivät, oli se vielä melkein tyhjä. Ihana valovirta tulvaili heitä vastaan, ja pienet enkelinkuvat alttaritaulussa näyttivät suloisemmilta kuin milloinkaan. Lapsista tuntui, ikäänkuin he ensi kerran olisivat nähneet nuo enkelit. He pyrkivät aina lähemmäksi, ja vihdoin olivat ihan alttarin kohdalla. Hely tahtoi osottaa sormellaan enkelinkuvaa, joka hänen mielestään oli suloisin, mutta eipä sormet tulleetkaan näkyviin, sillä hihat olivat niin pitkät, että kätkivät kokonaan pienet kätöset. Lapsukaiset olivat aivan unhottaneet, että kirkonmenot kohta alettaisiin, mutta lukkari, joka juuri kulki heidän ohitsensa, käski heitä menemään penkkiin. Hely katsoi taaksensa ja hämmästyen, nähdessään kirkon penkit täynnä väkeä, tarttui hän Iirin käteen ja veti häntä muassaan läheiseen penkkiin, joka vielä näkyi olevan tyhjä. He menivät ihan penkin perälle, jotta eivät olisi kenenkään tiellä, mutta kauan eivät siinä istuneetkaan, ennenkuin muhkea, ketunnahkaiseen turkkiin puettu rouva ja lihava herra sekä nuori tyttö ja kadetti astuivat penkkiin. Viimeksi mainitut olivat siinä iässä, jolloin lapsuuden ajasta juuri on tultu nuoruuden ikään. Nämä henkilöt, jotka tässä esitämme, ovat Eversti — niin miksikä häntä nimittäisin? Yhteinen kansa sanoi häntä Kartanon everstiksi, mutta jos hänen nimeään, kysyi esimerkiksi joltakin kyytipojalta, niin tämä kynsien korvantaustaan vastasi: »En sitä nyt muista, on se oikein aatelia.» Koska tuo nyt on varma, että nimi on aatelinen, mutta ettemme siitä selvää saa, niin päätämme nimittää häntä Aateliksi.

Everstinna Aateli, joka istui lähinnä pienokaisia, vilkaisi aina välimmiten sivulleen ja veti turkkinsa paremmin ympärillensä, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että sen silkkipäällys olisi tarttunut Iirin karkeaan takkiin. Iiri huomasi, että hän ja sisarensa olivat liikana kaluna näitten ylhäisten penkissä ja koetti syrjääntyä penkin perään niin kauas kuin suinkin saattoi. Mutta kun ruvettiin veisaamaan, silloin lapset kokonaan unhottivat nuo mahtavat penkissä olijat ja veisasivat kirkkaalla äänellä äitinsä virsikirjasta:

»Ah Jeesuinen minun Herraisen', tule minun sydämeni karsinaiseen».

Everstinna kuuli lasten kauniit äänet ja katsahti vielä kerran sivulleen ja sitte alttaritaulun enkelinkuviin — mitä katsoi hän? — Vertailiko hän noita pieniä eläviä kasvoja taulun enkeleihin?

Kirkonmenojen loputtua, kun kirkosta lähdettiin ja everstinna lapsineen juuri astui rekeensä, menivät penkissä istuneet pienokaiset heidän sivutsensa.

»Mamma, näittekö noita lapsia? Erittäin sievät muodot. Vahinko, että olivat noin epä-esteettisessä puvussa.»

»Hm, Aksel hyvä, talonpoikaislapsia — köyhiä, mitäpä noista — kuka heitä katseli — hm — kauniita tosiaan! Heikki, kääri peite paremmin röökinän jalkojen ympäri! Onko eversti jo reessään?»

»On kyllä», vastasi Heikki palvelija.

»Aja sitte. Tyhmät nuo lapset, tunkeutuivat meidän penkkiimme. Olen aina tahtonut, että meillä olisi lukko penkissämme, mutta papistot ja isännät, tuommoiset mokomat, panivat vastaan, ja siihen nyt saa tyytyä. Gösta on aina niin liiaksi hyvä; tietysti hän, jolla on relatsionit — suurisukuiset tuttavat ja sukulaiset — olisi tuon saanut käymään päinsä, mutta hän ei ottanut asiaan kiinni oikein voimakkaasti; häneltä puuttuu energiaa.»

»Mitäpä se sitte, vaikka siinä talonpoikaislapset istuivatkin», sanoi neiti Aateli, »ei se mielestäni ollenkaan meitä haitannut, tuollaiset pikku sirkat.»

»Oh, Lilli, orpanasi Arvon mielipiteet», virkkoi Aksel. »Arvo saattaa kyllä olla hyvä poika, mutta ellei hän olisi sukukartanon perillinen, luulen, ettei pikku sisareni noin hänen mielipiteitään matkisi.»

»Siitä minä en huoli, että hän on sukukartanon perillinen, mutta hän on kovin kaunis ja tanssii oikein mainiosti, kun vain tahtoo. Mutta hän on välistä niin ilkeä, ettei viitsi, ja senpä vuoksi minä äärettömän mielelläni tahtoisin tanssia juuri hänen kanssaan.»

»Aksel kulta! Mene, poikani, papan kuskipenkille; reki kulkee niin raskaasti, että pelkään hevosilla olevan liiaksi kuormaa.»

»Mitä vielä! Tässä on paljon mukavampi. Pianhan sitäpaitsi jo olemme kotona.»

»Mamma rakas, koska setä Aateli meille tulee?» kysyi Lilli.

»En tiedä, pappa on vähän itse aikonut lähteä Ihalaan.»

»Ja me pääsemme mukaan, eikö niin? Koska lähdemme?»

»Enkeliseni, enhän vielä tiedä sitä varmaan. Ehkä tulevat sieltä meille» —

»Ptruu, ptruu», kuului everstin reestä, ja samassa ajoi kuomurekikin pihaan. Eversti perheineen tuli kotiin.

Palvelustyttö juoksi portaita alas ja tuli auttamaan herrasväkeä reestä.

Tultuansa eteishuoneeseen sanoi everstinna: »Huhhu, oikein tuli kylmä. Joudu, Mari, kattamaan aamiaispöytää! Lämmin suklaati oikein tekee hyvää, mutta, Mari, ota vain siitä kaakusta, joka on alettu.»

Eversti hieroi käsiään ja kiirehti kamariinsa sikaria sytyttämään. Tuokion kuluttua kuului everstinnan ääni huutavan: »Pappa kulta, suklaati on pöydällä!»

»Tulen, tulen», vastasi eversti ja kiirehti niin pian, kuin hänen lihassaan olevan ihmisen on mahdollista, herkullisen joulupöydän ääreen.

»Minun on kovin uni», sanoi Lilli, »en jaksa syödä muuta kuin vähäsen vain, pienen voileivän ja ehkä vähän piirakkaa ja kupillisen suklaatia. Mari, kaada kupillinen!»

»Rovasti piti kauniin saarnan tänään», sanoi eversti.

»Kyllä», huokasi everstinna, »hän puhui hyvin kauniisti Jumalan rakkaudesta ja Vapahtajan syntymisestä sekä kehoitti ihmisiä rakastamaan toisiansa, mutta Jumala paratkoon, lähimmäisenrakkautta näkee sangen vähän!»

»Kirkossa oli äärettömän paljo väkeä», virkkoi Aksel. »Oikein koomillista täällä maalla katsella kirkkokansaa. Tosiaan häiritsevää on, kun näkee kaikenmoisia vaatetuksia ikäänkuin naamiohuveissa. Nuo pienet kauniit tyttöset, jotka olivat eksyneet meidän penkkiimme, nekin esiintyivät äitinsä taikka muorinsa takissa.»

»Niin, Gösta hyvä», sanoi everstinna, »kun ei meillä ole lukkoa penkissämme, niin sepä siitä nyt on seurauksena, että saamme istua kaikenlaisten kerjäläisten kanssa samassa penkissä».

»Hm, oletko kuullut, miten muinaisen maaherran kävi, kun tahtoi penkin ainoastaan omaa perhettänsä varten?»

»No miten?»

»Kaupungin lääkäri, joka näki penkissä olevan tilaa, vaati maaherraa laskemaan häntäkin penkkiin, mutta maaherra tästä suuttuneena kutsutti kotiintultuansa lääkärin luokseen ja nuhteli häntä, sanoen: 'Kuinka uskallatte tehdä vasten minun mieltäni? Ettekö tiedä, että yksi ainoa rivi kynästäni saattaa viedä teiltä viran?' Mutta lääkäri, joka oli ammatissaan erinomaisen taitava ja tiesi, että häntä maaherrakin väliin välttämättömästi tarvitsi, vastasi ihan levollisesti: 'Ja ainoastaan sana minun kynästäni saattaa viedä teiltä hengen'. Eikä siellä sitte pantukaan enää penkkiä lukkoon.»

»Olipa hän viisas mies, tuo lääkäri, hänestä minä oikein olisin pitänyt», virkkoi Lilli.

»Uh, raaka hän oli», vastasi everstinna.

»Nouskaamme jo ruoalta», sanoi eversti. He nousivat ja sitte menivät tunnin ajaksi levolle, koska olivat aikaisin olleet liikkeellä; ja me jätämme everstin perheineen uneksimaan, seurataksemme pienoisia kirkonkävijöitämme, jotka paljoa pikemmin ennättivät kotiin kuin eversti perheineen.

Hely pisti heti kotiin tultuansa puita pesään, jotta saivat lämmitellä. Lukkarin vaimo eli matami, joksi kansan oli tapa häntä nimittää, oli tuonut joulupuuroa ja pannukaakkua, jota hän oli kehoittanut sairasta syömään, mutta kun ei sairas jaksanut, käski hän nyt lapsia aamiaiselle, eikä heitä suinkaan tarvinnut kahdesti kehoittaa.

»Kyllä lapsille ruoka maistuu», sanoi matami, kun näki, miten hartaasti he söivät ateriaansa. »Syökää, syökää vain, lapset, että kasvatte, ruoasta sitä voimia saa, ja voimia sitä kuitenkin kysytään teiltäkin. Lapsiparat, täytyneekö teidänkin äidittömiksi jäädä?»

Iiri laski pois puulusikkansa, kyyneleet rupesivat vierimään ja hän juoksi äitinsä luo ja syleili häntä, sanoen: »Äiti, ethän jätä meitä, äiti kulta! Sitte tahdon minäkin kuolla.»

»Jos saisin, lapsi, sinut mukaani, silloin en huolehtisi. Sinulla on niin hellä ja arkatuntoinen luonto, että pelkään saavasi paljon taistella täällä maailmassa; vaan kyllähän Jumala teistä huolen pitää.»

»Kyllä hän jonkun neuvon keksii», huokasi matami. Ovi aukeni taas, ja eräs naapurimuija astui sisään. »Päivää, Taaven-muori!» sanoi matami. »Olipa hyvä, että tulitte, minun täytyykin jo mennä. Jos teiltä, lapset, jotakin puuttuu, niin tulkaa meille sanaa tuomaan, kyllä sitte koetan auttaa. Ehkä muori jää tänne Liisan luo, niin lapset turvallisemmin häntä hoitavat, kun heillä on neuvonantaja.»

»Kyllä minä jään, yksinäinenhän olen, ei minua kukaan kotona kaipaa; sama missä olen.»

»Jumalan haltuun siis. Katsokaas, jopa hän nukkuu! Hm, väkisin sain

hänen syömään muutaman lusikallisen puuroa, ja nyt hän sai unta.

Tiettyhän se on, kun ei syö, että hiukaisee eikä sitte untakaan saa. —

Olkaa nyt vain hiljaa, ettei hän herää.»

Matami läksi. Muori otti virsikirjan lukeakseen, ja lapset rupesivat kukin hiljaa leikkimään nurkkasessaan.