Читать книгу Huutolaiset - Theodolinda Hahnsson - Страница 5

Sisällysluettelo

R:n pitäjässä pohjois-Hämeessä oli mäen päällä kauniin puiston keskellä Ihalan uhkea sukukartano. Tuuheitten vanhojen puitten välistä pilkoitti sieltä ja täältä sinertävä järvi kauniine saarineen. Aivan lähellä rantaa näkyi sievä punaiseksi maalattu asunto, jota suuri vanha koivu suojasi. Tässä pienessä rakennuksessa asui vanha neiti Joppe, joka ennen oli ollut sukukartanossa taloudenhoitajana, mutta myöskin perheen ystävänä ja neuvonantajana. Hän oli jo nykyisen patruunan isä-vainajan nuorena ollessa talossa ollut ja nyt vanhana saanut oman asunnon, jossa hän rauhassa sai viettää vanhuuden päiviään.

Tämän vanhuksen asuntoa kohti kulki Arvo Aateli verkalleen. Hän näytti miettiväiseltä.

Vanha neiti Joppe katsoi ulos ikkunastaan ja ajatteli nähdessään Arvon: »Poika näyttää niin vakaalta, mitäpä hän tuumanneekaan? Kukapa niitten nuorten pääkkösistä tähän aikaan selvää saa — on niin monta tuumaa ja mieltä heillä, että tuskin itse tietävät mitä tahtovat; hyvä poika hän on, ei hän minuakaan halveksi, tuleepa usein kysymään neuvoja minulta, koska olen muka paljon kokenut. Noh, totta tällä iällä jo jotakin on nähnyt, vaan eipä kaikki nuoret tahdo vanhan neuvoja seurata, mutta Arvo sen kyllä tekee ja Jumala häntä siunatkoon!»

Ovi aukeni ja Arvo astui sisään. Vanha neiti pani lasit nenälleen paremmin nähdäksensä lempi poikaansa.

»Kuinka täti jaksaa? Päivä on niin lämmin ja ihana, että luulin tapaavani teidät ulkona.»

»Täältä on laveampi näköala. Minun sopii nähdä sekä järvelle että Ihalaan päin, ja kun akkunani on auki, saan kyllin henkiä kesäistä ilmaa.»

»Todella täällä onkin vilpoista ja herttaista olla.»

»Mitä posti tänään toi? Tuliko kirjeitä?»

»Tuli. Setäni kirjoitti isälle, kehoittaen samalla, että minä lähtisin heille; mutta ei minua oikein haluta. Setä on kyllä kovin herttainen, mutta en minä viihdy serkkujeni parissa, me olemme varsin erilaisia mieliltämme.»

»Kyllä niin, sinä olet aivan isoisäsi, kapteeni-vainajan, luontoinen ja ihan hänen näköisensäkin. Jaa jaa», sanoi neiti ja puhui ikäänkuin itsekseen, »hän oli mies, joka katsoi ainoastaan ihmisen todellista arvoa, eikä hänen mielensä milloinkaan hehkunut ulkonaisiin komeuksiin. Mutta hänenkin vain täytyi kärsiä perityn korkeasukuisuutensa vuoksi — niin — niin, kärsiä sitä täytyy — eihän siihen mikään auta, ei rikkaus, ei köyhyys — mutta mitä näistä puhuu, ovathan ne ajat jo unohduksiin menneet.»

»Minä olen kuullut kaikkien puhuvan isoisästäni äärettömän suurella rakkaudella, ja äitinikin oikein ilostuu, kun vain joku sanoo minua isoisäni näköiseksi tahi luontoiseksi. Mutta isoäidistäni ei kukaan mainitse mitään, ei pahaa eikä hyvää. Mikähän siinä on? Eikö hän ollut hyvä?»

»Hyvänen aika, mitä kysytkään! Hän, joka ei pienimmälle sääskellekään olisi mitään pahaa tehnyt!»

»Olipa hän myöskin hyvää sukua, koska oli aatelinen neiti.»

»Kyllä, tietysti.»

»No eikö häntä siis mikään vaivannut? Äitini myöskin aina noin epäsuorasti vastaa, kun mummostani jotakin tahdon tietää. Niin, häntä ei koskaan haluta kertoa asioista, joita hän on ainoastaan kuullut eikä tarkemmin tunne. Mutta te, joka olette isoisäni aikana elänyt ja olitte talossa sukulaisena ja perheen ystävänä, te kyllä nuo asiat tunnette. Kertokaa nyt minulle isäni vanhempien elämänvaiheista.» Näin sanoen Arvo nousi katsomaan isoisänsä ja isoäitinsä kuvia, jotka olivat ripustetut vanhan neidin seinälle.

»Nuo molemmat, joita siinä katselet, eivät olleet luodut toisiansa varten. Eivät he onnellisia olleet», sanoi neiti Joppe.

»Mitä, elivätkö riidassa?»

»Ei, ei suinkaan! Eihän niin jalo mies kuin kapteeni-vainaja koskaan olisi riidellyt vaimonsa kanssa, eikä kapteenska koskaan ajatellut toisin kuin hänen miehensä.»

»Sepä kumma! Ja sentään sanoitte, etteivät he onnellisia olleet» — —

»Ottaisitko sinä halusta vaimon, joka aina vain sanoisi jaa, jaa, niin, niin, kaikkiin asioihin, joista tahtoisit keskustella hänen kanssaan? Jos niin on, neuvon sinua olemaan ilman vaimoa yhtähyvin, sillä mitä tuollaisella kumppanilla tekisit, joka ei tiedä mitään itse ja sen vuoksi on sinun ainaisena kaikunasi. Eihän kaksi ihmistä, jos viisaita ovat, koskaan ole niin aivan yksimielisiä, etteivät joskus vedä vähän vastakynttä.»

»Oliko hän siis hullu?»

»No ei, osa vähemmässäkin, mutta yksinkertainen hän oli oikein suuressa määrässä.»

»Mitenkä isoisäni noin kummasti erehtyi kumppania valitessaan? Älkää vain sanoko, että hän etsi rikkautta. Silloin minulta ryöstäisitte sen jalon kuvan, jonka hänestä sydämessäni olen säilyttänyt.»

»Ei, hän ei rikkautta etsinyt. Minä tahdon sinulle kertoa pääasiallisesti, mitenkä hänen kohtalonsa sellaiseksi tuli, kuin se oli:

Nuorukaisena hän rakastui erääseen papintyttäreen, joka oli hyvin sivistynyt. Hän ei ollut mikään kaunotar, mutta vartalonsa oli sorea, hänen poskillaan hohti raitis puna ja hän oli erittäin miellyttävä, iloinen ja viisas tyttö. Nuoret tapasivat usein toisensa, vaikka asuivat eri pitäjissä, sillä vanhemmat pitivät seuraa toistensa kanssa. Vuosi vuodelta kiihtyi nuorten rakkaus, mutta kun isoisäsi vanhemmat huomasivat sen, rupesivat he harvemmin pappilassa käymään sekä kokivat kaikin tavoin estää nuoria tapaamasta toisiaan. Tuo järkevä tyttö huomasi sen kylläkin pian. Hän taisteli nyt omaa sydäntänsä vastaan kovan taistelun, jonka seurauksena oli se, että kapteeni-vainaja, kun hän kosijana tuli tytön luo, sai rukkaset. 'Minä rakastan sinua', sanoi tyttö kapteenille, 'ja tiedän myöskin ansaitsevani sinun rakkautesi. Mutta sukulaisesi halveksivat minua siksi, etten ole samaa säätyä kuin he, ja vähitellen he saattaisivat kentiesi muuttaa sinunkin mielesi, — ja silloin — niin, silloin olisi minun onneni hukassa.' Mutta kapteeni vakuutti, ettei hän milloinkaan muuttuisi. Hän kirjoitti tytölle kirjeen, jossa oli pieni muistoruno. Se kuului näin:

'Armaastaan kyyhky pieni pois ennen eriää, kuin sinua, kallis Meeri, sun sulhos hylkäjää.'

Vaan tyttö pysyi lujana päätöksessään. Siitä kapteenin koko suku kovin häntä kunnioitti. He sanoivat: 'Hän on todellakin jalo, emme parempaa miniää toivoisi, jos hän vain olisi — vapaasukuinen» — mutta siinäpä se oli se suuri juopa, johon viisas Meeri tiesi hukkuvansa, ellei olisi aikoinaan pelastanut itseänsä. Meeri jäi kuitenkin naimattomaksi koko iäkseen ja oli onnellinen, sillä kaikki, jotka hänet tunsivat, pitivät häntä rakkaana. Kapteeni ei myöskään olisi tahtonut naimisiin mennä, mutta kun hän oli sukukartanon omistaja, tarvitsi hän emännän taloonsa, ja hänen vanhempansa kiusasivat häntä niin kauan, että hän vihdoin suostui ottamaan vaimokseen erään köyhän aatelisneidin, joka oli hyvin yksinkertainen. Kapteeni kyllä ilmoitti tytölle sydämensä tilan — että toinen oli hänen rakkautensa saanut — mutta tyttö oli yhtä kaikki tyytyväinen, kun sai kauniin miehen ja pääsi sukukartanon emännäksi. Siinä nyt olet saanut kuulla, miksikä isoisäsi tuollaiseen naimiseen meni.»

»En minä vain tässä suhteessa tahtoisi isoisäni kohtalon alaiseksi joutua! Aatelisneitoa en myöskään ota, en milloinkaan. Sen olen sanonutkin vanhemmilleni, jotta tottuisivat ajatukseeni. Heidän täytyy se tietää, etten minä ketään yksinkertaista röökinää aio naida.»

»Hyvänen aika, mitä nyt tuumitkaan? Eihän kaikki röökinät ole yksinkertaisia. Mutta kyllä sen sanonkin, että tyhmiä ihmiset ovat, kun perittyyn, nimeen panevat enemmän arvoa kuin jaloon sydämeen. Vaan kyllähän maailma siinä suhteessa nyt jo onkin muuttunut.»

»On kyllä. Mutta tässä nyt olen jutellut näin kauan, vaikka vanhempani odottavat minua päättämään matkastani. — Setäni mailla on paljo jäniksiä ja lintuja; ehkä lähden sentään, niin pääsen metsästämään.»

»Katso vain, ettet huonoa saalista saa. Todella, minä varoitan sinua! Tuollaiset nuket, kuin serkkusi on, harvoin tekevät järkevän miehen onnelliseksi, mutta usein on tapahtunut, että ovat vieneet viisaan miehen järjen, ja mies parat ovat huomanneet sen vasta silloin, kuin katuminen on käynyt liian myöhäiseksi.»

»Älkää pelätkö, ei minua nuket miellytä, ajattelevien ja järjellisten ihmisten seurassa olen aina parahiten viihtynyt. Mutta nyt minun täytyy mennä. Hyvästi, täti!»

Arvo läksi käymään kotiin päin ajatellen: »Tuo täti minua on aina lellitellyt, mutta toisaalta hänen neuvonsa monessa suhteessa kuitenkin ovat parsineet sen, mitä hänen liiallinen hyväntahtoisuutensa ehkä olisi minua vahingoittanut. Hm, hän pelkää, että mielistyisin serkkuuni; siitä hän saa olla huoletta!» Arvo oli nyt ennättänyt kotiin ja läksi suoraan äitinsä kamariin.

»No mitä kuuluu, poikani, oletko päättänyt lähteä?» kysyi hänen äitinsä.

»Olen», vastasi Arvo.

Patruuna Aateli tuli huoneeseen ja sanoi, nähtyänsä Arvon: »Sinä lähdet kai jo tänään matkalle?»

»Lähden. Nyt on metsästysaika juuri käsissä ja metsälammet ovat täynnä sorsia.»

»Nuo ikävät jahtimatkat», sanoi patrunessa, »ne minua aina huolestuttavat; lankoni maatilalla on kovin synkkiä metsiä, entä jos vielä eksytte siellä. Aksel ei suinkaan paljon tunne niitä.»

»Ahto Nurmi tulee kyllä mukaamme; kun kolmisin menemme, niin ei meidän yhtään ole hätää, ja sitä paitsi Ahto kyllä usein on setäni mailla metsästämässä ollut, kyllä hän ne tuntee. Tunteepa vielä Renkalankin metsät.»

»Urholla saat ajaa ensi kestikievarivälin, vaan sitte kyydillä, sillä minä tarvitsen hevosiani kylvöjen takia», sanoi patruuna.

»Hauskempi onkin kyydillä kulkeminen, sillä matka joutuu pikemmin.»

»Lähde nyt vaatteitasi säälimään matkalaukkuun», käski patrunessa, »minä menen sinulle panemaan vähän eväitä mukaan».

Arvo meni kamariinsa, veti piironkinsa laatikon auki, otti sieltä vaatteet, joita luuli tarvitsevansa mukaansa, ja rupesi niitä sovittelemaan matkalaukkuun. Samassa vanha Maija, joka oli talossa kauan palvellut, tuli sisään, tuoden esiliinassaan koko joukon sukkia, joita hän tarjosi Arvolle, sanoen: »Tässä on uusia puhtaita sukkia, ottakaa ne mukaanne.»

»Maija hyvä, en minä niitä kaikkia tarvitse.»

»Ottakaa vain! Jos jalat metsässä kastuvat, niin nämä ovat hyvät olemassa.» Ja kursailematta Maija pani sukkaparit matkalaukkuun sinne ja tänne, missä vain havaitsi pienen kolon vaatteitten välissä.

»Olkoot nyt siinä sitte», sanoi Arvo. »Mutta Maija hyvä, laittakaa minulle kahvia, sitä mielelläni joisin, sillä semmoista kahvia, jota te keitätte, en saa, ennenkuin takaisin palajan.»

»Voi, voi, tuota maisteria, mitä hän sanookaan! Kyllä maar sitä semmoista jokahinen keittää. Menkää vain sisareni, lukkarin matamin luo, hän laittaa varsin yhtä hyvää kuin minäkin — vaikka vähän liiaksi väkevää se sentään ehkä on, sillä hän on jo unhottanut, kummoista hienommissa herroissa laitetaan. Aioin juuri pyytää, että maisteri poikkeisi sinne lukkarille taikka antaisi kyytipojan viedä minulta sisarelleni terveisiä. He asuvat siellä kirkonkylässä.»

»Kyllä tiedän ja toimitan terveiset perille, mutta kahvia tahdon täällä kotona juoda.»

»Niin kai, sehän onkin aivan valmista lakin alla selkenemässä, ja lämpimiä nisukaakkusia panen pöydälle, tulkaa vain juomaan.»

Maija kiirehti toimeensa, ja Arvo meni vanhempiensa kanssa juomaan kahvia.

Hevonen oli portaitten edessä valjastettuna, ja kun Arvo oli juonut, otti hän jahtilaukun ja pyssyn mukaansa, sanoi jäähyväiset vanhemmilleen ja meni kääseihinsä. »Hei Urho, nyt sitä mennään!» huusi hän hevoselleen, nykäisten ohjaksista, ja samassa mentiinkin niin, että kääsit tärisivät.