Читать книгу Huutolaiset - Theodolinda Hahnsson - Страница 7

Sisällysluettelo

Iiri oli mennyt karjalauman kanssa metsään viiden aikaan aamulla. Hänellä oli pieni piimäputina sekä kalaa ja leipää mukana. Iirin oli kovin uni, kun hänet herätettiin, mutta kun hän kerran oli saanut vaaterepaleet yllensä ja unen silmistään hierotuksi, niin oli hänen mielestänsä taas hauskaakin lähteä metsään. Taivas oli kirkkaan sininen ja linnut lauloivat ilosäveleitään; kuusten raskaissa oksissa kastehelmet kimaltelivat, ja kaikki tuo omituisesti vaikutti Iiriin. Ei hän tietänyt, mistä se tuli, mutta hänen sydämensä tuntui vain niin keveältä tässä suuressa Tapiolan salissa, että hänenkin täytyi laulaa, vaikkei äänensä erittäin iloiselta kuulunut:

Hoi, hoi, Rusko ja Kirjo!

Hoi la la laa lilu laa laa laa.

Metsässä orpokin riemuita saa!

Hoi, hoi, karjani metsään!

Hoi la la laa lilu laa laa laa.

Linnut ne vapaina laulella saa!

Voi, voi, äitini luokse

Läksisin vain! Lilu laa laa laa.

Häntä en mailmassa nähdä saa.

Hoi, hoi, lammelle karja!

Mustike hoi! Jo nyt menkää vaan!

Rannalla kukkia poimia saan.

Hei, hei! Puolat ne hohtaa

Metsässä jo. Lilu laa laa laa.

Niitäpä paimenkin maistella saa.

Näin Iiri lauloi, aina sen mukaan kuin esineet hänen ajatuksiansa lennättelivät. Eteenpäin meni karja ja eteenpäin Iiri aina siksi, kunnes ennättivät Ruoholammelle; mutta lammen lähellä oli nurmi niin mehevän vihreä, että karja siihen pysähtyi. Iiri poimi varsankavioita ja pääskynkukkia, ollen onnellinen tätä tehdessään. Hänen onnensa oli kyllä hetkellinen, mutta kuitenkin täydellinen, sillä lapsi on siinäkin suhteessa onnellinen, että pieni ilonhetki saattaa hänet kokonaan unhottamaan kaikki huolet, kun sitä vastoin aikahinen, jos hänellä on huolia, ei saata niitä onnenhetkenäkään varsin unhottaa. Niin Iiri unhotti kaikki surut tässä ihanassa metsässä, jossa kuuset ja kukat tuoksuivat, linnut visertelivät ja päivä paistoi. Lampi oli ihan tyyni, ainoastaan silloin tällöin pieni värähdys näkyi sen pinnalla, kun sorsa sukelsi tahi kalanen pakeni hauen ahmaavaa kitaa.

Kun Iiri oli poiminut kukkia niin paljon, ettei hänen pieneen helmaansa enempää mahtunut, rupesi hän niitä järjestämään somiksi kimpuiksi ja piti sitte nuo pienet kimput nukkinaan. Mutta ainoastaan vähäisen hetken sai hän näin mielikuvituksensa avulla huvitella, sillä karja ei kauankaan lammen rannalla viihtynyt, vaan lähti metsän polkuja kulkemaan yhä edemmäksi. Jota kauemmas se meni, sitä synkempi oli metsä; pieni nurmikko kyllä oli siellä ja täällä, johon lehmät hetkeksi pysähtyivät. Näin kulki karjalauma paimentyttöineen, kunnes puolipäivän aikaan joutuivat vanhalle kaskimaalle; siinä oli laveasti laidunta, ja sen eläimet kyllä huomasivat, koska ahnaasti rupesivat pureskelemaan vehmasta ruohoa. Iiri istahti suuren kuusen suojaan ja aukaisi eväspussinsa. Hän söi oikein mielihalulla, ryypäten piimää putinasta. Sepä maistui äärettömän hyvältä, vaikka olikin niin hapanta, että kuohui astiassaan; mutta nälkä on hyvä ruoan höystäjä.

Kun Iiri oli syönyt, tunsi hän itsensä kovin väsyneeksi, sillä päivä oli paahtava ja ilman aamuinen raittius kokonaan kadonnut. Iiriä ei sentään haluttanut kukkakimpuilla leikkiä, hän vain katseli metsää, jonka puut näyttivät äärettömän korkeilta, ja pelko rupesi hänen mieltänsä valtaamaan. Hän oli niin yksin. Kyllä äiti-vainaja oli sanonut: »Jumala on joka paikassa meidän kanssamme, hän kyllä meitä suojelee» — mutta sentään — niin, se paha mutta siinä nyt oli. Iirin usko ei vielä ollut oikein luja, eikä se ihmettäkään — hän vain pelkäsi ja muisteli äitiänsä, ajatellen, ettei äiti olisikaan synkkään metsään häntä jättänyt.

Pilviä nousi taivaalle. Taivaanrannalla niitä ensin vähän näkyi, mutta sieltä ne yhäti levisivät ja synkistyttivät vähitellen koko taivaan. Iiri rupesi itkeä nyyhkyttämään ja painoi päänsä eväspussiinsa, joka oli hänen vieressään pehmeällä sammalmättäällä. Hän tahtoi vain vähän siinä levähtää väsynyttä päätään — hetkisen vain — mutta uni petti hänet, ja tyttönen nukkui pois kaikista huolista. Ilma kävi aina huonommaksi, kaukaa kuului ukkosen jyrinäkin. Karja ammui levottomana ja rupesi lähtemään kotiin päin, jättäen pienen paimenensa synkän metsän yksinäisyyteen lepäämään. Ukkonen rupesi aina kovemmin jyrisemään ja salamat kävivät taajempaan, vaan Iiri nukkui raskaasti, kunnes kova raesade hänen herätti. Hän katseli hämmästyneenä ympärilleen — hieroi silmiään — mutta lehmiä ei näkynyt. Hän huusi: »Mustike, Kirjo, hoi! Ruskanen!» Ei yhtäkään ammuntaa kuulunut. Iiri rupesi katkerasti itkemään. Nyt vasta oli hän yksin, kun kaikki elukatkin olivat poissa. Hän rupesi juoksemaan kotiin päin. Sade ja kyyneleet viruttelivat hänen poskipäitään, ja pian hänen huonot vaatteensakin olivat läpimärkinä. Sitä ei hän ajatellutkaan, sillä pelko sydämessä oli kova. Hän tiesi varmaan, että tämänpäiväinen tapahtuma hänelle tuottaisi kovan rangaistuksen. »Voi että nukuinkin!» huoahti hän vähän päästä. Ennätettyään lammelle tuli hän levollisemmaksi, sillä eipä nyt enää koti ollut kaukana; ilma rupesi myöskin vähän asettumaan ja taivas selkenemään. Hän alkoi nyt kävellä hitaammin, sillä juokseminen olikin vaikeata, koska hame, aina loksahtaen hänen sääriinsä, äänteli klipin klapin, klipin klapin. Näin läpimärkänä pääsi Iiri kotiin, mutta hänen ennätettyään sinne tuli Eveliina ja Renkalan koko väki häntä vastaan.

»Missä sinä olet viipynyt?» tiuskasi Eveliina. »Karja tuli kotiin, mutta iso Ruskanen on poissa. Miksi sinä metsään jäit?»

Renkala tuli nyt myöskin ja ärjäsi tytölle: »Etkö tiedä, että paimenen tulee olla karjansa kanssa? Missä olet ollut ja missä on Ruskanen? Se sinun täytyy tietää.»

Iiri itkeä nyyhkytti, niin että hänen oli vaikea saada sanaa suustansa.

Hän vastasi kuitenkin rehellisesti: »En tiedä, — en tiedä, missä

Ruskanen on — Metsässä söivät —»

»Niin, kai ne söivät, mutta missä se nyt on, kuuletko? Sinun pitää se tietämän.»

»Ne söivät, ja minä — minä istuin puun juurella ja söin myöskin — ja sitte oli niin kuuma ja minä väsyin, ja sitte — sitte nukuin — uhuu — ja sitte heräsin, kun satoi rakeita ja ne minua pieksivät vasten silmiä.»

»Olisivat piesseet oikein pahanpäiväisesti, ettei minun sitä tarvitsisi tehdä. Tule nyt hakemaan Ruskasta! Kyllä sitte saat palkkasi, jahka tästä joudutaan. Luulet kai, että sinua metsään makaamaan ruokitaan — häh? — Niinkö luulet?»

Iiri ei vastannut mitään, vaan palasi niin märkänä kuin oli takaisin metsään ja ohjasi seuralaisensa siihen paikkaan, jossa lehmät olivat olleet silloin, kuin hän nukkui. Juuri kun he ennättivät paikalle, kuulivat he ilokseen lehmän ammunnan. Iso Ruskanen makasi aivan tyytyväisenä suuren hongen suojassa, ja vieläpä oli sillä pikkuinen Ruskanen vieressään. Siinä siis oli syy, miksikä ei Ruskanen voinut seurata kumppaneitaan metsästä pois. Tästä kaksinkertaisesta löydöstä ihastuneina palasivat Renkalaiset kotiin, ajaen Ruskasta edellään, ja eräs miehistä kantoi vasikkaa. Ei kukaan nyt muistanut Iiriä toruakaan, vaan rauhassa sai hän klapsuttaa märkänä kotiin, eikä kukaan hänelle kotiin tultua kuivia vaatteita antanut.

Myöhäisempään, kun talon palvelusväki söi illallistansa, meni Iirikin syömään, mutta ei ruoka oikein maittanut, hän ajatteli vain lakkaamatta: »Mikä rangaistus minulle nyt tulleekaan?» Kun Eveliina samassa tuli tupaan ja käski Iiriä viemään aitan avainta emännän kamarin naulaan, vei tyttö sen aivan hajamielisenä kamarin kaappiin ja palasi jälleen väentupaan. Mutta hetken perästä isäntä taas kyseli avainta, kun sitä ei näkynyt seinässä. Eveliina raotti tuvan ovea, huutaen äreästi: »Iiri, mihinkä aitan avaimen panit?»

»Minäkö? Niin, mihinkä sen panin — voi, mihinkä minun se piti paneman?

— Kun en nyt muista.»

»He, kamarin naulaan, hae oitis, isäntä kysyy sitä.»

»Voi, voi, kun en nyt muista mitään!»

Iiri haki, ja Eveliina sekä piiat. Isäntä näytti nyrkkiään Iirille, sanoen: »Kyllä sinun vielä opetan muistamaan.»

Avainta ei vain löydetty, vaikka sitä kovin haettiin. Emäntä etsi myöskin, vaivihkaa vain; hän kyllä muisti Iirin käyneen kamarissa, mutta ei pannut tähdelle, mitä hän siellä teki. Vihdoin, kun kaikki jo olivat menneet maata ja emäntä haki tulitikkulaatikkoa kaapistaan, näki hän kaapin perällä aitan avaimen. Eipä kuitenkaan kukaan mennyt Iirille lohdutukseksi sanomaan, että avain oli löydetty.

Iiri, kuten muutkin, meni levolle, mutta lepoa hän ei saanut. Kun kaikki jo nukkuivat, oli hän vielä valveilla. Hänen oli ylen kuuma, päätänsä poltti kummasti, huone tuntui ahtaalta, tuskin hän saattoi hengittää — hän näki aina isännän ja hänen nyrkkinsä sekä Eveliinan komean ja ylpeän muodon — mutta tuolla ulkona — siellä oli niin hiljaista ja avaraa! Täysikuu valaisi ystävällisesti ja kutsuvasti, tähdet tuikkailivat viitaten häntä huoneesta pois. Iiri nousi vuoteeltaan, puki vähän yllensä ja hiipi hiljaa ovesta ulos. Hänen poskensa hehkuivat ja hänen silmissään paloi outo tuli. Hän katseli vähän ympärilleen, mutta katse ei ollut tavallinen. Kuvastuiko siinä kivunhoure vaiko mielenhairaus, — sen ainoastaan lääkäri olisi kyennyt päättämään. Iltayön hiljaisuus vallitsi talossa, mutta etäältä metsästä päin kuului silloin tällöin koiran haukunta ja väliin myöskin kotiin palaavien metsästäjien jahtitorven ääni. Lähempää kuului yksinäisen linnun raksutus, varmaankin sieltä lammen rannalta, jossa Iiri päivällä oli kukkia poiminut. Sinnepäin tyttö nyt riensi. Hän kiirehti ikäänkuin käskyä totellen. Lammelle ennätettyänsä hän istui rannalla olevalle kivelle. Tyynenä kuten peili oli lampi, sen pinnalla kuvasteli tähtiä tuhansittain, ne ystävällisesti iskivät silmää Iirille — äitiköhän niistä katseli? — »Äitini luokse lähtisin jo», huokasi lapsi ja alkoi surullisella äänellä laulaa:

»Äiti, eikö kultamaassa, johon päärlyportit vie,

seurueessa enkelitten sijaa Iirillekin lie?

Onhan sijaa — onhan sijaa seurueessa enkelitten.»

Jokin rapsahti metsässä, Iiri kuuli sen ja kirkasi: »Uih! Renkala!» sekä hypähti, huutaen »äiti, äiti!» nopeasti kuin lentävä lintu lammen syvyyteen. Loiske kuului, mutta samassa myöskin toinen loiske. Kaksi vankkaa kättä tarttui Iiriin, ja sitte pelastaja kiireesti ui taakkansa kanssa rantaan.

Rannalle päästyään laski pelastaja Iirin nurmikolle, tarttui torveen, jonka hän oli jättänyt rannalle, ja puhalsi siihen kovasti. Pian kuuluikin metsään eksyneitten koirien haukunta aivan läheltä, ja hetken perästä neljä koiraa tuli juosten metsästä lammen rannalle. Ne kiirehtivät nurmella lepäävän lapsen luo, mutta siinä seisoi metsästäjä Iirin vieressä, häntä virvoittaen, ja hotisti niille sormellaan sanoen: »Ei saa koskea». Koirat nyt korvat lotkollaan kurkistivat vuoroin metsästäjään ja vuoroin tyttöön, jonka ympärillä ne nuuskien häärivät, mutta äkkiä juoksivat häntäänsä heiluttaen metsään päin, josta kolme nuorta miestä tuli esiin. Kaksi oli metsästäjän pukuun puettuna, mutta kolmas oli vain jonakin tienoppaana.

»Noh Arvo, mikä sinulla siellä on? Mistä tuollaisen saaliin olet saanut?»

»Minä pelastin hänet tuolta lammesta, ja tiedätkö Aksel — jollen teitä ennen olisi lammelle tullut, lepäisi tyttö nyt tuolla syvyydessä, sillä juuri tähän ennätettyäni hän veteen hyppäsi.»

»Mutta eiköhän tuo ole Renkalan huutotyttö?» sanoi Ahto.

»Herranen aika! Sehän se on, meidän Helyn sisar, Renkalan Iiri», virkkoi opas. »Kas kun en sitä oitis huomannut, ja pappilan maisteri kun hänet ensin tunsi. Mikähän likkaan tuli? — Vaikka kukapa sen tietää, mitä päähän pälkähtäisi semmoisessa paikassa kuin Renkalassa, kyllä sitä tyttöä siellä on litistetty ja lätistetty — toista se Helyn on meillä.»

»Mitäs sanot, Kallu! Onko tuo kukoistava tyttö, joka kestikievarissa palvelee, tämän lapsen sisar?» kysyi Aksel.

»On kyllä», vastasi poika, joka herroilla oli oppaana, ja lisäsi kurkistaen sivulta päin Akseliin: »Näkeehän sen muodostakin, mutta mitäpä herrat piikatyttöä niin olisivat katselleet, että sen näkisivät.»

»Vaiti, hän virkoo!» sanoi Arvo.

Iiri aukaisi silmänsä ja katseli ensin levollisena ympärilleen, vaan kun hänelle rupesi selvenemään, missä oli, tuli hän taas ikäänkuin mielettömäksi ja huusi, tarttuen kovasti Arvoon: »Hän tulee ja lyö minua nyrkillään, ja se on niin kova, että minä aivan rutistun; äiti, pelasta minut!»

»Lapsi, ei sinun ole mitään hätää, me sinua varjelemme», lohdutti Arvo.

»Ei häntä saa viedä Renkalaan», virkkoi Kallu, »mutta voi, voi! mihinkä hänet vietäisiin? Kyllä vain Renkala suuttuu, jos hänet muualle viemme.»

»Renkala? Missä? — Pelastakaa!» huudahti tyttö ja tarttui taas kovasti

Arvoon.