Читать книгу Isät ja lapset - Иван Тургенев, Тургенев Иван Сергеевич - Страница 3

– Vai niin, vainen; vai olet sinä nyt kandidaati ja matkalla kotia! – puheli Nikolai Petrôwitsh, kosketellen milloin poikansa olkapäätä, milloin polvea. – Viimeinkin!

– Kuinkas setä jaksaa? – kysäisi Arkâdi. Hän oli kyllä täynnään vilpitöntä, melkein lapsellista iloa, mutta tahtoi kumminkin niin pian kuin mahdollista tehdä lopun nykyisestä liikutuksen tunnelmasta ja kääntää puheen jokapäiväisiin asioihin.

– Hyvin jaksaa. Olihan hän lähdössä minun kanssani sinua vastaan, mutta mitenkä sitten lienee päättänyt toisin.

– Saitko kauankin odotella minua?

– Viiden tunnin verran.

– Isä kulta!

Arkâdi kääntyi nopeasti isään päin ja suuteli häntä poskeen. Nikolai Petrôwitsh naurahtelemaan.

– Saatpa nähdä, – virkkoi hän, – millaisen komean hevosen minä olen sinulle hankkinut. Ja uudet on sinun huoneessasi tapetitkin.

– Saako Bazârowkin oman huoneen?

– Löytyy huone hänellekin.

– Isä kulta, ole ystävällinen hänelle. En osaa niin sanoa, kuinka suuressa arvossa minä pidän hänen ystävyyttään.

– Äskettäinkö vasta olette tulleet tuttaviksi?

– Äskettäin.

– Ilmankos minä en häntä viime talvena nähnytkään. Mitä hän opinnoi?

– Pääaineena on hänellä luonnontieteet. Hänellä on muutoin tietoja kaikesta. Ensi vuonna hän aikoo suorittaa lääkärintutkinnon.

– Vai niin! Hän on medisiinari siis! – virkkoi Nikolai Petrôwitsh ja vaikeni hetkiseksi. – Pjotr! – lisäsi hän sitten, osoittaen kädellään, – tuolta taitaa tulla meidän talonpoikia?

Pjotr katsahti herransa osoittamaan suuntaan. Kapeata kylänraittia tulla jyristi kovaa vauhtia muutamia rattaita, hevosilla ohjakset höllällään. Rattailla istui useimmissa mies, moniaissa kaksi, yllään lammasnahka-turkit levällänsä.

– Meidän ne on, – sanoi Pjotr.

– Minnehän ne nyt, kaupunkiinko vai?

– Kaupunkiin kaiketikin… Kapakkaan, – lisäsi Pjotr halveksien ja kääntyi hiukan kuskiin päin, ikäänkuin häneen vedoten. Mutta tämä ei liikahtanutkaan; hän oli semmoinen vanhan kansan mies, joka ei hyväksynyt näitä nykyaikaisia mielipiteitä.

– Paljon on minulla ollut puuhaa talonpoikain kanssa tänä vuonna, – jatkoi Nikolai Petrôwitsh, kääntyen poikaansa. – Eivät maksa veroa. Minkäs sille mahtaa?

– Oletko päiväläisiisi ollut tyytyväinen?

– Kyllä, – äännähti Nikolai Petrôwitsh hampaittensa välitse. – Muuthan ne niitä yllyttelevät, ja se on paha asia. No niin, eikä ne vielä oikein aherrakaan. Valjaita rikkovat. Kyntävät ne sentään miten kuten. Kyllä kaiketi siitä aikaa voittain hyvä tulee. Huvittaako sinua sitten maatalous?

– Meillä on niin vähän siimestä, ja se on harmillista, – huomautti Arkâdi, vastaamatta viimeiseen kysymykseen.

– Minä olen laitattanut balkongin yli pohjoispuolelle suuren markiisin, – lausui Nikolai Petrôwitsh, – nyt sopii syödä päivällistäkin ulko-ilmassa.

– Hyvinpä se on huvilan tapaista … mutta tuo nyt on kaikki vähäpätöistä. Mutta kuinka raikasta sen sijaan on ilma täällä! Mikä herttainen tuoksu! Minusta tuntuu todellakin, ett'ei missään muualla koko maailmassa ole sellaista tuoksua kuin juuri näissä seuduin. Ja taivaskin täällä…

Arkâdi pysähtyi, katsahti syrjästä taaksensa ja vaikeni.

– Ei kummakaan, – huomautti Nikolai Petrôwitsh. – Täällähän sinä olet syntynyt, ja siksipä kaikki täällä tietystikin tuntuu sinusta joltain erinomaiselta.

– Samapa se on, isä hyvä, missä sitä on syntynyt.

– Mutta kumminkin…

– Ei, kyllä se on ihan yhdentekevä.

Nikolai Petrôwitsh vilkaisi syrjinkarin poikaansa, ja kaleskat kulkivat puolen virstan verran, ennenkuin keskustelu jälleen pääsi alkuun.

– En muista, – virkkoi Nikolai Petrôwitsh, – lienenkö kirjoittanut sinulle, että sinun vanha hoitajattaresi, Jegôrowna on kuollut.

– Todellakin! Eukko parka! Entäs Prokôfjitsh, elääkö hän vielä?

– Elää ja on yhä samallainen. Murisee kuin ennenkin. Et sinä ylipäänsä suuria muutoksia Mârjinossa huomaa.

– Onko sinulla voutikin entinen?

– Se se kumminkin on uusi. Olen päättänyt, ett'en enää ota vapautettuja maaorjia, entistä hoviväkeä, palvelukseeni, en ainakaan usko heille mitään vastuunalaisia tehtäviä. – Arkâdi viittasi katseellaan Pjotriin, ja isä jatkoi puoliääneen: – Il est libre, mutta hänhän onkin kamaripalvelija! Nyt on minulla voutina muuan pikkuporvari; näyttää olevan koko ovela mies. Olen määrännyt hänelle palkaksi kaksisataa viisikymmentä ruplaa vuodessa. Mutta muutoin – liitti Nikolai Petrôwitsh, hieroen kädellään otsaansa ja silmäkulmiansa, niinkuin ainakin, ollessaan jonkun sisällisen levottomuuden tilassa, – äsken sanoin, ettes Mârjinossa mitään muutoksia huomaa… Se ei ole ihan niin… Minä pidän velvollisuutenani jo ennakolta ilmoittaa sinulle, vaikka…

Hän takertui tuokioksi ja jatkoi sitten franskaksi:

– Ankara siveydensaarnaaja pitänee minun avomielisyyttäni tarpeettomana, mutta ensinnäkin on minulla aina ollut erikoisia periaatteita isän ja pojan välisistä suhteista. Vaikka … onhan sinulla oikeus tuomita minua. Minun iässäni… Sanalla sanoen tuo … tuo tyttö, josta sinä kaiketi olet kuullutkin…

– Fênitshkako? – kysyi Arkâdi etenkehdaten.

Nikolai Petrôwitsh punastui.

– Ole hyvä, äläkä mainitse niin kovaa hänen nimeänsä… No niin … hän asuu nyt luonani… Minä sijoitin hänet päärakennukseen … siellä oli kaksi pikku huonetta… Muutoin, saattaahan kaiken tämän vielä asettaa toisinkin…

– No mutta, isä hyvä, miksikä?

– Sinun ystäväsi tulee nyt meille … eihän se sovi…

– Älä lainkaan välitä Bazârowista. Hän on ylempänä kaikkea tuollaista.

– Ja olethan siellä sinäkin, – äänteli Nikolai Petrôwitsh. – Sivurakennus näet oli meillä jo niin rappeutunut … ikävä kyllä.

– No mutta, isä hyvä! – kiirehti Arkâdi sanomaan. – Näyttää melkein kuin pyytelisit anteeksi. Etkö sinä häpeä!

– Tietysti, täytyyhän minun hävetä, – vastasi Nikolai Petrôwitsh, yhä enemmän punastuen.

– Älä nyt, isä hyvä! Lakkaa jo!

Arkâdi myhähti lempeästi. "Kaikestapa hän tässä nyt pyyteleekin anteeksi!" ajatteli hän itsekseen, ja hänen sielunsa täytti silloin suopea hellyys tuota hyväntahtoista, pehmeäluontoista isää kohtaan ja samalla jonkunlainen salainen etevämmyyden tunne.

– Lakkaa jo, isä hyvä! – lausui hän vielä kerran, ehdottomastikin nauttien oman kehityksensä ja vapautensa tietoisuudesta.

Nikolai Petrôwitsh vilkaisi häneen sormien lomitse, kädellään jälleen pyyhkien otsaansa ja tuntien jonkunlaisen pistoksen sydämessänsä… Mutta samassa hän jo taas syytti itseänsä.

Kauan aikaa kesti äänettömyyttä.

– Nämä ne ovat jo meidän peltoja – virkkoi hän viimein.

– Ja eikös metsä tuolla edessäpäin ole sekin meidän? – kysyi Arkâdi.

– Meidän on. Mutta minä olen sen myönyt. Tänä vuonna rupeavat vedättämään.

– Miksikä möit?

– Rahoja oli tarvis, ja sitä paitsi siirtyy tämä maa talonpojille.

– Jotka eivät maksa sinulle veroja?

– Heidänpä se on asiansa, ja sitä paitsi … tottahan joskus rupeavat maksamaan.

– Sääli metsää, – huomautti Arkâdi, ruveten katselemaan ympärilleen.

Maisemia, joitten kautta matka kävi, ei sopinut sanoa kauniiksi. Peltoja, pelkkiä peltoja hamaan taivaanrantaan saakka, milloin hiukan ylempänä, milloin notkommalla taas. Siellä täällä siinsi silmään metsiköitä, ja paikoin kierteli joen-uomia, äyräillään harvoja, matalia pensaita, muistuttaen kuvia vanhoissa Katarinan aikuisissa kartoissa. Paikoin näkyi kapeita purojakin alas-vierineine äyräineen ja lammenpahaisia viheliäisine patoineen ja pieniä kyliä mataline mökkeineen, mustat katot puoleksi lahonneina, ja kallistuneita puimavajoja, seinät varvuista punotut, ja tyhjäin puimaluuvain luona vetelehtäviä vääntimiä. Näkyi kirkkojakin, toiset tiilistä tehtyjä, kalkitus paikoin lohjenneena, toiset puisia, ristit kallellaan, ja niitten vieressä hautausmaita rappiotilassa.

Yhä enemmän ja enemmän alkoi ahdistaa Arkâdin sydäntä. Talonpojatkin, joita kohdattiin, olivat ikäänkuin varta vasten repaleisia kaikki tyyni, huononpäiväiset hevoskaakit edessä. Tienvarsilla seisoi pajupensaita, ryysyisinä kuin kerjäläiset, kiskotuin kuorin, taitetuin oksin. Laihoja, pörrökarvaisia, ikäänkuin kaluskeltuja lehmiä käveli ojain varsilla, ahnaasti riipien ruohoa. Näytti kuin ne vast'ikään olisivat riistäyneet irti jonkun ankarista, surmaa tuottavista kynsistä, ja noitten nääntyneitten elukkain näky keskellä heleätä kevätpäivää loi takalikolle kaamean kangastuksen: siellä hämärsi ilottoman, loppumattoman talven harmaja haamu tuiskuineen, pakkasineen ja kinoksineen…

"Ei ole", – ajatteli Arkâdi, – "ei vainkaan ole varakasta tämä tienoo, ei häikäise silmää hyvinvoipaisuus eikä uutteruus. Asiat eivät saa, eivät saa jäädä tälle kannalle; uudistuksia tarvitaan välttämättömästi … mutta mitenkä saada ne toimeen, mitenkä panna ne alkuun?"

Näin mietiskeli Arkâdi, mutta hänen mietiskellessään kevät se vain teki tehtäväänsä. Kaikki tuossa hänen ympärillään vihannoi ja kultana kuulsi; kaikki siinä lainehti ja välkähteli, lämpöisen tuulen hiljaa huhahdellessa, kaikki: puut, pensaat ja ruohot. Kaikkialta kuului leivosten loppumattomia, heleitä liverryksiä; hyypät ne vuoroin kirkuivat, liidellen alavain niittyjen päällä, vuoroin ääneti juosta piipottivat mättäitä myöten. Vilja oli toukopelloilla vielä lyhyttä, ja siinä tepasteli peltovariksia, luoden somia, mustia vaihteita vainioitten vehreyteen. Sieltä ne puikahtivat jo hiukan kellertävään ruispeltoon, silloin tällöin vain kohottaen päätään sen usmaisista laineista.

Arkâdi katseli katselemistaan, ja raskaat mietteet ne vähitellen vaimenivat, katosivat… Hän heitti viitan yltään ja loi isäänsä niin iloisen, niin poikamaisesti reippaan silmäyksen, että tämä sulki hänet uudestaan syliinsä.

– Jo tullaan pian, – virkkoi Nikolai Petrôwitsh; – jahka vaan päästään tuon mäen päälle, niin siitä jo näkyy talokin. Kyllä meille tulee mainion hauska elämä: sinä autat minua talon hoidossa, ellet vain ikävysty semmoiseen toimeen. Meidän tulee nyt liittyä toisiimme oikein läheisesti, tutustua oikein perinpohjin, eikö niin?

– Tietysti, – vastasi Arkâdi. – Mutta kyllä on herttainen päivä tänään!

– Sinun tuliaisiksesi, poikaseni. Niin, kevät on uhkeimmillaan nyt, taikka … kyllä minä sentään arvelen samaa kuin Púshkinkin, muistathan Jevgêni Onjêginissa:

– Arkâdi! – kajahti takaapäin Bazârowin ääni. – Lähetäs mulle tulitikku; piippu sammui.

Nikolai Petrôwitsh vaikeni, ja Arkâdi, joka oli ruvennut kuuntelemaan isän puhetta, hiukan kummastellen, jonkinlaisella myötätuntoisuudellakin, veti kiireimmiten taskustaan hopeisen tikkurasian ja lähetti Pjotrin viemään sitä Bazârowille.

– Huolitko sikarista? – huusi Bazârow taas.

– Ann' tulla! – vastasi Arkâdi.

Pjotr palasi kaleskoihin ja antoi hänelle tikkurasian kera paksun, mustan sikarin, jonka Arkâdi heti kohta sytytti ja alkoi puhallella ympärilleen niin kitkerää ja hapanta, väkevöitetyn tupakan hajua, että Nikolai Petrôwitsh, joka ei ikipäivinään ollut polttanut, väkisinkin käänsi nenäänsä syrjään, tehden sen hyvin varovasti, jott'ei loukkaisi poikaansa.

Neljännestunnin perästä molemmat ajopelit pysähtyivät kotitalon kuistin eteen. Talo oli puinen ja uusi, harmaaksi maalattu, katto rautainen ja punaiseksi pyyhkäisty. Se se nyt oli Mârjino, toisella nimellä Novaja Slobódka. Talonpoikain keskuudessa sillä oli nimenä Bobyli-Hutôr (Itsellisen karjamökki).