Читать книгу Isät ja lapset - Иван Тургенев, Тургенев Иван Сергеевич - Страница 4

Talon palvelusväki ei tullutkaan miehissä kuistille herrasväkeä vastaan-ottamaan.3 Näkyviin ilmestyi vain muuan kahdentoista vanha tyttönen, ja hänen perässään astui ulos nuori, aivan Pjotrin näköinen poika, yllään harmaa, vaskinapeilla varustettu livreajakku, Pâvel Petrôvitsh Kirsânowin passari. Ääneti hän avasi kaleskain oviluukun ja päästi irti tarantassin nahkaset.

Nikolai Petrôwitsh astui poikansa ja Bazârowin kanssa pimeään ja melkein tyhjään saliin, jonka ovessa vilahtivat nuoren naisen kasvot. Salista he tulivat vierashuoneesen, joka jo oli sisustettu uuden-aikaiseen kuosiin.

– No nyt sitä ollaan kotona, – lausui Nikolai Petrôwitsh, ottaen lakin päästään ja tukkaansa pöyhäyttäen. – Nyt ensi hätään illallista ja sitten levolle.

– Eipä lainkaan haittais saada suuhunsa jotain, – äänsi Bazârow, jäseniään oikoen, ja retkahti sohvaan.

– Niin illalliselle, illalliselle! Joutuun illallista! – huudahti Nikolai Petrôwitsh, polkaisten ilman mitään nähtävää syytä jalkaansa lattiaan. – Kas niin, tuossahan se on Prokôfjitshkin.

Sisään astui noin kuudenkymmenen vanha, valkotukkainen, laiha ja tummaverinen mies, yllään ruskea, vaskinappinen frakki ja kaulassa punertava liina. Hän veti suunsa hymyyn, astui Arkâdin luo ja suuteli hänen kättänsä, kumarsi sitten vieraalle ja asettui oven suuhun, kädet seljän takana.

– Katsos, Prokôfjitsh, tässä hän nyt on, – alkoi Nikolai Petrôwitsh; – tulipas kotiin vihdoinkin… No niin! Miltäs näyttää mies?

– Kunnossa kaikin puolin, – virkkoi ukko, myhähtäen taas, mutta rypisti sitten heti tuuheat kulmakarvansa. – Käskettekö kattaa pöydän? – kysyi hän merkitsevästi.

– Kyllä, kyllä, ole hyvä. Mutta ettekö suvaitse, Jevgêni Vasiljítsh, ensin astua omaan huoneesenne?

– Ei, suur kiitos, tarpeetonta. Käskekäähän vaan viedä sinne se minun repun pahaiseni ja tämä mekon riekale, – lisäsi Bazârow, riisuen yltään matkaviittansa.

– Jaha, jaha. Prokôfjitsh, otahan herran viitta. (Näytti kuin Prokôfjitsh olisi joutunut ymmälle. Hän tarttui sitten Bazârowin "mekon riekaleesen" molemmin käsin, nosti sen korkealle päänsä yli ja astui ulos varpaisillaan.) Entäs sinä, Arkâdi, pistäytkö omaan huoneesesi?

– Kyllä. Pitäishän sitä päästä pahimmista tomuista, – vastasi Arkâdi ja kääntyi ovea kohti, mutta samassa astui sisään muuan keskikokoinen herra, puettu tummanväriseen, englantilaiseen sut'iin, kaulassa muodinmukainen kapea liina ja jalassa kiiltonahkaiset kengät. Se oli Pâvel Petrôwitsh Kirsânow. Päältä iskien hän oli noin viidenviidettä iässä. Lyhyeksi leikattu, harmaa tukka välkkyi tummanpuhuvana kuin uushopea; äkeissä, mutta rypyttömissä, erinomaisen säännöllisissä ja puhtaissa, ikäänkuin hienolla ja keveällä taltalla veistetyissä kasvoissa näkyi vielä jälkiä silmiinpistävästä kauneudesta. Erittäinkin miellyttävät olivat kirkkaat, mustat, soikeat silmät. Koko tuo Arkâdin sedän sievä ryhti tiesi hienoa sukuperää ja oli säilyttänyt sen nuorekkaan solakkuuden ja pyrkimyksen ylöspäin, maasta pois, mikä enimmäkseen katoo kolmannelle kymmenelle käännyttäessä.

Pâvel Petrôwitsh veti housuntaskustaan esille kauniin kätensä, jonka sormissa näkyi punertavat kynnet, ja jonka kauneutta lisäsi vielä lumivalkoinen yhdellä, ainoalla suurella opalilla kiinnitetty hihansuu. Hän ojensi sen veljenpojalleen, ja suoritettuaan ensin tuon europpalaisen "shake-hands'in", suuteli Arkâdia aito venäläiseen tapaan kolmasti, se on: kosketti hyvänhajuisilla viiksillään kolmasti hänen poskeansa, lausuen:

– Terve tultua!

Nikolai Petrôwitsh esitti hänet Bazârowille. Pâvel Petrôwitsh taivutti notkeata vartaloansa hiukan ja myhähti, ojentamatta kumminkaan kättään hänelle, päinvastoin pisti sen jälleen housuntaskuun.

– Luulin jo, ett'ette tänään tulekaan, – virkkoi hän miellyttävällä äänellä, ystävällisesti heilutellen ruumistaan, olkapäitään nykäytellen ja myhäillessään tuoden näkyviin kauniit valkoisat hampaansa. – Vai sattuiko tiellä jotain?

– Ei yhtään mitään, – vastasi Arkâdi, – muutoin vain viivähdettiin. Mutta siksipä olemmekin nyt nälkäisiä kuin sudet. Isä hyvä, joudutapas Prokôfjitshia; minä tulen hetikohta takaisin.

– Maltas, niin lähden tästä mukaan minäkin! – huudahti Bazârow, äkkiä kavahtaen sohvalta ylös.

Nuoret herrat läksivät kumpikin.

– Ken tuo? – kysäsi Pâvel Petrôwitsh.

– Arkâdin ystävä, hänen puheensa mukaan viisas mies.

– Jääkö hän meille vieraaksi?

– Jää.

– Tuoko pörröpää?

– No niin, niin.

Pâvel Petrôwitsh rumpautti kynsillään pöytään.

– Arkâdi s'est degourdi4 minun mielestäni, – huomautti hän. – Minun on mieluista nähdä hänen palanneen.

Illallispöydässä puheltiin varsin vähän. Bazârow se varsinkin tuskin sanaakaan virkkoi, söi sen sijaan varsin paljon. Nikolai Petrôwitsh kertoi kaikenlaisia tapauksia omasta, niinkuin hän sanoi, farmarin elämästä, piakkoin odotettavista hallituksen toimenpiteistä, komiteoista, lähetyskunnista, koneitten hankkimisen välttämättömyydestä j.n.e. Pâvel Petrôwitsh käveli verkalleen edestakaisin ruokasalin lattiata (hän ei milloinkaan syönyt illallista), joskus vain harpaten ryyppylasista punaista viiniä ja vieläkin harvemmin virkkaen jonkun muistutuksen tai, paremmin sanoen, jonkunlaisen äännähdyksen: "aha, oho, hm!" Arkâdi kertoi muutamia uutisia Pietarista, mutta yleensä tuntui hänestä tila hiukan tukalalta, niinkuin konsanaankin nuoresta miehestä, joka vast'ikään on päässyt lapsenkirjoista ja palannut semmoiseen paikkaan, jossa häntä on totuttu aina näkemään ja aina pitämään lapsena. Tarpeettomasti hän venytti puhettansa, vältti käyttämästä sanaa "isä kulta", kerran sanoi oikein "isä ukko", tosin kyllä vain hampaitten välitse; kaasi liiallisessa hajamielisyydessä lasiinsa enemmän viiniä kuin oli aikonut juodakaan, mutta joi pohjaan. Prokôfjitsh se, huuliaan pureskellen, ei hellittänyt hänestä silmiänsäkään. Heti illallisen jälkeen erottiin.

– On se hieman lystikäs mies tuo sinun enosi, – puheli Bazârow Arkâdille, istuen yönutussa hänen vuoteensa vieressä ja imien piipunnysäänsä. – Aatteles mikä keikarimaisuus maalla! Entäs kynnet, entäs kynnet: valmiit näyttelyyn.

– Sinähän et tiedä, – vastasi Arkâdi, – että hän oli aikoinaan koko leijona. Joskus minä kerron sinulle hänen historiansa. Hänhän oli kaunis mies; pani naisten päät pyörälle.

– Vai niin! Vanhalta muistilta siis. Täällä vaan pahaksi onneksi ei ole ketä viehättää. Arkâdi Nikolâitsh, eikös se ole naurettavaa tuo tuommoinen?

– Kenties, mutta hän on todellakin hyvä mies.

– Muinais-aikainen ilmiö! Mutta sinun isäsi on kelpo poika. Turhanpäiten hän sentään runoja lukee, ja tokkopa tilanhoitoakaan ymmärtänee, mutta hyvä mies.

– Kultainen mies kerrassaan.

– Huomasitko, että hän aristelee?

Arkâdi puisti päätään, ikäänkuin ei olisi itsekin aristellut.

– Merkillistä väkeä, – jatkoi Bazârow, – merkillistä väkeä nuo vanhat romantikot! Hermostonsa kiihottavat ihan ärtymykseen asti… silloin on tietysti tasapainokin tiessään. Mutta hyvää yötä nyt! Minun huoneessani on englantilaiset pesuvehkeet, mutta ovi ei mene lukkoon. No niin … kannattaahan sitä tuollaista pitää … noita englantilaisia pesuvehkeitä, se on progressia.5

Bazârow läksi pois, mutta mieluisa tunne valtasi Arkâdin. Suloista on vaipua uneen armaassa kotitalossa, tutussa vuoteessa peitteen alla, jonka valmistamisessa rakkaat kädet ovat vaivaa nähneet, kukaties vanhan hoitajattaren kädet, nuo lempeät, hyväntahtoiset, väsymättömät kädet. Jegôrowna muistui hänelle mieleen, ja hän toivotti vanhalle muorille ikuista rauhaa… Oman itsensä edestä hän ei rukoillut.

Sekä hän että Bazârow nukkuivat pian, mutta muut talon asukkaat eivät saaneet unta silmiinsä vielä kotvaan aikaan. Nikolai Petrôwitsh oli poikansa palajamisen johdosta kovassa mielenliikutuksessa. Hän laskeusi vuoteelleen, mutta kynttilää hän ei sammuttanut. Pää käden nojassa hän siinä virui, miettimistänsä mietiskellen. Pâvel Petrôwitsh valvoi kauan jälkeen puolen-yön omassa huoneessaan, istuen avarassa nojatuolissa kaminin edessä, missä kivihiiliä hiljalleen hehkui. Hän ei riisunut, vaihtoi vaan kiiltonahkaiset kengät kiinalaisiin, punaisiin, kapittomiin tohveleihin. Kädessä hänellä oli viimeinen numero Galignania, mutta lukenut hän ei. Hän katsoa tuijotti kaminiin, jossa sinertävä liekki tuikahteli, milloin himmeten, milloin kirkastuen… Missä lienevät hänen ajatuksensa kierrelleet, mutta eivät ne yksin menneisyydessä viipyneet: hänen kasvojensa ilme oli tuima ja keskittynyt, jota ei kasvoissa ole silloin kuin ihminen menneitä aikoja muistelee. – Mutta pienessä perähuoneessa istui arkun kannella nuori nainen, Fênitshka, yllään sinertävä sielukka ja huivi irrallaan mustan tukan peitteenä. Vuoroin hän kuulosti, vuoroin torkahti, vuoroin katsahti avonaiseen oveen, johon näkyi pieni lapsen sänky ja kuului nukkuvan lapsen tasaista hengitystä.