Читать книгу Isät ja lapset - Иван Тургенев, Тургенев Иван Сергеевич - Страница 5

Huomenissa Bazârow heräsi ennen muita ja läksi ulos.

– Ohhoh! – arveli hän, vilkaisten ympärilleen. – Eipä ole kovin upeata tämä seutu.

Käytyänsä välirajat talonpoikainsa kanssa, oli Nikolai Petrôwitshin täytynyt uuden hovintilansa osalle ottaa noin neljän desjätinan verran aivan tasaista ja karua peltoa. Hän oli rakentanut kartanon, ulkorakennukset ja farmin, pannut alulle puutarhan, kaivattanut lammikon ja kaksi kaivoa. Mutta suuret puut eivät ottaneet oikein juurtuakseen, lampeen oli keräytynyt vettä varsin vähän, ja kaivoissakin oli vesi suolanmakuista. Syreni- ja akasiapensaat lehtimajan ympärillä olivat ainoat, jotka olivat menestyneet. Tässä lehtimajassa juotiin välistä teetä; sinne joskus päivällinenkin katettiin.

Bazârow oli muutamassa minutissa juossut puutarhan ristiin rastiin, käväissyt karjapihassa ja tallissa, saanut käsiinsä kaksi poika repaletta, palvelusväen lapsia, ja tehnyt heti tuttavuutta heidän kanssaan. Ja yhdessä sitä sitten lähdettiin pienelle suolle, noin virstan päähän hovista, sammakoita pyytämään.

– Mitäs sie, herra, sammakoilla? – kysyi toinen pojista.

– Tätä mie sammakoilla, – vastasi Bazârow, jolla oli erityinen taito herättää alhaissäätyisissä luottamusta puoleensa, vaikk'ei hän milloinkaan hemmotellut heitä ja kohteli heitä etenkehdaten; – minä halkaisen sammakon ja katson sitten, mitä siellä sen sisässä on ja elää, ja koska minä ja sinä olemme samallaisia sammakoita mekin, se vaan ero, että pystyssä kävellään, niin sitten tiedän, mitä siellä meidänkin sisässä on ja elää.

– Mitäs sie sillä tiijolla teet?

– Ett'en erehtyisi, jos sinä tulet kipeäksi, ja minun pitää parantaa sinut.

– Oot sie lääkär sitten?

– Olen.

– Vasjka! Kuulehan, kun herra sanoo, jotta myökin ollaan sammakoita!

Johan nyt!

– Minä pelkään niitä sammakoita justiin, – huomautti Vasjka, noin seitsemän vuoden vanha, paljasjalkainen poika, tukka valkoinen kuin pellavatukko, yllään harmaa kasakiini, pystykauluksinen.

– Mitäs niistä pelkää? Pureeko ne vai?

– Kas niin, mars veteen nyt, senkin filosofit, – virkkoi Bazârow.

* * * * *

Sillä välin oli Nikolai Petrôwitshkin herännyt ja mennyt Arkâdin luokse, joka oli jo täydessä puvussa. Isä ja poika läksivät terrassille markiisin siimekseen. Pöydällä, kaidepuiden luona, suurten syrenivihkojen välissä kiehua kihisi jo samovaari. Sama tyttönen, joka eilen illalla oli ilmestynyt kuistille, vieraitten saapuessa, tuli nytkin esille, sanoen vienolla äänellä:

– Fedôsja Nikolâvna eivät voi oikein hyvin eivätkä voi tulla; käskivät kysymään, että itsekös työ teetä kaa'atte vai lähetetäänkö Dunjâsha?

– Itse minä kaadan, itse, – kiirehti Nikolai Petrôwitsh vastaamaan.

– Kermanko kanssa sinä teetä juot, Arkâdi, vai sitronan?

– Kerman, – vastasi Arkâdi. Hetken mietittyänsä hän sitten lisäsi kysyvästi: – isä hyvä?

Nikolai Petrôwitsh katsahti hämillään poikaansa.

– Mitä niin? – kysäsi isä. Arkâdi laski silmänsä maahan.

– Suo anteeksi, isä hyvä, jos kysymykseni tuntuu sinusta sopimattomalta, – alkoi hän, – mutta sinun eilinen avomielisyytesi pakottaa minutkin olemaan avomielinen… Ethän suutu?

– Puhu.

– Sinä annat minulle rohkeutta kysymään … eiköhän Dunj … eiköhän hän vain siitä syystä lienekin jäänyt teepöytään tulematta, että minä olen täällä?

Nikolai Petrôwitsh kääntyi hiukan poispäin.

– Kenties, – sai hän viimein sanotuksi, – hän otaksuu … tuota … häntä hävettää…

Arkâdi nosti äkkiä silmänsä isään.

– Vallan turhaa on hänen kainostella. Ensinnäkin sinä tunnet minun mielipiteeni (näitä sanoja oli Arkâdin kovin mieluista lausua) ja toiseksi – tahtoisinkos minä edes pienimmälläkään tavalla rajoittaa sinun elämätäsi ja tapojasi? Sitä paitsi minä olen vakuutettu, että sinun valintasi on osannut oikeaan, Jos sinä kerran sallit hänen asua kanssasi saman katon alla, niin on hän tietysti ansainnut sen. Ja joka tapauksessa: ei pojan sovi olla isän tuomarina, ei varsinkaan minun, varsinkaan sellaiselle isälle kuin sinä, joka et koskaan missään ole minun vapauttani rajoittanut.

Arkâdin ääni vapisi: hän tunsi olevansa jalomielinen, sen ohella kyllä ymmärtäen pitävänsä tässä jonkinlaista kehoituspuhetta isälleen. Oman äänen helyllä on kuin onkin valtava vaikutus ihmiseen, ja niinpä Arkâdikin lausui viimeiset sanat pontevasti, melkein alleviivaten.

– Kiitos, Arkâsha, – virkkoi Nikolai Petrôwitsh hiljaisella äänellä, ja sormet ne jälleen liikehtimään pitkin silmäkulmia ja otsaa. – Olet arvannut oikein. Tietysti, ellei tämä tyttö olisi ansainnut… Ei tämä ole mitään kevytmielistä oikkua. Raskastahan minun on puhua sinun kanssasi tästä asiasta, mutta ymmärräthän, että hänen oli vaikea tulla tänne, kun sinäkin olet täällä, varsinkin näin tulosi ensi päivinä.

– Siinä tapauksessa menen minä itse hänen luokseen, – huudahti Arkâdi jalomielisten tunteitten uudestaan tuiskahtaessa esille, ja kavahti tuoliltaan. – Minä selitän hänelle, ett'ei hänen lainkaan tarvitse kainostella minua.

Nikolai Petrôwitsh nousi hänkin.

– Arkâdi, – yritti hän puhua, – älähän sentään… eihän se mitenkään … siellä … tämähän tulee hänelle niin odottamatta…

Mutta Arkâdi ei kuunnellut hänen sanojansa. Hän riensi juoksujalassa terrassilta. Nikolai Petrôwitsh katsahti hänen jälkeensä ja vaipui hämillänsä tuolille. Sydän tykytti kiivaasti… Aavistiko hän, kuinka omituiset suhteet nyt pakostakin luontuvat isän ja pojan välille, vai ajatteliko, että eiköhän olisi ollut Arkâdin puolelta hienotunteisempaa olla tähän asiaan lainkaan kajoamatta, vai moittiko itseään heikkoudesta, – sitä on vaikea sanoa. Kaikkikin nämä seikat liikkuivat hänen mielessään, vaikka epäselvinä tunteina vain. Mutta kasvot ne yhä hehkuivat, ja sydän tykytti kiivaasti.

Kuului kiireisiä askeleita, ja Arkâdi riensi terrassille. – Nyt me olemme jo tuttuja! – huudahti hän, kasvoillaan jonkinlainen lempeä ja hyväntahtoinen juhlallisuus. – Feodôsia Nikolâjewna on tänään todellakin hiukan huonovointinen ja tulee myöhemmin. Mutta miks'et sinä puhunut mitään siitä, että minulla on veli? Olisin jo eilis-iltana hyväillyt ja suudellut häntä, niinkuin hyväilin ja suutelin nyt.

Nikolai Petrôwitsh yritti sanoa jotain, yritti kohottautua ja avata sylinsä… Arkâdi riensi hänen kaulaansa.

– Mitäs tämä on? Jokos sitä taas syleillään? – kuului takaapäin Pâvel Petrôwitshin ääni.

Isä ja poika olivat yhtä paljon mielissään kumpikin hänen tulostaan. On olemassa liikuttavia kohtauksia, joista sittenkin tahtoisi päästä niin pian kuin suinkin.

– Mitäs sitä kummastelet? – sanoi Nikolai Petrôwitsh iloisesti. – Kylläpä sain poikaa odotellakinl Enhän ole vielä eilisestä ennättänyt kyllikseni katsellakaan häntä.

– En kummastele ensinkään, vastasi Pâvel Petrôwitsh. – Tahtoisinpa vaikka itsekin sulkea hänet syliini.

Arkâdi astui sedän luo ja tunsi jälleen poskillansa hyvänhajuisten viiksien kosketuksen.

Pâvel Petrôwitsh istahti pöytään. Hänen yllään oli siro aamupuku, englantilaista kuosia, päässä pikkuinen, soma fetsi. Tämä fetsi ja huolettomasti sidottu kaulaliina ne tiesivät maaseutujen vapaata elämää, mutta kankea paidan kaulus – ei valkoisen, vaan kirjahtavan paidan, niinkuin aamupukuun sopikin – pönkitti armottoman itsepintaisesti isäntänsä sileäksi ajettua leukaa.

– Missäs sinun uusi ystäväsi on? – kysyi hän Arkâdilta.

– Ei ole kotosalla. Hän nousee tavallisesti varhain ja lähtee jonnekin retkeilemään. Pääasia on, ett'ei hänestä välitetä: hän ei siedä kursailemista.

– Sen näkee kyllä. – Pâvel Petrôwitsh rupesi kiirehtimättä panemaan voita leivälleen. – Jääkö hän meille kauaksikin aikaa?

– Se on epätietoista. Hän poikkesi tänne matkallaan isänsä luokse.

– Missä hänen isänsä asuu?

– Tässä läänissä, noin kahdeksankymmenen virstan päässä täältä. Hän oli ennen rykmentin lääkärinä.

– No siinähän se on, siinähän se on! … Ilmankos minä tässä muistuttelin: missä kummalla minä olen kuullut tuon sukunimen Bazârow? … Nikolai, eikös isävainajan divisionassa ollut muuan Bazârow niminen lääkäri?

– Taisi olla.

– Oli niinkin. Vai tämä lääkäri se on hänen isänsä? Hm! – Pâvel Petrôwitshin viikset vavahtivat. – Entäs itse tämä herra Bazârow, mikä hän oikeastaan on? – kysyi hän verkalleen.

– Mitäkö Bazârow on? – Arkâdi naurahti. – Tahdotkos, setä, niin minä sanon sinulle, mikä hän oikeastaan on?

– Ole niin hyvä, minun veljeni poika, ja sano.

– Hän on nihilisti.

– Mitenkä? – huudahti Nikolai Petrôwitsh. Pâvel Petrôwitsh piti juuri koholla veistä, johon vast'ikään oli ottanut voita, ja siihen asentoon hän jäikin.

– Hän on nihilisti, – toisti Arkâdi.

– Nihilisti? – lausui Nikolai Petrôwitsh. – Se tulee latinalaisesta sanasta nihil, joka minun ymmärtääkseni on niin paljon kun "ei mitään". Tuo sana tietää niinmuodoin ihmistä, joka … joka ei tunnusta mitään olevaksi?

– Sano: joka ei pidä arvossa mitään, – liitti Pâvel Petrôwitsh, ja rupesi jälleen voitelemaan leipäänsä.

– Joka katselee kaikkea kriitilliseltä näkökannalta, – huomautti Arkâdi.

– Eikös se ole yhdentekevä? – kysyi Pâvel Petrôwitsh.

– Ei suinkaan. Nihilisti on sellainen ihminen, joka ei taivu minkään autoriteetin edessä, ja joka ei uskomalla omaksu mitään prinsippiä, olkoon tämän prinsipin ympärillä millainen kunnioituksen kehä hyvänsä.

– No niin, ja se on hyvä, vai? – kysäisi Pâvel Petrôwitsh.

– Kelle mitenkin, setä. Toinen voi siitä hyvin, toinen peräti pahoin.

– Vai niin vainen! No niin, minä huomaan, että tämä menee meistä sivu. Me, vanhan ajan ihmiset, me arvelemme, ett'ei ilman principejä (Pâvel Petrôwitsh lausui tämän sanan pehmeästi, franskalaisten tapaan; Arkâdi taas pani painoa ensimmäiselle tavulle: prinsippi), ett'ei ilman principejä, uskomalla omaksuttuja, niinkuin sinä sanot, pääse askeltakaan, saa hengäistyksikään. Vous aves changé tout cela…6 No niin … suokoon Jumala teille terveyttä, menestystä ja myötämäkeä … mutta me vain ihastellen katselemme teitä, herrat … mitenkäs se olikaan?

– Nihilistit, – lausui Arkâdi selvästi.

– Niin juuri. Ennen vanhaan oli hegelistejä; nyt on nihilistejä.

Saadaanpas nähdä, mitenkä te tulette toimeen tyhjyydessä, ilmattomassa avaruudessa, mutta soitahan kelloa nyt, veli Nikolai Petrôwitsh; jo on aika minun juoda kaakaoni.

Nikolai Petrôwitsh soitti ja huusi: "Dunjâsha!" Mutta Dunjâshan sijaan ilmestyikin terrassille itse Fênitshka. Se oli nuori nainen, noin kolmenkolmatta vuoden iässä, valkoinen ja pehmoinen, hivukset ja silmät mustat, huulet, punaiset, lapsellisen pulleat, kädet pienet ja hennot. Hänen yllään oli siisti kattunaleninki, uusi sinertävä pikku huivi peitti keveästi hänen pyöreitä olkapäitään. Hän kantoi suurta kaakaokuppia. Asetettuaan sen Pâvel Petrôwitshin eteen, hän joutui hämille: punaisena aaltona hulvahti kuuma veri hänen miellyttäväin kasvojensa hipiän alla. Hän loi silmänsä maahan ja pysähtyi pöydän viereen, hennosti nojaten siihen aivan sormiensa päillä. Näytti kuin hän olisi kainostellut tuloansa, mutta samassa tuntenut olevansa oikeutettukin tulemaan tänne.

Pâvel Petrôwitsh veti silmäkulmansa tuimaan ryppyyn. Nikolai Petrôwitsh kävi levottomaksi.

– Kuinka jaksat, Fênitshka? – virkkoi hän hampaittensa lomitse.

– Kiitos kysymästänne, – vastasi toinen hiljaisenpuoleisella, mutta heleällä äänellä, vilkaisten Arkâdiin, joka myhähti hänelle ystävällisesti. Sen jälkeen hän meni ääneti pois. Hänen astuntansa oli hiukan huojuvaa, mutta sekin oli hänessä somaa.

Terrassilla vallitsi tuokion aikaa äänettömyys. Pâvel Petrôwitsh härppi kaakaotansa. Äkkiä hän nosti päänsä.

– Jopas herra nihilistikin suvaitsee saapua meidän luoksemme, – virkkoi hän puoliääneen.

Ja todellakin, puutarhasta päin tuli Bazârow, harppaillen kukkalavojen yli. Hurstista tehty paltto ja housut olivat tahroissa; vanhan pyöreän hatun liereihin oli tarttunut okaisia suokasveja. Oikeassa kädessä oli hänellä pieni pussi, jonka sisässä näkyi jotain liikahtelevan. Hän lähestyi kiirein askelin terrassia ja nyökäytti päätään, virkkaen:

– Hyvää huomenta, herrat! suokaa anteeksi, että myöhästyin teepöydästä. Pitäis nämä vangit tässä saada talteen.

– Verimatojako teill'on siinä, vai? – kysyi Pâvel Petrôwitsh.

– Sammakoita täss'on.

– Syöttekö te niitä vai kasvatatteko?

– Kokeita varten vaan, – vastasi Bazârow tyynesti ja astui kartanoon.

– Nyt hän rupeaa niitä leikkelemään, – huomautti Pâvel Petrôwitsh.

– Principeihin mies ei usko, mutta sammakoihin uskoo.

Arkâdi loi sääliväisen katseen setäänsä. Nikolai Petrôwitsh kohautti salakähmää olkapäitään. Pâvel Petrôwitsh huomasi itsekin päästäneensä varsin kömpelön kompan ja käänsi puheen talous-asioihin ja uuteen voutiin, joka oli eilen käynyt hänelle valittamassa, että Fomâ, se päiväläinen, "puhaltelee niinkuin oikea filuuri", ja ett'ei sitä miestä pidä aisoissa enää mikään. "Semmoinen se on sakramenskattu", oli vouti muun muassa sanonut; "kaikessa on fikureerannut kelvottomasti; elää jonkun aikaa talossa ja sitten tekee kepposia ja lähtee matkoihinsa."