Читать книгу Troilus ja Cressida - Уильям Шекспир, William Szekspir, the Simon Studio - Страница 5

Te, ruhtinaat,

Mist' on tuo tuskan kelta poskillanne?

Se suuri esilause, jolla toivo

Kaikk' alkaa askareemme päällä maan,

Kutistui tyhjiin. Haitakkeita karttuu

Suursuuntaisimpain urotöiden suoniin,

Kuin pahkat, liian nesteen virtauksesta,

Pilaavat ylvään kuusen, kutistain

Sen solut, että kieroksi se kasvaa.

Eik' uutta meille tämä pettymys,

Ett' yhä seisoo Troia, vaikka sitä

Jo kahdeksatta vuotta piiritämme;

Kosk' entisetkin sotaretket kaikki,

Joist' aikakirjat kertoo, ovat nurin

Ja myttyyn menneet vastoin tarkoitusta

Ja sitä mielikuvaa, jonka niistä

On turhaan toivo luonut. Miks siis, prinssit,

Punastuin toimiamme katselette,

Häveten niitä, vaikka tämän viivyn

Vain suuri Zeus sai aikaan koitellakseen,

Kuink' uuras ihmisten on kestävyys?

Sen kullan puhtautt' onnen hymyillessä

Et huomaa, jolloin pelkuri ja uljas,

Viisas ja hupsu, oppinut ja tyhmä,

Tyly ja hellä, kaikk' on yhdenlaiset.

Mut onnen otsalla kun myrskyt riehuu,

Erotus silloin jättipohtimellaan

Ravistaa kaikki, välppää kaunat pois;

Täyspainoiset ja valiot vain jäävät

Hyveestä rikkaina ja puhtaina.

Kumartain pyhää valtaistuintasi,

Suur' Agamemnon, viime sanas Nestor

Vakuuttaa tahtoo. Onnen voittaminen

Se miestä koittaa. Kun on meri tyyni,

Niin venhokin sen sulo-parmailla

Soluvi rinnan suurten laivain kanssa.

Mut kun tuo tappelija Boreas

Saa lauhan Thetiin suuttumaan, niin, katso,

Tukeva haaksi halkoo vesivuoret

Ja kahden marjan elementin kesken

Niin hyppelee kuin Perseuksen ratsu.

Miss' on nyt korska venho, jonka heikot

Ja ohukaiset laidat voiman kanssa

Tek' äsken kilpaa? Satamaan on mennyt,

Jos sit' ei ole hörpännyt Neptunus.

Näin onnen myrskyssäkin tositarmost'

Erottuu valhetarmo; päivänpaisteess'

Enemmän karjan haittana on paarma

Kuin tiikeri; mut murskaava kuin myrsky

Kumaraan painaa pahkuraiset tammet

Ja suojaa etsii kärpäset, niin silloin

Olento uljas, raivon kiihtämänä,

Saa raivomielen, soittaa myrskyn virttä

Ja onnen toraan ärjyy.

Agamemnon,

Suur' valtias, sa, Hellaan ponsi, tarmo,

Väkemme sydän, sielu, ainut voima,

Joss' yhdistyä tulis kaikkein mieli

Ja kaikkein tahto, – Ulyssesta kuule.

Vaikk' aivan hyväksynkin puheenne —

Sun, jonka arvon, mahdin eessä nöyrryn,

Ja sun, jonk' iäkkyyttä kumarran —

Puheenne nuo, joist' on niin ylväs toinen,

Ett' Agamemnon vois ja Hellaan käsi

Sen vaskeen piirtää, – toinen samanmoinen,

Jonk' arvon-Nestor hopeaan vois juottaa

Ja ilmasiteill', yhtä lujilla

Kuin taivaan napa, kaiken Hellaan korvan

Näin kieleens' älykkääseen kiinnittää, —

Niin suvaitkaatte toki, – sinä, suuri, —

Ja sinä, viisas. – Ulyssesta kuulla.

Ithakan prinssi, puhu; yhtä varmaan

Ei tyhjää puhetta ja turhaa sanaa

Sun suustas lähde, kuin on tietty että

Thersiteen riettaan koirankidasta

Ei äly, tieto eikä soitto soi.

Tuo yhä ylväs Troia oisi maassa

Ja Hectorinkin miekka herraton,

Jos näit' ei oisi syitä:

Lamassa kaikk' on valtajärjestys;

Niin monta kuin on Kreikan telttaa tuossa

Lutona kentällä, niin monta myös on

Lutoa eriseuraa keskessämme.

Jos päällikkö ei ole niinkuin pesä,

Johonka kaikki medentuojat kertyy,

Niin mistä mettä? Naamioitse arvo,

Niin naamariss' on kehnoin yhtä kaunis.

Jo taivaat, tähdet ja tää keskus, maakin,

Ne arvon tietävät ja paremmuuden,

Asennot, kiertoajat, suhteet, vuorot,

Tavat ja toimet, kukin paikkansa.

Siks aurinko, tuo loisto-planeetta,

On ylhän matkan päässä istuimellaan

Muist' erillään; sen terveellinen silmä

Parantaa pahan tähden turmakatseen

Ja pitää ohjissaan kuin valtakäsky

Hyvän ja pahan. Mut jos planeetat

Sekaisin harhaisivat, ristiin rastiin,

Mitk' ennusmerkit, rutot, kapinat,

Maanjäristykset, merenmyllerrykset,

Mik' ilmainmelske, mullistus ja kauhu

Hajoittais, raastais, pirstais, juurta jaksain

Hävittäis yhteen-vihittyjen valtain

Sovun ja rauhan! Oi! kun horjuu arvo,

Tuo kaikkein suurten suunnitelmain vipu,

Niin toimi potee. Kuinka yhdyskunnat.

Ammattiseurat, oppineiden luokat,

Etäisten rantamaiden välikauppa,

Esikois-oikeudet ja suku-edut.

Iän, kruunun, vallan, opin etuudet

Pysyisi voimass ilman arvoa?

Pois arvo vie, se soiton kieli sorra,

Niin soraäänet soivat; kaikki kääntyy

Toistansa vastaan; suluss' olleet vedet

Povensa nostaa yli äyräittensä

Ja nielauksess' ahmaa vankan maan;

Väkevä tulee heikon käskijäksi;

Isänsä tappaa hurja poika; voima

On oikeutta; niin, oikeus ja vääryys —

Nuo, joiden iki-riitaa laki valvoo, —

Nimensä menettävät, samoin laki.

Näin kaikk' on väkivaltaa; väkivalta

Käy mielivallaks, mielivalta himoks;

Ja himo, mailman susi, – apureinaan

Niin väkivalta niinkuin mielivalta, —

Maailman nielee saaliinaan ja vihdoin

Syö itsensäkin. Suuri Agamemnon,

Tuollainen sekasorto tukahduksen

On seuraus, jos arvo kuristetaan.

Ja tämä arvon halveksinta aina

Käy taapäin askeleen, kun koittaa nousta.

Päämiestä pilkkaa se, ken häntä porrast'

On alempana; tätä seuraava,

Ja seuraava taas tätä; aste asteelt',

Ens' askeleesta esimiestä vastaan,

Näin tauti kasvaa, kateen kuumeeks yltyy,

Vert' imeväksi, kalvaaks kilpailuksi;

Ja tämä kuume, eikä oma tarmo,

On Troian turvana. Siis Troian vahti

On meidän heikkous, ei sen oma mahti.

Ulysses ilmaissut on älykkäästi

Sen kuumeen, jota meidän voimat potee.

Kun taudin luonteen olet keksinyt.

Niin mikä rohdoksi?

Tuo suur' Achilles,

Jonk' yleinen on huuto julistanut

Väkemme ponneksi ja jäntereeksi,

On saanut korvat täyteen maineen ilmaa

Ja, arvoons' ihastuen, teltassaan

Vain loikoo, ilkkuin töitämme. Patroclus

Samassa rypee vuoteessa ja laskee

Rivoja sutkiansa pitkin päivää;

Eleillä naurettavan kömpelöillä —

Joit' ilkamus se sanoo matkinnaksi —

Meit' osoittelee; usein, Agamemnon,

Ylevää majesteettiuttas ilkkuu;

Kuin näyttelijä-kolho, – jonka äly

On polvitaipeessa ja jolle hauskaa

On kuulla haastelua puisevaa,

Jot' askeleet ja sillan palkit pitää, —

Hän surkeasti liioitellen matkii

Sun suuruuttasi; ääni hällä on kuin

Halenneen kellon, puhe kangertaa,

Niin että jos sen karjuis suustaan Typhon,

Se liialta jo tuntuis. Tuota rupaa

Achilles-julku, patjall' oikoillen,

Povensa pohjast' isoon ääneen nauraa:

"Sep' oivaa! – Ilmi Agamemnon! Matki

Nyt Nestoria, ry'i, näpli partaas,

Kuin hänkin puhett' alkaissaan." Työn tekee;

Se vastaa niinkuin pohja etelää

Ja sopii niinkuin Vulcanus ja Venus.

Achilles-jumala vain huutaa: "Oivaa!

Ilmetty Nestor! Matki nyt, Patroclus,

Kuink' öisessä hän häikäss' asestautuu."

Ja silloin kaikki vanhan heikkoudet

Ivaksi tehdään: kuinka yskii, rykii

Ja koperoi kuin rampa kaulustaan,

Jot' ei saa hakaan. Ritar' Uljas nauruun

On kuolla, huutaa: "Riittää jo, Patroclus;

Tuo teräksestä kylkiluut, ma muuten

Ilosta pakahdun." Näin kaikkein meidän

Ominais-tavat, kyvyt, luonnonlahjat,

Yleiset ansiot ja yksityiset,

Työt, suunnitelmat, käskyt, valmistukset,

Kehotteet taisteluun ja rauhan hankkeet.

Häviö, voitto, tosi, valhe, kaikki

On tämän parin ivan-aineena.

Ja näiden kahden esimerkki – jotka,

Niinkuin Ulysses sanoo, huhu kruunaa

Jo vallan loistolla – se moneen tarttuu.

Ykspäinen Ajax on ja viskoo päätään

Ja uhmailee niin kuin tuo harteva

Achilleskin; jää telttaansa kuin hänkin;

Kestitsee puolueita; sotaa moittii

Kuin mikä oraakeli; ja Thersiteen,

Tuon konnan, joka herjaa lyö kuin rahaa,

Likaamaan panee meitä kommillaan,

Pilaamaan, heikontamaan asemaamme,

Vaikk' ilmankin jo vaara ahdistaa.

On politiikka heistä pelkuruutta,

Sodassa älyn turhaks katsovat,

Varullisuutta moittivat, ei mikään

Pait nyrkki kelpaa. Tyyni hengen toimi,

Jok' arvaa, kuinka mont' on lyöpää kättä,

Kun tarve vaatii, ja jok' uuraalla

Älyllä tutkii vastustajan voimaa,

Se heist' ei sormen arvoista, – on muka

Tohua, kynäsotaa, laiskan työtä;

Niin että murrin, joka muurit ruhjoo

Jykeillä, kieppuvilla painoillaan,

On arvokkaampi rakentajan kättä

Tai niitä, jotka tarkall' älyllään

Panevat taitavasti koneen käymään.

Jos se on totta, niin Achilleen ratsu

On monen Thetiin pojan arvoinen.

Haa! Mistä toitaus? Katso, Menelaus.

Mitä täältä etsitte?

Tää suuren Agamemnoninko teltta?

Tää.

Airuen ja prinssin sallitaanko

Kuninkaan korviin tuoda hyvät tiedot?

Paremman turvan kuin Achilleen käsi

Suo kaikki Kreikan päät, jotk' yhteiseksi

Sanovat pääkseen Agamemnonia.

Hyvä lupa, vahva turva! Mutta kuinka

Voi hänen valtakatseillensa outo

Erottaa hänet muista kuolevista?4

Mitä?

Niin vain siksi kysyn, että voisin

Omistaa hälle kunnioitukseni

Ja nostaa poskilleni punastuksen

Niin siveän kuin Koitar, kun se nuoreen

Luo Phoiboon kainon katseen. Kuka on

Se valta-jumala ja miesten pää?

Ken on se suuri, ylväs Agamemnon?

Tuo Troian mies meit' ivaa, taikka ovat

Siroja hovikoita troialaiset.

Siroja hovikoita, lempeitä

Kuin enkelit; niin rauhass' ovat aina;

Mut sotia jos tulee, heill' on sappi,

Käs' luja, vahvat jänteet, kelpo miekat,

Ja, jos suo Jupiter, ei miehuudessa

Heill' ole vertaa. Mutta vait, Aeneas!

Vait, troialainen! Sormi huulille!

Menettää kaiken arvon kehun sana,

Jos kehuttu on itse kehujana,

Mut vihamies jos vasten mieltään kiittää,

Niin saamme kirkkaan ikimaineen niittää.

Aeneas nimennekö, Troian mies?

Niin, Kreikan mies.

Mik' asianne?

Anteeks,

Se Agamemnonin on korvaa varten.

Hän Troiasta ei mitään salaa kuule.

En tulekaan ma tänne kuiskaamaan;

Ma räikkätorvell' avaan hältä korvat

Ja panen käymään huomion, ja sitten

Ma puhun.

Puhu vapaasti kuin tuuli;

Nyt Agamemnonin ei makuuaika;

Ja jotta tiedät, ett' on valveilla,

Hän itse sanoo sen.

Siis vaski-äänes

Kajauta, torvi, kautta kählään leirin,

Ja Kreikan joka urhon anna kuulla,

Ett' ääneen Troia lausuu, mitä aikoo.

Suur' Agamemnon! Prinssi Troiass' on, —

Sen nimi Hector, Priamuksen poika, —

Jonk' on tää pitkä, veltto aselepo

Jo ruostuttanut. Mun hän tänne laittoi

Sanomaan näin: Kuninkaat, prinssit, herrat!

Jos kreikkalaisten parhaimmiss' on ketään,

Ken kunnialle lepons' altistaa,

Ken mainett' etsii eikä vaaraa pelkää,

Ken tuntee voimansa, mut arkuutt' ei,

Ken armastaan ei lemmi sanoin yksin, —

Ei valhevaloin, joita huulin vannoo —

Vaan kaunottarens' arvon tohtii muussa

Kuin lemmen painisilla julistaa,

Sen kaksintaisteluun ma vaadin. Hector,

Näet, Kreikanmaan ja Troian miesten nähden

Todistaa tahtoo – koittaa ainakin – ,

Ett' ehomp' on ja taatump' eukko hällä,

Kuin mitä koskaan sylii Kreikan mies.

Jos teiss' on miestä lemmess' uskollista,

Niin leirinne ja Troian muurin väliin

Huomenna hänet torvi taistoon kutsuu.

Jos saapuu ken, niin kiittää häntä Hector;

Jos ei, niin sanoo Troiaan palatessaan,

Ett' ahavoittuneet on kreikattaret,

Ei keihään-iskun arvoiset. Se siitä.

Tuo lempijäimme tietoon saatetaan;

Sen mielistä jos tääll' ei lie, niin kotiin

Ne kaikki jäi. Täss' ollaan sotureita;

Ja pelkuriks en sitä väittää emmi,

Ken lempinyt ei ole eikä lemmi.

Mies lempiharras esiin astukoon;

Jos muit' ei ole, itse valmis oon.

Ja sano Nestorista, joka oli

Jo täys mies, Hectorin kun isoisä

Viel' imi rintaa: hän on vanha nyt;

Mut jos ei meidän miehiss' ylimystä,

Jok' intomielin puoltais armastaan,

Niin sano, että kultakypärään

Ma hopeaisen peitän partani,

Käsvarren kuivan puen rautahihaan

Ja näytän hälle, ett' ol' eukkoni

Somempi hänen mummoaan ja kaino

Jos kukaan. Hänen nuoruutensa merta

Ne vastaa kolme tilkkaa vanhan verta.

Varjelkoon moisest' epänuoruudesta!

Amen!

Kätenne, jalo prinssi Aeneas!

Aluksi saatan teidät telttaamme.

Achilles saakoon kuulla sanomanne

Ja teltta teltalt' ylimykset kaikki.

Te jalon vihollisen vieraaks tänne

Pitoihin jääkää ennen lähtöänne.

Nestor, —

Niin, mitä sanookaan Ulysses?

Mull' aivoissani siittymäss' on aatos;

Te olkaa aika, joka muovaa sen.

Mik' aatos?

Tämä: tylppä kiila halkoo

Visaisen pölkyn; röyhkeyden luste,

Jok' uhkeass' Achilleessa jo täysin

On kypsynyt, se täytyy niittää pois;

Sen ruuhka muuten leviää ja versoo

Ja peittää meidät kaikki.

Niin, mut miten?

Tuo haasto, jonka uljas Hector laittoi,

Vaikk' oli yleinen sen sananmuoto,

Tarkoitti etupääss' Achillesta:

Tarkoitus selvä on, kuin kokonaisuus,

Jok' yksiköist' on pienist' yhdistetty.

Jos tämä julaistaan, niin vannon, että

Achilles, vaikk' ois aivons' yhtä kuivat

Kuin Libyan hiekka, – kyllin kuivat ovat,

Apollo tietköön! – nuolen nopeudella

Ja tuokiossa huomaa, että häntä

Se tähtää haasto Hectorin.

Ja ajaa hänet toimeen, niinkö?

Niin,

Ja parast' oiskin. Kuka, pait Achilles,

Vois Hectorilta kiistää kunniata

Ja mainetta? Vaikk' oiskin kaikki pilaa,

Niin paljo riippuu tästä kokeesta.

Täss' älyäisi Troian maajas maku

Jo meidän maineen nousun. Usko pois,

Tään hullun kiistan mukaan arvoamme

Vastedes arvioidaan. Sillä tulos,

Vaikk' yksityistä koskee, yleisenkin

On hyvän taikka pahan mittapuuna;

Ja moinen näytelehti – vaikk' on rahtu

Vain koko kirjaan nähden – lapsen hahmoss'

Esittää, mikä jättiruho tästä

On nousemassa. Meidän valikoimaks

Hectorin kilpailija otaksutaan;

Ja vaali, yhteismielen ilmaisuna,

Perustuu ansioon; se kaikkein hyveist'

Ikäänkuin ydinmehuks kiehittää

Tuon yhden miehen. Hän jos alle joutuu,

Kuink' eikö paisu miehuus voittajissa,

Terästäin heissä itseluottoa!

Jos tätä autetaan, niin joka jäsen

On ase yhtä tehokas, kuin koskaan

Sen käyttämä on miekka taikka jousi.

Anteeksi suokaa: – Hectoria vastaan

Achilles ei saa mennä. Näyttäkäämme

Kuin saksat ensin huonoin tavaramme;

Se ehkä ostetaan; jos ei, niin näyttää

Paremman kiilto vielä paremmalta.

Ei sallia saa koskaan, ett' Achilles

Ja Hector kilpailemaan joutuvat;

Häpeä tästä koitukoon tai maine,

Niin kaksi kummaa seuraa kumpaakin.

Ja mitkä? Niit' ei näe vanhan silmä.

Se maine, mink' Achilles sais, se kaikkein

Tulisi osaks, jos ei pöyhkä ois hän.

Mut liiaks on jo hävytön; ja ennen

Saharan auringossa kärventyisin

Kuin hänen silmäins' ivan poltteessa,

Jos Hectorin hän voittaa; jos taas kaatuu,

Niin parhaan sankarimme häpeään

Nimemme särkyisi. Ei, arpokaamme

Ja keinoilkaamme niin, ett' Ajax-kolhon

Osaksi arpa lankee. Meidän kesken

Hänelle antakaamme etuarvo;

Se tekee hyvää suuren Myrmidoonin,5

Jok' ahmii suosiota; harja laskee,

Jok' ylpeämp' on taivaan kirjokaarta.

Jos tyhmä Ajax voittaa, silloin häntä

Kehumme kilvan; vaan jos menettää,

Jää meille aina maine, ett' on meillä

Uroja parempia. Kuinka käykin,

Niin juoni tarkoittaa vaan sitä seikkaa,

Achilleelta ett' Ajax siivet leikkaa.

Ulysses,

Jo alan neuvojesi makuun päästä,

Ja heti niitä Agamemnonille

Vien maistimiksi. Hänen luokseen joutuin!

Noin toinen koira tukkii toisen suun,

Kun syötiks heität kateuden luun.