Читать книгу Ivanhoe - Вальтер Скотт - Страница 6

Kun toivioretkeläinen, soihtua kantavan palvelijan opastamana, läksi astumaan Cedrikin avaran ja säännöttömästi rakennetun kartanon sokkeloisia huonerivejä myöten, kuiskasi jäljessä tuleva juomanlaskija hänen korvaansa, että jos hän suvaitsisi juoda maljan hyvää simaa hänen kamarissaan, niin hän tuottaisi iloa monille talon palvelijoille, jotka mielellään kuulisivat sanomia Pyhästä maasta, varsinkin ritari Ivanhoeta koskevia. Wambakin ilmestyi kannattamaan tätä pyyntöä, huomauttaen, että pikarillinen puolenyön jälkeen vastasi kolmea heti iltakellojen jälkeen nautittua. Toivioretkeläinen ei kiistänyt tätä niin arvovaltaiselta taholta lausuttua väitettä vastaan, vaan kiittäen tarjouksesta ilmoitti toiviovalaansa sisältyvän määräyksen, ettei hän saisi koskaan keittiössä puhua aiheista, jotka herrastuvassa olivat kiellettyjä. »Semmoinen vala tuskin sopisi palvelijalle», arveli Wamba juomanlaskijalle.

Juomanlaskija kohautti pahastuneena olkapäitään. »Olin aikonut majoittaa hänet yliskamariin», sanoi hän, »mutta koska hän on niin karsas kristittyjen seuralle, niin menköön Iisak juutalaisen koppinaapuriksi.»

»Anwold», käski hän soihdunkantajaa, »vie toivioretkeläinen etelänpuoleiseen koppiin. – Minä toivotan teille hyvää yötä, herra toivioretkeläinen», lisäsi hän, »mutta enpä voi lausua suurta kiitosta kohteliaisuudestanne.»

»Hyvää yötä ja Neitsyt Maarian siunausta!» sanoi toivioretkeläinen rauhallisesti, lähtien seuraamaan jälleen opastaan.

Mutta pienessä eteisessä, johon useita ovia avautui ja jota pieni rautalamppu valaisi, kohtasi heitä toinen viivyke. Rowenan palvelustyttö ilmoitti käskevään sävyyn emäntänsä haluavan puhutella toivioretkeläistä, otti muitta mutkitta soihdun Anwoldin kädestä, ja käskien tämän odottaa hänen paluutaan, viittasi toivioretkeläistä seuraamaan mukanansa. Vieras ei nähtävästi katsonut soveliaaksi kieltäytyä tästäkin kutsusta niinkuin edellisestä, sillä vaikka hänen eleensä ilmaisikin hiukan kummastusta kutsun johdosta, totteli hän sitä kuitenkin vastaansanomatta.

Lyhyt käytävä ja portaat, joiden seitsemän askelmaa olivat kukin paksusta tammiparrusta, johtivat hänet Rowena-neidin huoneeseen, jonka alkeellinen komeus oli sen kunnioituksen mukainen, jota talon isäntä osoitti sen asujalle. Seiniä peittivät koruompeleiset verhot, joihin oli monivärisin silkein sekä hopea- ja kultalangoin kaikella senaikaisella taidolla kuvattu riistanajo- ja haukkametsästyskohtauksia. Vuode niinikään oli koristettu samanlaisilla upeilla verhoilla ja ympäröity purppuranvärisillä uutimilla. Tuoleissakin oli värilliset päällykset, ja erään muita korkeamman eteen oli mukavuuden vuoksi asetettu norsunluinen, taidokkaasti veistetty jakkara.

Neljä hopeista kynttilänjalkaa kannatti suuria vahakynttilöitä, jotka antoivat huoneeseen valaistusta. Mutta älköön kuitenkaan nykypäivien kaunotar kadehtiko saksilaisprinsessan ylellisyyttä. Hänen huoneensa seinät olivat näet niin huonosti rakennetut ja niin täynnä rakoja, että yötuuli heilutteli kalliita verhoja, ja vaikka jonkinmoinen varjostin olikin asetettu vahakynttilöiden suojaksi, niiden liekki liepotti sivullepäin aivankuin sotaherran levällään oleva viiri. Upeutta huoneessa kyllä oli, samoin kuin jonkinlaista aistikkuuden yrittelyä, mutta mukavuudesta ei ollut paljon tietoa, ja tuntematonta kun se oli, ei sitä kaivattukaan.

Rowena-neiti, takana kolme palvelijatarta sukimassa hänen tukkaansa yölepoa varten, istui yllämainitulla kunniatuolilla sen näköisenä kuin olisi syntynyt saamaan osakseen alamaista kunnioitusta. Toivioretkeläinenkin tunnusti hänelle sen oikeuden syvällä polvistumisella.

»Nouskaa, toivioretkeläinen», sanoi Rowena suopeasti. »Se, joka puolustaa poissaolijaa, on ansainnut kaikkien niiden suosion, jotka pitävät totuutta arvossa ja kunnioittavat miehuutta.» Sitten hän virkkoi palvelijoille: »Poistukaa kaikki muut paitsi Elgitha. Minulla on puhuttavaa tälle pyhälle vaeltajalle.»

Poistumatta kokonaan huoneesta palvelijattaret siirtyivät vain syrjään toiseen päähän, missä he istuutuivat seinän viereen pienelle rahille, pysyen siinä äänettöminä kuin veistokuvat, vaikka olivatkin niin kaukana, ettei heidän kuiskutuksensa olisi voinut häiritä emännän puhetta.

»Toivioretkeläinen», sanoi Rowena-neiti oltuansa vähän aikaa vaiti, ikäänkuin epäröiden, miten sanansa asettaisi, »te mainitsitte tänä iltana nimen – tarkoitan», lisäsi hän hiukan väkinäisesti, »Ivanhoen nimen – tässä talossa, missä sen olisi luonnon ja sukulaisuuden mukaan pitänyt olla suosittu; ja kuitenkin on kohtalon kulku niin nurinkurinen, että kaikista niistä monista, joiden sydäntä tuo nimi sykähdytti, ainoastaan minä tohdin kysyä teiltä, missä paikassa ja tilassa te viimeksi näitte hänet? – Olemme kuulleet, että jäätyään Englannin armeijan lähtiessä sairauden heikontamana Palestiinaan hän on siellä kärsinyt vainoa ranskalaispuolueen taholta, jota puoluetta temppeliherrainkin tiedetään kannattavan.»

»Vähän minä tiedän ritari Ivanhoesta», vastasi toivioretkeläinen samentuneella äänellä. »Soisinpa tuntevani hänet paremmin, koska te, jalo neiti, osoitatte harrastusta hänen kohtaloonsa. Luullakseni hän on selviytynyt onnellisesti vihamiestensä vainosta Palestiinassa ja on juuri palaamassa Englantiin, missä te, jalosukuinen neiti, tietänette paremmin kuin minä, minkä verran onnea hänellä on toivottavana.»

Rowena-neiti huokasi syvään ja tiedusteli tarkemmin, milloin ritari Ivanhoeta voitiin odottaa saapuvaksi kotimaahansa ja eivätkö suuret vaarat uhanneet häntä matkalla. Edellisestä seikasta toivioretkeläinen ei sanonut tietävänsä mitään; toiseen nähden hän vastasi, että matkan saattoi suorittaa turvallisesti Venetsian ja Genuan kautta ja sieltä Ranskan läpi Englantiin. »Ivanhoe», sanoi hän, »on siksi hyvin perehtynyt Ranskan kieleen ja tapoihin, ettei tarvitse pelätä tällä taipaleella minkään kovan onnen häntä kohtaavan.»

»Jumala suokoon», sanoi Rowena-neiti, »että hän jo olisi onnellisesti täällä ja kykenisi kantamaan aseita lähestyvissä turnajaisissa, missä tämän maan ritaristo aikoo näyttää taitoansa ja uljuuttaan. Jos Athelstan, Coningsburghin herra, saisi voittopalkinnon, kuulisi Ivanhoe luultavasti huonoja sanomia Englantiin saapuessaan. – Minkä näköinen hän oli, vieras, kun hänet viimeksi näitte? Oliko tauti ankarasti runnellut hänen voimiaan ja ulkonäköään?»

»Ahavoituneempi hän oli», vastasi toivioretkeläinen, »ja laihempi kuin tullessaan Leijonamielen seurueessa Kypron saarelta, ja huoli näytti synkentävän hänen otsaansa: mutta en ole joutunut lähempään seurusteluun hänen kanssaan, sillä emme ole tuttavia.»

»Pelkäänpä», sanoi neito, »ettei hän kotimaassaan kohtaa paljoa, mistä hänen otsansa selkiäisi. Kiitos nyt, hyvä vaeltaja, sanomista, joita olette tuonut minulle lapsuuteni kumppanista. – Tytöt», lisäsi hän, »tulkaa tänne – tarjotkaa iltajuomaa tälle pyhälle miehelle, jonka yölepoa en kauemmin tahdo ehkäistä.»

Eräs palvelijattarista toi hopeamaljan täynnä mausteilla sekoitettua viiniä. Rowena kosketti sitä huulillaan, ja sitten se tarjottiin toivioretkeläiselle, joka, syvään kumarrettuansa, maistoi pari pisaraa.

»Ottakaa tämä almu, ystäväni», jatkoi neito, tarjoten hänelle kultarahan, »tunnustukseksi vaivalloisesta matkastanne ja pyhistä paikoista, joissa olette käynyt.»

Toistamiseen syvään kumartaen toivioretkeläinen otti lahjan ja seurasi sitten Elgithaa ulos huoneesta.

Eteisessä hän tapasi Anwoldin, joka otti tulisoihdun palvelijattaren kädestä ja suuremmalla kiireellä kuin kunnioituksella johdatti vieraan syrjäiseen, halvempaan talon osaan, jossa oli joukko pieniä huoneita tai pikemmin koppeja alhaisempien palvelijoiden ynnä halpasäätyisten vieraiden makuupaikoiksi.

»Missä juutalainen makaa?» kysyi toivioretkeläinen.

»Uskoton koira», vastasi Anwold, »on saanut pahnansa siihen koppiin, joka on teidän pyhyytenne kopin vieressä. Pyhä Dunstan auttakoon, täytyypä siinä pestä ja hangata ennenkuin se jälleen kelpaa kristityn asunnoksi!»

»Ja missä makaa Gurth, sikopaimen?» kysyi vieras vielä.

»Gurth», vastasi orja, »makaa teidän kopistanne oikealle ja juutalainen vasemmalle. Te olette aitana ympärileikatun miehen ja sen välillä, jota hänen heimonsa pahimmin inhoaa. Olisittepa saanut kunniallisemmankin sijan, jos olisitte suostunut Oswaldin pyyntöön.»

»Yhtä hyvä on näinkin», sanoi toivioretkeläinen. »Eihän juutalaisenkaan läheisyys voi saastuttaa tammisen väliseinän läpi.»

Näin sanoen hän astui hänelle määrättyyn koppiin ja ottaen soihdun palvelijan kädestä kiitti ja toivotti hyvää yötä. Suljettuaan koppinsa oven hän pisti tulisoihdun puiseen jalkaan ja loi sitten tarkastelevan katseen makuukammionsa ympäri, jonka kalustus oli mitä yksinkertaisinta laatua. Siinä oli vain karkeatekoinen puujakkara ja vielä karkeammin kyhätty laatikkomainen sängyntapainen, jossa oli puhtaita olkia ja pari kolme lammasnahkaa sänkyvaatteiden virkaa toimittamassa.

Sammutettuaan soihdun toivioretkeläinen heittäytyi vaatteitaan riisumatta tälle alkeelliselle vuoteelle ja nukkui, tai ainakin makasi lepäävässä asennossaan, kunnes ensimmäiset päivänsäteet pujahtivat sisään pienestä rautaristikkoikkunasta, joka päästi samalla sekä ilmaa että valoa tähän vaatimattomaan koppiin. Silloin hän nousi ripeästi, ja luettuaan aamurukouksensa ja kohennettuaan pukunsa poistui kammiostaan ja astui Iisakin koppiin, nostaen oven salvan niin keveästi kuin suinkin.

Juutalainen nukkui levotonta unta samanlaisella vuoteella kuin se, millä toivioretkeläinenkin oli viettänyt yönsä. Ne pukunsa osat, jotka hän illalla oli riisunut, oli hän huolellisesti sijoittanut ihan viereensä, ikäänkuin estääkseen kenenkään varastamasta niitä hänen nukkuessaan. Hänen kasvonsa ilmaisivat miltei tuskallista levottomuutta. Kädet ja käsivarret liikkuivat väänneskellen, ikäänkuin hän olisi taistellut painajaisen kanssa; ja hebrealaisten huudahdusten seasta kuuluivat selvinä hänen suustaan seuraavat normannilais-englantilaiset sanat: »Aabrahamin Jumalan tähden, armahtakaa vanhaa ukko-parkaa! Minä olen köyhä, ihan pennitön. Vaikka kiskoisitte jäseneni irti raudoillanne, en voisi mitään antaa teille!»

Toivioretkeläinen ei jäänyt odottamaan tämän hourauksen loppua, vaan kosketti häntä sauvallansa. Tämä kosketus luultavasti, tavallisuuden mukaan, sekaantui joihinkin unen kauhukuviin, sillä vanhus kavahti ylös, harmaat hiukset miltei pystyssä harittaen, viskasi hätäisesti joitakin vaatekappaleita päälleen, ja tarrautuen jäljelläoleviin kuin haukan kynsin, loi toivioretkeläiseen terävät mustat silmänsä, jotka ilmaisivat hurjaa hämmästystä ja pelkoa.

»Älä pelkää minua, Iisak», sanoi toivioretkeläinen; »minä tulen ystävänä.»

»Israelin Jumala palkitkoon teitä!» sanoi juutalainen suuresti keventyneenä. »Minä näin pahaa unta – mutta, kiitos isä Aabrahamin, se olikin vain unta.» Tointuen hämmingistään hän sitten lisäsi tavallisella äänellään: »Ja mitä te näin aikaiseen suvaitsette tahtoa juutalais-raukalta?»

»Tahdon ilmoittaa sinulle», sanoi toivioretkeläinen, »että jollet lähde heti tästä talosta ja matkusta jokseenkin joutuisaan, voi matkasi käydä vaaralliseksi.»

»Pyhä isä!» huusi juutalainen. »Ketä hyödyttäisi käydä minunlaisen köyhän poloisen kimppuun?»

»Tarkoituksen arvannet itse parhaiten», sanoi toivioretkeläinen. »Mutta sen vain voin vakuuttaa, että temppeliherra eilen illalla tuvan läpi mennessään puhutteli muhamettilaisia orjiansa saraseeninkielellä, jota minä hyvin ymmärrän, ja käski heidän tänä aamuna väijyä juutalaista, kaapata hänet kiinni hänen ehdittyään sopivan kauas talosta ja viedä hänet Filip de Malvoisinin tai Reginald Boeufin linnaan.»

Mahdotonta on sanoin kuvata sitä äärimmäistä kauhua, joka valtasi juutalaisen tämän ilmoituksen johdosta ja näytti yht'äkkiä riistävän kaiken tarmon hänen ruumiistaan. Käsivarret valahtivat velttoina kupeille, pää retkahti rintaa vasten, polvet raukesivat ruumiin painon alla, jok'ainoa hermo ja lihas hänen ruumiissaan näytti lamautuvan hervottomaksi, ja hän vaipui toivioretkeläisen jalkojen juureen, ei niinkuin sellainen, joka tahallaan kumartuu, polvistuu tai heittäytyy maahan sääliä herättääkseen, vaan niinkuin ihminen, jonka joka puolelta painava näkymätön voima musertaa maahan vastustamattomasti.

»Pyhä Aabrahamin Jumala!» näin hän huusi kaikkein ensiksi, lyöden yhteen ja kohottaen ylös ryppyiset kätensä, mutta nostamatta silti harmaata päätänsä lattiasta. »Voi pyhä Mooses! Voi siunattu Aaron! Uneni ei siis ollut turha eikä näkyni mitätön! Jo tunnen heidän rautojensa repivän jäseniäni! Tunnen kidutustelan käyvän ruumiini yli niinkuin rautaiset sahat ja karhit ja kirveet Rabbatin ja Ammonin kaupunkien miesten yli!»

»Nouse, Iisak, ja kuule, mitä sanon», virkkoi toivioretkeläinen, joka halveksimisen sekaisella säälillä katseli toisen ääretöntä hätää. »Kauhusi ei ole aiheeton, kun ajattelen, millä tavalla sekä ruhtinaat että aatelisherrat ovat kohdelleet heimolaisiasi, kiristääksensä heiltä heidän aarteitaan. Mutta nouse, sanon minä, niin tahdon neuvoa sinulle pelastuskeinon. Lähde heti tästä talosta, niin kauan kuin kaikki täällä sikeästi nukkuvat eilisiltaisen mässäyksen jälkeen. Minä opastan sinua salaisia metsäpolkuja myöten, jotka tunnen yhtä hyvin kuin niillä samoilevat metsänvartijat, enkä jätä sinua ennenkuin olet päässyt jonkun turnajaisiin aikovan paronin tai muun herran turviin, jonka suosion sinä arvattavasti kykenet hankkimaan itsellesi.»

Sitä myöten kuin tämä puhe vuodatti pelastuksen toivoa juutalaisen korviin, alkoi hän vähitellen, ikäänkuin tuuma tuumalta, kohota maasta, kunnes hän polvillaan seisoen pyyhkäisi harmaan tukkansa ja partansa taaksepäin ja loi toivioretkeläiseen terävät, mustat silmänsä, joiden katse ilmaisi sekä toivoa että pelkoa ja epäluuloa. Mutta kun hän kuuli puheen lopun, näytti hänen kauhunsa elpyvän jälleen täyteen voimaansa, ja hän suistui taas kasvoilleen huudahtaen: »Minäkö kykenisin hankkimaan itselleni suosiota! Voi, eihän kristityn suosioon voi päästä muuten kuin yhdellä keinolla, ja mistäpä sen köyhä juutalainen saisi hankituksi, joka on kiskomalla jo saatettu Lasaruksen kurjuuteen?» Sitten, ikäänkuin epäluulo olisi päässyt voitolle kaikista hänen muista tunteistaan hän äkkiä huudahti: »Nuori mies, Jumalan tähden, älä petä minua – sen suuren Isän tähden, joka meidät kaikki on luonut, juutalaiset niinkuin pakanatkin; Israelin ja Ismaelin lapset – älä kavalla minua! Ei minulla ole varoja hankkia itselleni kristityn kerjäläisenkään suosiota, vaikk'ei hän sen hinnaksi panisi kuin yhden pennin.» Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan hän kohottautui ja tarttui toivioretkeläisen viittaan katsoen hartaasti rukoillen häneen. Toivioretkeläinen nykäisi vaatteensa irti, ikäänkuin tuo kosketus olisi sitä saastuttanut.

»Vaikka kantaisit mukanasi koko heimosi rikkaudet», sanoi hän, »niin mitäpä minua hyödyttäisi tehdä sinulle pahaa? Niin kauan kuin tämä puku on päälläni, vaatii valani minua olemaan köyhä; ja kun sen vaihdan, vaihdan sen vain hevoseen ja rautapaitaan. Mutta älä luule, että haluan sinun seuraasi tai pyydän siitä jotakin etua. Pysy täällä, jos tahdot – Cedrik Saksilainen suojelkoon sinua.»

»Voi!» huokasi juutalainen, »ei hän anna minun matkustaa seurassaan – saksilainen tai normannilainen, kaikki he yhtä paljon häpeäisivät juutalais-raukkaa. Ja kulkea yksinäni Filip de Malvoisinin ja Reginald Front-de-Boeufin alueitten kautta – hyvä nuorukainen, minä tulen sinun kanssasi! – Joutukaamme – sonnustakaamme itsemme – paetkaamme! – Tässä on sauvasi – miksi viivyttelet?»

»Enhän viivyttelekään», sanoi toivioretkeläinen, totellen kumppanin kiirehtimistä; »mutta minun on toimitettava ulospääsykeino – seuraa minua!»

Hän astui edeltä viereiseen koppiin, missä, niinkuin lukija jo tietää, Gurth sikopaimen nukkui. – »Nouse, Gurth», sanoi toivioretkeläinen, »nouse kiireesti. Avaa takaportti ja päästä ulos juutalainen ja minut.»

Gurth, joka virkansa nojalla, vaikka sitä nykyjään pidetäänkin niin halpana, oli silloisten saksilaisten kesken yhtä tärkeä mies kuin hänen muinainen ammattiveljensä Eumaios Ithakassa, loukkautui toivioretkeläisen tuttavallisesta ja käskevästä puhetavasta. »Vai aikoo juutalainen lähteä Rotherwoodista», sanoi hän kohoten kyynärpäänsä nojaan ja katsoen häneen yliolkaisesti liikahtamatta laveriltaan, »ja päälle päätteeksi toivioretkeläisen kanssa – »

»Yhtä hyvin olisin voinut uneksia», virkkoi Wamba, joka samassa astui kammioon, »että hän luikkisi tiehensä siankinkku kainalossaan.»

»Oli miten oli», sanoi Gurth laskien jälleen päänsä pölkylle, joka oli hänen päänalaisenaan, »sekä juutalaisten että pakanain täytyy tyytyä odottamaan, kunnes iso portti avataan – me emme salli kenenkään vieraan lähteä salaa näin ajattomalla ajalla.»

»Oli miten oli», sanoi toivioretkeläinen, »arvelen kuitenkin, ettet tahdo kieltää minulta tätä pyyntöä.»

Näin sanoen hän kumartui makaavan sikopaimenen vuoteen yli ja kuiskasi saksankielellä jonkin sanan hänen korvaansa. Gurth kavahti ylös kuin sähkön koskettamana. Toivioretkeläinen kohotti sormensa ikäänkuin varovaisuutta teroittaakseen ja lisäsi: »Gurth, pidä varasi – olethan tottunut olemaan varuillasi. Kuten sanoin, aukaise takaportti – pian saat kuulla enemmän.»

Gurth totteli innokkaalla kiiruulla Wamban ja juutalaisen seuratessa, kumpikin ihmeissään sikopaimenen käytöksen äkillisestä muutoksesta.

»Muulini, muulini!» sanoi juutalainen, heti kun he olivat päässeet portin ulkopuolelle.

»Nouda hänen muulinsa», sanoi toivioretkeläinen. »Ja kuule – tuo minulle toinen, jotta voin olla hänelle seurana hänen kulkiessaan näiden seutujen kautta – Ashbyssä jätän sen eheänä jollekulle Cedrikin seuralaiselle. Ja sinä» – viimeiset sanat hän kuiskasi Gurthin korvaan.

»Mielelläni, sangen mielelläni sen teen», sanoi Gurth ja riensi heti käskyä toimittamaan.

»Haluaisinpa tietää», arveli Wamba kumppaninsa lähdettyä, »mitä te toivioretkeläiset opitte siellä pyhässä maassa.»

»Lukemaan rukouksemme, hupsu», vastasi toivioretkeläinen, »katumaan syntejämme ja nöyryyttämään mieltämme paastolla, valvomisella ja pitkillä rukouksilla.»

»Kyllä varmaan jotakin tehoisampaakin», arveli narri, »sillä milloinpa katumus tai rukous voisi saada Gurthin kohteliaaksi tai paasto ja valvomiset taivuttaa hänet lainaamaan muulia! – Luullakseni olisit yhtä hyvin voinut puhua valvomisestasi ja katumusharjoituksistasi hänen mustalle lemmikkikarjulleen, – yhtä suopean vastauksen olisit siltäkin saanut.»

»Laske vain lorujasi», sanoi toivioretkeläinen, »sinähän oletkin vain saksilainen narri.»

»Oikein puhut», sanoi narri. »Jos, näet, olisin normannilaista syntyä, niinkuin luullakseni sinä, niin olisin kai istunut onnen päiväpuolella ja ollut melkein viisaan miehen kirjoissa.»

Samassa Gurth ilmestyi muuleineen vallikaivannon toiselle puolelle. Matkustajat astuivat kaivannon yli laskusiltaa myöten, joka oli vain kahden laudan levyinen. Yhtä kapea oli mitoiltaan itse takaporttikin samoinkuin ulkoaitauksessa pieni veräjä, jonka kautta päästiin metsään. Heti kun he olivat ennättäneet muulien luo, kiinnitti juutalainen kiireisin ja vapisevin käsin satulansa taakse kankeasta kanvastikankaasta tehdyn pienen repun, jonka hän otti viittansa alta ja joka sisälsi, kuten hän mutisi, »vain toisen vaatekerran, ainoastaan toisen vaatekerran». Noustuaan sitten juhtansa selkään ketterämmin ja nopsemmin kuin hänen ikäisensä miehen olisi luullut, hän kohensi kiiruusti viittansa liepeitä siten, että satulan taakse ripustettu esine peittyi kokonaan.

Toivioretkeläinen nousi satulaan maltillisemmin ja ojensi lähtiessään kätensä Gurthille, joka suuteli sitä äärimmäisen kunnioittavasti. Sikopaimen seisoi sitten tuijottaen matkamiesten jälkeen, kunnes he katosivat metsäpolun lehvistöön, jolloin Wamban ääni hänet herätti mietteistään.

»Oletpa, hyvä Gurth-kuomaseni», sanoi narri, »ihmeen kohtelias ja tavattoman jumalinen tänä suvisena aamuna! Soisinpa olevani musta abotti tai paljasjalkainen toivioretkeläinen, jotta minäkin saisin osani harvinaisesta hartaudestasi ja kohteliaisuudestasi – totta maar, minä osaisin hyötyä siitä enemmän kuin suutelon kädelle.»

»Tässä asiassa et ole niinkään hupsu, Wamba», vastasi Gurth, »vaikka päätät vain ulkonäöstä, eivätkähän viisaimmatkaan sen enempää voi. – Mutta jopa on aika lähteä laumaani katsomaan.»

Näin sanoen hän palasi taloon, narri jäljessänsä.

Sillä välin matkalaiset riensivät eteenpäin kiireellä, joka todisti juutalaisen suurta pelkoa, sillä hänen ikäisensä miehet harvoin haluavat kulkea nopeasti. Toivioretkeläinen, joka näytti tuntevan metsässä kaikki polut ja solat, opasti kulkua mitä mutkikkaimpia polkuja myöten, ja monta kertaa heräsi sen johdosta juutalaisessa uudelleen epäluulo, että hän ehkä tahtoi houkutella hänet johonkin vihollisten loukkuun.

Tätä pelkoa ei voinutkaan kummeksia. Sillä, lentokalaa ehkä lukuunottamatta, ei ollut siihen aikaan ainoatakaan elävää olentoa ilmassa, vedessä tai maan päällä, joka olisi ollut sellaisen herkeämättömän, yleisen ja säälimättömän vainon esineenä kuin juutalaisten heimo. Mitättömimmät ja mielettömimmätkin tekosyyt, järjettömimmät ja aiheettomimmatkin syytökset saattoivat heidän omaisuutensa ja henkensä alttiiksi jokaiselle kansan raivon kuohahdukselle, sillä sekä normannit että saksilaiset, tanskalaiset ja brittiläiset, niin vihamielisiä kuin nämä heimot olivatkin toinen toiselleen, kilpailivat keskenänsä siitä, kuka enimmin inhoaisi tätä kansaa, jonka vihaaminen, herjaaminen, halveksiminen, riistäminen ja vainoaminen oli tullut ihan uskon asiaksi. Normannilaiset kuninkaat sekä itsenäiset ylimykset, jotka kaikessa väkivallan harjoittamisessa noudattivat heidän esimerkkiään, pitivät tätä kirottua kansaa vielä johdonmukaisemman, harkitumman ja omahyötyisemmän vainon alaisena. Onhan yleisesti tunnettu kertomus Juhana-kuninkaasta, kuinka hän vangitutti rikkaan juutalaisen erääseen linnaansa ja vedätti häneltä joka päivä yhden hampaan, kunnes israelilais-parka, leukojensa jo puoleksi tyhjennyttyä, suostui maksamaan sen suuren rahasumman, jonka tyranni tahtoi häneltä kiristää. Se vähä käteinen raha, mitä maassa oli, oli pääasiallisesti tämän vainotun kansan hallussa, eivätkä ylimykset arkailleet seuraamasta valtiaansa esimerkkiä ja milloin milläkin sortokeinolla, jopa usein ruumiin kidutuksilla, kiristämästä sitä juutalaisilta. Mutta voitonhimon kannustama passiivinen rohkeus sai juutalaiset kaikkien vaarojen uhallakin jatkamaan toimintaansa niiden suunnattomien hyötymismahdollisuuksien houkuttelemina, joita heille tarjoutui niin luonnonrikkaassa maassa kuin Englanti oli. Lukemattomista vastuksista huolimatta, ja vaikka yllä mainittu juutalais-räntteriksi sanottu verotusvirasto oli varta vasten asetettu heitä ryöstämään ja rasittamaan, juutalaiset sittenkin lisääntyivät luvultaan moninkertaisiksi ja kokosivat suunnattomia summia, joita he siirsivät toinen toiselleen vekseleillä – heidän keksimäkseen väitetyllä rahansiirtotavalla, jonka avulla he saattoivat siirtää rikkautensa maasta toiseen, niin että sorron uhatessa toisessa maassa he saattoivat pelastaa rahansa toiseen.

Juutalaisten itsepintaisuus ja ahneus, joutuessaan täten vastakkain heidän valtiastensa uskonkiihkon ja väkivaltaisuuden kanssa, näyttivät vain kasvavan sitä mukaa kuin heihin kohdistettu sortokin kiihtyi; ja heidän äärettömät, kaupanteolla saadut rikkautensa, vaikka tosin usein olivat heille vaaran aiheena, olivat taas toisin vuoroin välikappaleena hankkimaan heille enemmän vaikutusvaltaa ja jossakin määrin turvaakin. Tällaiset olivat heidän elinehtonsa; ja heidän luonteensa oli sen mukaisesti muodostunut valppaaksi, epäluuloiseksi ja araksi, – mutta samalla itsepäiseksi, hellittämättömäksi ja ovelaksi väistämään heitä väijyviä vaaroja.

Matkalaiset olivat kiireesti taivalta tehden jo jättäneet taaksensa monet mutkaiset polut, kun toivioretkeläinen viimein katkaisi äänettömyyden.

»Tuo iso, laho tammi», sanoi hän, »on Front-de-Boeufin valta-alueen rajapyykki – Malvoisinin maat ovat jo aikaa sitten jääneet taaksemme. Nyt ei ole enää vainoojista pelkoa.»

»Irtautukoot pyörät heidän vaunuistaan», sanoi juutalainen, »niinkuin faaraon sotajoukon vaunuista, jotta heidän kulkunsa olisi hidasta! – Mutta älkää luopuko minusta, hyvä toivioretkeläinen! Ajatelkaahan tuota julmaa, hurjaa temppeliherraa ja hänen saraseeniläisiä orjiansa – välittäisivätkö he rajoista tai alueista tai isännyydestä?»

»Meidän teittemme», sanoi toivioretkeläinen, »pitäisi tässä erota; sillä minun ja sinun säätyisten miesten ei sovi matkustaa yhdessä kauemmin kuin pakko vaatii. Mitä apua sitä paitsi voisit saadakaan minulta, rauhalliselta toivioretkeläiseltä, kahta aseellista pakanaa vastaan?»

»Voi, kunnon nuorukainen», vastasi juutalainen, »kyllä te voitte suojella minua, ja tiedän, että sen tekisittekin. Vaikka olenkin köyhä, niin tahdon palkita sen – en rahalla, sillä rahaa – isä Aabraham sen todistakoon – ei minulla ole – vaan – »

»Olenhan jo sanonut», keskeytti toivioretkeläinen, »että rahaa tai palkintoa en sinulta vaadi. Opastaa sinua voin ja kenties myös jotenkin suojella; sillä tuskinpa juutalaisen suojelemista saraseenejä vastaan voidaan pitää kristitylle moitittavana. Sentähden, juutalainen, saatan sinua, kunnes pääset johonkin sopivaan suojaan. Tästä ei ole enää pitkälti Sheffieldin kaupunkiin, mistä helposti löytänet montakin heimolaistasi, jotka voivat ottaa sinut turviinsa.»

»Jaakob siunatkoon teitä, kunnon nuorukainen!» sanoi juutalainen. »Sheffieldissä voin saada suojaa sukulaiseni Zarethin luona ja keksiä jonkin keinon, miten voin turvassa jatkaa matkaani.»

»Olkoon niin», sanoi toivioretkeläinen. »Sheffieldissä siis eroamme, ja puoli tuntia ratsastettuamme olemmekin jo sen kaupungin näkyvillä.»

Tämä puolituntia kului syvimmässä äänettömyydessä kummankin matkustajan puolelta. Toivioretkeläinen piti ehkä alentavana puhutella juutalaista muuten kuin välttämättömän tarpeen vaatiessa; ja juutalainen puolestaan ei uskaltanut väkisin pakottaa keskusteluun miestä, jolle matka pyhälle haudalle oli antanut jonkinlaisen pyhyyden arvon. Hiljalleen nousevan mäen harjalla he viimein pysähtyivät ja toivioretkeläinen osoitti heidän jalkojensa juurella olevaa Sheffieldin kaupunkia, toistaen: »Tässä siis eroamme.»

»Ei ennenkuin juutalaisraukka on saanut kiittää teitä», sanoi Iisak; »sillä en rohkene pyytää teitä tulemaan kanssani sukulaiseni Zarethin luokse, joka kenties auttaisi minua palkitsemaan teille hyväntekonne.»

»Sanoinhan jo», vastasi toivioretkeläinen, »etten mitään palkintoa huoli. Mutta jos minun tähteni tahdot armahtaa monien velkamiestesi joukosta jotakuta onnetonta kristittyä, jota kahleet ja vankikomerot uhkaavat, niin on tämänaamuinen apuni runsaasti palkittu.»

»Malttakaa, malttakaa», sanoi juutalainen tarttuen hänen vaatteeseensa, »tahtoisin tehdä enemmänkin, jotakin teille itsellenne. – Jumala tietää, että tämä juutalainen on köyhä – niin, Iisak on kerjäläinen heimonsa joukossa – mutta älkää panko pahaksi, jos arvaan, mitä tällä hetkellä enimmin kaipaatte.»

»Jos sen voisitkin oikein arvata», sanoi toivioretkeläinen, »niin etpä kuitenkaan voisi hankkia sitä minulle, vaikka olisit yhtä rikas kuin sanot olevasi köyhä.»

»Kuin sanon olevani?» matki juutalainen. »Voi, voi, uskokaa minua, en puhu muuta kuin totta; olen ryöstetty, velkaantunut, ahdinkoon joutunut. Armottomien kädet ovat ryöstäneet minulta tavarani, rahani, laivani ja kaiken omaisuuteni – mutta sittenkin voin sanoa teille, mitä te kaipaatte, ja kenties hankkiakin sen teille. Te haluaisitte juuri nyt hevosen ja rautavarusteet.»

Toivioretkeläinen säpsähti ja käännähti juutalaiseen päin.

»Mikä paholainen johdatti sellaisen arvelun päähäsi?» kysyi hän kiivaasti.

»Samantekevää», hymyili juutalainen, »kun se vain on totta. Ja yhtä hyvin kuin osasin arvata halunne, voin myös täyttää sen.»

»Mutta ajattelehan», vastasi toivioretkeläinen, »tätä säätyäni, pukuani, toiviovalaani!»

»Kyllä teidät kristityt tunnen», sanoi juutalainen, »ja tiedän, että jalosukuisimmatkin teistä joskus ottavat sauvan käteensä ja virsut jalkaansa taikauskoisessa katumuskiihkossaan ja vaeltavat jalkaisin käydäkseen kuolleitten ihmisten haudoilla.»

»Älä rienaa, juutalainen», sanoi toivioretkeläinen ankarasti.

»Suokaa anteeksi», sanoi juutalainen, »nuo sanat lausuin ajattelemattomuudessa. Mutta te virkoitte eilen illalla ja tänä aamuna pari sanaa, jotka piikivestä iskettyjen kipinäin lailla ilmaisivat, mitä metallia te olette. Ja tuon toivioretkeläiskaavun alla piilevät ritarin kultaiset vitjat ja kannukset. Minä näin niiden välkähtävän, kun aamulla kumarruitte vuoteeni yli.»

Toivioretkeläinen ei saattanut olla nauramatta. »Jos sinun pukineesi, Iisak, tarkastettaisiin yhtä uteliain silmin», sanoi hän, »niin mitähän niistä löytyisikään?»

»Riittää jo tästä», virkkoi juutalainen kalveten; ja ottaen kiireesti esiin kirjoitusneuvonsa, ikäänkuin lopettaakseen pitemmät puheet alkoi muulinsa selästä laskeutumatta kirjoittaa paperipalaselle, käyttäen keltaista lakkiansa pöytänä. Saatuansa hepreankielisen kirjeensä valmiiksi hän antoi sen toivioretkeläiselle ja sanoi: »Leicesterin kaupungissa kaikki ihmiset tuntevat Kirjath Jairamin, rikkaan juutalaisen Lombardiasta. Viekää hänelle tämä kirje – hänellä on myytävänä kuusi milanolaista haarniskaa, joista huonoinkin kelpaisi vaikka kruunupäälle, ja kymmenen oivaa ratsua, joista huonoinkin kelpaisi kuninkaan ratsastaa, vaikka hänen olisi taisteltava valtaistuimestaan. Näistä saatte valita mieleisenne, ja lisäksi kaikkea, mitä muuta turnajaisia varten tarvinnette. Turnajaisten jälkeen tuotte kaikki eheänä takaisin – jollei teillä ole varaa maksaa niiden hintaa omistajalle.»

»Mutta, Iisak», sanoi toivioretkeläinen hymyillen, »tiedätkö, että turnajaisissa satulastaan heitetyn ritarin aseet ja ratsu jäävät voittajan saaliiksi? Voisihan minua kohdata kova onni, niin että menettäisin, mitä en kykenisi korvaamaan enkä maksamaan.»

Juutalainen näytti hiukan tyrmistyvän kuullessaan tämän mahdollisuuden; mutta rohkaisten mielensä hän vastasi kiireesti: »Ei – ei – ei! – Se on mahdotonta! – En tahdo ajatellakaan sellaista. Meidän Isämme on siunaava teitä. Teidän peitsenne on oleva voimallinen kuin Mooseksen sauva.»

Näin sanoen hän aikoi kääntää muulinsa pään poispäin, mutta nyt toivioretkeläinen vuorostansa tarttui hänen mekkoonsa. »Maltahan, Iisak, et tiedä vielä koko vaaraa. Mahdollista on, että hevonen saa surmansa, haarniska rikkoutuu pilalle – sillä en aio säästää hevosta enempää kuin itseänikään. Sitä paitsi eivät sinun heimolaisesi anna mitään ilmaiseksi; jotakin on niiden käytöstäkin maksettava.»

Juutalainen vääntelehti satulassa, ikäänkuin vatsaa olisi nipistänyt. Mutta hänen paremmat tunteensa saivat voiton niistä, jotka olivat hänelle tavallisimmat. »Ei se tee mitään», sanoi hän, »ei se tee mitään – antakaa minun mennä. Jos vahinko sattuu, ei se maksa teille mitään – jos käyttövuokrasta tulee kysymys, niin Kirjath Jairam antaa sen anteeksi sukulaisensa Iisakin tähden. Jääkää hyvästi! – Mutta kuulkaa sentään, hyvä nuorukainen», lisäsi hän vielä kääntyen takaisin, »älkää käykö liian hurjasti tuohon turhanaikaiseen melskeeseen – en sano sitä sillä, että hevonen ja haarniska joutuvat vaaraan, vaan oman henkenne ja jäsentenne tähden.»

»Suur' kiitos varoituksestasi», vastasi toivioretkeläinen taas hymyillen. »Aion kursastelematta käyttää hyväkseni avustustasi, ja hullusti minun käy, jollen sitä sinulle joskus palkitse.»

He erosivat ja lähtivät kumpikin eri tietä Sheffieldin kaupunkiin.