Читать книгу Ivanhoe - Вальтер Скотт - Страница 9

Wilhelm de Wyvil ja Tapani de Martival, molemmat turnausmarskit, riensivät ensimmäisinä onnittelemaan voittajaa. He pyysivät samalla, että hän nyt ottaisi kypärän päästään tai edes avaisi silmirautansa, ennenkuin hän heidän seurassaan lähtisi prinssin kädestä vastaanottamaan turnajaispalkinnon. Mutta Perinnötön ritari toisti lujasti, vaikka ritarillisen kohteliaasti kieltävän vastauksen. Hän ei sanonut vielä tällä hetkellä voivansa näyttää kasvojaan, erinäisistä syistä, jotka hän taisteluun tarjoutuessaan oli ilmoittanut airueille. Marskit eivät tästä vastauksesta lainkaan kummastuneet; sillä olihan tavallisimpia niistä monista ja eriskummallisista lupauksista, joita ritarit siihen aikaan tekivät, että he sitoutuivat määrätyn ajan kuluessa, tai siksi kunnes jokin määrätty tehtävä oli toimitettu, pysymään tuntemattomina. Marskit eivät siis enempää yrittäneetkään tiedustella Perinnöttömän ritarin salaisuutta, vaan ilmoittivat prinssi Juhanalle voittajan toivomuksen ja pyysivät, että hän saisi sellaisenaan tulla vastaanottamaan urhoutensa ansaitun palkinnon.

Oudon ritarin itsepäisyys närkästytti suuresti prinssiä, joka oli utelias tietämään kuka hän oli. Sitä paitsi oli Juhana ennestäänkin jo pahoillaan siitä, että tämä ritari yksinään oli turnauksessa voittanut kaikki hänen suosimansa taistelijat. Sentähden hän vastasi marskeille ylpeästi: »Kautta Pyhän Neitsyen kasvojen kirkkaan paisteen, näenpä ettei tuo ritari ole jäänyt osattomaksi vain perinnöstä, vaan myöskin tavallisesta kohteliaisuudentajusta, koska hän tahtoo astua peitetyin kasvoin meidän eteemme. – Tietääkö joku teistä, hyvät herrat», lisäsi hän kääntyen seuralaistensa puoleen, »kuka tuo teikari voinee olla, joka niin kopeasti käyttäytyy?»

»En osaa arvata», vastasi de Bracy, »enkä olisi uskonut Britannian neljän meren välillä olevan ainoatakaan urhoa, joka yhtenä ja samana päivänä voisi kaataa kaikki nuo viisi ritaria. Totta maar en unohda ikänä, minkä kyydin hän antoi de Vipontille. Lensipä poloinen johanniitta-ritari satulastaan ilmaan kuin kivi lingosta.»

»Älkää siitä liioin kehuko», sanoi eräs läsnäoleva johanniitta; »eipä temppeliritarillennekaan käynyt paremmin. Näinhän minä teidän parhaan peitsimiehenne, Bois-Guilbertin heittävän kolmastikin kuperkeikkaa, ja joka keikahduksellaan tempaavan pivot täyteen hiekkaa maasta.»

de Bracy, joka piti temppeliherrojen puolta, olisi jälleen vastannut, mutta prinssi Juhana esti häntä. »Vaiti, hyvät herrat!» sanoi hän. »Mitä joutavaa riitaa tämä on?»

»Voittaja», muistutti de Wyvil, »odottaa yhä teidän päätöstänne, ruhtinaallinen armo.»

»Päätökseni on se», vastasi Juhana prinssi, »että hän saa odottaa, kunnes näen eikö täällä ole ainoatakaan, joka voisi edes arvata hänen nimensä ja arvonsa. Vaikka hän seisoisi tuolla yöhön saakka, niin eipä hän taida vilustua näin tulisen taistelun perästä.»

»Ruhtinaallinen armo», sanoi Woldemar Fitzurse, »te ette osoita voittajalle ansaittua kunniaa, jos annatte hänen odottaa, kunnes ilmoitamme teille, mitä kukaan meistä ei voi tietää. Minä ainakaan en osaa lainkaan arvata – jollei hän liene joku niistä kelpo peitsimiehistä, jotka Rikhard kuninkaan kanssa lähtivät Palestiinaan ja nyt vähitellen saapuvat kotimaahan.»

»Voihan se olla Salisburyn kreivi», sanoi de Bracy; »hän on sen pituinen vartaloltaan.»

»Pikemmin ritari Tuomas Multon, Gilslandin herra», arveli Fitzurse. »Salisbury on hartevampi.» – Samassa alkoi kuiskutus käydä seuralaisherrojen kesken; kuka sen ensin liikkeelle pani, siitä ei saatu tietoa. »Kukaties se on kuningas – ehkä se on Rikhard Leijonamieli itse!»

»Jumala siitä varjelkoon!» huudahti prinssi, valahtaen kalmankarvaiseksi ja säpsähtäen, ikäänkuin ukkosennuoli olisi iskenyt häneen. »Woldemar! de Bracy! Jalot herrat ja ritarit, muistakaa lupauksenne ja pitäkää uskollisesti puoltani!»

»Eihän meillä vielä yhtään hätää ole!» sanoi Woldemar Fitzurse. »Niin vähänkö muistatte isänne pojan jättiläisjäseniä, että luulette niiden mahtuvan noiden rautavarusteitten sisään? – de Wyvil ja Martival, parasta mitä prinssille voitte tehdä, olisi se, että tuotte voittajan tänne valtaistuimen eteen ja poistatte turhan pelon, joka on karkoittanut kaiken veren hänen poskiltaan. – Katselkaapas häntä tarkemmin», lisäsi hän, »niin kyllä näette, ruhtinaallinen armo, että hän on kolmea tuumaa lyhyempi Rikhard-kuningasta ja kahta sen vertaa kaidempi hartioittensa väliltä. Eikä tuo hevonenkaan olisi jaksanut kantaa Rikhard-kuninkaan raskasta ruumista yhdenkään taisteluvuoron aikaa.»

Hänen vielä puhuessaan toivat marskit jo Perinnöttömän ritarin niiden lautaporrasten juurelle, jotka johtivat taistelutantereelta ylös Juhanan kunniaistuimelle. Prinssi oli yhä vielä rauhaton, arvellen että hänen kuninkaallinen veljensä, jota hän niin pahasti oli loukannut ja jolle hänen päinvastoin olisi pitänyt olla syvässä kiitollisuudenvelassa, oli muka äkkiä palannut kotimaahan; eivätkä Fitzursen viittaamat seikatkaan voineet kokonaan poistaa tätä pelkoa. Kaiken aikaa, kun hän piti lyhyen, nolon ylistyspuheensa voittajan urhoollisuudesta ja antoi palkinnoksi määrätyn sotaratsun, hän vapisi pelosta, että ritarin alaslaskettujen silmirautojen takaa kuuluisi Rikhard Leijonamielen tuttu, ankara, peloittava ääni.

Mutta Perinnötön ritari ei vastannut sanaakaan prinssin ylistyspuheeseen, vaan kiitti siitä syvään kumartaen.

Nyt astui kaksi koreapukuista tallirenkiä esiin; he taluttivat hevosta, joka oli myös verhottu kalleihin sotavaruksiin. Asiantuntijain silmissä oli kaikki tuo kuitenkin vain mitätön lisäys jalon ratsun omaan arvoon nähden. Perinnötön ritari laski toisen kätensä satulakoljulle ja hypähti hevosen selkään, jalustinta käyttämättä. Sitten hän ratsasti kahdesti kentän ympäri, peitsi koholla ja täysinoppineen ratsumiehen taidolla näytellen hevosensa tepastelua ja nelistystä.

Tätä olisi kenties voinut moittia turhanaikaiseksi keikaroimiseksi; mutta pitihän ritarin toki parhaalla tavalla näyttää kaikkia parhaita puoliaan. Sentähden saikin hän jälleen osakseen kaikuvia ylistyshuutoja katsojajoukosta.

Sillä välin kerkeäkielinen Jorvaulx'in abotti kuiskutti prinssin korvaan muistuttaen, että voittajan tulisi nyt todistaa kauneudenaistiansa, samoinkuin hän äsken oli näyttänyt urhouttaan. Hänenhän piti lavoilla istuvien kaunotarten joukosta valita yksi, joka saisi nousta Kauneuden ja Rakkauden valtaistuimelle ja seuraavana päivänä jakaa turnajaispalkinnon. Prinssi siis, kun ritari kiertäessään toiseen kertaan tantereen ympäri kulki hänen sivuitsensa, viittasi hänelle sauvallaan. Ratsumies kääntyi heti valtaistuimeen päin, laski peitsensä kärjen alas, kunnes se oli vain jalan korkeudella maasta ja pysyi liikkumattomassa asennossa, odottaen Juhanan käskyjä. Kaikki ihmettelivät nähdessään, kuinka nopeasti hän kykeni pysähdyttämään tulisen ratsunsa, niin että tämä, vaikka se hetkeä ennen vielä oli ollut täydessä liikkeessä ja kiihkeässä innossa, nyt seisoi alallansa ikäänkuin vaskeen valettuna.

»Herra Perinnötön ritari», sanoi Juhana-prinssi, – »enhän osaa puhutella teitä muullakaan nimellä – nyt on velvollisuutenne samoinkuin myös oikeutenne nimittää se kaunotar, joka huomispäivän juhlassa saa esiintyä Kauneuden ja Rakkauden kuningattarena. Jos te, joka olette vieras tässä maassa, tahdotte ehkä opastukseksi kuulla neuvoani, niin voinpa sanoa, että Aliciaa, jalon ritarimme Woldemar Fitzursen tytärtä on meidän hovissamme aina pidetty ensimmäisenä sekä kauneuden että arvonkin puolesta. Kuitenkin tahdon lisätä, että teillä on täysi valta antaa tämä kruunu kenelle naiselle ikinä itse tahdotte. Se, jonka päähän sen laskette, on voimassaolevien sääntöjen mukaan oleva huomispäivän kuningatar. – Kohottakaa peitsenne.»

Ritari teki niinkuin oli käsketty, ja prinssi Juhana pani peitsen kärkeen vihreästä silkistä tehdyn kruunun, jonka yläreunaa reunusti vuoroon sydämen-, vuoroon nuolenpään muotoisiksi huipuiksi leikattu kultavanne; tämän vanteen huiput vaihtelivat samalla tavalla kuin englantilaisessa herttuankruunussa mansikanlehdet ja palloset.

Juhana oli monesta syystä viitannut näin suoraan Woldemar Fitzursen tyttäreen. Se osoitti, miten hänen ajattelemattomuuteensa ja kopeuteensa, kumma kyllä, sekaantui halpamaista viekkautta ja kavaluutta. Hän tahtoi häntä ympäröivien ritarien mielestä haihduttaa muiston aikaisemmasta sopimattomasta ja loukkaavasta käytöksestään, kun hän leikillä oli ehdottanut juutalaistytön päivän kuningattareksi. Hän tahtoi samalla miellyttää Alician isää, jota hän pelkäsi, ja joka useammin kuin yhden kerran oli osoittanut mielipahaansa hänen tämänpäiväisten tekojensa johdosta. Hän tahtoi siten myös taivuttaa neidon mielen itselleen suosiolliseksi; sillä Juhana oli yhtä hillitön huvituksissaan kuin kunnianhimossansa. Mutta sitäpaitsi oli hänellä vielä sekin syy, että hän tahtoi nostaa Perinnötöntä ritaria vastaan, jota hän sydämessään jo katkerasti vihasi, mahtavan vihollisen. Sillä Woldemar Fitzurse, hän arveli, suuttuisi varmaan tyttärelleen tapahtuneesta häpeästä, jos voittaja, niinkuin saattoi olla mahdollista, valitsisi toisen.

Ja niinpä kävi todellakin. Perinnötön ritari kulki prinssin viereisen lavan sivuitse, missä neiti Alicia istui ylpeän kauneutensa koko loistossa. Tähän asti oli tuntematon nopeasti juoksuttanut hevostansa tantereen ympäri; mutta nyt hän astutteli sitä aivan vitkalleen, ja näytti – niinkuin hänellä oli oikeuskin – katselevan ja tutkistelevan siellä istuvaa suurilukuista kaunotarten piiriä.

Kannattipa katsella, miten erilaisesti tutkinnonalaiset kaunottaret käyttäytyivät. Toiset punastuivat, toiset näyttivät ylpeiltä ja arvokkailta. Muutamat katsoivat suoraan eteensä eivätkä olleet huomaavinansa mitä tapahtui; toiset pelästyksissään, mikä ehkä myös oli teeskenneltyä, vetäytyivät taemmaksi; muutamat koettivat olla hymyilemättä, ja pari kolme joukosta purskahti kovaan nauruunkin. Olipa niitäkin, jotka peittivät hunnulla kauniit kasvonsa. Mutta, sanoo vanha käsikirjoitus, josta tämä tarina on saatu, nämä taisivat olla semmoisia, jotka oltuaan jo kymmenen vuotta kaunotarten maineessa ja saatuaan siis kylliksensä tämmöisistä turhuuksista, tahtoivat nyt vetäytyä pois kilpailusta ja suoda sitä paremman tilaisuuden uusille, nouseville tähdille.

Lopuksi ritari pysähtyi sen lavan eteen, missä Rowena-neiti istui, ja katsojien uteliaisuus kiihtyi kiihkeimmilleen.

Onkin myönnettävä, että jos Perinnötön ritari halusi ehkä valita kaunottaren siitä piiristä, missä hänen voitostansa oli hartaimmin iloittu, niin tämä lava, jonka edessä hän nyt seisoi, oli hyvin ansainnutkin hänen huomionsa. Cedrik Saksilainen, riemuissaan temppeliherran kaatumisesta ja vielä enemmän molempien pahansuopien naapuriensa, Front-de-Boeufin ja Malvoisinin vastoinkäymisestä, oli kurottautunut puoleksi lavan kaiteen yli ja seurannut voittajan liikkeitä, ei ainoastaan silmin, vaan myös koko sydämellään ja sielullaan. Yhtä hartaasti oli Rowena-neiti katsellut taistelua, vaikk'ei hän näyttänyt suurta iloansa yhtä peittelemättömästi. Olipa hidasmielinen Athelstankin hiukan herännyt tavallisesta uneliaisuudestaan; hän oli käskenyt tuomaan itselleen suuren maljallisen ryytiviiniä, jonka hän joi Perinnöttömän ritarin terveydeksi.

Toinenkin seurue, joka istui saman lavan alapuolella, riemuitsi yhtä hartaasti Perinnöttömän ritarin onnesta.

»Isä Aabraham!» sanoi Iisak Yorkilainen, kun temppeliherran ja Perinnöttömän ritarin ensimmäinen ottelu oli päättynyt, »kuinka hurjasti tuo pakana ratsastaa. Voi, voi, eipä hän säästä hyvää hevostaan, joka on tuotu pitkän matkan takaa, hamasta Berberian maasta asti, ei hän säästä sitä enempää kuin olisi se vain metsäaasin varsa. Ja entä komeat varusteensa, joista Joosef Pereiralle, milanolaiselle sepälle, on maksettu kokonainen kasa sekiinejä11 – paitsi sitä, että niistä täällä saisi seitsemänkymmentä prosenttia voittoa – eipä hän niitäkään säästä sen enemmän kuin olisi ne löytänyt maantieltä!»

»Jollei hän säästä omia jäseniään eikä henkeänsäkään tässä hirmuisessa tappelussa», muistutti Rebekka, »niin miten hän muistaisi hevosta ja varusteitaan.»

»Lapsi», vastasi Iisak vähän närkästyneenä, »etpä tiedä mitä puhut. – Niska ja raajat ovat hänen omansa, mutta hevonen ja varusteet ovat mi – Pyhä Jaakob! mitä rupesinkaan puhumaan! – Mutta samapa se, onpa hän joka tapauksessa kelpo poika. – Katsopas, Rebekka, katso, jopa hän uudestaan suoriutuu taisteluun filistealaisia vastaan. – Rukoile, lapsi, rukoile, että Jumala varjelisi tuota kelpo poikaa – ja myös tuota virkkua hevosta ja kalliita varusteita. – Isieni Jumala!» hän parahti taas. »Pääsipä hän taas voitolle, ja hänen peitsensä on kaatanut maahan ympärileikkaamattoman filistealaisen – aivankuin meidän esi-isiemme miekat kaatoivat Ogin, Basanin kuninkaan, ja Sihonin, amorilaisten kuninkaan! Varmaan hän nyt saapi saaliikseen heidän kultansa ja hopeansa, heidän sotaratsunsa sekä rauta- ja teräsvarusteensa.»

Yhtä levottomasti jutellen seurasi kunnon juutalainen jokaista seuraavaakin ottelua, harvoin unohtamatta nopeasti laskea, kuinka paljon kullakin kerralla voittajan saaliiksi tullut ratsu ja varusteet saattoivat maksaa. Erittäin suuren ilon oli siis Perinnöttömän ritarin voitto nostanut koko siinä katselijain parvessa, jonka eteen hän nyt oli pysähtynyt.

Voittaja seisoi alallaan kauemmin kuin minuutin ajan – lieneekö hänen päätöksensä vielä ollut epävakava tai jokin muu epäilys viivyttänyt häntä – ja kaikki katsojat odottivat äänettöminä, silmää räpyttämättä, mitä hän aikoi tehdä. Viimein hän hitaasti ja taitavasti taivutti peitsensä kärjen alemmaksi ja laski kruunun ihanan Rowenan jalkojen juureen. Samassa torvet törähtelivät ja airuet julistivat, että jalosukuinen neiti Rowena seuraavana päivänä oli esiintyvä Kauneuden ja Rakkauden kuningattarena, uhaten soveliaita rangaistuksia kaikille, jotka eivät tottelisi tämän kuningattaren käskyjä. Sitten he rupesivat taas huutamaan: »Anteliaisuutta!» johon Cedrik ilonsa innossa vastasi runsaalla lahjalla. Antoipa Athelstankin, vähän vitkasteltuaan, yhtä suuren summan.

Hiljaista nurinaa kuului normannilais-neitosten riveistä, sillä heistä tuntui yhtä oudolta saksilais-kaunottaren vaali kuin normannilais-herroista tappiolle jääminen ritarillisissa leikeissä, jotka he itse olivat saattaneet maassa käytäntöön. Mutta tämän nurinan voitti yleinen huuto: »Eläköön Rowena-neiti, laillisesti valittu Rakkauden ja Kauneuden kuningatar!» Kuuluipa monesta paikasta rahvaan keskeltä lisäys: »Eläköön saksilainen prinsessa! Eläköön iäti muistettavan Alfredin suku!»

Juhana-prinssi vihastui suuresti näistä huudoista, samoinkuin hänen seuralaisensa, mutta sittenkin hänen täytyi vahvistaa voittajan vaali. Käskien tuomaan hevosensa luokseen hän astui alas kunniaistuimeltaan, nousi ratsun selkään ja ratsasti tantereelle, komea seuralaisjoukko perässänsä. Hetkeksi hän pysähtyi neiti Alician lavan eteen ja tervehtien häntä hän virkkoi seuralaisillensa: »Niin totta kuin toivon pääseväni autuaaksi, hyvät herrat! Jos tuon ritarin peitseniskut ovatkin todistaneet, että hänessä on luita ja jänteitä, niin on hän valinnallaan yhtä selvästi näyttänyt, ettei hänen silmänsä ole kaikkein terävimpiä!»

Tässä tilaisuudessa, niinkuin muulloinkin koko elämänsä aikana, Juhana pahaksi onneksensa ei täydesti käsittänyt niiden ihmisten mielenlaatua, joita hän tahtoi puoleensa taivuttaa. Woldemar Fitzurse pikemmin suuttui kuin ihastui, kun prinssi täten kaikkien kuullen puhui hänen tyttärelleen muka osoitetusta ylenkatseesta.

»En tunne», sanoi hän, »ritarillista oikeutta, joka minun mielestäni olisi kalliimpi ja josta minun olisi vaikeampi luopua kuin se, että jokainen ritari saa omaa haluaan seuraten valita sydämensä hallitsijattaren. Minun tyttäreni ei kerjää kunnioitusta keneltäkään. Semmoisena kuin hän on ja oman piirinsä keskuudessa, on hän aina täydessä määrässä saava kaiken hänelle tulevan kunnian.»

Prinssi ei vastannut mitään. Hän kannusti hevostansa, ikäänkuin olisi tahtonut laskea vihansa valloilleen, ja karahdutti sen lavan eteen, missä Rowena istui, kruunu yhä vielä jalkojensa juuressa.

»Ottakaa vastaan, ihana neito», sanoi hän, »hallitsijavaltanne tunnusmerkki ja tietäkää, ettei kukaan voi vilpittömämmin kunnioittaa tätä valtaanne kuin minä, Anjoun Juhana. Suvaitkaa tänä iltana, jalon ritarinne ja ystävienne kanssa, tulla Ashbyn linnaan kunnioittamaan meidän pitojamme läsnäolollanne. Silloin saamme tilaisuuden tutustua lähemmin kuningattareemme, jonka palvelukseen me huomispäivän ajaksi antaudumme.»

Rowena pysyi ääneti; hänen puolestansa vastasi Cedrik omalla saksilaiskielellänsä:

»Rowena-neiti», hän sanoi, »ei osaa kyllin hyvin teidän kieltänne voidakseen vastata teidän koreihin sanoihinne tai ottaa osaa pitoihinne. Samoin en minäkään eikä jalosukuinen Coningsburghin Athelstan puhu muuta kieltä emmekä viljele toisia tapoja kuin esi-isiemme entisiä. Siitä syystä emme voi noudattaa teidän kohteliasta kutsuanne, ruhtinaallinen armo, vaikka kyllä suuresti siitä kiitämme. Mutta huomenna Rowena-neiti on toimittava sen kunniaviran, jonka hänelle voittajaritarin vapaa valinta on suonut ja jonka kansa on riemuhuudoillaan vahvistanut.»

Näin sanoen hän nosti kruunun maasta ja asetti sen Rowenan päähän merkiksi siitä, että neito oli ottanut vastaan hänelle huomispäiväksi suodun vallan.

»Mitä hän sanoo?» kysyi Juhana-prinssi, joka nyt ei ollut ymmärtävinänsä saksilaiskieltä, vaikka hän sitä hyvinkin osasi. Cedrikin puheen sisällys toistettiin hänelle ranskaksi. »Hyvä on», sanoi hän; »huomenna tahdon itse taluttaa tämän mykän kuningattaren hänen kunniasijalleen. – Tottapa kuitenkin te, herra ritari», lisäsi hän kääntyen voittajan puoleen, joka oli pysytellyt lavan lähellä, »tottapa kumminkin te tänä iltana tulette vieraaksi pitoihini?»

Ensi kertaa ritarin nyt kuultiin puhuvan. Matalalla, kiireisellä äänellä hän pyysi anteeksi, ettei hän voinut tulla, syyttäen sekä väsymystä että valmistautumishommiaan huomispäivän ottelua varten.

»Hyvä on», sanoi prinssi ylpeästi. »Emme ole juuri tottuneet tämmöisiin kieltäviin vastauksiin; mutta tahdomme kuitenkin koettaa viettää pitojamme niin iloisesti kuin mahdollista, vaikka aseleikissä onnellisin ritari ja hänen valitsemansa Kauneuden kuningatar eivät suvaitse kunnioittaa niitä läsnäolollansa.»

Näin sanoen hän käänsi ratsunsa poistuakseen loistavan seuralaisjoukkonsa kanssa taistelutantereelta; ja sen nähtyään muutkin katsojat läksivät kukin haaralleen.

Mutta tuskin oli Juhana kulkenut kolme askelta eteenpäin, kun hän käännähti satulassaan katsomaan taaksensa ja iski ankaran vihankatseen jousimieheen, joka aamulla oli häntä suututtanut. Juhana ei helposti unohtanut kostonhimoaan, mikä on omituinen loukatulle ylpeydelle, varsinkin kun se tietää olevansa todellista aihetta vailla. Hän antoi lähellä seisoville sotamiehille käskyn: »Henkenne uhalla, älkää päästäkö tätä miestä pakoon!»

Jousimies kesti prinssin vihaisen katseen yhtä järkähtämättömän vakavasti kuin ennenkin ja sanoi hymyillen: »Enhän minä aiokaan lähteä Ashbystä ennenkuin vasta ylihuomenna. – Tahdonhan nähdä, miten Staffordshiren ja Leicestershiren miehet osaavat jännittää jousiansa. Tottapa Needwoodin ja Charnwoodin metsien pitäisi kasvattaa kelpo jousimiehiä.»

»Ja minä», virkkoi Juhana-prinssi seuralaisilleen vastaamatta suoraan miehelle, »minä tahdon nähdä, kuinka hyvin hän itse osaa jännittää jousiansa. Ja paholainen hänet perii, jollei hän ole niin taitava, että sen vuoksi voin antaa hänelle anteeksi röyhkeytensä!»

»Hyvin olisikin jo aika», sanoi de Bracy, »masentaa jollakin silmiinpistävällä rangaistuksen esimerkillä noiden talonpoikien röyhkeyttä.»

Woldemar Fitzurse, joka luultavasti itsekseen arveli, että hänen herransa valitsema tie ei juuri ollut kaikkein suorin kansan sydämeen, kohautti olkapäitään eikä virkkanut mitään. Juhana-prinssi lähti nyt taas eteenpäin, poistuen tantereelta, ja kansanjoukko hajosi myös kokonaan.

Eri teitä sekä pienemmin tai suuremmin joukoin kulkivat nyt katsojat kedon yli kukin taholleen. Enimmät parvet virtasivat Ashbytä kohden, missä suuri osa korkeampisäätyisistä oli saanut asunnon linnassa ja muu kansa itse kaupungin taloissa. Sinne lähtivät useimmat niistä ritareista, jotka jo olivat ottaneet osaa turnajaisiin tai seuraavana päivänä aikoivat olla mukana taistelussa. He ratsastivat tietänsä vitkalleen, puhellen päivän tapauksista, ja ohimennessään he saivat yhäti osakseen hartaita tervehdyshuutoja kansalta. Samanlaisin huudoin tervehdittiin myös Juhana-prinssiäkin; mutta tämä johtui pikemmin hänen loistavasta puvustaan ja seurueestaan kuin mistään erikoisesta hänen persoonalleen osoitetusta suosiosta.

Vilpittömämmät ja paljon äänekkäämmät – ja myös paremmin ansaitut – hurraahuudot seurasivat päivän voittajaa, kunnes hän, haluten päästä syrjään kansan näkyvistä, siirtyi erääseen kilpatantereen eteläiselle sivulle pystytettyyn telttaan, jonka turnausmarskit kohteliaasti tarjosivat hänen käytettäväkseen. Hänen astuttuaan sisälle telttaan viipyivät monet saattajista vielä paikalla, katsellen hänen jälkeensä ja arvaillen, mikä hän oikeastaan mahtoikaan olla miehiään.

Äsken vielä oli kuulunut kovaa melua ja hälinää tuon suuren, yhteenahdetun kansanjoukon parista, jonka tunteita päivän tapaukset olivat suuresti kuohuttaneet. Nytpä melu ja hälinä oli muuttunut kaukaiseksi huminaksi, jota kaikille haaroille loittonevien ihmisparvien äänet synnyttivät, ja pian sekin hiljeni kuulumattomaksi. Ei kuulunut enää muuta kuin palvelijoiden ääniä, kun nämä korjasivat lavoilta patjat ja verhot talteen yöksi ja riitelivät keskenänsä puolityhjistä viinipulloista tai ruoantähteistä.

Taistelutantereen ympärille oli rakennettu useampia pajoja. Niistä alkoi nyt hämärässä säihkyä säkeniä, kertoen että asesepät olivat ryhtyneet työhönsä. Tätä työtä kesti kaiken yötä, sillä monet kuhmuille käyneet rautavarusteet oli korjattava huomispäiväksi.

Vahva vartijajoukko, jota aina kahden tunnin kuluttua käytiin vaihtamassa, ympäröi taistelutannerta ja sen lavoja ja piti siellä vahtia kaiken yötä.