Читать книгу Ivanhoe - Вальтер Скотт - Страница 7

Englannin kansan tila tähän aikaan oli sangen surkea. Rikhard-kuningas oli vankina vieraalla maalla, petollisen ja julman Itävallan herttuan vallassa. Ei ollut varmuutta edes siitä, missä linnassa häntä pidettiin, ja hänen kohtalostaan oli vain hyvin hämärä tieto suurimmalla osalla hänen alamaisiaan, jotka sillä välin olivat alttiina alivaltiaitten kaikenkaltaiselle sorrolle.

Prinssi Juhana oli liitossa Ranskan kuninkaan Filipin, Leijonamielen verivihollisen kanssa ja koki kaikin keinoin yllyttää Itävallan herttuaa pitämään yhä edelleen vankina Rikhard-veljeään, jolle hän kuitenkin oli kiitollisuudenvelassa niin monista suosionosoituksista. Sillä välin hän koetti kartuttaa puoluettansa kotimaassa, jonka valtaistuinta hän aikoi, kuninkaan kuoltua, ryhtyä kiistämään lailliselta perijäitä, Bretagnen herttualta Arthurilta, joka oli Juhanan vanhemman veljen, Gottfried Plantagenetin poika. Tämän vallananastuksen hän, niinkuin tiedetään, sittemmin suorittikin. Ollen luonteeltaan kevytmielinen, irstas ja kavala, oli Juhanan helppo saada puolellensa kaikki ne, joilla oli syytä pelätä Rikhardin rangaistusta hänen poissaollessaan tehdyistä pahoistatöistä, samoinkuin myös koko se suuri »laittomien uskalikkojen» parvi, joka ristiretkiltä oli palannut kotimaahan täysin harjaantuneena kaikkiin Itämaiden paheisiin, omaisuus mitättömiin huvenneena ja luonne paatuneena ja joka sisällisistä melskeistä toivoi itselleen runsasta saalista.

Näitä yleisen surkeuden ja huolen aiheita lisäsivät vielä monilukuiset henkipatot, jotka läänitysylimystön sorrosta ja metsästyslakien ankarasta soveltamisesta epätoivoon yltyneinä keräytyivät suuriksi rosvoparviksi, pitäen vallassaan metsiä ja autiomaita ja uhmaillen kaikkia tuomioistuimia ja viranomaisia. Vieläpä aatelisherratkin, kukin lujassa linnassaan halliten ja tekeytyen omilla alueillaan itsevaltiaiksi pikkukuninkaiksi, pitivät palveluksessansa joukoittain melkein yhtä väkivaltaisia, laista välittämättömiä miehiä kuin julkirosvot. Näiden seuralaisjoukkojensa elättämiseksi sekä ylellisen, komean elämänsä kustantamiseksi aatelisherrojen täytyi mitä raskaimmilla korkoehdoilla lainata rahaa juutalaisilta. Nämä korot kalvoivat heidän tiluksiaan niinkuin syöpä ruumista, eikä parantumisesta ollut juuri toivoa muuten kuin siinä tapauksessa, että olosuhteet antoivat heille tilaisuuden vapautua veloistaan harjoittamalla jotakin laitonta väkivaltaa velkojia kohtaan.

Tämän onnettoman asiaintilan aiheuttamien moninaisten rasitusten alla Englannin kansa jo nytkin kipeästi kärsi, ja tulevaisuuteen nähden oli sillä kaameat syyt pelätä vielä pahempaa. Kurjuuden kukkuraksi levisi vaarallinen tarttuva kulkutauti ympäri maan, ja saaden yllykettä alaluokan siivottomuudesta, huonosta ravinnosta ja kurjista asunnoista, riisti manan maille monia, joiden kohtalo jälkeenjääneiden mielestä tuntui miltei kadehdittavalta, se kun vapautti heidät edessä olevilta kovilta ajoilta.

Aivan kuin tämän äärettömän kurjuuden vastapainona vetivät turnajaiset, silloisen aikakauden komeimmat juhlat, köyhän niin hyvin kuin rikkaan, halpasäätyisen yhtä hyvin kuin aatelismiehen kaiken halun ja huomion puoleensa, samaten kuin Espanjassa härkätaistelut houkuttelevat nälkään nääntyvän Madridin kaupungin asukkaan, jolla ei ole ropoakaan ruoan ostoon, hukuttamaan huolensa katselemisen jännitykseen ja riemuun. Tämmöisistä leikeistä eivät nuoret eivätkä vanhat malttaneet pysyä poissa, vaikka kuinka tärkeät työt tai miten raukea ruumis hyvänsä olisi ollut esteenä. Erittäinkin tulivat nyt Ashbyssä, Leicesterin kreivikunnassa pidettävät turnajaiset vetämään yleisen huomion puoleensa, sillä kaikkein kuuluisimpien sotasankarien piti siellä taistella itsensä prinssi Juhanan silmien alla, jonka sanottiin saapuvan sinne juhlan kunniaksi. Ääretön paljous kaikensäätyistä kansaa oli siis kokoontunut määräpäivän aamuna taistelupaikalle.

Näky oli tavattoman värikäs. Noin puolentoista virstan päässä Ashbyn kaupungista levisi metsän reunassa avara kenttä, jota peitti mitä hienoin, ihanin vihreä nurmikko. Toiselta puolen sitä rajoitti metsä, toiselta hajallaan seisovat tammipuut, joista muutamat olivat äärettömän kookkaat. Tämä kenttä, joka oli ikäänkuin varta vasten muodostettu sotaleikkiä varten, vietti joka puolelta tasaista keskustaa kohti, missä sataviisikymmentä syltä pitkä ja puolta sen vertaa leveä alue oli vahvalla aitauksella erotettu taistelutantereeksi. Aitaus oli rakennettu suorakaiteen muotoon; kulmat olivat kuitenkin paljon pyöristetyt, katsojain mukavuuden vuoksi. Taistelijat pääsivät sisään kahdesta aukosta, pohjois- ja eteläpäästä. Ne oli suljettu vahvoilla puuporteilla ja olivat niin leveät, että kaksi miestä mahtui rinnakkain niistä ratsastamaan. Kummallakin portilla seisoi kaksi airutta, joilla oli seuranaan kuusi torvensoittajaa, kuusi ala-airutta ynnä melkoinen joukko sotamiehiä. Heidän oli määrä valvoa järjestystä ja tutkia sotaleikkiin pyrkijöiden ritarinarvoa.

Lähellä eteläistä porttia, missä maa kohosi korkeammaksi penkereksi, seisoi viisi punaisilla ja mustilla lipuilla koristettua komeaa telttaa, taisteluun vaativat ritarit olivat näet valinneet nuo värit omiksensa. Samanväriset olivat myös telttojen köydet. Jokaisen teltan eteen pystytetyssä paalussa riippui siinä majailevan ritarin kilpi, ja oven vieressä seisoi hänen asemiehensä, metsäläisvaatteissa tai muussa erikoislaatuisessa puvussa, kukin isännän makua noudattaen tai siitä riippuen, minkälaista osaa isäntä tässä tilaisuudessa tahtoi näytellä. Keskimmäisen teltan, jota pidettiin kunniapaikkana, oli Brian de Bois-Guilbert saanut. Kaikissa ritarillisissa aseleikeissä mainetta niittäneenä sekä myös niiden ritarien hyvänä tuttavana, joiden kustannuksella turnajaisia pidettiin, hän oli helposti päässyt vaatijaritarien kumppaniksi; olivatpa nämä vielä lisäksi valinneet hänet päällikökseen ja johtajakseen, vaikka hän vasta aivan äskettäin oli joukkoon liittynyt. Hänen telttansa toisella puolella sijaitsivat Reginald Front-de-Boeufin ja Rikhard de Malvoisinin majat; toisella puolella liehuva lippu oli Hugo de Grandmenilin, korkeasukuisen naapuriparonin, jonka isä oli Wilhelm Valloittajan ja hänen poikansa Wilhelm Punatukan aikana ollut Englannin ylituomarina. Viidennessä teltassa asui Ralf de Vipont, Pyhän Johanneksen ritaristoon kuuluva herra, jolla vanhastaan oli muutamia tiluksia Heath-nimisellä paikkakunnalla, lähellä Ashbyn kaupunkia. Portista kävi tasavietteinen, viisitoista kyynärää leveä kuja ylös penkerelle, jolla teltat seisoivat. Molemmin puolin tätä kujaa oli vahva seiväsaita; samaten myös oli telttojen edusta varustettu, ja joka paikassa seisoi sotamiehiä vartioimassa.

Taistelutantereen pohjoisellekin portille johti samanlainen, viidentoista kyynärän levyinen kuja, ja sen päässä oli avara, aidattu tarha niitä ritareita varten, jotka tarjoutuisivat taistelemaan vaatijaritareita vastaan. Vielä taempana näkyi telttoja, joissa oli tarjona kaikenlaisia virvokkeita taistelijain varalle. Siellä myös oli aseseppiä, hevosenkengittäjiä ynnä muita palvelijoita valmiina antamaan apuaan tarvittaessa.

Kilpatantereen aitauksen ulkopuolelle oli rakennettu lavoja, jotka olivat juhlaa varten peitetyt verhoilla ja matoilla ja varustetut istumapatjoilla turnajaisiin saapuvia aatelisnaisia ja – herroja varten. Näiden lavojen ja aitauksien välinen ahdas sola oli varattu vapaita talonpoikia ynnä muita sellaisia katsojia varten, jotka olivat alhaista kansaa hiukan parempia; se vastasi tavallaan meidän teatterimme permantopaikkoja. Muu sekalainen seura sijoittautui vartavasten rakennetuille suurille turvelavoille, joilta he, maaperän ollessa ylöspäin kohoava, saattoivat katsella edessä olevien lavojen yli ja hyvin nähdä koko kentän. Sadottain ihmisiä istui sitäpaitsi kentän ympärillä kasvavien puiden latvoissa, ja olipa vähän edempänä olevan kyläkirkon kattokin täpötäynnä uteliasta väkeä.

Ei ole nyt enää mitään muuta yleisistä laitoksista mainitsematta, kuin että tantereen itäisen reunan keskipalkoilla oleva lava, – siis juuri sillä kohdalla, missä taistelijain piti hyökätä toisiansa vastaan, – oli rakennettu muita korkeammaksi, komeammin koristettu sekä varustettu eräänlaisella kunniaistuimella ja telttakatoksella, johon kuninkaallinen vaakuna oli kuvattu. Koreapukuisia asemiehiä, hovipoikia ynnä jousimiehiä seisoi kunniapaikan ympärillä, joka oli varattu prinssi Juhanalle ja hänen seurueelleen. Vastapäätä kuninkaallista lavaa oli läntiselläkin puolella samanlainen, yhtä korkea. Se oli vielä loistavammin koristettu, vaikkei niin kalliisti kuin prinssin lava. Kokonainen parvi nuoria aatelispoikia ja – tyttöjä, kauneimmat mitä oli löydetty, kaikki vihreän- ja punaisenkirjavissa, eriskummallisissa puvuissa, ympäröi tätä kunniaistuinta, joka oli samoin värein koristettu. Keskellä lippuja ja viirejä, joihin oli kuvattu haavoitettuja sydämiä, jousia viinineen ynnä muita tavallisia Cupidon voittojen vertauskuvia, nähtiin loistavin värein maalattu otsakevyö; siitä katsojat saivat tietää, että tämä sija oli varattu »à la Royne de la Beaulté et des Amours» (Kauneuden ja Rakkauden kuningattarelle). Mutta kuka täksi kuningattareksi tällä kertaa valittaisiin, sitä ei kukaan vielä voinut tietää.

Kaikensäätyiset katsojat alkoivat nyt riidellen ja rähisten tunkeutua esille ja hakea itselleen paikkoja, ja suuri oli kiista etuoikeutetuista sijoista. Osan riidoista sotamiehet kursailematta ratkaisivat, käyttäen pertuskainsa varsia sekä miekkojensa ponsia tehokkaina todistuskeinoina vastaanhangoittelijoita kohtaan. Jos sitä vastoin korkeampisukuisten henkilöiden vaatimukset olivat ristiriitaisia, tulivat kiistoja ratkaisemaan airuet tai molemmat turnausmarskit, Wilhelm de Wyvil ja Tapani de Martinval, jotka kiireestä kantapäähän asti rautavaruksiin puettuina ratsastelivat edestakaisin tantereen aitausta pitkin, valvomassa järjestystä katsojajoukossa.

Vähitellen täyttyivät lavat ritareilla ja aatelisherroilla, jotka olivat rauhanpuvuissansa. Heidän pitkien, tummanväristen viittainsa rinnalla loistivat naisten kirjavat, heleänväriset puvut sitä komeampina. Naisia muuten oli saapunut tätä taistelua katsomaan paljon enemmän kuin miehiä, vaikka olisi luullut sen olevan niin veristä ja vaarallista, ettei siitä olisi voinut olla huvia heidän sukupuolellensa. Lavojen ja aitauksenkin väli tuli pian täyteen varakkaita, vapaita talonpoikia sekä porvareita. Karttuipa sinne myös halvempia aatelismiehiä, semmoisia, jotka olivat liian kainoja tai liian köyhiä tai joiden aatelisoikeudet olivat epäiltävää laatua, niin että he eivät rohjenneet pyrkiä korkeammille sijoille. Näiden kesken tietysti tiheimmin syttyi riitoja etusijoista.

»Uskoton koira!» huusi eräs vanha mies, jonka virttynyt nuttu todisti köyhyyttä, vaikka hänen miekkansa, tikarinsa sekä kultavitjansa osoittivat, että hän lukeutui korkeampaan säätyyn, – »sinä suden pentu! Uskallatko ahdistaa kristittyä miestä, ja vieläpä normannilais-herraa, jaloa Montdidier'in heimolaista?»

Nämä raakamaiset haukkumasanat kohdistuivat vanhaan tuttavaamme Iisakkiin, joka kalliisti, jopa komeastikin puettuna tikkauksilla koristettuun ja turkiksilla päärmättyyn viittaansa, koetti päästä lavan alla olevalle etumaiselle riville. Hänellä oli mukanaan tyttärensä, kaunis Rebekka, joka Ashbyssä oli yhtynyt hänen seuraansa ja nyt nojautui isän käsivarteen, suuresti pelästyneenä siitä yleisestä suuttumuksesta, jota juutalaisen röyhkeys näytti nostattaneen. Mutta Iisak, joka, niinkuin olemme nähneet, välistä oli jokseenkin suuri pelkuri, tiesi nyt hyvinkin, ettei hänellä tässä tilaisuudessa ollut mitään pelkäämistä. Tämmöisissä julkisissa tilaisuuksissa vertaistensa silmäin alla, ei ahnein eikä ilkeinkään aatelisherra olisi tohtinut tehdä hänelle pahaa. Tämmöisissä paikoissa juutalaisetkin olivat yleisen lain turvaamat. Ja jos sen turva ei olisikaan ollut tarpeeksi luja, niin olipa kuitenkin läsnäolijoiden joukossa aina muutamia paroneja, jotka oman etunsa vuoksi olisivat kernaasti suojelleet heitä. Tässä tilaisuudessa Iisak tiesikin olevansa tavallista paremmassa turvassa, sillä prinssi Juhana koetti par'aikaa saada suurta rahalainaa Yorkin kaupungin juutalaisilta, tarjoten pantiksi muutamia kalliita kalujaan sekä tiluksiansa. Iisakilla itselläänkin oli melkoinen osa tässä asiassa; hän tiesi siis, että prinssi, joka hartaasti halusi saada asian toimeen, nykyisessä pulassaan aivan varmaan suojelisi häntä.

Nämä syyt rohkaisivat juutalaistamme niin suuresti, ettei hän peräytynytkään aikomuksestaan, vaan työnsi tieltään kristittyä normannilaista, välittämättä hänen sukuperästänsä, säädystänsä ja uskonnostaan. Mutta vanhan miehen parkuminen herätti ympärillä seisovien vihastusta. Yksi heistä, vahva, lyhyenjäntterä vapaa talonpoika, jolla oli vihreä puku yllään, kaksitoista nuolta vyössään, hopeahelainen miekankannin olalla ja kolmen kyynärän pituinen jousi kädessä, kääntyi heti juutalaiseen päin. Hänen kasvonsa, jotka alinomaisesta ilman vaikutuksesta muutenkin jo olivat pähkinänkarvaiset, muuttuivat nyt vihastuksesta vielä tummemmiksi. Hän sätti juutalaista paksuksi hämähäkiksi, joka onnettomien verta imemällä oli paisunut rikkaaksi, ja kehoitti häntä muistamaan, että tämmöisten hämähäkkien annetaan olla rauhassa nurkassaan, mutta että ne litistetään kuoliaiksi niin pian kuin uskaltavat tulla päivän valoon. Tämä ankaralla äänellä sekä tuimin katsein lausuttu varoitus säpsähdytti juutalaista. Luultavasti hän olisi siirtynyt etemmäksi näin vaarallisen naapurin luota, mutta kaikkien ihmisten silmät kääntyivät samassa prinssi Juhanaa kohti, joka nyt juuri ratsasti aitauksen sisäpuolelle, suurilukuinen, komea-asuinen seurue perässänsä. Osa hänen seuralaisistaan oli maallikoita, toinen osa hengellisiä herroja, jotka jälkimmäisetkin olivat yhtä kirjavat vaatetukseltaan ja kevytmieliset käytökseltään kuin heidän maalliset kumppaninsa. Olipa siellä Jorvaulx'in abottikin niin koreassa puvussa kuin hengellinen ylimys suinkin uskalsi esiintyä. Kalliita turkiksia sekä kultaa oli tuhlaamalla käytetty hänen vaatteisiinsa. Ja hänen saappaittensa kärjet, paljon pitemmät vielä kuin sen ajan mieletön muoti vaatikaan, eivät ylettyneet vain polviin, vaan uumille asti. Niiden vuoksi hänen oli mahdotonta pistää jalkaansa jalustimiin. Mutta siitä ei ritarillinen abottimme suuresti huolehtinut. Hän oli kerrassaan käyttämättä näitä huonon ratsumiehen apukeinoja, ehkäpä hän oli mielissäänkin siitä, kun hän täten sai näytellä oivallista ratsastustaitoansa niin suuren ihmisjoukon ja varsinkin lukuisan naisparven silmien edessä. Sitäpaitsi oli prinssi Juhanan joukossa hänen palkkasoturiensa suosituimmat päälliköt, muutamia renttumaisia paroneja ja irstastapaisia hoviherroja sekä useita temppeli- ja johanniittaritareja.

Mainita sopii tässä, että nämä molemmat ritaristot olivat vihoissa Rikhard kuninkaan kanssa, ja olivat pitäneet Ranskan Filipin puolta koko siinä loppumattomassa riitajaksossa, joka Palestiinassa yhä kyti tämän hallitsijan ja Englannin Leijonamielen välillä. Se eripuraisuus oli, niinkuin historiasta tiedetään, saattanut mitättömiksi kaikki Rikhardin monet voitot ja tehnyt tyhjäksi hänen ritarillisen yrityksensä piirittää Jerusalemia. Koko hänen loistavasta aseellisesta menestyksestään ei ollut muuta etua kuin että sangen vähän luotettava välirauha tuli solmituksi Saladinin kanssa. Sama valtiollinen katsantotapa, joka oli ohjannut Palestiinan temppeli- ja johanniittaritarien käytöstä, taivutti myös heidän Englannissa ja Normandiassa olevat säätyveljensä prinssi Juhanan puolelle. Sillä heillä ei ollut paljonkaan syytä ikävöidä Rikhardia Englantiin palautuvaksi eikä myöskään laillisen kruununperillisen, Arthurin, pääsemistä valtaistuimelle. Perin vastaisista syistä prinssi Juhana puolestaan vihasi ja ylenkatsoi niitä harvoja korkea-arvoisia saksilaissukuja, joita vielä oli olemassa Englannissa, eikä laiminlyönyt yhtään tilaisuutta, jolloin hän saattoi heitä loukata ja häväistä. Sillä hän tiesi, että he eivät suosineet hänen persoonaansa eikä hänen pyrintöjään. Nurjia Juhanaa kohtaan olivat enimmäkseen myös Englannin alhaisemmat säädyt; sillä nämä pelkäsivät, että moinen hillitsemätön ja väkivaltainen hallitsija, jollainen Juhanan tiedettiin olevan, tulisi supistamaan heidän oikeutensa ja vapautensa entistään ahtaammiksi.

Tämmöinen oli tuo prinssi Juhanaa ympäröivä komea seurue. Itse hän istui oivan ratsun selässä, purppuraan ja kultaan puettuna, jahtihaukka kämmenellä ja päässä kallis, jalokivillä koristettu puuhkalakki, jonka alta pitkä, kiharainen tukka valui hartioille. Hän hypitteli harmaata, tulista hevostaan taistelutannerta pitkin, naureskellen ääneen iloisten seuralaistensa kanssa ja tarkastellen lavoilla istuvia kaunottaria kuninkaallisen asiantuntijan rohkeudella.

Moni arveli prinssin ulkomuodossa kuvastuvan julkeaa irstaisuutta sekä ääretöntä kopeutta ja välinpitämättömyyttä muiden ihmisten tunteita kohtaan. Mutta hekään eivät voineet olla myöntämättä, että niissä samalla myös ilmeni sitä rattoisuutta, joka on ominaista luonnostaan suoralle ja kauniille kasvojen muodolle. Nämä kasvot olivat tosin oppineet kuvastamaan kohteliaisuutta tavallisten sääntöjen mukaan, mutta olivat kuitenkin sen verran säilyttäneet alkuperäistä suoruuttansa ja rehellisyyttänsä, että näyttivät pitävän häpeänä peitellä sydämen luonnollisia tunteita. Sellaista kasvojen muotoa pidetään usein, vaikkakin väärin, miehuullisen suoruuden ilmauksena, kun se itse teossa ei ilmaise muuta kuin irstaisen sydämen kevytmielistä huolimattomuutta. Se kuvastaa sydäntä, joka ylpeilee suuresta suvustaan tai rikkaudesta tai mistä muusta satunnaisesta edusta hyvänsä, jolla ei ole vähintäkään yhteyttä todellisen ihmisarvon kanssa. Mutta niiden silmissä, jotka eivät miettineet asiaa näin syvältä – ja niitähän oli sata yhtä vastaan – antoi prinssi Juhanan puuhkakauluksen komeus, kalleimmilla soopelinnahoilla päärmätyn viitan loisto sekä sahviaanisaappaitten ja kultakannusten koreus kylliksi syytä tervehtiä häntä kaikuvin tervehdyshuudoin.

Sillä tavoin iloisesti ratsastaessaan taistelutannerta pitkin prinssi huomasi sen metelin, jonka Iisakin kunnianhimoinen pyrkimys päästä korkeammalle arvosijalle oli nostanut. Juhanan terävä silmä tunsi paikalla juutalaisen, mutta siirtyi heti paljon suuremmalla mieltymyksellä ihanaan Siionin tyttäreen, joka metelistä pelästyneenä kiinteästi piti kiinni vanhan isänsä käsivarresta.

Rebekan kauneus todellakin veti vertoja Englannin kuuluisimmille kaunottarille, niinkin perinpohjaisen asiantuntijan silmissä kuin prinssi Juhana oli. Neidon vartalo oli erinomaisen sopusuhtainen, ja itämainen puku, jota hän juutalaisnaisten tapaan käytti, salli sen kauneuden esiintyä täydessä valossaan. Keltasilkkinen turbaani sopi hyvin yhteen kasvojen tummaverisyyden kanssa.

Säihkyvät silmät, kulmakarvojen jalo kaari, kaunis kotkannenä, helminä kiiltävät valkoiset hampaat, tuuheat mustat suortuvat kiehkuroina valuen ihanalle kaulalle ja rinnalle, joita puoleksi peitti kalleimmasta Persian silkistä tehty purppuranpunainen röijy, täynnä kudottuja kirjavia kukkasia. Kaikki tämä yhdessä sai aikaan, että Rebekka kauneudellaan voitti kauneimmatkin läsnäolevista naisista. Kuumuuden vuoksi oli kolme ylintä, helmillä koristettua kultahakasta, joiden virkana oli röijyn kiinnipitäminen kaulasta vyölle asti, aukaistu, suoden siten silmälle vähäistä avarammankin näyn kuin mitä yllä on kuvattu. Sen kautta tulivat myös timanttiset kaulavitjat sekä suunnattoman kalliit korvarenkaat selvemmin näkyviin. Vihdoin oli ihanalla tyttärellä koristuksenaan tuuhea kamelikurjen sulka, joka oli kiinnitetty turbaaniin säihkyvällä jalokivisoljella. Se oli koristus, jota ylempänä lavalla istuvat kopeat aatelisnaiset suuresti pilkkasivat ja nauroivat, mutta jota he kuitenkin sydämessään salaa kadehtivat.

»Vannonpa kautta Aabrahamin kaljupään!» huusi prinssi Juhana, »että tuo juutalaisneito on sen kauneuden perikuva, jota ihaillessaan viisain kaikista entisajan kuninkaista tuli päästään pyörälle! Mitä arvelet, Aymer-abotti? – Vannonpa viisaan Salomonin temppelin kautta, jota meidän vieläkin viisaampi veljemme Rikhard ei ole pystynyt vapauttamaan, että tämä se juuri onkin se Korkeassa Veisussa mainittu morsian!»

»Saaronin ruusu ja laaksojen lilja!» vastasi abotti, puhuen hiukan nenäänsä. »Mutta muistakaa sittenkin, ruhtinaallinen armo, että hän on vain juutalaistyttö.»

»Aivan niin», lisäsi prinssi Juhana, häntä sen enempää kuuntelematta, »ja tuossa on minun väärä mammonani – markkamarkiisi, kultakolikko-kreivi – riitelemässä etusijasta pennittömien lurjusten kanssa, joilla ei virttyneitten takkiensa taskuissa ole ainoatakaan äyriä estämässä Mattia kukkaroon pääsemästä. Lupaanpa, Pyhän Markuksen ruumiin kautta, että hankin itse sijan lainakuninkaalleni ja hänen suloiselle juutalaisneitosellensa! – Kuka hän on, Iisak? Vaimosiko vai tyttäresi, tuo Itämaan houri, jota puristat kainaloosi niin kiinteästi kuin olisi hän aarrearkkusi?»

»Hän on tyttäreni, Rebekka, ruhtinaallinen armo», vastasi juutalainen kumartaen syvään. Hän ei näyttänyt yhtään hämmästyvän prinssin tervehdyksestä, vaikka se sisälsi yhtä paljon pilkkaa kuin kohteliaisuutta.

»Sitä parempi sinulle», sanoi Juhana purskahtaen nauruun, johon hänen iloiset seuralaisensakin katsoivat velvollisuudekseen yhtyä. – »Mutta yhtäkaikki, olkoon hän tyttäresi tai vaimosi, hänen pitää saada paikka kauneutensa ja sinun ansioittesi mukaan. – Kutka tuolla ylhäällä istuvat?» jatkoi hän, luoden silmänsä lavalle. »Saksilaisten maamoukkien laiskat, pitkät raadothan siellä loikovat! – Piru ne vieköön! Siirtykööt lähemmäksi toisiansa ja tehkööt sijaa tälle koronkiskuri-kuninkaalle ja hänen ihanalle tyttärelleen. Kyllä minä opetan noita talonpoika-lurjuksia jakamaan synagogan kunniasijat niiden kanssa, joiden oma synagoga oikeastaan on.»

Lavalla istujat, joihin tämä häpäisevä, raaka puhe kohdistui, olivat Cedrik Saksilainen perheineen ynnä hänen ystävänsä ja heimolaisensa Athelstan, Coningsburghin herra, jota kaikki Pohjois-Englannin saksilaiset pitivät korkeimmassa kunniassa sen vuoksi, että hän oli heidän vanhain kuningastensa sukua. Mutta tämän kuninkaallisen veren kanssa oli Athelstan perinyt myös monta esi-isäinsä heikkoutta. Hän oli sievä muodoltansa, kookas ja vahva ruumiiltaan ja parhaassa miehuudeniässään – mutta niin nahjuksen näköinen, niin torkkusilmäinen ja uniotsainen, niin toimeton ja hidas kaikissa liikkeissään ja saamaton päätöksissään, että häntä yleisesti nimitettiin Athelstan Myöhäiseksi, erään esi-isänsä liikanimen mukaan. Hänen ystävänsä – olihan niitä paljonkin, jotka samoin kuin Cedrik olivat hartaasti häneen kiintyneet – väittivät, ettei hänen vitkallisuutensa riippunut rohkeuden puutteesta, vaan päättämättömyydestä. Toiset sitä vastoin arvelivat, että esi-isiltä peritty ylenjuomistapa oli hämmentänyt hänen älynsä, joka ei alkujaankaan tainnut olla kaikkein terävintä laatua. Hänen toimeton rohkeutensa sekä pehmeä hyväntahtoisuutensa olivat muka vain viimeisiä tähteitä sydämestä, joka olisi voinut ansaita ylistystä, mutta jonka kaikki jalot avut olivat uponneet pitkälliseen, eläimelliseen juoppouteen.

Tälle miehelle, jota tässä olemme kuvanneet, prinssi oli lausunut kopeat sanansa, käskien hänen tehdä tilaa Iisakille sekä Rebekalle. Aivan hämmästyksissään käskystä, joka sen ajan tapoihin ja mielipiteihin nähden oli kovin häpäisevä, Athelstan ei tahtonut totella eikä myöskään tietänyt miten kieltää, ja hän vastusti siis käskyä vain toimettomuudellaan. Jäsentäkään liikahduttamatta hän avasi suuret, harmaat silmänsä ja ällisteli prinssiä kasvoillaan typerä ilme, jota ei saattanut nauramatta katsella. Mutta maltiton Juhana ei ottanut sitä naurun kannalta.

»Tuo saksilais-sika», huusi hän, »on joko nukuksissa tai hän ei ota korviinsa käskyjäni. – Kutkutapas häntä hiukan peitselläsi, de Bracy», lisäsi hän vieressään ratsastavalle ritarille, jonka johdettavana oli joukko »vapaita kumppaneita» eli »Condottiereja», s.o. mihinkään erikoiseen kansaan lukeutumattomia palkkasotureita, jotka palvelivat ketä hallitsijaa hyvänsä, kun hän vain heille palkan maksoi. Nurinaa nousi prinssi Juhanan omien seuralaisherrojenkin joukosta, kun he tämän käskyn kuulivat. Mutta de Bracy, joka oli virantoimituksissaan hylännyt kaiken omantunnon arkuuden, ojensi pitkän peitsensä aitauksen ja lavan välin yli. Epäilemättä hän olisi täyttänyt prinssin käskyn, ennenkuin Athelstan Myöhäinen olisi kerinnyt herätä hämmästyksestään ja väistyä aseen tieltä. Mutta Cedrik, joka oli yhtä kerkeä kuin hänen kumppaninsa oli vitkallinen, paljasti salaman nopeudella lyhyen miekkansa ja hakkasi yhdellä lyönnillä peitsen kärjen poikki varresta. Prinssi Juhanan kasvot tulistuivat aivan punaisiksi. Hän päästi suustaan julman kirouksen ja aikoi juuri lausua yhtä ankaran uhkauksen, mutta siitä estivät häntä hänen omat seuralaisensa, jotka tunkeutuivat ympärille ja rukoilivat häntä malttamaan mielensä; siitä häntä myös esti yleinen kansan kaiuttama hyväksymishuuto Cedrikin miehuullisen teon johdosta. Prinssi mulkoili vimmastuneena silmiään, ikäänkuin hakeaksensa jotakin muuta kohdetta, johon hän voisi helpommin ja vaaratta kääntää vihansa. Tapasipa hänen katseensa silloin yllämainitun jousimiehen, joka vastasi siihen lujalla katseella ja yhä edelleen jatkoi hyväksymishuutoaan, vaikka prinssin tuima silmä häneen tuijotti. Juhana kysyi, miksi hän niin teki.

»Hurraanpa minä aina», sanoi jousimies, »kun näen kelpo laukauksen tai oivan iskun.»

»Sanotko niin?» vastasi prinssi. »Tottapa sitten itsekin taitanet osata pilkkaan, arvelen ma?»

»Metsämiehen tavalliseen pilkkaan ja metsämiehen tavallisen ampumamatkan päähän kyllä osaan.»

»Vaikkapa Wat Tyrrelinkin pilkkaan, puolentoistasadan kyynärän päähän!» lisäsi jokin ääni kansanjoukosta; mutta ei saatu selvää, kuka se oli.

Tämä muistutus hänen sukulaisensa, Wilhelm Punatukan kohtalosta9 suututti ja samassa myös säikähdytti Juhana-prinssiä. Hän ei kuitenkaan tehnyt muuta kuin käski aitauksen ympärillä vartioivien sotamiesten pitää tuota suupalttia silmällä – näin sanoen hän osoitti jousimiestä.

»Pyhän Griseldan kautta vannon», lisäsi hän, »että aion koettaa, minkälainen taito tuolla miehellä itsellään on, joka on niin kärkäs ylistämään muiden tekoja.»

»Ja minä en aio väistyä siitä koetuksesta», sanoi jousimies hänelle ominaisella vakavuudella.

»Mutta nouskaa sittenkin ylös, te saksilaiset maanmoukat», äyskähti taas tulinen prinssi; »sillä, niin totta kuin aurinko taivaalla paistaa, pitää juutalaisen päästä istumaan teidän rinnallenne!»

»Ei suinkaan, ruhtinaallinen armo! Eivät meikäläiset ole mahdolliset istumaan maan valtiasten rinnalla», vastusteli juutalainen. Sillä hänen kunnianhimonsa, vaikka se oli yllyttänyt häntä riitaan Montdidier-suvun halventuneen, köyhtyneen jälkeläisen kanssa, ei kuitenkaan ollut niin suuri, että hän olisi tohtinut loukata rikkaitten saksilaisten etuoikeutta.

»Ylös, uskoton koira, kun minä käsken», huusi prinssi Juhana, »taikka nyljetän mustan nahkasi ja annan peitota sen hevosvaljaiksi!»

Tätä uhkausta totellen juutalainen alkoi nyt astua ylös lavalle johtavia jyrkkiä ja ahtaita portaita myöten. »Saammepa nähdä», sanoi prinssi, »kuka häntä tohtii estää!» Näin sanoen hän iski katseensa Cedrikiin, joka seisoi alallaan ikäänkuin hän olisi aikonut viskata juutalaisen päistikkaa alas.

Tämän vaarallisen teon esti kuitenkin Wamba-narri. Hän hypähti isäntänsä ja Iisakin väliin, vastaten prinssin uhkaukseen: »Kyllä maar minä sen teen!» ja torjui juutalaista siankinkkukilvellä, jonka hän veti mekkonsa alta esiin. Epäilemättä hän oli varustautunut tällä eväällä siinä pelossa, että turnajaiset saattaisivat kestää kauemmin kuin hänen vatsansa sieti olla ravinnotta. Juutalainen, joka aivan nenänsä edessä näki kansansa inhoaman eläimen osan, sekä vielä päälliseksi narrin, joka heilutteli päänsä yläpuolella puista miekkaa, peräytyi, horjahti ja pyörähti alas rappusista. Se oli katsojista niin hupaista, että nousi yleinen nauru, johon myöskin Juhana-prinssi ja hänen seuralaisensa yhtyivät sydämestään.

»Suo minulle nyt kilpapalkinto, prinssi-serkku», sanoi Wamba. »Olenhan rehellisessä taistelussa miekalla ja kilvellä voittanut vastustajani», lisäsi hän vielä, heiluttaen siankinkkua toisessa ja puista miekkaa toisessa kädessään.

»Kuka ja mikä olet miehiäsi, jalo sankari?» kysyi prinssi Juhana, yhä vielä nauraen.

»Narri olen sukujani», vastasi Wamba. »Olen Wamba, Mielipuolen poika, joka oli Pyöräpään poika, joka taas oli pormestarin poika.»

»Tehkää juutalaiselle tilaa alemmassa rivissä», käski prinssi Juhana; kenties hänestä ei ollutkaan vastenmielistä, kun nyt saattoi luopua äskeisestä päätöksestään. »Eipä olisi todellisen ritaritavan mukaista asettaa voitettu voittajan rinnalle.»

»Asettaa konna narrin yläpuolelle olisi vieläkin pahempi juttu», tokaisi Wamba, »ja juutalainen siankinkun päälle kaikista pahin.»

»Oikein, kelpo poikaseni!» huusi prinssi Juhana. »Se sana oli minulle mieleen. – Hei, Iisak, lainaa minulle kourallinen bysantteja.»10

Pyynnöstä hämmästyen juutalainen, joka ei tohtinut kieltää eikä kernaasti olisi tahtonut myöntyäkään, alkoi kopeloida vyöllään riippuvaa nahkakukkaroa, kukaties arvioiden, miten vähäinen kolikkojoukko voisi käydä kourallisen nimellä. Mutta prinssi teki kerrassaan lopun Iisakin arveluista; hän ojentautui alas espanjalaisen hevosensa selästä ja sieppasi itse kukkaron Iisakin vyöltä. Viskattuansa Wamballe pari kappaletta siinä olevista kultarahoista, hän jatkoi kulkuansa tannerta pitkin, jättäen juutalaisen katselijain naurun uhriksi. Ja hurrasipa kansa tätä prinssin tekoa aivan ankarasti, ikäänkuin siinä olisi ollut jotakin rehellistä ja kunniallista.