Читать книгу Waverley - Вальтер Скотт - Страница 11

Seuraavana aamuna Edward nousi ylös hyvissä ajoin, ja ollessaan aamukävelyllä pitkin talon ympäristöä saapui äkkiä koirakopin edustalle, missä hänen ystävänsä Davie hääräili nelijalkaisten holhottiensa keralla. Nopealla katseella hän huomasi Waverleyn, vaan käänsi heti selkänsä ja alkoi laulaa vanhaa kansanlaulun katkelmaa, ikäänkuin ei olisi tulijaa huomannutkaan:

Waverley ei voinut olla huomaamatta, että Davie antoi jonkinlaisen pilkallisen soinnun säkeillensä. Senvuoksi lähestyi hän laulajaa ja koetti saada urkituksi, mitä tämä tarkotti viittauksellaan; mutta Davie ei ollut halukas selittämään, ja hänellä oli älyä kylliksi käyttääkseen narriuttaan koirankurisuuden verhona. Edward ei kyennyt saamaan häneltä muuta tietoonsa, kuin että loordi Balmawhapple oli eilisaamuna mennyt kotiinsa "saappaat hurmetta kukkuroillaan." Puutarhassa hän kuitenkin tapasi vanhan kellarimestarin, joka ei enää yrittänytkään salata, että hän silloin tällöin lairdin ja Rose neidin mieliksi hääräili puutarhassa, koska kerran oli oppinut senkin ammatin nuorina päivinään Sumack ja Kumpp. palveluksessa Newcastlessa. Tiedustelujensa johdosta Edward sai lopulta hämmästyksen ja häpeän tuskallisin tuntein kuulla, että Balmawhapplen alistuminen ja anteeksipyyntö oli ollut tuloksena hänen ja paroonin välillä tapahtuneesta kaksintaistelusta, jossa nuorempi taistelija oli saanut haavan oikeaan käteensä ja siten joutunut aseettomaksi – ennenkuin Edward oli vuoteestaankaan noussut.

Suuresti harmistuneena tästä tiedosta, Edward etsi ystävällisen isäntänsä ja intti kiihkeästi, että tämä oli tehnyt hänelle vääryyttä, estäessään hänet tuosta kaksintaistelusta – tätä seikkaa voitaisiin tulkita hänen nuoruuteensa ja ammattiinsa katsoen hänelle perin epäedullisesti. Parooni puhdistautui perusteellisemmin kuin tässä huolin toistaa. Hän väitti, että riita oli heille yhteinen, ja että Balmawhapple kunnian lakien mukaan ei voinut olla antamatta hyvitystä molemmille, minkä hän tässä tapauksessa oli tehnyt kunniakkaan kaksintaistelun kautta ja Edwardiin nähden sellaisella peruutuksella, joka saattoi miekkojen mittelyn tarpeettomaksi, ja jonka, kerran lausuttuna ja vastaanotettuna, ehdottomasti täytyi lopettaa koko juttu.

Tämä puolustus tahi selitys vaiensi Waverleyn, joskaan se ei täydellisesti tyydyttänyt häntä; mutta hän ei voinut olla osaksi ilmaisematta mielenkarvauttaan "Pyhää karhua" kohtaan, joka oli antanut kiistalle aiheen, eikä pidättyä huomauttamasta, että pyhän nimitys siinä tuskin oli paikallaan. Parooni ei ottanut kieltääkseen, "että vaikka vaakunantuntijat pitävät karhua hyvin kunnioitettavana kilpimerkkinä, sillä kuitenkin on jotakin tuimaa, vihaista ja juroa luonteessaan (kuten Dalkeithin pastorin, Archibald Simsonin Hieroglyphica Animalium teoksestakin näkee), ja sen vuoksi oli se ollut vertauskuvana monelle Bradwardinein suvussa sattuneelle riidalle ja erimielisyydelle. Niistä olkoon mainittuna oma onneton kiistani kolmois-serkkuni (äidin puolelta), Sir Hew Halbertin kanssa, joka oli niin ajattelematon, että pilkkasi sukunimeäni, niinkuin se olisi ollut Bear-Warden (karhunvartija). Se oli tosiaankin törkeä pila. Ensinnäkin se viittaili, että sukuni kantaisä oli ollut villipetojen kaitsijan alhaisessa asemassa, jollainen toimi, kuten kait olette huomannut, kuului vain kaikkein alhaisimmille plebeijeille. Toiseksi, se tuntui tarkottavan, että asekilpeämme ei oltu saatu sodan mainetöillä, vaan että se oli muodostunut paranomasiana eli sanaleikkinä sukunimestämme – jollaisilla vaakunoilla ranskaksi on nimenä armoires parlantes ja latinaksi arma cantantia. Moinen vaakunamaalauksen laji soveltukoon maankiertäjille ja kerjäläisille, joiden puhe perustuu sananvääntelyihin, vaan ei jalolle, kunnioitettavalle ja hyödylliselle vaakunatieteelle, joka antaa aateluusmerkkejä palkintoina uljaista ja jalomielisistä töistä eikä tahdo kutkutella korvia tyhmillä viisasteluilla, jollaisia kaskukirjoissa tavataan." Riidastaan Sir Halbertin kanssa hän ei sanonut sen enempää kuin että se päätettiin "oikealla tavalla."

Olen näin juurtajaksain kertonut Edwardin ensi päivien oleskelusta Tully-Veolanissa, esittääkseni lukijalle sen asukkaat; vaan tarpeettomaksi käy seurata sen jatkoa yhtä seikkaperäisesti. Hilpeämpään seuraan tottunut nuori mies olisi kaiketi kyllästynyt niin kiihkeän "vaakunatieteen ylvästelijän" haasteluihin kuin parooni oli; mutta Edward tapasi miellyttävää vaihtelua miss Bradwardinen seurassa, joka oli innokkaana kuuntelijana hänen enimmiten kirjallisuutta kosketteleville huomautuksilleen, ja vastauksissaan osotti hyvää ymmärrystä ja aistia. Luontaisella suloudellaan hän oli aivan halukkaastikin suostunut isänsä laatimaan lukujärjestykseen, vaikka se ei käsittänyt ainoastaan useita raskaita nidoksia historiaa, vaan myöskin muutamia jättiläismäisiä korkeakirkollisten väittelyiden sarjoja. Vaakunatieteestä oli parooni onneksi tyytynyt antamaan tyttärelleen ainoastaan sellaisen ylimalkaisen käsityksen, kuin oli saatavissa Nisbetin kahdesta nelitaitteisnidoksesta. Rose oli todellakin isänsä silmäterä. Hänen ainainen vilkkautensa, hänen huomaavaisuutensa toisen pikku tapoja ja oikkuja kohtaan – mikä on omiaan herättämään suurinta mielihyvää juuri niissä, joiden mieleen ei milloinkaan johtuisi vaatia sellaisia, hänen kauneutensa, joka isälle muistutti rakkaan puolison kasvonpiirteitä, vilpitön hurskasmielisyytensä ja luonteensa jalous olisivatkin oikeuttaneet mitä sokeinta isän hellyyttä.

Tyttärensä vaalintaa ei parooni kuitenkaan näkynyt ulottaneen sille taholle, millä sellainen yleisen mielipiteen mukaan tehokkaimpana ilmenee, nimittäin yrityksiin hänen tulevaisuutensa turvaamiseksi, joko suurilla myötäjäisillä tahi rikkailla naimisilla. Erään vanhan sopimuksen perusteella oli miltei kaikki paroonin maaomaisuus määrätty muutamalle kaukaiselle sukulaiselle; ja oletettiin, että miss Bradwardinelle ei ollut jääpä suurtakaan turvaa, koska vanhan herran raha-asiat olivat olleet rättäri Macwheeblen yksinomaisessa hoidossa jo liian kauvan, jotta niistä olisi voinut odottaa mitään mainittavampaa perintöä. On kyllä totta, että rättäri rakasti isäntäänsä ja isäntänsä tytärtä, lähinnä (vaan kuitenkin verrattoman pitkän matkan päässä) itseään. Hän uskoi mahdolliseksi syrjäyttää miespuolisen perimyksen, olipa saanut hankituksi asiantuntijankin sitä ilmaisevan lausunnon (ja palkkiotta, kerskui hän) eräältä etevältä skotlantilaiselta lakimieheltä, jonka huomioon sai sujautetuksi tuon ongelman, neuvotellessaan hänen kanssaan muutamista käytännöllisistä asioista. Mutta parooni ei ottanut kuullakseen moista esitystä. Päin vastoin oli hänellä häijynä ilona kerskailla, että Bradwardinen paroonikunta oli miehinen läänitys, jonka ensimäinen myönnytyskirje oli annettu niin aikaisena ajanjaksona, että silloin ei vielä katsottu naisia kelvollisiksi pitämään läänitysomaisuutta hallussaan. Sääsiväthän les coutumes de Normandie, c'est l'homme ki se bast et ki conseille; toiset asiantuntijat taasen, joiden kaikkien raakasointuisia nimiä hän hyvillä mielin toisteli kaikessa laajuudessaan, lausuivat vielä epäkohteliaammin syyksi sen, että nainen ei sukupuolensa vuoksi, soveliaisuuden vaatimuksien mukaan, voinut sodassa palvella lääninherraansa, eikä rajotetun älynsä vuoksi auttaa häntä neuvoilla, eikä luontaisen heikkoutensa vuoksi säilyttää hänen salaisia suunnitelmiaan. Voitonriemuisesti oli paroonin tapana kysäistä, miltä näyttäisikään, jos nainen – ja tämä vielä Bradwardine – puuhaisi in servitio exuendi, sen detrahendi, caligas regis post battaliam s.o. vetämässä kuninkaalta saappaita jalasta taistelun jälkeen, mikä oli se läänityspalvelus, jonka perusteella Bradwardinen paroonius oli annettu. "Ei", pitkitti hän, "ilman epäilystä, procul dubio, monet naiset, yhtä hyvät kuin Rose, ovat tulleet suljetuiksi pois, jotta perintöjärjestys on minullekaan siirtynyt, ja taivas minua varjelkoon tekemästä mitään esi-isieni aikomuksille vastakkaista, tahi loukkaamasta heimolaiseni oikeutta – Malcolm Bradwardinen, Inchgrabbitista; se on kunnioitettavaa, joskin rappeutunutta sukuni haaraa."

Miss Bradwardine, sellaisena kuin olemme hänet kuvanneet, tarttui kaikella yksikseen elelleen yksinkertaisuudella ja tiedonhalulla niihin tilaisuuksiin, joita Edwardin käynti hänelle soi kirjallisten tietojensa laajentamiseksi. Tämä haetti muutamia kirjojaan leirikaupungistaan, ja ne olivat Roselle suuremman ilon lähteenä kuin hän siihen asti oli voinut mielessäänkään kuvailla. Tuossa kallisarvoisessa lähetyksessä olivat edustettuina kaikki parhaat englantilaiset runoilijat ja muut kaunokirjailijat. Impi laiminlöi soitantonsa, kukkasensakin, eikä Saunders ainoastaan nureksinut vaan teki suoranaisen kapinan työtä vastaan, josta nyt enää hädin sai kiitokset palkakseen. Nämä uudet huvitukset saivat ajan mittaan yhä lisää viehätystä siitä, että oli toveri, jolla oli samanlainen käsitys ja ajatustapa niistä. Edwardin aulius tekemään valaisevia muistutuksia ja selittelemään vaikeita kohtia teki hänen apunsa peräti suuriarvoiseksi: ja hänen luonteensa yltiö romanttisuus tenhosi sielua, joka oli liian nuori ja kokematon havaitsemaan sen vajavaisuuksia. Asioista, jotka häntä innostuttivat, ja hyvällä tuulella ollessaan, Edwardilla oli tuollainen luontaisen sujuva ja hiukan loistelias kaunopuheliaisuus, jonka väitetään olevan voimakkaampikin naisen sydäntä valtaamaan kuin kauneus, loisto, maine tahi rikkaus. Tässä alituisessa seurustelussa oli siis kasvava vaara Rose rukan mielenrauhalle, sitäkin enemmän, kun hänen isänsä oli aivan liiaksi syventynyt omiin tutkimuksiinsa ja verhoutunut omaan arvokkuuteensa, uneksiaksensakaan tyttärensä asemassa olevan mitään sellaista häiriötä uhkaamassa. Bradwardine-suvun tyttäret olivat hänen mielestään kuin Bourbonin tahi Itävallan hallitsijaperheiden prinsessat, korkealla yläpuolia intohimon pilvien, jotka voisivat pimittää halvempien naikkosien järkeä. He liikkuivat toisessa piirissä, olivat toisten tunteiden hallitsemat, ja tottelivat toisia sääntöjä kuin joutilaan ja haaveksivan rakkauden. Sanalla sanoen, niin tyyten ummisti hän silmänsä Edwardin ja tyttärensä tuttavuuden luonnollisille seurauksille, että koko naapuristo päätteli hänen avanneen ne huomaamaan, miten edullinen olisi liitto Rosen ja nuoren, varakkaan englantilaisen välillä; tästä lähtein he pitivät paroonia paljoa vähemmin narrina, kuin hän yleensä oli muka ollut omia etujaan koskevissa asioissa. Mutta jos parooni olisi todella mietiskellyt sellaista liittoa, niin olisi Waverleyn penseys kuitenkin ollut voittamattomana esteenä. Vapaammin liikuttuaan maailmassa oli sankarimme oppinut suurella häpeällä ja hämillä ajattelemaan omaa Pyhän Cecilian tarinaansa, ja noiden muistojen kiusallisuus oli omiaan, ainakin joksikin aikaa, hänen luonteensa herkkyyden vastapainoksi. Sitäpaitsi ei Rose Bradwardinella, niin kauniiksi ja rakastettavaksi kuin olemmekin hänet kuvanneet, ollut juuri sitä laatua kauneutta tahi juuri niitä ansioita, jotka tenhoavat ensi nuoruuden romanttisen mielikuvituksen. Hän oli liian avomielinen, liian luottavainen, liian ystävällinen: kieltämättä herttaisia ominaisuuksia kaikki, vaan häiritseviä sille loihdulle, jolla uneksiva nuorukainen niin kernaasti ympäröi sydämensä kuningattaren. Oliko mahdollista kumartaa, vapista ja jumaloida tuota ujostelevaa, vaan kuitenkin leikkisää pikku tyttöä, joka milloin pyysi Edwardia terottamaan kynäänsä, milloin selittämään Tassosta jonkin säkeen, milloin lausumaan mielipiteensä jonkin hyvin, hyvin pitkän sanan oikeinkirjotuksesta hänen siitä tekemässään käännöksessä? Kaikilla noilla yksityisseikoilla on viehätyksensä eräänä elämän jaksona, vaan ei nuorukaiselle, joka vasta käy elämään ja mieluummin etsii esinettä, jonka rakkaus tuottaisi hänelle arvoa omissa silmissään, kuin kumartuu sellaisen puoleen, joka odottaa samaa häneltä itseltään. Tästä syystä – vaikk'ei noin oikukkaassa intoutumisessa voikaan mitään sääntöä lausua – on aikainen rakkaus useasti kunnianhimoinen esineensä valinnassa, tahi – mikä vie yhteen – valitsee sen (niinkuin enenmainitun Pyhän Cecilian) sellaisesta asemasta, mikä myöntää le beau idéalille tilaa, jota taasen tuttavallisen ja perhe-elämän todellisuus supistaa ja häiritsee. Tunsin hyvin etevän ja järkevän nuoren miehen, joka parani rajusta intohimosta kaunista naista kohtaan, jonka lahjat eivät vetäneet vertoja muodon ansioille; ja paraneminen aiheutui siten, että hän joutui seurustelemaan ihailtunsa kanssa kokonaisen ehtoopäivän. Siten olisi täti Rachelinkin varovaisuustoimenpide varmaankin ollut tarpeeton, jos Edwardilla olisi ollut tuollainen tilaisuus keskustella miss Stubbsin kanssa, sillä yhtä pian hän olisi rakastunut karjakkoon. Ja vaikka miss Bradwardinea ei sovi tähän verrata, niin tuntuu todenmukaiselta, että juuri heidän keskinäinen tuttavallisuutensa pidätti Edwardia ajattelemasta Rosea muuna kuin herttaisena ja lahjakkaana sisarena, kun taasen Rose paran tunteet vähitellen, hänen itsensäkään sitä huomaamatta, sukeusivat ystävyyttä ylemmiksi.

Olen unohtanut mainita, että kun Edward haetti Dundeesta yllämainitut kirjat, hän oli samalla pyytänyt pitennettyä lomaa, ja saanut sen. Mutta hänen päällikkönsä kirje sisälsi myös ystävällisen kehotuksen hänelle, ett'ei hän kuluttaisi aikaansa yksinomaan sellaisten henkilöiden seurassa, joita, niin arvossa pidettäviä kuin muuten olivatkin, ei voitu olettaa aivan ystävällisiksi hallitusta kohtaan, jota olivat kieltäytyneet uskollisuudenvalallaan tunnustamasta. Kirjeessä oli hieno vihjaus siitä, että joskin jotkin perhesuhteet saattoivat kapteeni Waverleylle välttämättömäksi olla tekemisissä sellaisten herrasmiesten kanssa, jotka olivat tuollaisessa ikävässä, epäillyssä tilassa, niin tulisi hänen isänsä aseman ja toivomusten ehkäistä häntä pitentämästä huomaavaisuuttaan kovin läheiseksi tuttavuudeksi. Edelleen viitattiin, että samalla kun seurustelu tuollaisten maallikoiden kanssa voisi vaarantaa hänen valtiollisia periaatteitaan, voisi hän myös saada erehdyttäviä uskonnollisia vaikutuksia korkeakirkolliselta papistolta, joka niin silmittömästi työskenteli kuninkaallisen etuoikeudellisuuden vahvistamiseksi pyhissä asioissa.

Tämä viime huomautus kaiketikin sai Waverleyn päättelemään molemmat pelkästä komentajansa etuluuloisuudesta johtuneiksi. Hän tiesi mr. Bradwardinen mitä tarkkatuntoisimmin vältelleen kaikkea sellaista keskustelua, mikä vähimmässäkään määrässä olisi voinut järkyttää toisen valtiollisia periaatteita, vaikka hän itse ei ainoastaan ollut maanpakolaisperheen ilmeinen puoluelainen, vaan oli eri aikoina saanut tärkeitä luottamustoimiakin sen palveluksessa. Sen vuoksi hän tunsi ikäänkuin tekevänsä vääryyttä setänsä vanhalle ystävälle, jos vain etuluuloa ja hairahtanutta epäilyä tyynnyttääkseen poistuisi talosta, jossa antoi ja sai hupia ja viihdytystä. Hän vastasi hyvin ylimalkaisesti, vakuuttaen everstilleen, ett'ei hänen uskollisuutensa ollut pienimmässäkään häiriintymisen vaarassa – ja pysyi edelleenkin rakkaana ja kunnioitettuna vieraana Tully-Veolanissa.