Читать книгу Waverley - Вальтер Скотт - Страница 12

Edward oli oleillut Tully-Veolanissa lähemmä kuusi viikkoa, kun eräänä aamuna tavallisella aamukävelyllään ollessaan huomasi merkillistä hämminkiä perheessä. Neljä paljasjalkaista karjapiikaa, tyhjät maitosangot käsissä, juoksenteli hurjin liikkein pitkin pihaa, äänekkäillä huudahduksilla ilmaisten hämmästystä, surua ja suuttumusta. Kun tältä epätoivoiselta kööriltä ei voinut saada kuuluviinsa muuta kuin voihkauksia "Herra armahda!" ja "Siunatkoon!" jotka eivät suoneet mitään selitystä surun syistä, niin Waverley läksi etukartanolle, missä näki rättäri Macwheeblen rientävän puistokujaa pitkin valkean poninsa selässä niin nopeasti kuin tämä suinkin jaksoi. Rättäri näkyi saaneen kutsun kiireimmän kautta saapua taloon, ja häntä seurasi kylästä kymmenisen talonpoikaa, joiden ei ollut vaikea pysyä hänen tasallaan.

Rättäri, liiaksi toimessaan ja liiaksi mahdikkaana käymään selittelyihin Edwardin kanssa, kutsui esille mr. Saundersonin, jonka kasvonpiirteet ilmaisivat juhlallisuuden sekaista suuttumusta; he kävivät sitte heti kahdenkeskiseen neuvotteluun. Davie Gellatleykin näkyi muiden joukossa, laiskana kuin Diogenes Sinopessa hänen maanmiestensä valmistautuessa piiritykseen. Häntä virkisti kaikki, hyvä tahi paha, mikä aiheutti melua, ja hyppelehtien, heiskuen ja tanssien hän lauleli vanhan balladin lopputoisintoa:

on mennyt talo, tavara,

kunnes sattui liian lähelle rättäriä ja sai tämän ratsuraipasta letkauksen, joka muutti hänen laulunsa ulinaksi.

Siirtyessään puutarhaan, Waverley näki itse paroonin, vinhasti ja huimin harppauksin edes takaisin mittelemässä pengermää. Hänen kasvojaan synkisti loukattu ylpeys, ja koko ryhtinsä tuntui ilmaisevan, että hänen kiihkonsa aiheen kyseleminen tuntuisi kiusalliselta, jopa voisi suorastaan loukata. Sen vuoksi livahti Waverley häntä puhuttelematta taloon, ja astui aamiaishuoneeseen, missä tapasi nuoren ystävänsä Rosen. Tämän kasvonpiirteissä ei kuvastunut isänsä suuttumusta, rättäri Macwheeblen hälisevää mahtavuutta eikä palvelijain toivottomuutta, mutta alakuloiselta ja miettiväiseltä näytti toki hänkin. Salaisuus selvisi silmänräpäyksessä. "Aamiaisenne on tänään jokseenkin levoton, kapteeni Waverley. Joukko cateraneja on viime yönä hyökännyt tilallemme ja ajanut pois mukanaan kaikki lypsylehmämme."

"Joukko cateraneja?

"Niin, ylämaan rosvoja. Entisaikaan olimme heiltä aivan turvassa, maksaessamme suojelusveroa Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohrille; mutta isäni piti asemalleen ja säädylleen arvottomana suorittaa sitä edelleenkin, ja niin on nyt tämä turma tapahtunut. Ei minua sureta karjan kadottaminen, kapteeni Waverley, vaan isäni on niin kiivastunut tästä häväistyksestä, ja on niin rohkea ja kuumaverinen, että pelkään hänen aikovan saada ne väkivallalla takaisin – ja jos hän ei itse joudu vahinkoon, niin on hän tuottava vammoja joillekuille noista hurjista vuoristolaisista, ja silloin ei meidän ja heidän välillä ole rauha vallitseva kenties koko ikänämme. Emmekä me voi puolustautua kuten ennen, sillä hallitus on ottanut kaikki aseemme, ja isä on niin hillitön – oi, mihin joudummekaan!" – Rose rukka lannistui kokonaan ja puhkesi kyyneliin.

Samassa astui sisään parooni ja nuhteli häntä karskimmin sanoin kuin Waverley vielä milloinkaan oli kuullut hänen käyttävän kenellekään. "Eikö ole häpeä", sanoi hän, "että hän esiintyy minkään herrasmiehen edessä moisessa valossa, ikäänkuin kyynelehtien muutaman sarvipään ja lypsynaudan tähden, cheshireläisen vuokraajantyttären tapaan! – Kapteeni Waverley, minun täytyy pyytää teitä tulkitsemaan parhain päin hänen surunsa, joka saattaa, tahi jonka pitäisi, johtua yksinomaan isänsä maatilan näkemisestä alttiina vorojen ja maankulkurien rosvouksille ja hävityksille, meillä olematta lupaa pitää kymmentäkään muskettia puolustukseksemme tahi omaisuutemme takaisin hankkimiseksi." Rättäri Macwheeble saapui heti jälkeenpäin, ja todisti oikeaksi, mitä parooni oli lausunut aseista, ilmottaen surunvoittoisella äänellä isännälleen, että vaikka väestö kyllä tottelisi hänen armonsa määräyksiä, niin ei kuitenkaan ollut mitään toiveita rosvojoukon tavottamisesta, kun ainoastaan hänen armonsa kamaripalvelijoilla oli miekat ja pistoolit, ja rosvoja oli kaksitoista ylämaalaista, maansa tapaan täysissä aseissa. – Tämän murheellisen julistuksen annettuaan hän astui äänettömän alakuloisuuden asentoon, pudistellen päätään hitaasti kuin heilumasta herkeävä kellonlerkku, ja jäi sitte liikkumattomana seisomaan, ruumis tavallista terävämmäksi kulmaksi taipuneena ja takaosa sitä enemmän ulkonevana.

Parooni sill'aikaa asteli edes takaisin lattialla, äänettömässä kiukussa, ja kiinnitti vihdoin katseensa vanhaan muotokuvaan, joka esitti haarniskoitua ritaria; tämän kasvonpiirteet esiintyivät jylhinä tuuhean tukan lomasta, joka valui hartioille asti, parran ulottuessa rintapanssariin. – "Tuo mies, kapteeni Waverley, minun isoisäni", hän virkkoi, "hajotti ja löi pakosalle kahdensadan omalta alueeltaan keräämänsä ratsumiehen kanssa enemmän kuin viisisataa noita ylämaan roistoja, jotka ovat ikuisesti olleet lapis offensionis et petra scandali, loukkauskivenä alamaan asujamille – hän löi heidät pakosalle, sanon, kun he julkesivat tulla ahdistamaan näitä tienoita kansalaissotien aikana armon vuonna 1642. Ja nyt minä, sir, minä, hänen pojanpoikansa, saan kärsiä epäkelpojen häväistykset!"

Syntyi kamala äänettömyys, jonka jälkeen koko seurue, niinkuin on tavallista pulmallisissa olosuhteissa, alkoi antaa jos jonkinmoisia neuvoja. Alexander ab Alexandro esitti lähetettäväksi jonkun välimiehen cateranien luokse, jotka hänen luullakseen kernaasti suostuisivat luovuttamaan saaliinsa taalarista mieheen. Rättäri oli sitä mieltä, että tämä kaupan hieronta olisi siveellisesti hyljättävää varkaiden suojelemista tahi lurjuksien keralla liittoutumista; ja hän suositti lähetettäväksi jonkun näppärän miehen tuonne vuoriston onkaloihin tekemään karjasta omaan nimeensä niin hyvät kaupat kuin suinkin, jotta loordi ei joutuisi mainituksi koko jutussa. Edward ehdotti toimitettavaksi lähimmästä linnotuskaupungista joukon sotamiehiä ja vangitsemiskäskyn; ja Rose yritti, minkä uskalsikaan, vihjata apukeinona maksamattomien suojelusverojen suoritusta Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohrille, joka helposti hankkisi karjan takaisin, kuten oli hyvin tiettyä, kunhan hänet vain taivutettaisiin sovintoon.

Mikään näistä ehdotuksista ei saavuttanut paroonin hyväksymistä. Suoranaisen tahi välillisenkään sopimuksen tekoa hän piti ehdottomasti häpeällisenä; Waverleyn neuvo vain osotti, että hän ei käsittänyt maan oloja ja puoluesuhteita; ja sille kannalle kuin asiat olivat joutuneet Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohriin nähden, parooni ei ollut tekevä myönnytyksiä hänelle, vaikkapa, vakuutti hän, "senkautta tulisi takaisin in integrum jok'ainoa hieho ja mullikka minkä päällikkö, hänen esi-isänsä ja koko klan'insa ovat varastaneet Malcolm Canmoren päivistä asti."

Hän toden teolla yhä puolsi avointa taistelua, ja esitti toimitettavaksi pikalähetit Balmawhapplen, Killancureitin, Tulliellumin ja muiden lairdien luo, jotka olivat samanlaisten rosvoilujen vaarassa, kehottamaan heitä yhteiseen takaa-ajoon; "ja sitte, sir, nämä nebulones nequissimi, niinkuin niitä Leslaeus nimittää, saavat saman kohtalon kuin edeltäjänsä Cacus:

"elisos oculos, et siccum sanguine guttur."

Rättäriä eivät ollenkaan miellyttäneet nämä sotaiset aikeet. Hän veti taskustaan suunnattoman suuren kellonsa, joka väriltään ja miltei ko'oltaankin oli kuin korpinauris, ja huomautti, että oltiin jo ohi puolenpäivän. Cateranit oli nähty heti auringonnousun jälkeen Ballybroughin solassa; ennenkuin liittoutuneet voimat olisivat ko'olla, olisivat nuo saaliinensa jo kaukana kaiken takaa-ajon tavattavista, tuon poluttoman erämaan suojassa, niissä ei olisi hyvä seurata heitä, eikä tosiaan mahdollinenkaan.

Tätä huomautusta vastaan ei käynyt kiistäminen. Neuvosto hajaantui siis mihinkään tulokseen pääsemättä, ja niin on sattunut monelle tärkeämmällekin neuvostolle; päätettiinhän vain, että rättäri lähettäisi paroonin talouden käytettäväksi omat kolme lehmäänsä, ja panisi olutta sen sijaan omiksi tarpeikseen.

Paroonin poistuttua antamaan joitakuita tarpeellisia määräyksiä, Waverley käytti tilaisuutta kysäistäkseen, mikä oikeastaan olikaan miehiään tuo Fergus, jolla oli niin mahdoton nimi.

"Hän on erään mahtavan ylämaan klan'in haaran päämies, jota pidetään suuressa arvossa sekä oman voimansa että sen suuren vaikutuksen vuoksi, mikä hänellä on heimolaisiinsa, ystäviinsä ja liittolaisiinsa. En oikein osaa selittää, missä väleissä hän on rosvojen kanssa; mutta rohkeimmatkaan heistä eivät konsanaan varasta keneltäkään, joka vaan maksaa suojelusveroa Vich Ian Vohrille."

"Ja oleskeleeko tuo ylämaan urho tavallisissakin seurapiireissä, kuin ainakin herrasmies?"

"Kaikin puolin", vastasi Rose. "Alkoihan isäni ja hänen välinen jupakka kreivikunnan kokouksessa, jossa hän tahtoi saada arvoluokkansa tunnustetuksi korkeammaksi kuin kaiken saapuvilla olevan alamaan aatelin, vaan sitä ei isäni kärsinyt. Ja silloin hän härnäsi isääni sillä väitteellä, että tämä oli hänen lippunsa alainen ja maksoi hänelle veroa; ja isäni joutui hurjaan vimmaan, sillä rättäri Macwheeble, joka järjestelee sellaiset asiat omin päin, oli saanut salatuksi häneltä koko suojelusveron. Ja he olisivat taistelleet; mutta Fergus Mac-Ivor sanoi hyvin kohteliaasti, ett'ei hän milloinkaan nostaisi kättään niin kunnioitettua harmaapäätä vanhusta vastaan kuin isäni oli. Oi kuinka soisinkaan heidän pysyneen ystävinä!"

"Hyvä kapteeni Waverley", pitkitti hän, "koettakaa tekin vaikuttaa isääni, jotta hän taipuisi sovintoon. Olen varma siitä, että tämä on vain alkua vaikeuksillemme, sillä Tully-Veolan ei ole ollut turvallinen tahi rauhallinen asuinpaikka koskaan silloin kun olemme olleet riidassa ylämaalaisten kanssa. Ollessani kymmenvuotiaana tyttönä tapahtui täällä lähellä kahakka kahdenkymmenen ylämaalaisen ja isäni sekä hänen palvelijainsa välillä. Kolme ylämaalaista sai surmansa ja heidät kannettiin levätteihinsä käärittyinä suuren salin kivilattialle; ja seuraavana aamuna tulivat heidän vaimonsa ja tyttärensä käsiään väännellen, itkuvirsiä laulaen ja kirahdellen noutamaan pois ruumiit, joiden saattueessa säkkipillin puhaltajat kulkivat etumaisina. En voinut nukkua kuuteen viikkoon tuon tuostakin kavahtamatta noiden kauheiden huutojen sointuun, ollen näkevinäni ruumiit jäykkinä ja verisiin tartaneihinsa verhottuina. Mutta sittemmin saapui Stirlingin linnotuksesta osasto sotaväkeä, esivallan valtakirja mukanaan, ja otti pois kaikki aseemme; ja miten saatamme nyt suojella itseämme, jos heitä ryntää tänne jonkinkaan suuruinen joukko?"

Waverley ei voinut olla hätkähtämättä kertomusta, jolla oli niin paljon yhtäläisyyttä hänen omien romanttisten haaveilujensa kanssa. Tässä oli tuskin seitsemäntoista vuoden ikäinen tyttönen, herttaisin sukupuoltaan sekä luonteeltaan että ulkomuodoltaan, ja hän oli ollut omin silmin näkemässä sellaisen kohtauksen, joita Edward oli mielikuvituksessaan loihtinut esille ikäänkuin ainoastaan ammoisiin aikoihin kuuluvina, ja puhui siitä tyynesti, kuin helpostikin jälleen uudistuvasta tapauksesta.

Parooni palasi päivällisen aikaan, ja oli suuressa määrin saanut takaisin tyyneytensä ja ripeän mielialansa. Hän kertoili omasta kokemuksestaan monta kaskua ylämaasta ja sen asukkaista, saaden Edwardin tuntemaan yhä suurempaa mielenkiintoa tuota nähtävästi monessa suhteessa varsin merkillistä rotua kohtaan. Heidän näin haastellessaan avautui ovi äkkiä, ja Saunders Saundersonin opastamana astui sisälle täysissä varuksissaan ylämaalainen mies, jota Edward ensi silmäyksellä täydellä syyllä säpsähti. Tämä geeli (Skotlannin kelttiläinen) oli tukeva, tumma-ihoinen nuori mies, ja lyhyt kasvultaan; levätin avarat poimut lisäsivät hänen muotonsa voimakasta vaikutusta. Lyhyt kilt eli puolihame jätti jäntevät kaunismuotoiset jäsenet näkyviin; edessä riippui pukinnahka-reppu ja sen vieressä tavalliset puolustusaseet – tikari ja teräksestä taottu pistooli; hatussa oli lyhyt töyhtösulka, joka osotti hänet Duinhewasseliksi eli herrasluokkaan kuuluvaksi; kyljellä riippui lyömämiekka, hartioilla kilpi, ja kädessään hän kantoi pitkää espanjalaista luodikkoa. Toisella kädellään hän nosti hattuaan, ja parooni, joka hyvin tunsi heidän tapansa ja mihin laatuun heitä oli puhuteltava, virkkoi heti arvokkaasti, mutta istualtaan nousematta, ja Edwardin mielestä suuresti samaan tapaan kuin lähetystöä vastaanottava ruhtinas: "Tervetuloa, Evan Dhu Maccombich: mitä uutta Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohrilta?"

"Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohr", vastasi lähetti, "tervehtii sinua, Bradwardinen ja Tully-Veolanin parooni, ja on pahoillaan siitä, että sinun ja hänen välilleen on noussut paksu pilvi, joka on estänyt teitä näkemästä ja ajattelemasta sukujenne ja esi-isienne välillä jo vanhoista ajoista asti voimassa ollutta ystävyyttä ja liittoa. Hän pyytää sinua, että pilvi kulkisi ohitse, ja että kaikki jälleen tulisi ennalleen Ivorin klan'in ja Bradwardinen suvun välillä. Ja hän odottaa sinunkin lausuvan mielipahasi tästä pilvestä, älköön yksikään ihminen vast'edes kysykö laskeusiko se vuorilta laaksoon vai nousiko laaksosta vuorille; sillä ne eivät milloinkaan lyöneet huotralla, jotka eivät saaneet iskua miekasta, ja voi sitä joka keväisen aamun myrskypilven vuoksi tahtoisi menettää ystävänsä."

Tähän Bradwardinen parooni soveliaan arvokkaasti vastasi, että hän tiesi Ivorin klan'in päällikön olevan ystävällinen kuninkaalle, ja ilmaisi mielipahansa siitä, että hänen ja kenenkään niin terveitä periaatteita noudattavan herrasmiehen välillä oli ollut mitään pilveä, sillä kun ihmiset liittoutuvat, niin heikko on se, jolla ei veljeä ole."

Kun tämä selitys tuntui tyydyttävältä, niin parooni käski tuomaan mitallisen ryytiviinaa, jotta juhlallinen sovinto vahvistettaisiin. Hän joi maljan Glennaquoichin Mac-Ivorin terveydeksi ja menestykseksi, ja kelttiläinen lähetti vastasi samanlaisella kohteliaisuudella Bradwardinelle. Sitte hän kahden kesken mr. Macwheeblen kanssa sopi sellaisista yksityiskohdista, joilla ei katsottu tarpeelliseksi paroonia vaivata. Ne varmaankin koskivat veron lakkautumista, ja nähtävästi löysi rättäri keinoja liittolaisen tyydyttämiseksi, saattamatta isäntäänsä pelkäämään arvoansa loukattavan. Ainakin on varmaa, että kun nämä valtuutetut olivat juoneet pullollisen paloviinaa pikku ryyppyinä – jotka eivät noin tottuneihin vaikuttaneet sen enempää kuin olisi ne kaadettu puistokujan päässä seisovien kahden karhun kitaan – oli Evan Dhu Maccombich saanut kaikki mahdolliset tiedot edellisen yön rosvouksesta ja selitti aikovansa heti lähteä tavottelemaan ryöstettyä karjaa. Se ei hänen mielestään voinut kovinkaan kaukana olla. "He ovat särkeneet luun", hän huomautti, "vaan eivät ole ehtineet imeä ydintä."

Sankarimme oli seurannut Evan Dhun tiedusteluja ja ihmetteli sitä nerokkuutta, jota tämä osotti kerätessään asiaan kuuluvia tietoja ja tehdessään niistä täsmällisiä ja sattuvia johtopäätöksiä. Evan Dhu puolestaan oli ilmeisesti hyvillään Waverleyn huomaavaisuudesta, ja muitta mutkitta kutsui hänet mukaansa pienelle kymmenen tahi viidentoista penikulman kävelylle vuoristoon, katsomaan sitä merkillistä sopukkaa, minne karja oli hänen luullakseen viety. Evan vielä huomautti, että Waverley voisi paluumatkallaan viipyä päivän tahi pari hänen päällikkönsä luona, missä oli varmasti saava hyvää vieraanvaraisuutta ja sydämellisen vastaanoton osakseen. Seurauksena tästä oli se, että muutamia välttämättömiä tarpeita sisältävä matkareppu sidottiin erään paroonin metsästäjän hartioille ja sankarimme läksi matkaan luodikko kädessä, uuden ystävänsä sekä yllämainitun metsästäjän ja kahden Evania seuranneen ylämaalaisen saattamana; jälkimäisillä oli aseina toisella pitkä Lochaber-kirves ja toisella suuri vesilintuluodikko. Edwardin kysyessä selitti Evan, että tämä aseellinen saattue ei suinkaan ollut tarpeellinen vartiona, vaan ainoastaan sitä varten, että hän saattaisi esiintyä Tully-Veolanissa sillä arvokkuudella, mitä Vich Ian Vohrin kasvattiveljen asema vaati.

Illemmalla he astuivat yhteen noista jylhistä solista, jotka välittävät yhteyttä ylämaan ja alamaan välillä. Tavattoman jyrkkä ja rosoinen polku polvitteli pitkin kahden huimaavan korkean kallion rotkoa, seuraten vaahtoavan virran juoksua, joka kohisi syvällä vuosituhansien vieriessä uurtamassaan uomassa. Muutamat laskevan auringon vinot säteet sattuivat veden tummaan kouruun ja osottivat miten se syöksyi satojen railojen läpi satoina putouksina. Polku kulki pitkin virran äkkijyrkkää kallioseinämää, josta siellä täällä ulkoni terävä graniittikieleke tahi vaivainen puu, joka oli kiinnittänyt käiveräiset juurensa kivenrakoihin. Toisella puolella polkua nousi kallio miltei yhtä jyrkkänä; mutta vastapäätä oleva rinne kasvoi näreikköä, joukossa jokunen mäntykin.

"Tämä", virkkoi Evan, "on Bally-Broughin sola, jota entis-aikaan kymmenen Donnochie-klan'in miestä piteli sataa alamaan huovia vastaan. Surmansa saaneiden haudat ovat vieläkin nähtävissä tuossa pikku notkelmassa puron toisella äyräällä – jos näkönne on hyvä, niin voitte kanervikossa erottaa nuo vihreät mättäät."

Sola johti kapeaan laaksoon, jonka päässä alkoi avara, musta suo. Se oli täynnä syviä kuoppia, joiden lomitse he pujottausivat suurella vaivalla ja vaarallakin, jälkiä myöten, joita ei olisi löytänyt kukaan muu kuin ylämaalainen. Polku itse – eli se osa hiukan tukevampaa maaperää, missä vaeltajat puoleksi kävelivät, puoleksi kahlasivat – oli rosoinen ja monin paikoin hyllyvänä liejuna. Toisinaan oli maaperä niin epävarmaa, että täytyi hyppiä mättäältä toiselle, kun välillä oleva hete ei kannattanut ihmistä. Tämä oli helppoa ylämaalaisille, joilla oli tarkotukseen sopivat keveä-anturaiset kengät jalassaan ja omituinen joustava käynti, mutta Edward alkoi havaita tämän oudon ponnistelun työläämmäksi kuin oli odottanut. Hitaasti häipyvä illan hämy opasti vielä tämän rämeikön läpi, vaan hylkäsi heidät miltei kokonaan jyrkän ja hyvin louhikkoisen mäen juurella, jonka nouseminen oli lähinnä ponnistuksena.

Vuoren toisella rinteellä, tiheää metsikköä lähestyttäessä, Evan Dhu neuvotteli seuralaistensa kanssa ja tästä oli tuloksena se, että Edwardin matkareppu siirrettiin metsästäjältä ylämaalaisen hartioille. Edellinen lähetettiin sitte toisen ylämaalaisen kanssa kulkemaan aivan eri tietä kuin toiset kolme matkamiestä. Evan selitti Waverleylle, että alamaalaisen täytyi mennä tien poskessa olevaan kylään yöksi, sillä Donald Bean Lean – se arvoisa henkilö, jonka hallussa he luulivat karjan olevan – ei suuresti suvainnut vento vierasta syrjäisessä asuinsijassaan. Tämä tuntui luonnolliselta ja vaiensi epäluulon, joka oli hetkeksi juolahtanut Edwardin mieleen hänen nähdessään ainoan alamaalaistoverinsa poistuvan sellaisessa paikassa ja sellaiseen aikaan. Ja hän lisäsi heti jälkeenpäin, että hänenkin oli tosiaan parempi lähteä ennakolta ilmottamaan Donald Bean Leanille heidän tulonsa, "koska punatakin sotainen ilmestyminen muutoin voisi olla hänelle vastenmielisenä yllätyksenä." Ja vastausta odottamatta hän ripein askelin poistui näkyvistä.

Waverley jäi nyt omien aatoksiensa varaan, sillä hänen taistelukirvestä kantava seuralaisensa puhui tuskin sanaakaan englanninkieltä. He kulkivat tiheän ja loppumattomalta tuntuvan mäntymetsän läpi, ja polkua oli sen vuoksi mahdoton enää erottaa sankassa pimeydessä. Ylämaalainen sen näkyi kuitenkin vaistomaisesti löytävän, hetkeäkään olematta kahden vaiheilla, ja Edward seurasi visusti hänen kintereillään. Vaan äkkiä he saapuivatkin ison joen tahi järven partaalle, ja opas teki hänelle ymmärrettäväksi, että heidän tuli istahtaa siinä hiukan odottelemaan. Nouseva kuu valaisi himmeästi veden pintaa ja sen ympärillä olevien vuorien epämääräisiä ääripiirteitä. Kesäisen yön vilpas ja kuitenkin leppoisa ilma virkisti Waverleytä ripeästä ja väsyttävästä kävelystään, ja iltakasteessa kylpevien hieskoivujen tuoksu oli erinomaisen herttainen. Hänellä oli nyt aikaa miettiä asemansa koko romanttisuutta. Tässä istui hän tuntemattoman järven äyräällä, oppaana alkuasukas, jonka kieltä hän ei osannut, matkalla jonkun kuuluisan sissin luolaan – kenties toisen Robin Hoodin tahi Adam o' Gordonin – keski-yöllä, vaivaloisin ponnistuksin, erossa seuralaisestaan, oppaansa jättämänä. – Miten vaihteleva sarja tapauksia romanttisen mielikuvituksen sommiteltavaksi, ja kaiken lisänä juhlallinen epävarmuuden, ehkäpä vaarankin tunne! Ainoa muun yhteyteen huonosti soveltuva seikka oli matkan aihe – paroonin lypsylehmät! Mutta tämän halvan asian hän tahtoi kokonaan sivuuttaa mielessään.

Hänen ollessaan vaipuneena unelmiinsa, ylämaalainen kosketti häntä hiljaa hartioihin ja sanoi, melkein suoraan järven poikki viitaten: "Tuolla on luola." Pieni valopiste loisti hänen osottamallaan suunnalla, ja vähitellen kasvaen kooltaan ja loistoltaan, se näytti vihdoin meteoorilta taivaanrannalla. Edwardin katsellessa tuota ilmiötä kuului etäistä airojen loisketta, joka lähenemistään läheni, ja samalta taholta sointui pian kimakka vihellys. Ylämaalainen vastasi heti samaan tapaan, ja neljän tahi viiden ylämaalaisen soutama vene lipui siihen pikku lahdelmaan, jonka äärellä Edward istui. Hän astui seuralaisensa keralla tulijoita vastaan, jolloin kaksi vankkaa vuoristolaista viipymättä ja hyvin kohteliaasti auttoi hänet veneeseen, tarttuen sitte airoihinsa ja rivakasti soutaen järven yli.