Читать книгу Syvistä riveistä - Various - Страница 10

Oli eräs pikkutalon poika Olli Heinäniemi, joka oli sattunut tutustumaan Taavetin sisaren Marin kanssa. Vähän aikaa Liisan hautajaisten jälkeen vietettiin Marin ja Ollin häitä.

Koko lailla tämä väen vähennys tuntui Taavetin torpassa, kun ei neljästä tyttärestä enään ollut kuin kaksi jäljellä. Mutta koko laillapa tuo pieni yhden hengen lisäys myöskin tuntui Heinäniemessä, jossa emännän kuoleman jälkeen ei ollut vaimoista hoitajaa. Pian siellä kaikki paikat toisenlaiselta näkymään rupesivat Marin sinne tultua.

Mari oli mennyt uuteen kotiinsa vaatteineen; muuta ei hänellä sinne ollut vietävää. Mutta Taavetti tuumi: "Antaahan mennä, kylläpähän vähän ajan päästä Heinäniemen Olli saa ihmeen nähdä."

Eräänä päivänä keväällä sai Taavetti kuulla, että Olli oli ollut johonkuhun tarpeesen rahaa lainaksi hakemassa kuitenkaan senlaista saamatta. Seuraavana päivänä otti Taavetti esille rahasäiliönsä ja laski lukua kuinka paljon hän voisi antaa Marin myötäjäisiksi. Hänellä oli sata ruplaa rahaa. Kuinka sitä nyt jakaisi, että se tulisi säntilleen?—"Voinhan toisille siskoille vielä jotain ansaitakin", arveli hän ja loppupäätös laskussa oli seuraava: "Mari saapi seitsemänkymmentäviisi ruplaa."

Tämä summa taskussa lähti Taavetti astumaan Heinäniemeen ja kohta sinne päästyään pisti hän sen Marin käteen, käskien antaa Ollille, ei lainaksi vaan lahjaksi. Olli oli työssä pellolla eikä tiennyt asiasta mitään ja Taavetti lähti astumaan laulua hyräellen kotiinsa.

Erittäin iloisella mielellä tarttui hän taas auraansa, kun oli saanut palkita sisarellensa sen, mitä apua hän oli saanut torpan hoitamisessa. Nyt aloitti hän taas työtä toivossa, että saisi jotakin antaa toisillekin siskoillensa. Siskotkin huomasivat pian, että Taavetti oli sinä päivänä iloisempi kuin tavallisesti.

Kun hän oli juuri alkanut kyntää, näkyi mies tulevan tietä myöten pitkin pellon aidanviertä ja lähenevän torppaa. Mies ei kuitenkaan torppaan mennyt, vaan hyppäsi yli aidan pellolle. Se oli Heinäniemen Olli. Hän tuli jnoksujalassa Taavetin luo pitkin pellon pientaretta.

"Mitähän Ollilla nyt on niin kiireistä asiaa Taavetille?" arveli Hanna Esterille, seisuuttaen vähän työtänsä.

"Hyvää päivää lankoni!" sanoi Olli.

"Seis ruuna", sanoi Taavetti.

Hevonen pysähtyi ja Olli löi lujasti kättä Taavetille.

"Sinä olet jalo mies, annoit varmaankin ainoat rahasi minulle", sanoi Olli.

"Jäi vielä kaksikymmentä viisi", arveli Taavetti.

"Koko seitikan annoit näin ahtaana aikana, se oli miehen työ, jota en tule koskaan unhoittamaan. Arvaappas kuinka niiden rahojen kanssa on käynyt, vaan sinä kun asut täällä metsässä, niin ethän sinä voi mailman riennoista tietää. Minä kävin juuri maksamassa huutoni.

"Minkä huudon?" kysyi Taavetti hämillään.

"Se oli kokonainen iso talo, jonka huutokaupassa huusin kahdeksan päivää sitten, kuudestakymmenestä viidestä ruplasta, kymmenen ruplaa jäi vielä sinun rahoistasi.

"Ja minä en ole kuullut koko huutokaupastakaan, vaan mitäpä tuolla tiedolla olisinkaan minä tehnyt, enhän ole vielä mikään myynti mieskään."

Sitä sanoessaan näytti Taavetti olevan hieman nyreissään.

"Sinä pahastut, minä näen sen sinun päältäsi, en sitä ihmeeksi panekaan, jos vähän tuskautkin, kun ostin itselleni talon sinun rahoillasi.

"Älähän nyt Olli kovin hätäile, ei kuitenkaan vielä niin pitkällä olla, minä kaikesta sydämestäni sen onnen sulle suon.

"Suotko? siitä olen sinulle sangen kiitollinen, hyvästi nyt."

Olli lähti pois samaa tietä kuin oli tullutkin ja Taavetti sisarineen katseli hänen jälkeensä, siksi kunnes hän katosi metsän taa.