Читать книгу Syvistä riveistä - Various - Страница 9

Vuosia on taas pari vierähtänyt mitään merkillisempää tapahtumatta. Taavetti on vaan saanut valmiiksi uuden pajansa ja on yhtä ja toista kappaletta siellä taoskellut. Kahtena viimeisenä kesänä on vuodentulo ollut niukempi; kuitenkin on Taavetti säästänyt vähän rahaa ja jyviä. Hän on kahdeksantoista vuotinen ja siihen asti aina ollut terve; hän ei ole koskaan tuntenut kipeäksi itseänsä. Nyt hän tuntee päänsä kummallisesti humisevan, maailma pyörii mustana silmissä ja hänen on keskellä päivää paneuminen vuoteesen. Sisarilla ja äidillä on hätä käsissä, sillä Taavetin ruumis on polttavan kuuma ja hän rupeaa puhumaan epäselviä, katkonaisia sanoja. Sisaret koettavat häntä auttaa parhaan ymmärryksensä mukaan, mutta sairas on sairas ja tarvitseisi siis älykkäämpää apua. Turhaan odottavat he tointumista puolipäivästä iltaan; pahemmaksi hän vaan tulee, nousee väliin ylös ja tahtoo mennä ulos. Kaikki sisaret tarvitsevat kaiken voimansa, hillitessään tuota jättiläisvoimaista, raivostunutta hourailijaa. Ei auta mikään nyt muu, täytyy nuorin sisar Liisa lähettää kylästä apua hakemaan. Hän lähtee juoksemaan syksyisen yön pimeyteen ja juoksee niin paljon kuin vaan jalkansa kannattavat Pynnölään.

Kamalan mustaa on ollut nuoren arkamaisen tytön yksinään pimeässä syys-yössä juosta tuo synkän metsän läpi kulkeva taival. Ja kyllä vielä osaa pelkoa lisätä haukkumisellaan ja kiinnitapailemisellaan tuo vahdissa seisova suuri Pynnölän koira, joka ei millään hinnalla tahdo häntä laskea yöllä huoneesen eikä portaita ylös.

Koiran haukunnasta havahtui talon väki ja isäntä rientää porstuaan.

"Mikä siellä portailla on?" huusi hän että kartano kajahti.

"Minä täällä olen."

"Kuka minä?"

"Liisa Rahkonen. Taavetti on kipeänä kuolemaisillaan, tuppaa ulos, että me saamme rynnistää hänen kanssaan hengen edestä."

"Ai! Taavetti! Voi minua!"

"Mitä sinä, Leena, puhut?"

"Minä vaan sanoin, että on onnetonta, jos hän kuo—

"Kuolee, kuka? Säikähditkö, pelästyitkö sinä?"

"Mene nyt sisälle, Leena, ja rauhoitu ja tule sisään, Liisa."

Nyt menivät kaikin kamariin ja Leena meni peräkamariin, jossa hän kuului kiivaasti panevan vaatteita päälleen. Isäntä sytytti valkean pöydällä olevaan kynttilään.

"Joko hän on kauankin ollut kipeänä?" kysyi hän, pannen myöskin päälleen.

"Puolipäivästä asti."

"Mitäs minä siellä teen, kun en minä osaa mitään rohtoja hänelle toimittaa? Jaa no, menenhän minä sinne kumminkin."

Leena tuli täydessä puvussa etukamariin.

"No, minne sinä olet menossa? Hyvä lapsi, minne sinä aiot?"

"Sinne, mihin isäkin."

"Sinne, no mutta miksikä se siitä tulee?"

"Onhan teidän hauskempi palata, kun minä olen mukananne."

"Sen puolestahan tuo on."

Silloin sitä lähdettiin.

Kiirein askelin astuttiin pimeässä ja monen haparoimisen perästä päästiin vihdoin torppaan.

Sairas oli nukkunut ja huokui väliin hyvin raskaasti, väliin taas tuskin kuuluvasti. Kaikki olivat hämmästyksissään ja tytöt olivat vallan raukeat kovasta ottelusta sairaan kanssa.

"Saapa nähdä kuinka siinä vaan käy", tuumi isäntä, ja koetteli sairasta.—"Kyllä se on kuumetta, mutta mitä lajia? Onko tuo nyt lavantautia tähän vuoden aikaan?"

Leena läheni sairasta, painoi kätensä hiljaa Taavetin otsalle ja vedet juoksivat pitkin poskia alas.

"Kyllä hän on kovin sairas", sanoi hän, koettaen la'ata itkemästä.

Isäntä katseli tytärtään, vaan ei puhunut mitään, pani vaan tupakkaa piippuunsa ja oli yskivinään.

"Kyllä hän taitaa kuolla; hän on niin minusta–kuinka sitä sanoisin", sanoi Leena.

"Joku meiltä kuolee, kukahan lienee, vaan ilman ei se mene tämä syksy. Kyllä minun uneni ennen on toteen käyneet", tuumi Taavetin äiti, istuen nurkassa ja nojaten päätänsä lämpöiseen uuniin.

"Enhän vaan minä", sanoi Mari.

"Enkä minä" sanoi Hanna.

"Kukaties minä", sanoi Esteri.

"Pikemmin se olen minä", Liisa, nuorin tytär hökäisi.

"Arvaahan sen, että tottahan se on Taavetti, joka on jo lähellä kuolemaa ja te kaikki olette terveitä", arveli Leena.

Toiset tytöt kaikki vapisivat, vaan Leena istui vakaana.

"Se on kummallinen ihminen tuo Leena", virkkoi isäntä. "Se on pienestä lapsesta asti ollut semmoinen, ettei se ole pelännyt mitään. Hän on aivan äiti-vainajansa kaltainen. Miehet ei pelkääkään, minä luulen, tuskin kukaan; mutta naisissa on sitä vastaan hyvin harvat, jotka eivät pelkäisi."

Vähitellen tulivat kaikki uneliaiksi ja yksi toisensa perään vetäysivät mihin saivat kallistua huokaamaan. Isäntä ja Leenakin kävivät pitkäkseen penkille. Kynttilä paloi pöydällä ja hämärästi valaisi isohkoa huonetta. Kun olivat kaikki nukkuneet, nousi sairas sängystään, ja isäntä ensimmäiseksi kuuli, kun tuvan ovi kiinni lupsahti. Silloin nousi hän ylös ja katsahti sänkyyn ja Taavetti oli poissa. Nyt hätkähti isäntä pahanpäiväisesti ja äännähti:

"Johan se Taavetti on karannut!"

Silloin kavahtivat melkein kaikki pystyyn ja Leena oli ensimmäiseksi ulkona. Pian hän jo taluttikin Taavettia toisia vastaan ja isäntä paraiksi ennätti tukeamaan toiselta puolelta. Niin saivat he sairaan sänkyyn, joka ei enään taas maailmasta mitään tiennyt. Leena selitti löytäneensä hänen makaamassa rappujen edessä pihalla; vaan kun hän otti kädestä kiinni, nousi se ylös ja alkoi astua rappuja ylös. Samassa se kuitenkin tuli niin hervottomaksi, että tahtoi taluttajansa kaataa maahan.

Nyt ei enään kenenkään silmään tullut uni, vaan valvoivat kaikki aamuun asti. Silloin lähtivät isäntä ja Leena pois ja isäntä lupasi toimittaa rohtoja.

Iltapäivällä tuli Leena, tuoden rohtopullon mukanaan. Sairas ei ollutkaan enää päivällä hourinut. Hän oli saanut rohtoja pappilasta. Ja kun hän nyt taas oli saanut Leenan tuomia rohtoja osasi hän jo vähän päästä selällään maaten puhua selvästi yhtä ja toista. Vaan kun koetti nousta istualle, musteni silmissä ja hän kaatui vuoteellensa.

"Rohto vaikuttaa", arveli Leena, nähtävästi hyvillään.

"Mikä sinun tänne on tuonut?" kysyi Taavetti.

"Arvelimpa jos jotenkin voisin lieventää vaivojasi."

"Se on harvinaista hyvyyttä", sanoi Taavetti kääntyen kyljelleen sängyssä ja katsellen permantoa. "Sinun kaltaiseltasi sellainen hyvyys, että tulet hoitamaan torpparia, on vieläkin sanoen harvinaista."

Leena mietti siihen jotakin vastausta, vaan ei ajatukset syntyneet sanoiksi.

Sairas tuli taas kuumeen kouriin, niin ettei hänen kanssaan voinutkaan keskustelua jatkaa. Selvään näkyi Leenan kasvoista että hän pelkäsi Taavetin kuolevan.

Viikkoja vieri ennenkun Taavetti tointui taudistansa ja melkein joka päivä kävi Leena häntä katsomassa. Kun Taavetti nousi ylös sairas-vuoteelta, kääntyi Liisa, nuorin sisar, samanlaiseen tautiin. Hän tuli verkalleen kipeäksi ja luultiin sen menevän pian ohitse; mutta niin ei käynyt. Kolme viikkoa sairastettuaan kuoli hän.

Niin oli äidin uni toteutunut. Mutta syvän surun vaikutti Liisan kuolema koko perheesen, sillä hän oli kaikkien toisten siskojensa lempilapsi, niiden hoitama ja kasvattama. Oudon ja tyhjän jäljen jätti hän, kun hän maan mustaan povehen vietiin, sievästi laitetussa sinisessä arkussaan.

Ja siihen yhteen uhriin taukosi taudin raivo.