Читать книгу Syvistä riveistä - Various - Страница 12

Yötä ja päivää astui Taavetti, melkein aina oli hän tien päällä, että hän ehtisi paljon käydä ennen kuin kymmenen ruplaansa loppuisi. Melkein koskematta saattoi sanoakin sen summan olevan, kun hän saapui pääkaupunkiin.

"Onko täällä yhtään satulamaakaria tai seppää", kysyi Taavetti eräältä kerjäläisakalta tullin luona.

"Kyllä kait niitä tässä kylässä on, missäs niitä sitten on, jos ei täällä?" vastasi akka.

Sillä vastauksella oli Taavetti tyydytetty ja astui yhtä katua ylös, toista alas. Vihdoin hänen silmänsä keksivät sepän pajan, sinne hän pistiin sisälle.

"Otetaanko täällä työhön maalta tullutta miestä?" kysyi hän seisoen pajan permannolla, laukku selässä.

"Ei, täällä pidetään vaan kaupungin seppiä", vastasi muudan nuori irvileuka seppä.

"Eikö täällä oppiinkaan oteta?" kysyi Taavetti.

"Sekin on sattumaisiaan myöten", vastasi sama taas.

"Hyvästi sitten", sanoi Taavetti ja jatkoi matkaa edelleen. Kauvan aikaa sinne ja tänne astuskeltuaan, meni hän muutamaan kauppapuotiin. Siinä hän osteli yhtä ja toista pientä kalua ja samassa kun hän maksoi, tuli kauppias itse sisälle. Kauppiasta huvitti ruveta kyselemään mistä niin tanakka ja pulska nuori mies oli kotoisin. Taavetti kertoi lyhyesti sukunsa ja siihen asti eletyn elämänsä.

"Te siis niinmuodoin olette seppä, satulamaakari ja maantyön tekijä.

Mitä te kaikista mieluummin tekisitte?" kysyi kauppias.

"Maantyötä tekisin, jos minulla olisi oma talo, vaan torppariksi en ikinä rupea."

"Jaha, jaha", sanoi siihen kauppias. "Mutta tottahan kaupungin työtäkin aiotte tehdä, kun kaupunkiin olette tullut."

"Kyllä, jos kunnon työtä saan, vaan mitättömiin en minä rupea."

"Aivan oikeen!" vastasi kauppias.

Taavetti kokoili ostoksensa kainaloonsa ja alkoi lähteä, mutta kauppias sanoi:

"Odottakaas hiukan! Tahdotteko ruveta satulamaakarille, niin minulla on hyvinvoipa satulamaakari tuttavana, hänen luonansa ehkä saatte paikan."

"Kiitoksia paljon! Kuinkahan sen löytäisin?"

"Voisinhan lähteä teitä viemäänkin, hän on aivan lähellä tässä."

"Jos siitä ei aivan suurta vaivaa olisi, niin pyytäisin herra patruunin sitä tekemään; muutoin minun laatuni on, etten vaivaa ketään minua auttamaan ennen kun voin sanoa että: nyt on hätä!"

"Ei se vaiva niin suuri ole. Kun se mestari on hyvä tuttavani, minä useastikin siellä pistäyn noin vaan ilman asiaakin. Poltatteko paperossin niin kauvan kuin menen vähän päälleni muuttamaan?"

"Kiitoksia paljon! En minä polta, eipä täällä oppipojat kaupungissa kuulu saavankaan sauhuttaa."

"Ei suinkaan, ei suinkaan", sanoi kauppias ja meni toiseen huoneesen.

Hyvin pian tuli kauppias takaisin, puettuna sievään pikku turkkiin ja karvalakkiin. Silloin lähdettiin puodista ulos ja astuttiin vähän matkaa kapeata, väärää katua, kauppias edellä ja Taavetti perässä, siksi kunnes tultiin erään talon portille, jonka päällä oli suuri kyltti ja siinä erinomaisen suuri satulan kuva kaikkine hihnoineen ja solkineen. Siitä portista he nyt sisään astuivat ja menivät matalaan puurakennukseen pihan laidassa. He astuivat ovesta sisälle isonlaiseen huoneesen.

Täällä seisoi leikkauspöydän ääressä vanha mies. Hänen kokoonkyyristynyt vartalonsa ja harmaa, osaksi poiskarissut tukkansa osoitti, että hänellä oli ollut kylliksi tehtävää ajan monivaiheisessa taistelossa. Lähemmin miestä tarkastaen, pian selvisi että hänellä oli nuoruutensa kukoistuksen päivinä ollut paljon voimaa.

Vieraiden sisään tullessa kääntyi ukko kohteliaasti tulijoihin päin ja hymyillen odotti mitä he lausuisivat.

"Hyvää iltaa, mestari! Minä tuon teille uuden apulaisen", sanoi kauppias, samalla puristaen mestaria kädestä.

"Jumala antakoon! Mistä patruuni sitä apulaista tuopi?"

"Hän on maalta, arvatenkin maan satulamaakarin poika, ja luulen että hän haluaisi täällä oppiansa lisätä."

"Kiitoksia tarjouksestanne, herra patruuni! Mutta minulla ei ole tällä hetkellä työ-sijaa, on näettekö kaikki istuinpaikat täydet."

"No, siitä vähän väliä on, tottahan nuorelle miehelle jossakin sen verran sijaa on, ja hyvä sopuhan sitä toista antaa. Älkää nyt aivan kieltävää vastausta antako."

"No, onhan se niinkin", sanoi mestari hymyillen ja katsellen Taavettia päästä jalkoihin asti. Hän otti lasisilmät nenältään ja laski ne pöydällensä, istahti ja sanoi toisillekin:

"Olkaa vieraat niin hyvät ja istukaa!"

Nyt istahtivat kaikki, odottamatta uutta käskyä. Istuvassa asemassa alkoi mestari tuumimaan:

"Onpa tuores ja voimakkaan näköinen nuori mies, ja pelkään pahoin että hän heikontuu ahkerassa istuntatyössä. Mutta jos sinulla on halu käsitöihin, niin syytön olen siihen silloin minä, jos sinä heikkonet satulamaakarina. Minkä verran olet ennen sitä työtä tehnyt?"

Taavetti mietiskeli vähän ja sitten virkkoi:

"Olen tehnyt sitä työtä kahdeksanvuotisesta pojasta talvisin, vaan kesillä olen enimmäkseen maantyötä tehnyt ja minä olenkin kymmenen vuoden vanhasta ollut torpparina isäni kuoltua."

"Oletko kymmenenvuotisesta torpparina ollut? Sepä on hauskaa, se on oivallista tuo!"

"Kyllä kait mestari myöntyy ottamaan tämän nuoren miehen, niin minä alan lähteä kotiin päin?" arveli kauppias.

"Kyllä, kyllä, jääköön poika tänne!"

"Hyvästi sitten!"

"Hyvästi, hyvästi!"

"Kas niin! Mikäs nimes onkaan? Nyt sinä olet meidän miehiä."

"Taavetti minun nimeni on."

"Vai Taavetti! Oletpa sinä oikein vanhan ajan miehiä! Niin tulepas tänne työhuoneesen, minä osotan sinulle paikkasi."

Nyt astui ukko edellä pienestä mustuneesta ovesta ja talutti kädestä Taavettia, täten tultiin hyvin suureen huoneesen, jossa istui työssä toistakymmentä miestä.

"Täältä se tulee teille eräs uusi Taavetti!" sanoi mestari. "Kas niin, sinä saat työskennellä, istu siinä, tänään ei kumminkaan tarvitse tehdä mitään, huomenna vasta."

Silloin meni mestari takaisin leikkauskamariin, ja Taavetti istui vanhalle pyöreälle puutuolille tiskin päässä. Siinä hän katseli vitkaan ympärillensä ja näki että huoneessa työskenteli melkein vaan oppipoikia, paitsi kolmea elähtäneempää sällis-miestä.

"Mistäs se semmoinen Taavetti nyt on tullut?" kysyi vanhin sälli.

"Olen äsken maalta tullut ja rouvan asialle lähetetty", sanoi Taavetti hyvin totisena.

"Rouvanko asialle lähetetty? Taidatpa olla aika veitikka!"

"Ne ovat semmoisia moukkia ja jätkiä, kun ne ensin tulevat kaupunkiin, ettei mihin panna, vaan vähitellen poistuu se moukka sisästä täällä kaupungissa", arveli toisella puolen tiskiä istuva nuorempi sälli.

"Kyllä se on aivan paikallaan, kuten sanoitkin", arveli ensimmäinen ja molemmat jatkoivat sitten äänetönnä työtänsä.

Vähät piti Taavetti sillä väliä, miksi häntä sanottiin. Se oli hänen mielestänsä sama, olipa tuota jätkä vai moukka, kunhan vaan koetti tehdä tehtävänsä kunnollisesti. Siinä tarkoituksessa hän katseli hyvin tarkasti kuinka työtä tehtiin. Vähän ristiriidassa oli hänen ajatuksensa siinä istuessa, oliko satulamaakarin työ yhtä etevää kuin esimerkiksi sepän; siihen ei hän kumminkaan omista ajatuksistansa saanut selvää vastausta. Viimein juolahti hänen mieleensä kysyä mestarilta lupaa mennä ulos kävelemään. Hän meni mestarin luo ja pyysi saada käydä vähän kaupungilla, vaikka hän oli matkustuksesta kyllin väsynyt,

"Mene vaan, älä kumminkaan ole kauvan, illallisen aika tulee pian", lausui mestari.

Taavetti meni ja käveli pitkin kapeata, mutkaista katua alas rantaan. Täällä tunsi hän että oli tehnyt jotakin, jota ehkä lähimmässä tulevaisuudessa tulisi katumaan. Hän tunsi tehneensä jotenkin ajattelemattomasti, lähtiessään kodistansa, jossa olisi voinut kyllä elää. "No", johdatti hän mieleensä, "teinhän sen sisarteni tähden. Enkö heille kaikkia jakanut, mitä omistin?" Hän tunsi kovan koti-ikävän ja Leena se erinomaisesti nyt tuossa jäätyneessä rannassa seisoessa muistui hänen mieleensä. Melkeempä tunsi hän omantunnon soimausta, että oli hänen niin vähin pakinoin jättänyt. Raitis koillistuuli hajoitti kuitenkin hänen mielenliikutustansa ja vähän rauhallisempana kääntyi hän mestarinsa asuntoon.

Täällä oltiin juuri rupeamassa illalliselle. Kisällit söivät kamarissa ja pojat kyökissä. Taavetti sai ottaa sijansa poikien seurassa. Näyttipä tuossa ruokaa olevan, vaikka ei aivan samanlaista kuin hänen kotiseurakunnassansa. Mutta maassa maan tavalla, niin ajatteli Taavettikin ja koetti syödä, vaikka ei yhtä aikaa tahtonut häneen mahtua ruoka ja koti-ikävä. Ja niin hän vähän haukattuansa siirtyi pois pöydän luota.

Illallisen jälkeen tehtiin vielä joku aika työtä, sillä välin kuin pienin oppipoika valmisteli vuoteita. Työstä lakattua istuskelivat sällit haikuja vedellen; muutamat oppipojat toistensa kanssa kisailivat ja voimistelivat, muutamat kirjoittivat tai laskivat kivitaululle. Taavettikin katseli tuota kirjoitusta ja luvunlaskua ja sanoi:

"Johan se tulee koko lailla sievää kirjoitusta! Saatteko täällä käydä koulua?"

"Kyllähän täällä saapi sunnuntaikoulua käydä, vaan ei siellä paljon opi, eikä siellä ole suuret vaatimukset", arveli poika, nimeltään Jaakko.

Taavetin silmät kiilsivät ilosta, kun kuuli saavan kaupungissa kouluakin käydä. Nyt hän mielessään päätti olla täällä kumminkin niin kauvan, että edes oppisi hyvästi kirjoittamaan ja lukua laskemaan.

Vitkaan, mutta vihdoin viimeinkin pantiin levolle. Taavetti valvoi kauvan vuoteellansa, ennen kuin uni hänen silmänsä sulki. Unessaan oli hän kulkevinansa outoja tuntemattomia maita, kävipä hyvin hämärästi kotiseurakunnassaankin ja uneksui jotakin sieltä kuin sumun seasta. Hän heräsi aamulla hyvään aikaan, nousi vuoteeltaan, puki päällensä ja istui tuolilleen. Pian sen jälkeen nousivat kaikki toisetkin ylös ja asettuivat kukin paikallensa.

Kun kaikki oli työssä, tuli mestarikin sinne edessänsä esiliina viheriästä verasta.

"Hyvää huomenta!" lausui hän sisään astuessaan.

"Huomenta, huomenta!" vastasivat kaikki yhteen suuhun, Taavettikin muiden mukana.

"No, kuinkas tuntuu olo pääkaupungissa?" kysyi mestari Taavetilta.

"Joko minä alan työtä antaa?"

"Olkaa niin hyvä!" sanoi Taavetti vastaukseksi.

"Minä annan työtä, että näen mimmoinen satuloitsija sinä olet. Sitte saamme muutaman viikon päästä nähdä, kummoisilla ehdoilla voin sinua eteenpäin pitää. Minä annan ensin semmoista, jota arvaan sinun parhaiten osaavan. Tee viidet päitset ja kaksi paria suitsia."

"Se paraiksi!" vastasi Taavetti.

Pian olikin aineet hänellä edessänsä.

Nyt aukasi Taavetti laukkunsa ja otti sieltä esille työkalunsa, joita hän latoi tiskille. Pian hänen komeat työkalunsa vetivät kaikkein huomion puoleensa.

"Ne ovat kaikki omia tekemiäni, paitsi terät naskaleissa", tuumi Taavetti lankaa tehdessään.

"Hohtimet, vasara ja puukkokin?" kysyi vanhin sälli.

"Kaikki, paitsi terät naskalissa."

"Katsopas veli-hopea, mimmoinen Taavetti meille nyt on tullut! Sanotko vielä moukaksi?" sanoi taas vanhin sälli toiselle.

"Niinpä on näenmä!" tuumi toinen.

Nyt alkoi Taavetti totuttuun tapaansa neuloa suristaa päitsiä ja suitsia ja niin niitä tuli kuin turkin hiasta.

Sällit ja pojatkin kallistelivat päätään ja tuumivat: "Pahus sentään!

Voi toki kumminkin!"

Mestarikin tuli aika ajoin sisään ja katseli Taavetin neulomista.

"Kyllä minä näen, kyllä!" tuumi ukko aina sivumennessään.

Kun Taavetti oli saanut määrätyn työnsä valmiiksi, vei hän ne mestarille ja kysyi:

"Mitä sanoo mestari näistä? Olkaa hyvä ja katsokaa!"

Mestari tutkisteli joka mutkan, melkein joka piston ja sanoi:

"Kiitoksella hyväksytään!"

"Mitä mestari aikoo nyt minuun nähden?" kysyi Taavetti.

"Olen asian valmiiksi tuuminut. Jos tahdot olla opissa puolen vuotta ilman palkkaa, niin pääset keväällä sälliksi. Muutoin, jos et olisi niin hyvä työmies, täytyisi sinun olla opissa viisi vuotta."

"Ei muuta?" tuumi Taavetti.

"Ei mitään muuta", vastasi mestari.

"Siihen olen hyvin tyytyväinen", virkkoi Taavetti.

Tehtiin siis kaupat ja Taavetti rupesi satulamaakarin oppiin puoleksi vuodeksi. Mestari oli kirjoittavinaan asian kirjaansa; ei sen enempää siinä puuhia käytetty.

Siitä lähtien Taavetti oli oppilainen ja teki kaikkea, mitä vaan käskettiin. Kertaakaan ei hänen kuultu niskoittelevan eikä vastaan murisevan, niin kuin moni pienempi ja nuorempi teki, vaikkeivät mitään osanneet. Väli-aikoinaan hän sangen ahkerasti opetteli kirjoittamaan ja lukua laskemaan ja erinomaisen ahkeruuden kautta hän edistyi niin, että sai keväällä hyvät todistukset sunnuntaikoulusta.

Silloin päättyi oppi-aikakin. Nyt oli hän jo jokseenkin perehtynyt kaupungin satulamaakarin monipuoliseen ammattiin ja oli myöskin nähnyt että kaupungin käsityöläissällit enimmäkseen olivat suuria juoppoja. Oppi-aikana oli juominen pojilta mitä jyrkimmästi niiltä kielletty; mutta sälliksi päästyä oli melkein pakko juoda, jos vähänkään tahtoi olla toisten sällien kaltainen. Nyt oli Taavetin pitäminen sälli-pidot. Jo edellisellä viikolla oli sällejä kulkenut toisistakin työpaikoista katsomassa, kun Taavetti teki näyte-satulaa. Tavan mukaan piti silloin tuon näytteen tekijän tarita vieraille hyvät ryypyt; vaan Taavetti piti eri tapaa, hän keitätti teetä ja kahvia. Muutamat sitä ottivat, toiset eivät semmoista tarjousta maistaneetkaan. Vihdoin tuli tuo pito-aamu; silloin lähetti Taavetti yhden pojan käskemään sällejä illaksi sinne.

Heitä saapuikin illalla jommoinenkin joukko ja luulivat he nyt saavansa päänsä täyteen, mutta turhaa. Nytkin tarjottiin vaan ruokaa, teetä ja kahvia. Se ei ollut kaikkien mieleen ja tyytymättömät huomauttivat Taavettia edes ruokaryyppyä antamaan. Mutta hän tuumi vastaukseksi: "Jolle ei ruoka kelpaa ilman viinaa, se saa olla syömättä!"

Muutamat juopoimmat suuttuivat siitä sanasta niin, että lähtivät pois talosta kesken syönnin, pahaa muristen mennessään. Vaan Taavetti tuumi: "Menkööt!"

Olipa joukossa semmoisiakin, jotka pitivät senlaisia pitoja hyvänä ja tuumivat että niin aina pitäisi tehtämän!

Kaksi viikkoa työskenteli hän vielä oppi-paikassansa; sen ajan kuluttua, otti hän puhuaksensa mestarille:

"Nyt taitaa olla minun vuoroni lähteä!"

"No, kuinka Taavetti semmoista nyt puhuu?" tuumaili mestari.

"Niinpähän tuo tuli mieleeni, että menen takaisin sinne, mistä tulinkin!"

"Ei suinkaan sille mitään voida; saatte kirjanne vähän ajan päästä!"

Taavetti asetteli työkalunsa laukkuunsa, odotellen päästö-kirjaansa ja toiset sällit kummikseen katselivat, kun Rahkonen muuttoa teki. Sen huomasi Taavetti ja sanoi:

"Niin minusta tuntuu lähteneen moukka liian tarkkaan sisältäni; täytyy lähteä maalle uutta saamaan!"

"Mitä niitä vanhoja leikkipuheita muistelee?" tuumivat toiset sällit.

"Kukapa heitä muistelee muun vuoksi, kuin sen ettei tarvitse tehdä pilaa talonpoikaisesta miehestä. Millähän luulisitte elävänne, jos ei maalainen maan povesta teille kovalla vaivalla ja työllä leipää raatais?"

"Syötäis ulkomaan viljaa!" vastasi eräs, joka luuli olevansa muita viisaampi.

Vaan ennen kuin Taavetti ennätti siihen mitään vastata ehätti vanhin sälli sanomaan: "Eikö ulkomaan viljan kuokkija olekaan maalainen?"

Siihen se juttu pian loppui, kun toinen ei osannut mitään vastata.

Silloin toi mestari päästö-kirjan ja Taavetti katseltuansa sekä oikealta että nurjalta puolelta, pisti sen povi-taskuunsa.

Sälli-kirjat ja päästö-passit taskussa ja laukku selässä jätteli hän nyt hyvästi kaikkia ja alkoi astumaan kaupungista pois. Kun tulli oli hänen selkänsä takana, tunsi hän itsensä erittäin onnelliseksi ja rauhalliseksi tuolla leveällä maantiellä, sillä olipa hän kulkemassa kotoansa kohden.

Nyt oli luonto toisenlaisessa puvussa kuin syksyllä hänen tullessaan. Minne vaan katsoi, oli kaikki viheriätä ja viehättävän suloista. Iloissaan astui Taavetti ja väliin istahti tieviereen huokaamaan, taitteli keltakukkia huvikseen ja kuunteli lintujen laulua. Nyt huomasi hän vasta siinä istuessaan, ettei muistanut käydä kauppiasta kiittelemässä siitä, kun hänen niin oivalliseen oppipaikkaan oli toimittanut.—"No—kissa kiitoksella elää", tuumi Taavetti itsekseen, "jos ma joskus käyn kaupungissa, niin voinhan tuosta sittenkin puhua, jos hän silloin vielä elää."

Näin hän kuljeksi melkein talossa käymättä, halki monen pitäjän, kaunisten ilmojen vallitessa ja niin saapui hän Sampiahoon.